Title: Luovuta, riko minut (ent. Haaveet kaatuu)
Author: Minähän se
Rating: S
Genre: Drama, Angst
Keskeisiä henkilöitä: Sirius, Regulus.
Disclaimer: Row omistaa hahmot, minä vaan lainaan.
Summary: Mustan veljesten keskinäinen suhde, syvempi kuin miltä näyttää.
A/N: Sirius on Regulusta vuoden vanhempi, mutta sovitaan, että Regulus on syntynyt loppuvuodesta, siksi hän meni vuoden myöhemmin kouluun kuin hänen ”oikeasti” olisi kuulunut.Tämä on LyricsWheel5 -ficci. Postasin ekaa kertaa entiseen finiin, mutta päätin nyt laittaa tännekin, tosin otsikkoa vaihdoin.
Luovuta, riko minut
”Psst, Regulus?” Siriuksen ääni tuntui kaikuvan uskomattoman kovana hiljaisessa käytävässä. Kello oli yksi yöllä, ja hän seisoskeli pikkuveljensä oven takana täysissä pukeissa, Tylypahkan matka-arkku vierellään.
”Mitä helv…?” Reguluksen uninen mutina oven toiselta puolelta sai Siriuksen säpsähtämään. Hän oli koko ajan kuin tulisilla hiilillä, sillä rouva Musta nukkui vain kerrosta ylempänä.
Sirius oli jo vuosia totutellut kutsumaan äitiään rouva Mustaksi, sillä ”äiti” tarkoitti jotakuta, jolla oli suuri sydän, joka rakasti lapsiaan ja leipoi pullaa, eikä kirkaissut riemusta joka kerta, kun päivän profeetassa oli artikkeli jästien joukkomurhasta.
Oikea äiti ei polttanut sikarinkärjellä ihmisiä pois sukupuusta, kun nämä naivat jonkun, joka ei ollut puhdasverinen. Oikea äiti ei tarkoituksella manipuloinut jälkikasvuaan. Siriuksesta rouva Musta oli äidin irvikuva. Kuin susi isoäidin vaatteissa.
”Mitä asiaa? Kello on vaikka mitä.” Regulus kähisi, ja Sirius tunkeutui toisen huoneeseen tämän vastustelevasta ynähdyksestä huolimatta.
”No, mitä?” Regulus yritti uudestaan, kun Sirius oli lukinnut oven perässään. Sirius tasasi hengitystään ja istahti veljensä sängylle. Koko kotitontuilta piilottelu ja matka-arkun raahaaminen olivat työntäneet hänen suoniinsa aimo annoksen adrenaliinia.
”Miksi sinulla on ulkovaatteet päällä?” Regulus kysyi hetken päästä viitaten Siriuksen mustaan nahkatakkiin, jonka taskussa tämä pyöritteli jotakin joka kilisi.
”Regulus, minä…” Sirius aloitti ja kohotti katseensa toiseen. Reguluksen hiukset olivat auttamattomasti sotkussa ja roikkuivat silmillä, joissa oli hitusen hämmentynyt katse.
Sirius oli luullut kertomisen olevan niin helppoa. ”Minä lähden pois”, tai jotain muuta yhtä yksinkertaista, ja asia olisi ollut sillä selvä. Hän ei edes muistanut milloin oli viimeksi keskustellut veljensä kanssa ilman viiltävää ivaa tai vähättelevää silmien pyörittelyä.
He eivät olleet enää olleet läheisiä moniin vuosiin, mutta se ei ollut surettanut häntä koskaan. He olivat vain kasvaneet erilleen. Siitä lähtien kun Sirius oli saanut Tylypahkan kirjeensä, he olivat etääntyneet toisistaan.
Sirius oli ensimmäisenä Tylypahkan vuotenaan kirjoittanut veljelleen satunnaisia kirjeitä, ja Regulus oli vastannut niihin, eikä mikään tuntunut muuttuneen.
Kuitenkin, kun Sirius tuli kesäksi kotiin hän ei ollut tuntea veljeään. Reguluksen valoisa persoona oli saanut uusia synkkiä piirteitä, ja pojan leikkisyys oli karissut kuin ensilumi myrskytuuleen.
