Juup. Eli toinen yritelmäni kyseiseen haasteeseen.
Ficin nimi: Syksy, joka ei hälvennytkään sateeseen
Kirjoittaja: Ampiainen
Genre: Drama
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Kaksi häntä, eli Argus Voro/ Poppy Pomfrey
Vastuuvapautus: Kaikki, minkä tunnistatte kuuluvan rakkaalle Rowlingillemme, kuuluu hänelle myös.
Varoitukset: Nouu.
A/N: Tämäkin siis 12+-virkettä-haasteeseen.
Kaksi häntä saatavat hämmentää, koettaka pysytellä kärryillä:D (Koskaosaanollaepäselvä.com)
Syksy, joka ei hälvennytkään sateeseenHän odotti kunnes sade oli hiljennyt kuulumattomiin, huuhtoutunut kauemmaksi syksyn viimeiset lehdet kannoillaan ja vasta, kun hän oli varma, etteivät pisarat enää tavoittaisi häntä, hän astui ulos ja veti hatun päähänsä.
Ulkona ei pärjännyt enää ilman jotakin korvien peittona, kylmä tuuli oli tapansa mukaan oikukas, se tunkeutui takin kauluksen sisään ja kynsien alle, värjäsi kaiken arkisen harmaaksi.
Ulkona oli kylmä, se taisikin tulla jo sanotuksi. Oli niin vaikea pitää lukua kaikesta, sanoista ja sanomattomista ajatuksista, pisaroiden lohduttomasta kaiusta kengänpohjissa, kesän heijastuksesta sateen seassa. Hylätyistä, maassa lojuvista mandariininkuorista aivan roskakorin tuntumassa.
Se oli tavallista, siis se, että ajatukset harhailivat, aina kevätpäivien hauraista, kultaisista aamuista syksyn syvään hämärään.
Hän ei piitannut tärkeilevistä jästeistä popliinitakeissaan ja salkuissaan, tai koululaisista, jotka tapansa mukaan vain tahtoivat hänelle pahaa, miettivät varmaankin yöt läpeensä erilaisia tapoja joilla voisivat kiusata hänet menettämään malttinsa. Hän ei piitannut juurikaan asioista, ei suuntaan eikä toiseen, yhtä tyhjän kanssa se olisi ollut joka tapauksessa, niin hän uskoi.
---------Kalla oli melkein nuutunut, se näytti surulliselta ja lohduttomalta yksin maljakossaan. Pöytäliinan kangas oli taipunut vankoille uurteille koko kesän kaappisäilytyksen jälkeen, se täytyi suoristaa taikasauvan kahvaa vasten useampaan otteeseen.
Oven läpi erottui askelten hiljainen ääni, kiiruhtavat ja kahisevat sekoittuivat levollisiin ja harkitseviin; se kuulosti kodikkaalta, juuri siltä kuin pitikin.
Hän laski kallan maljaan tuoretta vettä ( tämä oli toinen hän, erilainen kuin ensimmäinen, pehmeämpi, mutta yhtä lailla merkityksellinen) ja kulkeutui hivenen vastahakoisesti ulos sairaalasiiven ovesta - uuden lukukauden alku oli aina sekä toiveikas, että haikea - tasan puoliksi kumpaakin.
Hän laskeutui alas Suuren salin pehmeänkultaiseen hehkuun, valmistautui näyttämään tarpeeksi ankaralta, mutta ystävälliseltä ja istumaan taas eräiden pitojen halki kultahaarukka kädessään, älykkäästi keskustellen ( vaikka todellisuudessa hän pohti, oliko hän sittenkin unohtanut tilata riittävästi sudenkorennonmunia aivastuksenkarkoitusjuomaa varten, hän oli saatanut unohtaa sen, se oli tullut mieleen vasta hetki sitten...).
Tällä kertaa jokin kuitenkin kiinnitti hänen huomionsa, vailla syytä, kaiken kaikkiaan - hän unohti jopa sudenkorennonmunat ja ne valkoiset sukkanauhat, jotka hänen oli jo korkea aika palauttaa Emintrude-tädille.
Aivan kuten tavallista hän ( siis se toinen, hieman synkempi ja karheampi hän, se, jonka hattu pölyttyi paraikaa henkilökunnan tuulikaapin ylähyllyllä ) nojaili seinään salin perällä, tutkaili väenpaljoutta melkein välinpitämättömästi, kaipauksen heikko kajastus tuskin erottuvana varjona katseessaan.
Ja aivan kuten tavallista, ensimmäinen hän istui henkilökunnan pöydässä, ehkä hiukan tavallista tuskastuneenpana vain, ja antoi katseensa pyyhkiä yli lämpöä ja naurua hyppelehtivän salin, vain pysähtyäkseen sen takaosaan, varjoihin, joihin lämmön kimallus ei aivan yltänyt.
Heidän katseensa kohtasivat, kuin sattumalta, ja äkkiä maailma keikahti raiteillaan.
Se oli ajatuksia, virtanaan, niin nopeassa tahdissa, ettei sydämen äkkiä nopeutunut läpätys ehtinyt laskuihin mukaan, ajatuksia tai ehkä sittenkin vain yksi, tarpeeksi voimallinen muuttamaan kaiken, minkä ennen saattoi luottaa varmaksi.
Se oli vasta ensimmäinen katse, ensimmäinen todellinen ajatus, mutta ehkä tunne oli kehittynyt jo aiemmin, sen täytyi olla, koska se oli niin voimakas, että saatoi puhaltaa uhkaavat pilvet tiehensä ja vetää esiin auringon tai ehkä virkistävän sateen.
Se oli polku, jonka loppupäätä ei aivan erottanut, mutta jonka häilyvälle pinnalle saattoi astua melkein pelottomasti, hyppy tuntemattomaan tai puoliksi tuttuun, rakkauteen tai lehtikasaan, se kaikki oli tässä.
Ja siitä se alkoi, uskomatonta kyllä, taikuus taikuudesta huolimatta; he kulkivat nyt yhdessä, kahdesta hänestä oli kasvanut yhteen he, pehmeyttä ja karheutta, sopivassa suhteessa toisiinsa nähden, myskiä ja muskottipähkinää, liljankukkia vasten jäätikköä.
Nyt he saattoivat paeta kauemmaksi kaksin, purkaa tuntojaan taas eräistä koululaislapsista, joiden mielestä oli kai hauskaa tuhria loitsuluokan liitutaulu huulirasvalla.
Oli taivaankansi, ajatuksia ja tuuleen kuiskattuja toivomuksia ja aika, jonka kulkuun käpertyä.
Oli muuan eksynyt jästiposteljooni, jonka kulkua ohjata oikeaan suuntaan, kyseiselle tapahtumalle jopa naurettiin myöhemmin, varovaisesti.
Oli elämä ja elämässä, yksinkertaisuudessa ja ajassa, toinen toistaan varten.
