AnanasRypäle: Kiitos~ Mä päätin kerrankin ennakoida ja kirjoittaa muutaman luvun etukäteen ennen kun alan julkaista, joten siksi tää tahti on nyt nopeempi ^^'
SipuliSieppeli: Kiitos, kiitos :'D Toivottavasti tulevatkin hahmot osuvat sitten nappiin (eikö kukaan muuten huomannut Itävaltaa ekassa luvussa...? Ja Norjahan on
täydellinen "paha" sisar!)
Herraperuna, miten pystyt tähän, Vyra!
En minä tiedä. ^^''
Jahas~ Se on sitten kolmas osa. Jonka olisi muuten oikeasti pitänyt olla pidempi, mutta halkaisin sen kahtia, koska olen niin pahis.
3. osa: Hirviö”Pahus”, Mathias mutisi ja lisäsi perään vielä muutaman voimallisemman sanan tuijottaen samalla ylös kohti synkkää taivasta, joka lupaili kovaa myrskyä. Ensimmäiset lumet olivat tulleet äkisti ja paljon aikaisemmin kuin olisi pitänyt, joten hän oli jo muutenkin myöhässä. Hänen ja ratsun henkäykset nousivat huuruina näkyville ja hevonen joutui tarpomaan koskemattomassa hangessa lähes polviaan myöten. Mathias ei pitänyt siitä, miten talvi näytti ottaneen varaslähdön ja kylmyys kävi kovemmaksi päivä päivältä. Se toi hänen mieleensä ajan tasan viisi vuotta sitten ja se taas teki hänet levottomaksi. Hänen veljensä olivat kotona yksinään ja hänen pitäisi olla jo heidän luonaan.
”Meidän täytyy siis sittenkin kääntyä”, hän sanoi uskolliselle tammalleen, joka näytti pitävän ajatuksesta, ”vaikka olisin tahtonut tuoda sen ihmeellisen ruusun Tinolle. Toivottavasti hän ei pety.” Tamma ravisti päätään vastaukseksi ja käänsi turpansa siihen suuntaan, missä se tiesi kodin olevan, mutta Mathias huokaisi. Hän oli päättänyt kiertää hieman erilaista reittiä kotiin saadakseen tuliaisensa toiseksi nuorimmalle veljelleen, mutta hän ei ollut enää varma ehtisikö tehdä mutkaa ennen kuin myrsky nousisi päälle ja hänellä oli pahoja aavistuksia tästä kaikesta.
Hevonen hirnahti käheästi ja nykäisi ohjiaan haluten jo jatkaa matkaa. Mies sen selässä naurahti ja taputti tamman kaulaa antaen sille samalla luvan edetä.
”Mennään sitten”, hän lupasi ja ratsun askeleet veivät heitä innokkaasti kotia kohti.
<><><><><><>
Myrsky nousi nopeasti. Aivan liian nopeasti.
”Hys, tyttö, kaikki hyvin”, Mathias rauhoitteli tammaansa, joka malttoi pysyä aloillaan mutta tuijotti pelästynein silmin jonnekin lumipyryn keskelle. Miehellä ei ollut mitään käsitystä, mitä hevonen katsoi, sillä hän itse ei kyennyt näkemään tai kuulemaan enää yhtään mitään. Kaikkialla oli vain sokaisevan valkoista lunta ja tuulen karmivaa vinkumista, mutta hän yritti pitää ajatuksensa selkeinä. Hänen ratsunsa kyllä tietäisi reitin kotiin ja he eivät voineet olla enää kaukana. Oli vain jatkettava eteenpäin kunnes he löytäisivät suojaa jostain.
”Hienosti tyttö”, Mathias kehui ratsuaan, joka alkoi jo kompuroida lumessa. Jos he eivät pian löytäisi suojaa, hänen olisi noustava alas ja käveltävä hevosen vierellä, ”pystyt kyllä. Emme ole enää kaukana.” Mathias joutui pitämään kasvonsa alas painettuna tuulen vuoksi ja hänen sormensa kiertyivät jo tunnottomina ohjien ympärille eikä hevoselle tarkoitetut lohduttavat sanat tulleet enää niin helposti ulos kylmettyneiden huulten välistä.
