Nimi: Kuoleva joutsen
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: angstiromancedeathficmikälie.
Paritus: Severus/Bellatrix
Ikäraja: k-11
Oikeudet: Rowlingin hahmot, Rowlingin maailma, minä vain sotken asioita huvikseni, eikä kukaan maksa mulle puolta sulmuakaan. On elämä epäoikeudenmukaista. Laulu on Apulannan Eikä vielä ole edes ilta, otsikko on viety Yöltä.
Varoitukset: Alaikäisen kanssa harrastettua… jotain? o_O? Rumaa DH-spoilia.
Yhteenveto: Sielu jää juuri sellaiseksi kuin se oli särkyessään, ja Sirius Musta - se ensimmäinen - tietää tämän paremmin kuin kukaan.
A/N: FanFic100: Elonkorjuu. Elo korjataan talteen, nääs. Mää tulkitsen. Samalla tämä on tekele Hatusta nostettua -haasteeseen. Pelkäsin joutuvani kirjoittamaan jotain YYBERPEEVEEPEEHETTIÄ, mutta päädyttiinkin kohtuullisen yksinkertaiseen ratkaisuun: tehtävänanto oli k-13-tasoinen deathfic parituksella Bellatrix/Severus. Se passasi niin somasti ficci-ideaan, jonka olin halunnut kirjoittaa jo kuukausia, että pakkohan tuohon oli tarttua. Itse asiassa tarkoitus oli pistää tämä vetämään vasta paljon myöhemmin, sitten kun olisin piinannut lukijat hermoraunioiksi kalmakoiranäyillä, mutta mitäs hittoa. Deathfic on vähän niin ja näin, en mää enää oikein tiedä mikä tämä on.
Ficin nimi oli muuten viimeiseen asti Joutsenlaulu, päättäkää itse mistä tykkäätte enemmän.
Kuuhun asti on
tehnyt työnsä aurinko
Kaunis, armoton
Hiiltä suudelman perintö
Eikä vielä ole edes ilta
Eikä vielä ole edes ilta
Kuoleva joutsen
Hyvää iltaa.
Minä olen Sirius Musta. Epäilemättä olette kuulleet nimeni jossakin yhteydessä, mutta saatan kohtalaisen varmasti sanoa, etten ole se Sirius, jonka seikkailuista olette kuulleet, olette ehkä jopa tavanneetkin. Minä en nimittäin ole ollut tunnistettavien rajoissa enää aikoihin. Siitä on teidän ajassanne jo toistasataa vuotta, kun minä lakkasin olemasta. Minä hukuin puutarhalampeen silloin kun olin kahdeksan. Niin, no. Surtiinhan minua vähän aikaa ja kannettiin kaunaakin muutaman vuosikymmenen verran, mutta se lakkasi. Ihmiset ovat sellaisia. Itkevät vähän aikaa ja lopettavat sitten. Mutta en minä palannut kuolleista puhuakseni itsestäni. “Minua” ei ole enää jäljellä kylliksi siihen. Ei, minä palasin elävien keskuuteen kertoakseni eräästä, jonka kaltainen olisin varmaankin ollut, jos olisin saanut varttua aikuiseksi. Hän ei ehkä ollut ensimmäinen eikä pahin eikä ainoa laatuaan, mutta hän näytteli omaa merkittävää osaansa erään tietyn miehen viimeisessä laulussa. Kahden miehen, oikeastaan, mutta siitä kerron myöhemmin. Hänen askeleensa olivat lähes tarkalleen samat kuin ne, jotka olin itselleni ennustanut. Hän oli tullut kulkemaan loppuun minun tieni, sen minä näin heti kun ensi kerran loin katseeni hänen pikkuisiin lapsenkasvoihinsa. Hänen vanhempansa antoivat hänelle yhden nimen tähtitaivaalta, toisen isän lempitädiltä, kolmannen omalta äidiltä. Hänestä tuli Bellatrix Doria Druella, eikä hänellä koskaan ollut kaimaa suvussamme. Ja nyt minä laulan teille hänen viimeisen laulunsa.
Asiahan on niin, että kuoltuani minulla oli puutetta tekemisestä. Loppujen lopuksi se, että lakkaa elämästä, lähinnä rajoittaa mahdollisuuksia, ja siksi sitä on keksittävä itselleen uusia harrasteita. Toiset päätyvät tekemään samaa kuin ruumiinsakin: aloittamaan hiljaisen mätänemisen. Jotkut hautautuvat murheisiinsa ja jäävät kummittelemaan, etsimään jotain kadottamaansa maailmasta johon heillä ei enää ole yhteyttä. Toiset, minunlaiseni siis, kiinnittävät huomionsa johonkin merkitykselliseen. Sillä tavalla syntyvät kuolemanhenget. Katsokaas, minä en ole sellainen aave, joka leijailee päättömänä pitkin käytäviä kahleita kalistellen.