Ennen veli oli näyttänyt avoimesti kaikki tunteensa, mutta nyt kun Sirius oli yrittänyt lukea niitä, hän oli törmännyt tyhjään naamioon. Regulus oli muuttunut. Kuitenkin pojassa oli edelleen ollut se Siriuksen itsensä istuttama oikeuden kipinä.
Toisena vuotenaan Tylypahkassa Sirius oli edelleen kirjoittanut Regulukselle, mutta toisen vastauskirjeet olivat harventuneet, ja ne harvat kirjeet, jotka Sirius oli veljeltään saanut, olivat olleet mitäänsanomattomia. Siriusta oli alkanut pelottaa.
Pelottaa, että hän oli luottanut veljensä olevan vahvempi kuin tämä olikaan.
Sirius oli itse ollut pienestä saakka vanhempiensa asenteen ja painostuksen armoilla, mutta hänen satunnaiset karkumatkansa jästien pariin olivat pitäneet hänen ajatuksensa omilla raiteillaan ja asenteensa muuttumattomana.
Vaikka häneen oli kertaalleen taottu järkeä ja Mustan suvun arvokkuudentuntoa luudanvarrella, Sirius oli pitänyt päänsä. Mikään rangaistus ei ollut muuttanut hänen mieltään asioiden todellisesta laidasta.
Kun Regulukseen oli yritetty takoa Mustan suvun arvokkuutta ja puhdasverisyysoppia, Sirius oli suojellut veljeään.
Iltaisin Sirius oli hiipinyt salaa veljensä huoneeseen ja lohduttanut tätä, antanut tälle rakkautta, jota kumpikaan heistä ei ollut todella koskaan vanhemmiltaan saanut. He olivat saaneet sen toisiltaan.
Aina kun mahdollista, Sirius oli ottanut selkäsaunat Reguluksen puolesta.
Toisen kouluvuotensa jälkeen Sirius oli tullut kotiin sydän täynnä pelkoa veljensä puolesta, ja kun hän oli nähnyt tämän synkän katseen ja sen, miten toinen oli mukisematta ottanut selkäsaunan tehtyään mukamas jotakin väärin, hän tunsi toivonsa hupenevan.
Regulus ei enää ollut se sama, jonka kanssa hän oli iltaisin pelannut laivanupotusta jommankumman sängyssä.
Samana iltana Sirius oli hiipinyt hiljaa veljensä oven taakse ja kuullut toisen itkevän. Sirius oli livahtanut ovesta sisään lohduttaakseen veljeään, mutta kun Regulus oli huomannut hänet, tämä oli pyyhkinyt kovakouraisesti kyyneleet poskiltaan ja katsonut Siriusta vihaisesti. Regulus oli teeskennellyt, ettei mitään ollut tapahtunutkaan.
Silloin Sirius oli tuntenut jonkun särkyvän sisällään, särkyvän heidän kahden välillä.
Tylypahkassa, kun Regulus lajiteltiin Luihuiseen, Siriuksen toivo kuoli. Hän alkoi kohdella veljeään eri tavalla. Samalla tavalla kuin Regulus kohteli häntä.
Sirius tunsi epäonnistuneensa isoveljenä, ja se sai hänet kohdistamaan kaiken katkeruutensa ja turhautuneisuutensa Regulukseen. Lopulta he hädin tuskin edes puhuivat toisilleen.
”Jos viitsisit millään kakistaa sen asiasi ulos? Minua väsyttää”, Regulus murahti keskeyttäen Siriuksen ajatukset. Sirius ravisti päätään selkiyttääkseen mielensä takaisin nykyhetkeen.
”Hyvä on, minä kakistan sen asiani ulos, jos sinulla kerran on niin kiire takaisin höyhensaarille”, Sirius tiuskaisi terävämmin kuin oli tarkoittanut.
”Sinulla on minuutti aikaa”, Regulus sanoi ilmeettömyyden naamion palatessa hänen kasvoilleen ja hämmentyneisyyden kaikotessa silmistä.
Sirius hengitti syvään rauhoittuakseen, muuten hän saattaisi ihan vahingossa vetää Regulusta turpaan.