”Me pystymme tähän”, hän mumisi, ”hienosti tyttö, sin…” Äkisti hänen ratsunsa korskahti ja hypähti eteenpäin. Mathias pysyi satulassa vain siksi, että hänen jalkansa olivat lähes jäätyneet hevosen kylkien ympärille, ja hän irvisti, kun nahkaiset ohjat viilsivät ikävästi hänen käsiään.
”Älä. Ei siellä mitään ole”, hän sanoi, mutta juuri sillä hetkellä, kun viimeinen sana pääsi hänen suustaan, hän kuuli ulvaisun joka sai hänen niskakarvansa nousemaan. Susia.
Mathias kirosi lyhyesti ja hänen ratsunsa syöksyi laukkaan ilman erillistä käskyä. Hän toivoi, että sudet eivät olisi nälkäisiä tai että ne eivät olisi edes huomanneet heitä. Ehkä petoja ei edes kiinnostanut metsästää tällaisella säällä ja ehkä niitä olikin vain yksi…
Miehen toiveet romuttuivat, kun hän kuuli uuden ulvaisun johon tällä kertaa myös vastattiin. Hevonen painoi korvansa niskaansa vasten ja kiristi vauhtia tietäen tilanteen paljon paremmin kuin ihminen sen selässä. Se oli hyvä ratsu. Koulutettu taisteluihin ja tottunut kaikkeen Mathiaksen seurassa ja se oli palvellut vain yhtä ainoaa isäntää syntymästään lähtien, joten se tunsi ratsastajansa, mutta vaistot periytyivät kuitenkin vahvana veren mukana. Eivätkä sudet tarkoittaneet muuta kuin kuolemaa, joten se pakeni ja antoi pakokauhulle vallan mielessään.
”Pysähdy! Älä!” Mathias huusi ja yritti kiskoa ohjista tunnottomilla sormillaan. Jos hän saisi pysäytettyä ratsun, hän voisi ottaa miekkansa satulan takaa ja käydä susia vastaan. Niiden täytyi olla myös väsyneitä ja epätoivoisia yrittääkseen käydä ratsastajan kimppuun.
Hevonen painoi itsensä kuolainta vasten, mutta sitten sen askel hidastui sen muistaessa oppinsa. Ratsastaja tahtoi sen pysähtyvän, vaikka se ei ymmärtänytkään miksi, se kuitenkin noudatti käskyä. Mathias oli saanut hevosensa jotenkuten taas hallintaansa ja hän hapuili miekkaansa toisella kädellään samalla hetkellä kun sudet saivat heidät kiinni.
Yleensä ne eivät hyökänneet suin päin, mutta ilmeisesti ne olivat tosiaan epätoivoisia. Ensimmäinen niistä loikkasi suoraan eteen ja tavoitteli hampaillaan hevosen kaulaa, mikä oli liikaa tammalle. Se hirnahti kimeästi ja heitti kaiken painonsa taakse samalla kun etukaviot halkaisivat ilmaa. Mathias ehti vain nähdä harmaan vilahduksen sudesta ja sitten hänen tasapainonsa katosi. Hevonen kiljaisi vielä kerran ja sitten se katosi myrskyyn jättäen ratsastajansa istumaan yksin lumeen.
Mathias ei nähnyt mitään ja hän pystyi vain kohottamaan käsivartensa vaistonvaraisesti kasvojensa suojaksi sillä hänen miekkansa oli siltikin kiinnitettynä hevosen selkään satulan taakse. Mies odotti hetken, että joku susista kävisi helpomman saaliin kimppuun, mutta mitään ei tullutkaan. Hitaasti Mathias laski kätensä ja kompuroi ylös viiman kiskoessa hänen takkiaan ja hiuksiaan. Hän oli hukannut hattunsa johonkin, mutta hän ei enää välittänyt siitä. Sudet olivat ehkä juosseet pakenevan tamman perään, mutta ne voisivat tulla vielä takaisin. Mathiaksen oli pysyttävä liikkeellä.