Minä olen kalmakoira. Kuolinpäivästäni saakka olen ilmestynyt jokaiselle sukuni jäsenelle heidän aikansa koittaessa. Olen kulkenut heidän henkiensä rinnalla ja kuunnellut heidän hyminöitään. Olen oppinut, ettei tarvitse päästää irti; helpommalla pääsee, kun ei tartu kiinni laisinkaan. Eikä mikään ole henkien maailmassa yksinkertaisempaa.
Minä poimin Severus Kalkaroksen sielun mukaani sinä päivänä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän näytti niin surkealta yksinään. Yksikään hänen sukunsa hengistä - jos heillä nyt sellaisia olikaan - ei ollut tullut häntä hakemaan, ja koska minä satun olemaan kuolemanhengeksi harvinaisen myötätuntoinen tapaus, minä päätin viedä hänet määränpäähänsä oman matkani varrella. Elävien maailman kohtalon piti ratketa sinä päivänä. Me kuolemanhenget olimme luonnollisesti läsnä ja seurasimme, kuinka ihmiset syöksivät toisiaan päättömästi reunan yli. Keuhkojen pohjalta karjutut komennot murensivat laastia kiviseinistä. Kiroukset sinkoilivat piittaamatta siitä, mihin loppujen lopuksi osuivat, ainoana tarkoituksenaan tehdä vahinkoa. Ajoittain liisi pilvien lomassa vihreäsiipinen lintuhenki opastaen sellaisen siivekkään sielua, joka oli sattunut harhautuneen kirouksen tielle. Niin, ilma oli sinä päivänä sakeana irtoavien henkien lauluista, ja minullakin oli jo yksi vaeltaja mukanani: Nymfadora Tonks, juuriltaan Musta, oli kuollut verisukulaisensa kädestä vain vähän aiemmin. Minä olin matkalla viemään häntä turvaan seuraavan asiakkaani tieltä, kun hylätyn talon katon läpi kohosi henki, aikaisin murtunut henki vailla suuntaa kasvoillaan vastaheränneen hämmentynyt ilme. Hänellä oli pienen pojan hahmo, sotkuiset hiukset ja rähjäiset vaatteet, ja hänen silmänsä seisoivat etuhiusten lomassa kuin kauhistuneella kopukalla - ainoastaan ilman sitä kunnioitusta, jota pillastunut hevonen vähintäänkin herättää. Minusta hän vaikutti pääasiassa säälittävältä. Niin minä siis pysähdyin. Kaikki neljä tassua koskettivat vuorollaan hapertuvia kattotiiliä, ja minä astuin pojan rinnalle. Hän tuskin huomasi minua.
“Tule mukaan”, minä sanoin.
“Mistä lähtien koirat puhuvat?” näpäytti Severus.
“En minä mikään koira ole”, minä sanoin, ja vaikka olisin voinut näyttää hänelle Siriuksen kasvot, pidin asian omana tietonani.
“Mikäs sitten?” Severus tiukkasi epäluuloisena.
“Minä olen poika”, minä sanoin.
“Ja pah.”
Kuitenkin hän ojensi kätensä koskettaakseen kahdella sormella päälakeani. Pikkuinen ele riitti; kaksi karvaa minun päästäni tarttui hänen kynsiinsä, ja niin hän ei voinut enää vastustaa. Kun minä ponkaisin taas liikkeelle, hän seurasi minua - omasta tahdostaan vai minun, sitä emme ehkä saa koskaan tietää.
Me kuljimme läpi taistelukentän verhon toista puolta niin, että kykenimme näkemään heidät, muttemme kuulleet muuta kuin vainajien soinnut. Toisinaan kirous lennätti jonkun onnettoman verhon läpi, mutta minä en siitä välittänyt - minä tiesin jo, että minulla olisi sinä päivänä enää yksi tehtävä. Sisareni Isla pitää huolta siitä puolesta. Hänen vielä eläessään minun piti pysytellä hyvin tiiviisti perheeni tuntumassa, jotten olisi myöhästynyt, mutta nykyään saan kuulla etukäteen, kenen aika on milloinkin. Se on hyvin kätevää. Muttei siitä enempää.
Toivuttuaan alkuhämmennyksestään Severus alkoi esittää kysymyksiä. Se ei varsinaisesti häirinnyt minua, mutten tietysti voinut olla ihmettelemättä, sillä vainajat tapaavat olla melko hiljaisia, omiin ajatuksiinsa uponneita. Mutta me kuolemanhenget emme tee päätelmiä emmekä kysele, joten jääköön.
