Kirjoittanut: sugared
Ikäraja: S
Tyylilaji: drama, angst, vähäeleinen (mustahko) huumori
Paritus: Draco/Hermione
Vastuuvapaus: I regret nothing eiku siis en omista mitään, Rowling omistaa, enkä myöskään saa tästä rahaa.
Tiivistelmä: Silloin hän oli kuitenkin kuvitellut ruusuisemman, rypyttömän tulevaisuuden. Sellaisen, johon ei liittynyt riitoja, mykkäkouluja ja kyyneleillä kiristystä.A/N: Osallistuu Aloitushaasteeseen, aloituksen antoi
Unohtumaton, kiitos ja anteeksi. Mulla ei ollut oikeen minkäänlaista näkemystä tämän kanssa, sitten kuuntelin yks päivä The Clashin
Should I Stay or Should I Go, ja idea iski kuin kirkkaalta taivaalta. :---D Dramione ei oo ikinä oikein iskenyt muhun, siks ehkä halusin sitä kirjottaakin. Musta se on parituksena jotenki kliseinen ja tuntuu, että yleensä ideana on se, että Draco jotenkin satuttaa Hermionea ja sit yhyy. Mä en oo ikinä nähnyt Dracoa minään parisuhteen hirviönä, ja musta vois ihan hyvin olla mahdollista, että Hermione kipakkana tyttönä oiskin niskan päällä ja se 'kamala' osapuoli. Siitä ajatuksesta lähdin liikkelle tässä. Mut huomautettakoon vielä, et ajattelin niin, et Hermione on itekin ikään kuin ajautunut tohon tilanteeseen, sillä on kauheesti hommia ja stressiä jne., ei sekään siis oletusarvosesti mikään biaaaatch mun mielestä ole.
******
Päättämättömyyttäänkään
Dracon oli kylmä. Epämiellyttävä viileys, jonka tuuli toi tullessaan, sai hänen kehonsa värisemään ja ihon nousemaan kananlihalle. Raivoava tuuli ei kuitenkaan ollut tarpeeksi vahva ajamaan häntä takaisin sisätiloihin ja niiden lämpöön. Siellä häntä nimittäin odotti toinen, vieläkin kauhistuttavampi myrsky. Tämän hirmumyrskyn nimi – kuten viime aikoina kaikkien hänen elämänsä myrskyjen – oli Hermione Granger.
Nuori mies veti mustaa, villakankaista viittaa tiukemmin ympärilleen ja kiirehti askeliaan. Ensimmäiset sadepisarat iskeytyivät asvalttiin. Joka vuosi tähän aikaan Draco mietti, miksi talviasunto etelän auringosta oli edelleenkin hankkimatta. Hän vihasi lokakuuta, hän vihasi sitä, millaiseksi lokakuu muutti Lontoon. Kaduilla lainehtiva kuravesi pilasi kenkäparin toisensa jälkeen, sakea usva jäähdytti lämpimät hymyt kylmiksi irvistyksiksi. Ei sillä, että Draco olisi itseään liikoja hymyilemällä rasittanut.
Viime aikoina Draco oli enenevissä määrin ollut sitä mieltä, että ainut hyvä puoli heidän avarassa, valoisassa kolmiossaan oli sen likeinen sijainti Viistokujaan nähden. Vuotavasta noidankattilasta oli tullut hänen turvapaikkansa, pommisuoja, johon hän pakeni, kun elämä neljän seinän sisällä kävi liian ahdistavaksi. Ja näinä pitkinä, kylminä ja pimeinä lokakuun iltoina oli sitä parempi, mitä lähempänä hänen turvapaikkansa sijaitsi.
Ei hän ollut tiennyt, että siitä tulisi sellaista. Hän oli melko varma, ettei Hermionekaan ollut tiennyt. Hän ikävöi tunkkaista yksiötään Pohjois-Lontoossa ja ihmetteli vähän väliä, miksi oli mennyt myymään sen pois. Silloin hän oli kuitenkin kuvitellut ruusuisemman, rypyttömän tulevaisuuden. Sellaisen, johon ei liittynyt riitoja, mykkäkouluja ja kyyneleillä kiristystä.