Hän tarpoi tietämättömänä ja sokeana eteenpäin pidellen toista kättään kasvojensa suojana purevaa tuulta vastaan ja painaen toisen ruumistaan vasten jotta veri alkaisi taas kulkea hänen suonissaan. Kaikki oli pelkkää valkoista eikä maailmassa näyttänyt olevan enää yhtään mitään elävää, mutta Mathias puri hampaansa yhteen ja jatkoi. Jossain oli pakko olla suojaa. Jopa hylätty karhunpesä olisi riittävä hänelle, kunhan hän vain pääsisi pois tappavasta kylmyydestä.
Hänen askeleensa alkoivat käydä raskaimmiksi eikä hän pystynyt enää muistamaan joka askelta. Häntä väsytti ja hän oli jo melkein vaipumassa tajuttomuuteen, kun hänen kohotettu kätensä kosketti jotain kylmää. Mathias oli vielä sen verran tajuissaan, että pysähtyi ja alkoi tunnustella estettä, se oli rautainen kaide. Pakkasen valkoiseksi huurruttama, joten hän ei olisi välttämättä erottanut sitä edes selkeänä päivänä. Hänen mieleensä nousi uusi toivo ja hän haparoi hiukan lisää löytäen uusia metalli kaiteita sekä salvan, joka sulki portin.
”Luojalle kiitos…”, Mathias kuiskasi ja iski kiinni juuttunutta salpaa pari kertaa saadakseen sen aukeamaan. Portti aukesi vain hieman, mutta tarpeeksi, jotta hän pystyi livahtamaan siitä sisälle. Yhä väsynein askelin, mutta huomattavasti nopeammin hän käveli eteenpäin. Portin toisellakin puolella oli lunta, mutta Mathias kuvitteli silti tuntevansa kiveyksen jalkojensa alla ja se antoi hänelle lisää toivoa. Lopullinen pelastus saapui kun hänen etsivät kätensä löysivät puisen oven ja työnsivät sen auki.
”Pahus, se oli todella lähellä”, mies kuiskasi käheäksi käyneellä äänellä ja ravisteli lumet pois hiuksistaan ennen kuin löi oven kiinni takanaan, ”tuota… Onko täällä ketään?” Mathias hieroi käsiään yhteen ja katseli tutkien ympärilleen suuressa aulassa. Hän oli ilmeisesti saapunut rikkaiden ihmisten pariin, paitsi että rikkaat ihmiset eivät yleensä jättäneet paikkoja näin pölyisiksi ja sotkuisiksi. Mies ihmetteli mielessään, oliko tämä kartano ehkä hylätty ja jos oli, miksi kaikki oli kuitenkin jotenkuten ehjää ja taulut sekä koriste-esineet olivat kuitenkin omilla paikoillaan. Uteliaana ja silti hiukan kylmissään ha alkoi hitaasti kävellä peremmälle.
”Voi ei…”, joku huokaisi, mutta Mathias ei sitä ääntä kuullut, ”katso nyt, Francis!”
”Katson koko ajan”, toinen ääni vastasi, ”mon ami, mies raukka on puolikuollut…”
”Entä sitten?” keskustelu jatkui Mathiaksen huomaamatta, ”meidän täytyy saada hänet ulos täältä ennen kuin isäntä huomaa hänet.”
”Mutta…”, Francikseksi nimetty ääni mutisi, ”ehkä hän voi rikkoa kirouksen! Ja olisi barbaarista ajaa joku tuollaiseen myrskyyn kuolemaan.”
”Minä en välitä. Isäntä tappaisi
meidät, jos annamme hänen jäädä”, ensimmäinen ääni vastusteli, mutta Francis oli ilmeisesti päättänyt jo mielipiteensä. Kuului kevyt kolahdus ja vaimea sihahdus, kun kaksi pientä liekkiä ilmestyivät valaisemaan huoneen hämärää.