“Mitä on tapahtunut?” poika kysyi ensimmäiseksi.
“Hyvin yksinkertaista”, minä vastasin, “sinun henkesi on irronnut ruumiista ja siirtynyt toiselle todellisuuden tasolle. Olet muuttanut aallonpituutta niin, ettei sielusi enää mahdu pesäänsä.”
“Selkokielellä, jos sopii”, mutisi Severus.
“Sinä kuolit.”
“Ahaa.”
Hetken hän oli hiljaa ja sulatteli kuulemaansa. Me jatkoimme verkkaisesti eteenpäin, ja Nymfadora Tonksin sielu minun sivullani hyräili yhä voimakkaammin. Tiesi, raukka, mihin oltiin tulossa.
“Missä me nyt olemme?” Severus halusi kohta tietää. “Miksi täällä on näin harmaata?”
“Harmaata?” sanoin minä. “Me olemme nyt verhon toisella puolella. Totta kai täällä on harmaata!”
“Ahaa”, sanoi hän, ja minä aistin, ettei hän oikeastaan ymmärtänyt. Hän vaikeni taas hetkiseksi syventyen tutkimaan sormenkynsiään. Oikeastaan arvasin hänen seuraavan kysymyksensä.
“Miksi minä olen kutistunut?”
Minä huokaisin. “Sielu jää juuri sellaiseksi kuin se oli särkyessään. Sinulla oli monta vuosikymmentä aikaa korjata omasi, etkä onnistunut siinä. Siinä nyt olet.”
“Ahaa”, hän sanoi yhä uudelleen, vaikka sanani kuinka syvälle pistivät. “Mitä nuo äänet ovat?”
Me kuuntelimme vähän aikaa kuolleiden lauluja, jotka olivat alkaneet käydä voimakkaammiksi. Ihmiskielen sanoin niitä on vaikea kuvata; nuotit olivat jäisen metallista hyrinää. Kaunista, mutta luotaantyöntävää. Pakkasen ääntä.
“Vainajat laulavat”, minä selitin, “he jättävät hyvästejä maailmalle.”
“Miksen minä laula?”
“Sinulla ei ole mitään hyvästeltävää.”
Tämän kuultuaan hän tuntui loukkaantuvan. Vähän aikaa hän pohti, saatoinko todellakin olla niin oikeassa kuin olin. Mihin tulokseen hän tuli, sitä en saanut kuulla, mutta sen sijaan että olisi pommittanut kysymyksillään minua, hän keskitti kaiken huomionsa Nymfadora Tonksiin. Tämän silmät olivat nyt painuneet umpeen suojelemaan häntä siltä, mikä edessä odotti. Severus pyöri hänen ympärillään jonkin aikaa heitellen kysymyksiä siitä, kuinka hän oli täällä, kuka hänet oli tappanut, kuinka moni muu heidän puoleltaan oli liittynyt hiljaisten seuraan. Lopulta poika turhautui.
“Miksei hän puhu minulle?” hän puuskahti.
“Hän ei kuule sinua”, minä sanoin rauhallisesti. “Hän on omassa maailmassaan ja tunnistaa ainoastaan minut.”
“Kummallista”, hän sanoi.
“Sellaista on kuolema.”
“Mitä minulle nyt tapahtuu?” hän tiukkasi.
“Sitä ei moni tiedä”, minä vastasin ja virnistin hiukan.
“Älä viitsi!”
Silloin minun kaikki neljä tassuani lakkasivat yhtä aikaa liikkumasta. Aistin, että nyt oltiin perillä. Olimme kulkeneet reitin, jota en sadassa vuodessakaan ollut oppinut ulkoa. Katsahdin pikaisesti oikealle, poispäin verhosta. Siellä odotti syvä mustuus.
“Katso sitten mallia”, minä lausuin hitaasti.
Toiset kuolleet irtoavat elämästä helposti. Toiset ovat laiskoja ja vitkuttelevat. Jotkut eivät tahtoisi lähteä laisinkaan, ja heitä täytyy paimentaa. Kaikeksi onneksi Nymfadora Tonks uskoi vakaasti antaneensa elämänsä oikean asian puolesta, eikä edes hänen vihreähiuksinen jälkikasvunsa siellä jossakin riittänyt horjuttamaan hänen päätöstään. Hän oli työnsä tehnyt. Siinä tyhjässä aikayksikössä, joka jää kahden sekunnin väliin, hänen hyräilynsä lakkasi. Viimeinenkin värillinen suomu hänen iholtaan muuttui pölynharmaaksi. Severuksen tuijottaessa ällistyneenä hän muuttui meihin päin katsomattakaan tuhkanharmaaksi saukoksi ja katosi. Minun ei tarvinnut edes tuupata häntä oikeaan suuntaan.