"Hei, Abbott", Draco tervehti ja heilautti kättään. Hänen päällysvaatteensa valuttivat vettä vastikään lakatulle parketille, ja kengänpohjista irronnut rapa hypähteli peremmälle pubiin miehen askelten tahdissa.
"Malfoy", Hannah Abbott vastasi ja puristi suunsa tiukaksi viivaksi. "Ole hyvä ja riisu päällyskaapusi. Te miehet osaatte sitten olla varsinaisia sikoja, olen kyllästynyt korjaamaan jälkiänne!"
Draco riisui kuuliaisesti likomärän kaapunsa, joka lemahti kaatosateeseen unohdetulta lampaalta. Hannah työnsi tiskin yli lasin tonttuviiniä ja kulhollisen suolapähkinöitä.
Ensin alkuun Dracosta oli ollut äärimmäisen hämmentävää hukuttaa murheitaan Hannah Abbottin valvovan katseen alla. Hän oli yrittänyt lohduttautua sillä, että niin huonosti kuin hänellä menikin, oli hän ainakin paljon paremmassa asemassa kuin Hannah. Lupaava ura Taikaministeriössä, designkalusteilla täytetty omistusasunto Lontoon parhaalla paikalla – molemmat asioita, joita joku Hannahin kaltainen ei tulisi koskaan saavuttamaan. Olihan tämä sentään puuskupuh, kautta Merlinin!
Sitten Draco oli tajunnut, että todellisuudessa Hannah oli saavuttanut paljon enemmän sellaista, mistä hän voisi vain haaveilla. Vakaan avioliiton – olkoonkin, että rohkelikon, vieläpä niin surullisen tapauksen kuin Neville Longbottomin kanssa. Vilpitöntä rakkautta, varauksetonta hyväksyntää, arvostusta, lämpöä. Kaikki asioita, joita Draco oli kuvitellut saavuttavansa Hermionen kanssa. Hän oli joutunut pettymään.
"Jos näet Blaisea, sano hänelle, että olen tuolla perällä", Draco huikkasi napaten viinilasin ja suolapähkinät tiskiltä.
"Hyvä on. En kyllä ymmärrä, mikset voi juoda tässä tiskillä niin kuin muutkin epätoivoiset", Hannah tuhahti. Sanojen pistävin terä taittui kuitenkin lempeään hymyyn. Draco käänsi katseensa. Puuskupuhin tarjoaman tonttuviinin hän saattoi vielä ottaa vastaan, myötätunto sen sijaan oli asia erikseen.
Draco oli jo ehtinyt vaihtaa tonttuviinin tuliviskiin, kun Blaise Zabini viimein painoi takamuksensa kuluneeseen, metsänvihreään samettinojatuoliin häntä vastapäätä. Hän tarkasteli vaivihkaa vanhaa ystäväänsä. Hermione oli oikeassa, Blaise oli pyöristynyt. Tämän ennen niin komeissa, voimakaspiirteisissä kasvoissa oli jotakin löysää, aivan kuin aristokraattisen hieno luusto olisi luovuttanut kesken kaiken.
Pahoittelematta mitenkään myöhästymistään Blaise riisui huopahattunsa ja loi Dracoon synkän katseen.
"Taasko se nainen?"
Draco nyökkäsi ja pyöritteli tuliviskiä lasissaan. Hän seurasi vaitonaisena, miten Blaise vihelsi omahyväiseen tapaansa Hannahin luokseen ja tilasi kokonaisen karahvin tuota iloliemeksi kutsuttua juomaa, jolta Draco kuitenkin toivoi vaatimattomasti unohdusta.