”Tahdotko sinä todella olla ikuisesti
pieni kaappikello, Arthur?” Francis kysyi painottaen sitä tiettyä sanaa tavalla, jota hänen seuralaisensa vihasi, ja sitten hän hyppäsi muitta mutkitta pöydälle joka sattui olemaan aivan Mathiaksen vieressä.
”Anteeksi, tarvitsen vain suojaa myrskyltä!” Mathias huuteli yrittäen saada selville, jos paikalla tosiaan oli joku, ”en aio mitään pahaa. Tarvitsen vain suojaa ja lämmintä.”
”Hyvää iltaa, monsieur”, Francis tervehti saaden miehen vilkuilemaan ympärillään hämillään. Hän ei kyennyt erottamaan ketään, mutta ääni oli tullut aivan läheltä. Mitään ajattelematta hän nappasi kynttelikön pöydältä ja heilautti sitä edessään.
”Ku… Kuka se oli?” hän kysyi.
”Minä”, Francis vastasi, ”olen aivan tässä… Kädessänne.” Mathias käänsi katsettaan ja tuijotti pitelemäänsä kynttilänjalkaa. Mies ei ollut varma tekikö valo hänen silmilleen kepposet vai oliko kuolemanvaara myrskyssä saanut hänen mielensä sijoiltaan, mutta oikeastaan näytti aivan siltä, että kyntteliköllä olisi ollut suu. Ja silmät ja nenä ja oikeastaan sivummaisimmat kynttilät kävivät käsivarsista. Sitten kynttilänjalan huulet kääntyivät hymyyn ja se iski hänelle silmää.
”Noituutta!” Mathias karjaisi ja tiputti esineen käsistään. Se kiljaisi hiukan osuessaan lattiaan, mutta nousi sitten ylös ja kohotti katseensa Mathiaksen kauhuksi ylöspäin.
”Non, non, minä olen Francis. Tämän linnan hovimestari”, kynttilänjalka sanoi ja sytytti tiputuksen vuoksi sammuneet liekkinsä uudelleen, ”ja tämä… Niin no… Tämä on noituutta, mutta suotta tuijotat minua noin.” Mathias ei siltikään pystynyt lopettamaan tuijottamista ja Francis huokaisi.
”Olet… Kynttilä?” mies varmisti ja Francis huokaisi uudelleen.
”Oui”, hän vastasi lyhyesti, ”mutta, jos olisin itse saanut päättään, olisin pitänyt oman jumalaisen vastustamattoman vartaloni ja kultaiset hiukseni, jotka…”
”Turpa kiinni…”, kuului sivummalta ja Francis loi pitkän katseen sinne päin.
”Varmasti sinäkin ikävöit minun komeuttani, Arthur”, hän totesi ja ohitti täysin kiroilun jolla hänelle vastattiin, ”arvon monsieur, saanen pyytää teitä seuraamaan minua? Tulisija lämmittää ja tee tekisi varmasti hyvää.” Mathias kohautti olkiaan ja vastasi sitten myöntävästi. Kynttilänjalka ei rehellisesti sanottuna näyttänyt mitenkään vaaralliselta ja hän oli sitä paitsi ennenkin törmännyt outoihin asioihin. Mathias sentään työskenteli Timin kanssa ja yksi hänen veljistäänkin vietti aikaansa outojen asioiden parissa.
”Tämä on erittäin vanha linna. Tämäkin maalaus on…”, Francis selosti samalla kun ohjasi vierastaan. Arthur jäi yksin seisomaan pöydänreunalle ja katseli harmistuneena kahden muun perään.