”Minä lähden”, Sirius sanoi muutaman minuutin kiusaantuneen hiljaisuuden jälkeen. Reguluksen ilme ei muuttunut suuntaan eikä toiseen, mutta toisaalta, eihän Sirius ollut mitään muuta odottanutkaan.
”Ai karkaat?” Regulus kysyi tylsästi. Sirius ei kyennyt kuulemaan hänen äänessään ainuttakaan tunnetta, ei edes vivahdetta. Jostain syystä tämä suututti häntä enemmän kuin vuosiin.
”Niin. Ennen kuin minusta tulee samanlainen kuin sinusta. Ennen kuin menetän kaiken oman tahdon ja annan ohjailla itseäni kuin sätkynukkea. Vieläkö äitimuori pyyhkii takapuolesikin?” Sirius ei mahtanut sanoille mitään, ne vain ryöppysivät hänen suustaan.
Hetkeen Regulus ei sanonut mitään, ja äkkiä molemmat kuulivat oven takaa kopeita askelia. ”Äiti”, Regulus henkäisi ja Sirius heitti peiton ylleen käpertyen sykkyrälle.
”Mitä siellä tapahtuu?” oven takaa kuului ärtynyt hitusen käheä ääni. Regulus nielaisi.
”Ei mitään, minä… minä vaan putosin sängystä, voit mennä takaisin nukkumaan…” Reguluksen ääni värähti viimeisen tavun kohdalla, mutta pian askeleet tuntuivat loittonevan ja palaavan takaisin yläkertaan.
Sirius tuli pois peiton alta ja avasi hämmentyneenä suunsa. Hän ei olisi ikimaailmassa olettanut toisen suojelevan häntä äidin raivolta. Hän oli juuri aikeissa kiittää Regulusta, mutta tämä keskeytti hänet.
”Lähde, lähde jo. Lähde nopeasti ennen kuin sinusta tulee samanlainen kuin minusta”, Regulus sanoi ja hänen äänensä oli kuin viiltävän kylmä terä. Sirius kompuroi takaperin ulos huoneesta, tunteet myllertäen.
Ihme kyllä hän selvisi ulos saakka jäämättä kiinni. Jostakin syystä Sirius ei käynnistänyt lennettävää moottoripyöräänsä vielä pihassa, vaan käveli hyvän matkan päähän niin että saattoi nähdä koko talon.
Siinä se seisoi kuin monumenttina hänen kaikista epäonnistumisistaan. Valtaisa möhkäle, joka muistutti huomattavasti sitä joka Siriuksella oli kurkussaan.
Oliko hän luovuttanut liian aikaisin? Sirius pakottautui kääntämään katseensa pois talosta ja polkaisi moottorin käyntiin.
Hän tiesi pakenevansa, mutta siitä huolimatta hän suuntasi kulkunsa kohti kuuta joka oli melkein täysi.
Regulus katsoi ikkunastaan kuuta kohti lentävää varjoa ja tuhahti tukkoisesti.
”Pelkuri.” hän sanoi ääni täynnä vihaa ja jotakin muuta.
Sen illan jälkeen Regulus ei itkenyt enää koskaan.
Jore Marjaranta - Haaveet kaatuu
En voinut mä aavistaa
kun kotipiha jäi mun taa
mihin tiemme vie
sitä tiennyt ei
meistä ainutkaan
ettei pysty palaamaan
Haaveet kaatuu
niitä nousemaan en saa
haaveet kaatuu
tahdoin paljon kauniimpaa
haaveet kaatuu
varjot saapuu
Mitä siitä itselleni sain
kun hyvää tahdoin tehdä vain
en tarinaani uudestaan
voi kirjoittaa
vaikka tahtoisinkin
mitään takaisin en saa
Haaveet kaatuu
niitä nousemaan en saa
haaveet kaatuu
tahdoin paljon kauniimpaa
haaveet kaatuu
varjot saapuu
Haaveet kaatuu
kuka nousemaan ne saa
varjot saapuu
Haaveet kaatuu
niitä nousemaan en saa
Haaveet kaatuu
tahdoin paljon kauniimpaa
Haaveet kaatuu
varjot saapuu
Haaveet kaatuu
kuka nousemaan ne saa
varjot saapuu
ne yöhön kuljettaa
haaveet kaatuu
//Kommentteja arvostaisin, vaikka tämä vanha onkin.