“Kas”, minä totesin, kun sielu oli lentänyt tiehensä, “ei minua olisikaan huvittanut mennä lähemmäksi. Mitäpä pidit?”
“Kiinnostavaa”, Severus sanoi poissaolevasti.
“Ajan mittaan se alkaa kyllästyttää”, minä lausahdin, “mutta sinun ei onneksesi tarvitse tehdä sitä kuin yhden ainoan kerran. Vien sinut perille sitten kun ehdin. Mutta nyt meidän täytyy kiirehtiä.”
“Mihin niin?”
“Kohta näet.” Ja sen pitempään selittämättä minä riuhtaisin hänet mukaani ja vein hänet aivan verhon tuntumaan niin, että hän olisi voinut nojautua sitä vasten jos olisi uskaltanut. “Tämä on verho”, sanoin silkasta kohteliaisuudesta.
“Huomaan”, sanoi Severus ja tuijotti eteensä.
Nyt me tulemme siihen kohtaan, jolla todella on merkitystä, siihen, mistä alun perin aioin teille kertoa. Verhon toisella puolella, vain paria laskosta loitompana, oli Bellatrix, joka lepäsi vartiovuoronsa päätteeksi. Taistelu oli toistaiseksi tauonnut - sen näki hänen silmiensä leudosta ilmeestä ja siitä, ettei huono-onnisia sieluja enää lennellyt rajan yli niin ylimaalliseen tahtiin. Kummankin puolen joukot keräsivät voimiaan, eikä ollut vaikeaa tietää, kuka loppujen lopuksi oli voitolla. Mutta nämä asiat ovat meille kuolemanhengille yhdentekeviä. Meille kuuluu vain se, kuka kuolee ja milloin. Ja juuri nyt minun tehtäväni oli löytää Bellatrix ja antaa hänelle se varoitus, johon hänen sukunsa antaa etuoikeuden.
“Paikka”, minä sanoin Severukselle, ja ennen kuin hän ehti osoittaa loukkaantuneensa, minä olin jo liikenteessä. Yhdellä loikalla minä olin toisella puolen verhoa. Harva pystyy sellaiseen, sillä jokaisena kuoleman jälkeisenä sekuntina verho vahvistuu yhdellä säikeellä - mutta kuolemanhenget luopuvat ajasta syntyessään, ja siksi sekunnit eivät enää tiedä, miten päin olisivat! Siksi me voimme halutessamme loikata elävien puolelle ja näyttäytyä heille.
Sinä hetkenä Bellatrix kuuli syvän, varoittavan haukahduksen ja kohotti katseensa. Silloin hän näki edessään minut, suunnattoman, yönmustan koiran, jolla oli hehkuvat kekäleet silmien paikalla, ja hiljaa loimuavan, kirkkaanpunaisen auran sen ympärillä. Koira seisoi hänen edessään, ja kaikki neljä raskasta tassua upposivat syvälle kuraiseen maahan. Hän henkäisi terävästi.
“Sirius?” hän sähähti, ja minä tiesin, ettei hän tarkoittanut sillä minua. Pudistin hitaasti päätäni.
“Ei!” hyrskähti Bellatrix epäuskoisena. Sekunnin murto-osaksi hänen kasvoiltaan valahti kaikki se vuosien aikana koottu ylpeys, ja suupieliin kasvoi murheryppyjä, railoja hänen täydelliseen ihoonsa. “Ei vielä!” Ja raskaat silmäluomet painuivat itsepintaisesti kiinni, kieltäytyivät näkemästä kaikkein ilmeisintä. Sillä totta kai hän tiesi, mitä tämä näky merkitsi. Kun hän jälleen pakotti silmänsä auki, ei kalmakoirasta ollut jäljellä merkkiäkään, ei edes tassunjälkiä kurassa.
“Ei”, Bellatrix kuiskasi itsekseen. Hän ei enää tiennyt, oliko edellinen ollut pelkkää kuvitelmaa, verihuuruissa silmien eteen noussutta, vaiko todellinen lopun alku. Minä seisoin vaiti lähimmän poimun kohdalla jälleen kuolleiden puolella verhoa. Severus piti kämmentään minun selkäni päällä ja tuijotti yhä kuin lumottuna. Siinä meidän silmiemme edessä Bellatrix Lestrange hiljalleen käsitti, että hän oli surmannut sisarentyttärensä ja että hänen sen tähden pitäisi vielä samana päivänä itse kuolla.