"Sen siitä saa, kun vehtaa kuraverisen kanssa", Blaise totesi viileästi ja nosti jalan toisen yli. Hänen myötätuntonsa piti ansaita – yleensä muutama lasillinen tuliviskiä oli tarpeeksi.
Draco rypisti kulmiaan. Oli aika, jolloin hän olisi ärähtänyt ja muistuttanut, että jästisyntyisen kutsuminen kuraveriseksi oli nykyisin kiellettyä sakon uhalla. Aika, jolloin hän olisi nyrkit pystyssä noussut puolustamaan tyttöystäväänsä. Nyt hän jaksoi tuskin välittää.
"En ymmärrä, mitä hän haluaa", hän aloitti ja tyhjensi lasinsa irvistäen.
"Kuka meistä muka ymmärtäisi, mitä nainen haluaa? Kautta Merlinin, juuri sen avulla ne pitävät meitä talutushihnan päässä. Jos joku mies keksisi niiden salaisuuden, niiden maailmanvalta olisi ohi", Blaise tokaisi katkeraan sävyyn. Hän tiesi kyllä mistä puhui, olihan hän jo kuukauden ajan vokotellut venäläistä puoliveelaa pääsemättä tämän porttikongia pidemmälle.
"En vaan tajua. Välillä mietin, haluaako hän edes minua", Draco ruikutti jo aavistuksen sammaltaen. Hän nojasi taaksepäin mukavassa, laikukkaassa nojatuolissa ja sulki silmänsä. Hän näki Hermionen tyynylle levittäytyneet pörröiset hiukset ja pettyneen ilmeen, kun tämä oli jälleen sinäkin aamuna herännyt Dracon vierestä.
"Toisina päivinä hän on pelkkää mettä ja hunajaa. Otetaan nyt esimerkiksi tiistai. Heräsin siihen, että makuuhuoneessa tuoksuu kahvi ja tuoreet voisarvet. Hän toi minulle aamiaisen sänkyyn. Ihan vain, koska rakasti minua, niin hän sanoi. Hän oli ostanut minulle uuden solmionkin. Luihuisenvihreän", Draco jatkoi ja raotti luomiaan. Blaise tuprutteli edelleen välinpitämättömän näköisenä sikariaan, mutta Draco tiesi ystävänsä kuuntelevan. Jo pelkästään siksi, ettei tämä tiennyt toista yhtä tyydyttävää ajanvietettä kuin rohkelikkojen mustamaalaaminen.
"Illalla hän suuttui minulle, koska olin unohtanut nauhoittaa jonkin hänen lempiohjelmansa. Hitto vieköön, hyvä kun tiedän, miten sitä videonahkiaista käytetään!"
Heidän illanviettonsa noudattivat aina samaa kaavaa. Draco valitti valittamistaan mutta ei koskaan maininnut sanallakaan niitä asioita, jotka häntä eniten häiritsivät. Kuten sitä, että Hermione oli ottanut tavakseen flirttailla jokaiselle vastaantulevalle kaksilahkeiselle. Ehkä tämä halusi osoittaa, miten onnekas Draco oli ollut, kun oli saanut hänet. Kenties tämä oli vain kyllästynyt. Pari kuukautta sitten Hermione oli alkanut kirjoitella vanhalle heilalleen, Viktor Krumille. Aluksi rusehtava hiiripöllö oli vieraillut kerran, pari viikossa. Sitten Draco oli alkanut törmätä lintuun harva se päivä, ja Hermione oli yhä useammin lukkiutunut makuuhuoneeseen paksu kirje kädessään, pehmeästi kikatellen. Eikä Dracossa ollut tarpeeksi miestä edes taittamaan sen hemmetin postipöllön niskoja.
Blaise täytti Dracon lasi ja taputti lohdullisesti ystävänsä kättä. Naisten omituisuudelle ei yksinkertaisesti ollut sanoja.
