Author: Sole
Fandom: Narnia
Genre: Fluffy, huumori
Rating: S
Pairing: Lucy/katulamppu
Disclaimer: Narnia kuuluu C.S. Lewisille
Summary: Sitä pelottaa pussata.
A/N: Kirjoitin tämän, koska sanoin Drialle ja Neithille osaavani kirjoittaa fluffya mistä tahansa. Ainakin yritin parhaani tämän kaksikon kanssa ja siinä sivussa löysin Narnian OTP:ni. Mielipiteitä otetaan vastaan.
Tahdon onnellisen lopun jopa katulampun rakkaustarinalle.
Metallisuudelma
Lucy rakastaa Narniaa, Narnia on Lucyn oma ihmemaa. Tai ei Narnia Lucyn ikioma ole, eikä koskaan olisikaan, mutta ainahan sitä pikkutytöt haaveilevat saavansa kaiken, mitä tahtovat. Pikkutytöt tahtovat nukkeja, joilla on posliinikasvot ja mekkoja enemmän kuin tytöt osaavat laskea. Pikkutytöt tahtovat tikkukaramelleja, sellaisia makealta maistuvia, joissa on vaaleanpunaisia raitoja. Pikkutytöt tahtovat riisua sukat ja kengät, kahlata vedenrajassa nostellen hameensa helmoja. Tai sellaista Susan sanoo pikkutyttöjen tahtovan. Mutta Lucy ei tahdo hienostella, ei nukkeja. Lucy tahtoo vain Narnian ihmemaan.
Vaan Lucy ei olekaan mikään tavallinen pikkutyttö, ei todellakaan. Niin Susankin aina sanoo Lucyn kuiskutellessa pehmonalleilleen hyvää yötä, kauniita unia ja pikkuisten nalleneitien kuvia. Silloin Lucy tietää olevansa erityinen, erilainen kuin Edmund, joka on niin tavallinen, kuin vain olla saattaa, muttei sentään pikkutyttö, kuten ei Susankaan. Susan on jo iso tyttö, leikkii aikuista, Edmund sen sijaan pikkupoika, sellainen, joka ei välitä Narniosta, vaan autoista ja sen sellaisesta. Ja Peter, Peter on Lucyn isoveli, eikä isoveljille kerrota asioita. Isoveljet vain ovat olemassa. Vaan minkä takia, siitä Lucy ei ole varma.
Eivät ne uskoneet, kun Lucy yritti kertoa niille mielikuvitusmaailmasta, jonka pieni vuohipukki sanoi olevan nimeltään Narnia. Ne eivät tahtoneet uskoa, ne luulivat Lucyn valehtelevan, vaikka Lucy ei valehdellut, ei niin kuin Edmund, joka puhui totta vain joka toisen sanan. Ne sanoivat Lucyn olevan pelkkä pikkutyttö, ja että pikkutytöillä oli vilkas mielikuvitus. Ne eivät tahtoneet uskoa Narniaan, eikä Lucy enää taikamaailmaan päästyään olisikaan tahtonut sitä jakaa. Sillä Lucy tahtoo Narnian, olla kuningatar, painaa kruunun päähänsä ja hymyillä.
Narniassa on talvi, helmiä hangilla, silmän kantamattomiin valkoista lunta. Valkea Velho on kuulemma vienyt vuodenajat Narnialta, vaan Lucy ei valita. Lucysta Narniassa on lumisadesäällä kaunista. Lucy kahlaa puuterilumessa, joka saa varpaat kipristelemään kylmästä, sulaa vesipisaroiksi sukkahousuihin, Lucyn punaisiin sappaisiin. Lumihiutaleet putoilevat Lucyn ruskeaan tukkaan, kalpeille kasvoille, ja poskille, jotka punoittavat pakkasessa. Lumi varisee sisään Lucyn takinkauluksesta, saa Lucyn värisemään kiireestä kantapäähän.
Lucy tietää, minne vievät askeleet, jotka piirtävät polkua vasten valkeaa hankea. Sataa lunta, pitsisiä lumihiutaleita. Lucy maistaa kielellään lunta, Narnian makuista unta. Narnia on Lucyn haavekuva, kuin palanen päiväunesta, jollaisia näkevät vain pikkutytöt, joilla on mielikuvitusta. Lucy tietää, minne jalat häntä kantavat halki maailman, joka on vain valkoista, kaistale sinistä taivasta, pilvenhahtuvia. Sillä Narnian ihmemaassa on jotakin sellaista, mitä Lucy rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Lucy tavoittaa lumihangelle lankeava varjon katulampusta, katselee lampun valokeilassa kimaltavia hiutaleita, jotka tipahtelevat hiljalleen taivaalta. Lucy ottaa varovaisen askelen eteenpäin, koskettaa hansikoidulla kädellään kylmää metallia. Katulampun lasi on kuurasta valkea, kuurankukat säröillä niin kauniita, että Lucyn silmiin sattuu niitä katsellessa. Lucy tanssittaa sormiaan pitkin katulampun vartta, kuiskaa kaunis sää tänään, kuten Susan sanoo olevan kohteliasta aloittaa keskustelu miesseurassa. Eikä katulamppu vastaa, sano sanaakaan.
”Kuinka intellektuellia!” Lucy henkäisee. Susan on sanonut sen tarkoittavan osapuilleen samaa kuin 'pidän sinusta'. Ja Susan tietää kaiken aikuisista sekä hienoista sanoista.
Lucy kuuntelee hetken katulampun hiljaisuutta, huokaa sitten tyytyväisenä. Lucy tietää katulampun olevan vain liian ujo vastaamaan minäkin rakastan sinua. Eihän kukaan ole ennen rakastanut katulamppua kuten Lucy sitä rakastaa. Katulamppu ei ole rakastunut yhteenkään pikkutyttöön ennen Lucya. Sitä pelottaa kai pussata. Lucy kietoo käsivartensa katulampun ympärille, painaa poskensa vasten katulampun kylmää metallia ja huokaisee onnellisena. Lucy kohottaa kasvojaan ja suutelee katulamppua, vaikka ei olekaan ihan varma, onko katulampuilla huulia, osaavatko katulamput suudella. Ja niin Lucyn suu jäätyy kiinni jääriitteen kuorruttamaan metalliin.
Ja Lucy pohtii, voiko katulamppua rakastaa. Edes ihan pikkuisen vaan.
*