Bellatrix oli luonnollisesti väärässä. Sillä, mitä me elämässämme teemme, ei ole merkitystä kuoleman kannalta, sillä kunkin aika on ennalta määrätty jo hänen syntymänsä hetkenä. Mutta olisiko ollut hyötyä valaista häntä asiasta nyt, kun viimeinen hetki oli jo näinkin lähellä? Tuskin. Minun tehtäväni tästä eteenpäin oli kulkea hänen perässään ja olla läsnä ottamassa hänen sielunsa vastaan, kun aika tulisi. Pysyttelin nyt tiukasti verhon toisella puolella paimentaen Severusta, jonka näkymä elävien maailmaan sumeni hetki hetkeltä.
Bellatrix ei tiennyt, ketkä tovereistaan vielä tapaisi elävinä, ja saattoi olla, että hän huomaamattaan puhui kuolleittenkin kanssa vielä sen päivän aikana. Matkalla kohti metsää hänen askeltensa äänet paisuivat myrskyksi ja paiskoivat pienenpienten olentojen henkiä verhon tuolle puolen. Hänellä oli nyt huppu ja naamio kasvojensa peittona niin kuin kuuluikin, mutta jo pelkästä selkärangan kaaresta erotti, kuinka hän kuohui. Se ei olisi jäänyt huomioimatta hänen tovereiltaankaan, jolleivät nämä olisi tienneet, ettei Bellatrixia ollut hyvä suututtaa.
“No?”
Toiset olivat seuranneet Bellatrixia jo pitemmän aikaa, ennen kuin tämä kyllästyi näiden tuijotukseen ja kääntyi ympäri. Nämä kuolonsyöjät olivat kasvottomia, eikä heidän nimillään ollut eikä tule olemaan väliä, sillä he ovat kertomukseni kannalta täysin yhdentekeviä.
“Niin, Lestrange?” lausui yksi heistä.
“Tilanne rintamalla, typerys!” Bellatrix kivahti ja suuntasi kipakan kämmeneniskun tungettelijoista nuorimman korvalliselle.
“Malfoyn piti käydä tekemässä tilannekatsaus, mutta hän ei ole vielä palannut”, vastasi toinen syvemmällä äänellä.
“Unohda. Siitä ei ole mihinkään.” Bellatrix hieroi ohimoitaan huppunsa suojissa. “Missä on Dolohov?”
“Yhä rintamalla.”
“Entä Kalkaros?”
Severus sävähti ja näytti hetken vauhkolta kuin polttomerkitty aasi.
“Mestarin luona.”
“Sittenhän kaikki sujuu suunnitelman mukaan.” Bellatrix nyökäytti päätään mitä vähimmässä määrin tyytyväisenä. Sitten hän istahti tottuneesti erään nuoremman kuolonsyöjän tarjoamalle tuolille, risti jalkansa ja laski päänsä ylväästi toisen kämmenensä varaan.
“Meillä ei ole aikaa istuskella, Lestrange”, varoitti yksi, “mestari kutsuu meitä hetkellä millä hyvänsä, ja paljon on vielä tekemättä.”
“Antaa muiden hoitaa se”, sanoi Bellatrix.
“Tuollaisella asenteella me kuolemme kaikki.”
Bellatrixin naamio olisi yhtä hyvin voinut pudota pois, kun hän singahti pystyyn. Hänen liekehtivät silmänsä valaisivat koko maskin lävitse niin, että se alkoi hehkua, ja hänen kasvojensa ympärille muodostui punainen kehä. Huppu valahti niskaan paljastaen sähköistyneet hiukset ja poskelle pärskähtäneen vaahdon. Hän puristi kätensä niin tiukasti nyrkkiin, että veri pirskahti kynsinauhoista, ja iski liian pitkälle mennyttä toveriaan kaikin voimin kasvoihin.
“Mitä sinä penikka kuolemasta tiedät? Olitko ehkä rintamalla? Oletko nähnyt, mitä siellä tapahtuu? Oletko nähnyt kuoleman kasvot? Minä olen. Minä olen. Ja niin totta kuin minun nimeni on Bellatrix Lestrange, yksikään meistä ei todella kuole tänä iltana, ei niin kauan kuin vuoret seisovat paikoillaan! Se ei ole totta!”
Niin elävät kuolonsyöjät kuin Severuskin loikkasivat taaksepäin tämän purkauksen voimasta. Kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan tai edes lähestyä palavaa vihaa hohkaavaa Bellatrixia. Minä ainoana jäin siihen missä olin ja pidin katseeni voimalla hänen taikasauvaansa aloillaan.