"Yritin tänään puhua hänen kanssaan. Kysyin, haluaisiko hän pitää taukoa tai jotain", Draco huokaisi. "Kuten näet, se keskustelu ei päättynyt hyvin."
"Mitä hän sanoi?" Blaise kysyi ja työnsi kourallisen suolapähkinöitä suuhunsa. Hänen ajoituksensa oli harvinaisen kehno, sillä samalla hetkellä Viistokujan puoleisesta ovesta astui kuvankaunis tummaverikkö, jonka silmissä ei varmasti kukaan olisi halunnut esiintyä suu täynnä pähkinää. Blaise yritti pelastaa tilanteen hymyilemällä mutta joutui korjaamaan ilmeensä peruslukemille, kun bruneten poikaystävä, jonka veressä näytti olevan vähintään yksi neljäsosa jättiläistä, vilkaisi hänen suuntaansa.
"Hän purskahti itkuun", Draco sanoi värähtäen. Kyyneleet olivat naisen aseista halpamaisin. Pettämätön keino saada mies epäröimään ja uskomaan, että oli sittenkin väärässä. Draco oli kuitenkin päättänyt pysyä lujana.
"Äsh! Inhoan sitä, kun ne tekevät niin", Blaise totesi kiivaasti. Draco nyökytteli hetken pontevasti ja kumosi tuliviskin kurkkuunsa.
"Kunpa hän vain kertoisi minulle, mitä hän haluaa", mies valitti ja suki vaaleita hiuksiaan, joiden hän arveli muuttuvan lähiviikkoina harmaiksi, jos hänen maallinen taakkansa ei keventyisi.
"Pitäisikö minun lähteä vai jäädä? Olisin tyytyväinen, jos saisin vastauksen edes siihen", hän huokaisi, ja ellei hänen isänsä olisi jyrissyt hänen takaraivossaan siitä, mikä oli Malfoyn arvolle sopivaa, hän olisi painanut päänsä pöytää vasten. Hänestä tuntui, että häntä oli johdettu harhaan. Koko pienen ikänsä hän oli lukenut rakkaudesta, kuunnellut siitä kertovia lauluja, nähnyt, miten se teki ihmiset onnellisiksi hänen ympärillään. Kukaan ei ollut koskaan vaivautunut korjaamaan hänen kohtalokasta väärinkäsitystään, huomauttamaan, ettei tarina aina päättynytkään suudelmiin – että se saattoi päinvastoin kääntyä murhenäytelmäksi jo muutaman kohtauksen jälkeen.
Blaise huokaisi teatraalisesti ja pyöritteli paksupohjaista lasiaan.
"Yhtä hyvin kuin sinä tiedät, mitä minä aion sanoa,
minä tiedän, ettet sinä kuitenkaan kuuntelisi. Mikset anna sattuman ratkaista?"
"Sattuman? Ehdotatko sinä, että heittäisin kolikkoa suhteeni tulevaisuudesta?" Draco kysyi osaamatta päättää, ollako närkästynyt vai helpottunut. Kruuna tai klaava, miten helppoa ja yksinkertaista. Kolikkoa heittämällä oli ratkaistu suurempiakin ongelmia kuin tämä, miksi siis ei?
"Kolikon heittäminen on rahvaanomaista", Blaise tuhahti – ja hänhän ei halunnut olla osallisena missään rahvaanomaisessa. "Ajattelin sen sijaan hieman mielikuvituksellisempaa järjestelyä. Sanotaan vaikka, että jos kolmas tuosta ovesta sisään astuva nainen on brunette, sinä lähdet. Jos sisään sen sijaan astuu vaaleaverikkö, sinä jäät", mies totesi ja osoitti Vuotavan noidankattilan ovea peukalollaan.
"Ja tuoko sitten on vähemmän rahvaanomaista?" Draco kysyi kohottaen värittömiä kulmakarvojaan.
"Hauskempaa ainakin", hänen ystävänsä tokaisi virnistäen ja otti paremman asennon nojatuolissaan.
