Otetaanpa nyt vaikka sitten tavoitteeksi kommentoida kaikkia sinun Tonks/Remus ficcejä. Tässä vaiheesa sinun ei kuulu sanoa, että: joo, niitä on vain sata ja yksi tuhatta. Jos sanot niin, alkaa kaduttaa.
En muista, kuinka suuri se prosentti finiläisistä oli, jotka tykkää Tonks/Remusista. Mutta kyllä, minä tykkään ja olen ylpeä siitä! Tonks/Remus on söpöä, paljon söpömpää kuin mitkään kelmi-ficit ikinä. Ja jos saan tällä kommentilla kannoilleni kasan salamurhaajia, se ei haittaa. Koska Team Tonks on suloista : ))
Mutta kommentoidaanpa nyt sitten mukavia. Sanotaanko vaikka alkuun, että sulla on kyllä syytäkin olla tästä ylpeä. Joo, naimisiinmeno on klisee. Kaikkihan sitä tekee. Mutta kuten sanottu, minä rakastan kliseitä. Ja etenkin näin ihanasti kirjoitettuja kliseitä. Ja koska en ole ennen lukenut ficciä noiden kahden häistä, tässä oli juuri sopivasti sellaista ihanaa uutuudenviehätystä. Plus kirjassa ei kerrota lähellekään tarpeeksi Remuksen ja Tonksin häistä, saati sitten leffassa. Siksi olikin ihanaa lukea niistä ikään kuin noiden kahden näkökulmasta.
Oli muuten upeaa, kuinka et antanut lukijan kurkistaa Tonksin ja Lupinin pään sisään, tai ajatuksiin ylipääsä, vaan rakkaus oli luettavissa rivien välistä. Selitys menee randomiksi, mutta tarkoitan siis, että tuollaisen tunnelman luominen vaatii taitoa, jos ei edes käytä tunnelmoinnissa apuna hahmojen ajatuksia. Tässä palasessa tapahtumat olivat konkreettisia, mutta kertoivat kuitenkin siitä, kuinka syvästi nuo kaksi rakastavat toisiaan.
Elämä hymyilee heille ja niille, jotka ovat heidän kanssaan kun jossakin toisaalla on sota jota heidänkin on käytävä, mutta ei nyt.
Ja istuu niin hyvin canoniin. Rakastin!
Niin, ja otsikko oli ihana. Anteeksi adjektiivit, en keksi enää enempää sellaisia, jotka sopivat kuvailemaan lukukokemusta. Ihana saa kelvata. Kaikki oli ihanaa : )
Piti vielä mainita, että joo, itkin kaikilla kolmella kerralla, kun näin Remuksen Ja Tonksin makaavan Suuressa salissa kuolleina. Ei niiden pitänyt kuolla :' (