“Väärin”, sanoin verkkaan, murheellisesti, “sinun nimesi on Bellatrix Musta.”
“Mitä tuo tarkoittaa?” uskaltautui Severus kysymään.
“Näet myöhemmin”, totesin ja ohjasin hänet eteenpäin. Tässä menisi vielä aikaa.
Viimeisessä laulussa on viisi säkeistöä. Viha. Pelko. Hyvästit. Matka. Loppusoitto. Ne ovat kaikki toistensa kaltaisia ja silti nimiensä kuuloisia, ja vaikka kukin laulaa omalla tavallaan, ne ovat aina tunnistettavissa. Toisten aika tulee niin yllättäen, että he laulavat kolme ensimmäistä säkeistöä läpi siinä silmänräpäyksessä, jonka aikana katkaistu pää putoaa pölkyltä maahan. Toiset kokevat pelon ja vihan turhiksi. Toiset, sellaiset kuin Severus, eivät pitkiä hyvästejä kaipaa. Mutta he laulavat joka säkeistön, ja mitä lähemmäksi loppusoittoa tullaan, sitä samankaltaisempia ovat eri sielujen äänet.
Hengityksensä tasaannuttua Bellatrix oli laulanut loppuun vihan. Sen tilalle tuli pelko, hyytävä kauhu, hillitsemätön paniikki, pakko juosta karkuun jokaisen inhimillisen olennon ulottuvilta, kasvattaa siivet ja lentää. Jos hänellä olisi ollut luudanvarsi, hän olisi lentänyt taivasta päin niin kauan että pilvet olisivat pakottaneet hänet takaisin. Nyt hän tyytyi kaikkoontumaan kiusaavien tovereittensa luota ja haparoimaan hämärässä metsänreunaan. Hän oli kahden vaiheilla; hakeako turvaa siltä ainoalta, jota rakasti, nyt kun hän todella oli henkensä hädässä, vai paetako omille teilleen rauhoittumaan. Metsässä piili ties millaisia vaaroja, mutta ne eivät häntä pelottaneet, vaan takana hiipivä varjo. Mutta metsänreunaa pitemmälle hän ei ehtinyt, ennen kuin kauhu lamaannutti hänet.
Kasvot kalpenivat. Silmät tummuivat. Naamio irtosi kuin itsestään sitä koskettamaan kohonneeseen käteen, ja Bellatrix jäi hentona, valkoisena ja suojattomana tuijottamaan tyhjyyteen. Äkkiä hänen sydämensä löi lujempaa kuin ikinä ennen, niin lujaa että kylkiluut tuntuivat katkeavan sen voimasta. Ja veri pakeni. Itse elämännestekin pelkäsi, ja jok’ikinen pisara käänsi suuntaa ja pyrki takaisin sydämeen, turvaan, nopeinta mahdollista reittiä. Bellatrixin sormenpäät alkoivat sinertyä. Iho vaaleni entisestään. Hengitys kävi katkonaiseksi.
“No Louhen tähden!” puuskahdin minä. “Noin vastahakoista lasta en ole vuosisataan nähnyt!” Ei, en sen jälkeen kun minä tästä maailmasta lähdin.
“Louhen?” kysyi Severus.
“Sulje suusi ja pane kätesi hänen olkapäilleen. Se rauhoittaa.”
Severus katsoi minua typertyneenä - hänkö, pieni poika, uskaltautuisi koskettamaan ylpeistä ylpeintä, ja vielä verhon läpi? Mutta minä en antanut enempää ohjeita, sysäsin vain häntä eteenpäin. Hänen jalkansa, jotka eivät olleet koskettaneet maata, kohosivat sen verran, että hän ulottui Bellatrixin valahtaneiden harteiden tasalle. Hän painoi kämmenensä verhoa vasten, ja vaikka hän tuskin näki sen lävitse, hän onnistui löytämään Bellatrixin vapisevan olkapään. Juuri kun kuoleva avasi suunsa kirkuakseen turhautumistaan, Severuksen hauraat pikku kämmenet laskeutuivat hänen harteilleen.
Silloin hän hiljeni. Sydän alkoi lyödä tasatahtiin, ja verisolut kääntyivät ympäri vihellellen, esittäen, ettei mitään ollut tapahtunutkaan. Vaikka Bellatrix ei nähnyt eikä tuntenut Severusta verhon läpi, rauha levisi hänen ruumiiseensa, ja toinen säkeistö vaihtoi sävyä. Kuin itsestään hänen askeleensa ohjautuivat takaisin polulle, kohti alkuperäistä määränpäätään.
“Niin. Mene mestarisi luo. Katso häntä vielä kerran.”