"Hyvä on sitten", nuori Malfoy mumisi ja nojautui hänkin taaksepäin valmistautuen tiirailemaan ovelle.
Dracon viskilasi oli jo melkein puolessa, kun ensimmäinen naispuolinen asiakas viimein astui hämyiseen, savulta ja saippualta tuoksuvaan pubiin.
"Siinä on ensimmäinen. Aika nätti, sanoisin", Blaise kuiskasi ja iski salin poikki silmää sievälle vaaleaverikölle, jonka päälaella keikkui orvokinsininen noidanhattu.
Draco tyytyi urahtamaan. Hänelle oli juuri valjennut, mikä oli todellinen motiivi Blaisen ehdotuksen taustalla. Aivan kuin tämä ei olisi muutoin saanut tuijotella naisia yli oman tarpeensa.
"Tämä on naurettavaa. Mitä, jos tänne ei tule enää ketään? Tai mitä, jos se kolmas onkin punapää?" Draco marisi.
"No, siinä tapauksessa, että hän on
kaunis punapää, sinulla ei pitäisi olla hirveästi miettimistä", Blaise naurahti ja kaatoi ystävänsä lasin täyteen. Niin viihdyttävää kuin Dracon ahdingon seuraaminen olikin, hän halusi tosissaan auttaa tätä. Kuka tahansa olisi parempi vaihtoehto kuin Hermione Granger, kaikkitietävä kuraverinen, joka söi Dracon kaiken vapaa-ajan ja saastutti silkalla olemassaolollaan senkin osuuden, jota ei viettänyt poikaystävänsä kaulaan ripustautuneena.
Draco ei sanonut mitään. Ellei tuliviski olisi niin väkevää, hänen mielensä olisi myllertänyt – nyt se kykeni vain kangertelemaan ja hoippumaan, kiertämään kehää yhden ja ainoan ajatuksen ympärillä. Uskaltaisiko hän? Uskaltaisiko hän todella lähteä, pakata luutansa ja kaapunsa, jättää avaimen eteisen lipaston päälle viimeisen kerran? Uskaltaisiko hän aloittaa alusta, tavata ystäviään yksikössä, ilman sitä toista, johon he juuri olivat tottuneet?
Ulko-oven raosta ujeltava hyinen, kostea ilmavirta herätti Dracon ajatuksistaan. Hän nielaisi raskaasti, kun illan toinen nainen, pyylevä ja vaaleatukkainen, tervehti Hannahia ja istahti baaritiskille.
"Kas kas", Blaise huomautti. "Tämähän alkaa käydä jännittäväksi."
Draco löysäsi solmiotaan ja kiskoi tiukkaa kaulustaan. Hänestä tässä typerässä leikissä ei ollut mitään jännittävää – hänen olonsa oli päinvastoin tukala, aivan kuin hän olisi odottanut oikeuden päätöstä oikeussalissa, jossa mitkään tunnetut lait eivät päteneet.
"En halua pelata tätä enää. Lopetetaan, jooko?" hän pyysi ja vilkaisi hermostuksissaan olkansa yli, kun kuuli oven taas käyvän. Vanha, kumaraselkäinen velho hoippui sisään kävelykeppiinsä nojaten, ja Draco huokaisi.
Blaise hymyili arvoituksellisesti.
"Ystävä hyvä, astuu tuosta ovesta seuraavaksi kuka tahansa, hän ei voi päättää puolestasi. Sinä päätät."
Draco tyhjensi lasinsa. Jos Blaise oli oikeassa, miksi hänestä tuntui, ettei se ollut ihan niin yksinkertaista?