”Typerä Francis”, hän mutisi, ”isäntä sulattaa hänet romumetalliksi, kunhan kuulee tästä! Francis on idiootti ja siksi vastuu annettiin minu…” Arthur pysähtyi kesken sanan. Hän oli vastuussa kaikesta, joten kun isäntä löytäisi vieraan talostaan, Franciksesta tulisi romumetallia, mutta Arthurista itsestään tulisi hammastikkuja. Ajatus kauhistutti häntä ja hän päätti toimia nopeasti. Se mies oli satava ulos ennen kuin olisi liian myöhäistä!
Arthur hyppäsi alas pöydältä ja kiirehti kaksikon perään. Mennessään hän kirosi ranskalaisen ei-niin-arvostetun seuransa jonnekin hyvin kauas ja ikävään paikkaan. Miksi Franciksen piti aina sotkea kaikki?
”Francis! Sinä rupikonna, mit…”, Arthur saapui huoneeseen juuri kun Mathias oli istuutunut miellyttävään nojatuoliin takkavalkean äärelle, ”Francis! Tuo on isännän tuoli!” Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Ruokatarjotin rullasi omin avuin sivummalta esille ja Arthur näki kauhuissaan kuinka teekupit ja muutamat muut esineet saapuivat tarkkailemaan tapahtunutta eikä kenelläkään ollut aikomustakaan pysäyttää Francista.
”Hyvää iltaa”, teepannun hahmoon vangittu naisääni tervehti, ”minä olen Elizabeta Héderváry. Maistuisiko kupillinen teetä?”
”Ei, ei teetä…”, Arthur mutisi, mutta Mathias oli saanut äänensä taas toimimaan.
”Pidän enemmän oluesta, mutta miksipä ei”, hän vastasi ja seurasi uteliaana sekä hiukan epäillen, kuinka yksi teekupeista hyppi esiin ja Elizabeta kaatoi siihen teetä itsestään. Tässä vaiheessa Mathias ei ollut enää varma, halusiko sittenkään teetä. Ajatus elävästä teepannusta ja –kupista kammotti häntä hiukan ja se oli hieman… Epäilyttävää.
”Hei”, teekuppi sanoi, kun Mathias nosti sen varovasti ylös.
”Kuka sinä olet?” mies kysäisi tultuaan siihen tulokseen, että olisi liian epäkohteliasta vain juoda kysymättä sitä ensin.
”Vee~?” kuppi vastasi iloisella ja pirteällä äänellä, ”toiset kutsuvat minua Ita-chaniksi!” Mathias ei voinut kuin naurahtaa. Se, miten pieni teekuppi puhui, kuulosti aivan siltä miten hänen kaikkein nuorin veljensä oli puhunut kauan sitten. Tutun hymyn levitessä taas Mathiaksen kasvoille, jostain ilmestyi jalkarahi häntäänsä heiluttaen ja se asettui mukavasti lepäämään miehen eteen. Mathias tunsi myrskyn kylmyyden haihtuvan hitaasti kehostaan ja eikä linnan oudot asukkaatkaan oikeastaan haitanneet häntä enää.
”Francis!” Arthur vielä yritti, mutta juuri sillä hetkellä ovi lyötiin auki ja sen voima sai sekä tulisijan että Franciksen pienet liekit sammumaan. Kaikki puheensorina katkesi äkisti ja lämpötila tuntui laskevan useamman asteen kun joku astui raskain askelin sisemmäs.
”T’ällä on v’eras”, synkkä ääni totesi.
”Se ei ole minun vikani!” Arthur huudahti, ”kaikki on Franciksen vika! Hän tahtoi auttaa miestä.” Mutta linnanherra ei kuunnellut. Hän marssi nojatuolin luokse ja käänsi sen rajulla liikkeellä ympäri, jotta Mathias katsoisi suoraan miehen jäätäviin silmiin. Pieni teekuppi Ita-chan oli jo ajat sitten piiloutunut jonnekin.
”M’nä en p’dä v’eraista”, linnanherra julisti, mutta Mathias ehti puhumaan hänen päälleen.
”Olen yksinäinen soturi ja tarvitsen vain suojaa täksi yöksi. Kai suot sen?” hän sanoi eikä antanut linnanherran kammottavan olemuksen pelottaa itseään.