Severus, joka yhä piteli käsiään Bellatrixin harteilla, katsahti minuun kysyvästi. Minä nyökkäsin.
Monta kuoli vielä samana päivänä. Minä seurasin puhtaasta mielenkiinnosta Harry Potteria, joka jätti elämän vapaaehtoisesti, mutta lakkasi laulamasta hyvästien jälkeen. Hän palasi hetken kuluttua elämään, ja hänen sukunsa kuolemanhenki - hänen isänsä henki kai - ravisteli minulle neuvottomana sarviaan. Bellatrixin ja Severuksen minä yhytin vasta paljon myöhemmin, kun he kaikki olivat palanneet linnaan ja käärmehenki oli hakenut ruikuttavan matelijan säilöön. Raadeltu, itkevä lapsen henki asettui seitsemän muun perään valkeakasvoisen miehen taakse odottamaan lähtölaskentaa. Bellatrix ei väistynyt mestarinsa rinnalta, ja Severus leijaili yhä edelleen aivan hänen tuntumassaan.
Salissa taisteltiin jälleen, mutta suurimman osan siitä minä olen jo unohtanut. Muistan vain, että Bellatrixin kasvoille kohosi ymmärrys, kun hän aloitti laulunsa kolmannen säkeistön. Se ei ollut samanlaista hyväksymistä kuin se, jota minä olin seurannut sadoilla kasvoilla kautta aikojen. Se oli kylmää tietoisuutta siitä, että oli tullut aika lähteä, ja että sen kunniaksi tulisi tehdä jotain erityistä. Hänellä oli monta henkeä hyvästeltävänään, ja juuri niin monta henkeä hän aikoi ottaa mukaansa - ei seuraksi, vaan muistoksi. Hän kohotti sauvansa ja ryntäsi eteenpäin raivolla, jollaista osoittavat vain kuolevat, hullut tai kuolevat ja hullut, tässä tapauksessa viimeinen. Hyvästi, hän hoki mielessään, hyvästi ainiaaksi, ottakaa minut mukaan ja viekää sinne minne kuulun, hyvästi. Mutta hänen rukouksensa jäi kesken.
“Ei minun tytärtäni, narttu!”
Bellatrix kuoli nopeasti ja yllättäen, uskomatta oikeastaan itsekään, että erkani lopullisesti elämästä. Severus kohotti kasvonsa, minä astuin sivulle, verho heilahti ja hetken aikaa elävien puolella seisovat saattoivat nähdä meidät, ja sitten hän oli toisella puolella. Maailmalla ei ollut enää väliä. Uusi säkeistö.
Bellatrix ei missään vaiheessa tunnistanut Severusta. Jos hän olisi, hänen ylpeytensä tuskin olisi antanut myöten. Mutta mitä niinä minun silmiltäni salattuina hetkinä metsässä olikaan tapahtunut, se oli jättänyt heihin molempiin jälkensä. Sillä kun Bellatrixin tietoisuus havahtui uuteen todellisuuteen, hän ei kääntynyt minun puoleeni, vaan Severuksen, sillä hän tiesi, että tämä enkä minä oli ollut hänen seuranaan hänen viimeisinä hetkinään. Bellatrixin sielu, korkeintaan kahdenkymmenen vanha, hauras nainen, jonka kasvoilta vielä saattoi erottaa häivähdyksen inhimillisyyttä, ojensi tuhkanharmaan kätensä pienelle Severukselle, joka tarttui siihen epäröimättä. Minä seurasin, kuinka nuo kaksi yllättäen poikkesivat tahdista ja alkoivat kirjoittaa viimeiseen lauluunsa aivan uutta, yhteistä säkeistöä.
Severus, ymmärtämätön pojankoltiainen, vavahteli, kun Bellatrixin sykkivä povi painautui aivan yllättäen häntä vasten. Poika haki suudelmaa, mutta Bellatrix syöksyi puolestaan mitään kyselemättä pitkin tämän alaselkää ja pusersi tämän lantion reittään vasten. Bellatrix kuljetti huuliaan kiireesti pitkin Severuksen kaulan sivua leukapieleen saakka, näykkäsi ohimennen korvannipukkaa. Severuksen käsivarret sulkeutuivat täristen Bellatrixin vyötärön ympärille, ja Bellatrix iski hyökkäävästi otsansa tämän otsaa vasten. Jos heissä kummassakaan olisi ollut ainetta sormenkynnen vertaa, he tuskin olisivat selvinneet siitä suudelmasta verta vuotamatta. He eivät tehneet paljon eroa huulten ja hampaiden välille. Bellatrixin syvä kontra-altto muuttui korkeammaksi ja kävi katkonaiseksi hänen hengästyessään. Ja lopulta, aivan odottamatta, toinen, edellistä korkeampi ääni alkoi dueton. Sinä hetkenä juuri ennen ajan kuolemista he lauloivat yhdessä säkeistöä, jonka kaltaista ei ollut koskaan ennen laulettu, he kaksi, jotka eivät eläessään olleet edes katsoneet toisiaan kuin pakon edessä. Viimein Severuksellakin oli hyvästeltävää.