Näytti siltä, että Dracon pelko (vai kenties sittenkin toive?) oli käymässä toteen. Vanhan, kuhmuisen kaappikellon viisarit kieppuivat hitaasti mutta varmasti kohti puoltayötä, yli puolenyön, ja pian kello kumautti sen merkiksi, että yö oli kääntynyt aamuyöksi. Tahmealla pöydällä ystävysten edessä lojui pullo jos toinenkin, ja hetki sitten Blaise oli kaivanut esiin lohikäärmeen hampaasta veistetyn, koristeellisen piipun.
"Alkaa olla myöhä", Draco aloitti. Oli tosiaankin myöhä, oli ollut jo jonkin aikaa, mutta mistä hän oikein oli myöhässä? Minne hän menisi?
"Voit lähteä tai jäädä", Blaise muistutti ja poltteli raukeasti piippuaan. Tupakan makea, mausteinen tuoksu kuvotti Dracoa, ja hän katsoi poispäin.
"Voin jäädä tänne tai lähteä... Lähteä kotiin? Lähteä kokonaan? Mitä minä oikein teen?" hän kysyi tuskastuneena ja vastusti jälleen kiusausta kaatua rähmälleen pöydän päälle.
"Odotetaan nyt vielä hetki", Blaise lohdutti ja taputti pikaisesti ystävänsä kättä kuin peläten, että joku saisi hänet kiinni osoittamasta myötätuntoa.
Blaise oli tuskin ehtinyt nostaa piippua huulilleen, kun ovi jo kävi. Sekä hän että Draco käänsivät salamana katseensa ovelle. Tulija oli kietoutunut paksuun matkaviittaan, eikä hänen kasvojaan näkynyt, mutta sadepisarat kimmelsivät pitkissä, kastanjanruskeissa hiuksissa. Hymy levisi hitaasti Blaisen kopeille kasvoille.
"No niin, Draco. Näyttää siltä, että kohtalolla on tilanteestasi varsin selkeä mielipide", hän aloitti ja vilkaisi Dracoa, joka näytti kalvenneen entisestään. "Mikä hätänä? Voit ihan hyvin pitää paksun pääsi, jos et uskalla ottaa lohikäärmettä sarvista."
"Se-se-se", Draco änkytti ja tuijotti olkansa yli.
"Mitä?" Blaise ärähti ja katsoi hänkin. Noita, joka oli juuri astunut sisään, oli riisunut viittansa.
"Voi paska", Blaise kuiskasi tukahtuneesti ja teki äkkinäisen liikkeen noustakseen ylös. Hermione Grangerin kipinöivä katse lukitsi hänet kuitenkin niille sijoilleen.
"Blaise Zabini, mihin sinä luulet meneväsi? Olet ryypiskellyt täällä poikaystäväni kanssa jo ikuisuuden, ei sinulla voi olla kiire lähteä juuri, kun olen liittymässä seuraanne", nainen puhkui raivoissaan, ja Blaise istui kiltisti alas.
"Ja sinä, Draco Malfoy, tarvitseeko minun edes sanoa?" hän sähisi ja osoitti pöydän vallannutta pullojen ja viskilasien meripihkaan vivahtavaa metsikköä.
"Ei", Draco inahti ja teki niin kuin tiesi tällaisina hetkinä olevan viisainta – oli kuin ei olisikaan.
"Ei niin, koska tiedät vallan hyvin, mitä mieltä minä olen tästä sinun pikku harrastuksestasi", Hermione ärähti tarpeettoman kovaan ääneen. Hannah kolisteli tiskialtaalla siihen malliin, että yritti hajottaa lautaset, mutta kaikki läsnäolijat eivät suinkaan olleet yhtä hienotunteisia vaan tuijottelivat kohtausta avoimen uteliaina.
"Me lähdemme nyt kotiin", Hermione totesi vastaanpanemattomasti ja tarttui Dracon käsivarteen. Mies kompasteli alistuneena pystyyn. Hän veti viitan ylleen Blaisen katsetta vältellen. Hän tekisi juuri niin kuin kohtalo tahtoi, hän lähtisi – mutta ei ilman Hermionea, niin kuin oli suunnitellut.