7
Öitä kun hän puristaa kätensä nyrkkiin pöydänreunalle ja sanoo ”kyllä hän tulee takaisin”, öitä, kun revityt (eivät pureskellut) sormenkynnet yrittävät ylettyä pöytälevyyn naputtelemaan. Öitä, kun huuto jää kiinni tyynyyn tai kämmeneen, hampaat painuvat omaan lihaan ja kyyneleet valuvat silmistä niin kuin ne olisivat ainoat sanat, jotka hänellä enää on. Veriset naarmut myöhemmin kämmenselässä ja nyppäisee jälleen uuden säikeen peukalonkynnestä, rakastaa ei rakasta.
On öitä, kun hän nukkuu niin kuin kaikki olisi jälleen hyvin, kierähtää ehkä siivekkäämmän unen kohdalla ympäri kerran. Mutta ei, jälleen keskiyön mentyä ja kellon ollessa jo kaksi kolme neljä, yleensä jo lähelle viittä, hän herää hätkähtäen tai jalan kramppaukseen, käännähtää ympäri ja yrittää löytää maamerkin, josta katsoa kelloa. Herätyskello on peltinen ja pirisevä, siksi se on vielä laatikossa sängyn alla. Ei hän koskaan tohtinut herättää toista niin raa'asti.
Niinä samoina öinä hän katselee, miten yöperhoset liimautuvat ikkunaan (kerran hän muistaa toisen heittäneen yhtä sukkaparilla, mutta todisteita ei jäänyt) ja jos ikkuna on auki tai edes raollaan, verhot saattavat tanssia kahahdellen niin kuin niiden ohi tosiaan kävelisi joku. Silloin hän sulkee silmänsä ja toivookin sitä, mutta hetken päästä painajainen on taas siinä.
(Painajaisissa hän ei ole yksin eikä mikään ole pielessä. Siksi ne kai sattuvatkin.)
Kaiken aikaa hän ajattelee. Mikä meni vikaan minussa, mikä meni vikaan meissä. Katseita jotka olisi voinut heittää toisin, askelia, jotka olisi voinut astua pehmeämmin – todellisuus väittää sen olevan juuri päin vastoin, mutta hän ei usko - sanoja, jotka olisi voinut jättää sanomatta.
Tai sanoa.
Kaiken aikaa hän odottaa että joku tulee, odottaa, että kun ovi on kerta raollaan, siitä voi astua sisään. Että se joku todellakin tulee ja laskee kädet alas, on hetken neuvoton. Sanoo luultavasti anteeksi, mutta ei edes välttämättä, kunhan vain on. Kietoo kädet ympärille ja lupaa että huomenna kaikki on hyvin,
aamu on kuulaampi. Mutta tietäähän Remuskin, miksi viiden jälkeen on raikkainta: seuraava aamu on aina edellistä kylmempi.
Ei pakkasella elä kuollutkaan.
Öitä, kun hän painaa kynnet kämmeniinsä tai ujuttaa ranteisiin, puristaa puristaa
puristaa niin, ettei enää ole kuin valkoista ja heti sen perään punaista. Verta ei tule sillä kynnet ovat lyhyet ja heikot, mutta jälkiä kyllä - kipuilua ympäri kehoa sielläkin, missä ei oikeasti edes satu. Jossain vaiheessa vain aina menettää todellisuuden. Silloin hän kaivautuu itseensä uudelleen ja uudelleen, hajottaa ihokudoksia ja heittää ajatukset menemään, toivoo, että sen kerran jälkeen toiveikkuus on pysyvää.
Milloin se olisi ollut?
Jaksaa aina yrittää, tietysti. Silloinkin, kun Sirius lähtee ovet paukkuen eikä tule enää takaisin, silloinkin, kun viimeisetkin tavarat on kaivettu nurkista vietäväksi roskakoriin. Silloinkin, kun Sirius tulee palauttaakseen avaimen, Remus vetää toisen sisäpuolelle ja anelee takaisin. He päättävät yhdessä unohtaa mitä tapahtui, sen jälkeen kaikki on taas hyvin. He päättävät antaa anteeksi toisilleen, mutta Remus ei koskaan itselleen.
Seuraava kerta on aina vaikeampi, arpikudos ohuempaa vaikka paksulta näyttääkin (tai ehkä se ei vain päästä samalla tavalla läpi edes niitä ystävällisiä hymyjä, joita se ennen keräsi kuin palkintoja lasivitriiniin). Seuraava kerta on kuitenkin aina olemassa, heillä kahdella.