Sitten se oli lopussa. Viimeiset sekunnit haukkoivat henkeään Severuksen huulilla. Bellatrix maistoi sen ja astui henkeään haukkoen taaksepäin. Siihen hän jäi rauhallisena, velttona, elämänpalonsa menettäneenä. Hänen silmänsä olivat nyt tyhjät. Severus katsoi, muttei sanonut sanaakaan.
Silloin minä astuin eteenpäin. “Aika lähteä”, sanoin hiljaa, ja Bellatrix nyökkäsi. Hänen laulunsa oli taas haipunut hyräilyksi. Oli vuorossa matka, kaikista viidestä säkeistöstä lyhin ja samalla pisin. Bellatrix leijaili verkalleen minun rinnallani, ja Severus seurasi askeleen verran perässämme. Matka taittui mitään puhumatta; saatoimme kuulla vain irtoavien sielujen hyminää kaikkialta ympäriltämme. Taistelu olisi pian ohi.
Olin arvannut, ettei Bellatrix lähtisi vapaaehtoisesti, ja niin kävi; paikassa, johon minä olin Nymfadora Tonksin jättänyt, me käännyimme oikealle, syvään pimeyteen, jonka keskellä lepäsi Mustan mausoleumi. Siellä odottivat vainajan sukulaiset, serkut, sedät, vanhemmat, inhottu sisarentytär, ne jotka olivat säilyttäneet sukunsa hengen sisimmässään. Bellatrix vihasi sitä paikkaa, mutta hän oli yhä sydämeltään Musta - sinne hän kuului, ja sinne hän myös ikuisiksi ajoiksi jäisi kaikkien niiden seuraan, jotka olivat Mustan sukupuusta joskus pudonneet.
Synkän rakennuksen ovisuussa Bellatrix seisahtui. Hän epäröi hetkisen, harkitsi, vastatako äänille, joita hän ei vielä tunnistanut. Sitten hän käsitti, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Pimeä ei ole pelkkää murhetta - jossain sen sydämessä uinuu myös rauha, ja sitä vainajat lakkaamatta hakevat! Bellatrix lakkasi laulamasta, päätti toiseksi viimeisen säkeistön hiljaiseen huokaukseen. Yhdessä harmaan pölyn pyörteessä hän muutti muotoaan: hänestä tuli siro, valkearintainen joutsen, jonka kaulanvierustaa valui yönmusta verinoro. Hän äännähti vielä kerran, levitti siipensä ja katosi.
Minä seisoin Severuksen kanssa syrjemmällä ja katselin tyynin, tottunein silmin tätä näytelmää. Nyt se oli ohitse minun osaltani. Minun aikani oli laulettu loppuun. Tunne ei ollut järisyttävä, mutta se oli olemassa, ja se riitti. Severus, joka ei ymmärtänyt enää mitään, oli ummistanut silmänsä, mistä ei tietysti ollut apua mihinkään suuntaan, koska hän oli kuollut.
“Jos hän olisi ollut vaimosi, hän olisi tullut sinun sukusi mausoleumiin”, minä sanoin.
“Ahaa”, totesi Severus eikä edes kysynyt Lestrangeista.
Silloin me kuulimme kauempaa laulun, erilaisen kuin kaikki muut. Kahdeksan ääntä täydensi toisiaan täydellisessä harmoniassa, kirkkaina kuin suunnattomat jäähuilut. Laulun voima pani väreet kulkemaan hännänpäästä kuononkärkeen. Se oli kauniimpaa kuin mikään koskaan, ja minä sentään olen kuullut melko monta viimeistä laulua viimeisen vuosisadan aikana.
“Mitä tuo on?” kysyi Severus lumoutuneena.
“Kuoleva joutsen”, vastasin minä.
“Kaunista”, hän sanoi silmät puoliummessa, ja hänen sormensa kiertyivät viimein nyrkistä auki ja hartiansa rentoutuivat.
“Ei”, minä sanoin hitaasti, “kaiken kauneuden loppu siinä kuolee.”
Severus tuijotti minua mustin silmin, ja minä katsoin takaisin vailla ilmettä.
Ja silloin, kun laulu muuttui vauvan itkuksi, hän ymmärsi - ja katosi.