”H’ivy!” linnanherra karjaisi vastaukseksi ja tarrasi kiinni Mathiaksen kauluksesta nostaakseen miehen ylös tuolista ja nakatakseen hänet jonnekin. Mathias kyllä nousi, mutta sitten hän koukisti käsivarttaan ja iski nyrkkinsä suoraan toisen miehen leukaan.
”Hah! Tappelua kaipasinkin”, hän totesi ja virnisti, ”tekee hyvää lähestulkoon jäätymisen jälkeen!” Linnanherra siristi silmiään ja päätti jo ihan periaatteesta vihata tätä miestä vielä enemmän.
”Ol’sit v’in j’ätynyt…”, hän mutisi takaisin, mutta Mathias vain naurahti ja väisti seuraavaa iskua.
”Kiva”, hän vastasi, ”mutta kaipasin vain suojaa myrskyltä… Ja, jos sinulla olisi sattunut olemana nätti kukka jossain, olisin ottanut sen mukaan pikkuveljelleni.” Mathias puhui lähinnä saadakseen vastustajansa keskittymisen herpaantumaan, mutta ei hän kuitenkaan ollut odottanut ihan tällaista reaktiota. Linnanherran käsi pysähtyi kesken Mathiaksen kurkkua suunnatun liikkeen ja hän siristi katsettaan näyttäen vielä enemmän pelottavalta.
”Se r’usu ei k’ullu s’nulle!” hän ärähti raivoissaan, ”se on m’nun!” Tällä kertaa Mathias herpaantui ja mies sai iskettyä hänet hetkeksi kivistä seinää vasten ja hän joutui käyttämään kaikki voimansa kiepsahtaakseen ympäri ennen kuin linnanherra ehti lyödä hänen päänsä kiviä vasten.
”Täällä siis on ruusu”, Mathias toisti pirteänä, ”mahtavaa.” Hänen vastustajansa murisi vihaisesti ja pian he olivat niin tiukasti tappelussa ettei kumpikaan ehtinyt puhua enää.
Suurin osa noidutusta palvelusväestä oli katsonut parhaaksi paeta paikalta, mutta muutamat jäivät myös varoen seuraamaan tapahtumia. Oli aika harvinaista, että kukaan alkoi sillä tavalla vain tapella heidän isäntänsä kanssa. Yleensä ihmiset vain juoksivat kirkuen karkuun tai säikähtivät puolikuoliaaksi.
”Huomaatko Arthur”, Francis totesi oudon tyytyväisellä sävyllä, ”he tulevat hyvin toimeen.” Arthur loi häneen pitkän äkäisen katseen.
”He yrittävät murhata toisensa!” hän huudahti, mutta Francis vain huitaisi vähättelevästi yhtä kynttilöistään.
”Mekin yritämme sitä, mutta todellisuudessa rakastamme toisiamme”, hän totesi suoraan ja hetken Arthur oli aivan hiljaa yrittäen keksiä jotain vastaukseksi.
”Minä vihaan sinua”, hän lopulta totesi äkäisesti eikä Franciksen naurahdus todellakaan muuttanut sitä tosiasiaa.
A/N: Ranska, Englanti, Unkari ja Ita-chan löytyi :'D Ja jätin tarkoituksella tuon nimen Ita-chaniksi, koska kyseessä on sitten pikkuinen Italia ^^ Ai niin, ja tuumin aikani sitä, millainen hirviö Ruotsi olisi, mutta tulin sitten siihen lopputulokseen, että hän on tarpeksi pelottava ihan omana itsenään. Mutta tarkempaa kuvailua tule sitten myöhemmin ^^'
Ja "Su-san kieli", tein sen yksinkertaisesti korvaammalla joka sanan ekan vokaalin ' :llä paitsi, jos sana alkaa vokaalilla, sillon toinen vokaali on korvattu. Yritän pitää sen ymmärrettävänä ^^''
Seuraavassa osassa meidän oma kaunotar saapuu paikalle~