Ikäraja: S
Genre: drama, pieni angst ja vielä pienempi fluff
Pairing: Rosalie/Alice (selvemmin tai vähemmän selvemmin)
Disclaimer: Kaikki tunnistettava kuuluu Meyerille, minä lainaan.
Summary: Pariisin katot ovat korkealla.
A/N: Ranskan esseen kirjoittaminen voi olla ihmeellisen inspiroivaa. Vaikka se vaikutti siinä määrin, että joo, kliseisempää paikkaa kuin Pariisi saa hakea ynnä muuta ynnä muuta, mutta niin. Olen tykästynyt paritukseen, vaikka se tulkinnanvarainen tässä ehkä onkin. Tykkäilen palautteesta myös! Ja niin: haasteeseen Rare10.
Pariisin katot ovat korkealla. Yö laskeutuu niiden ja koko kaupungin päälle ohuena, hämäränä, hiljaisena vaikkei kuitenkaan kokonaan, jostakin kuuluu aina varovaisia ääniä: renkaiden kitinää katuja vasten, naurua, melkein äänettömiä suhahduksia jonkin liikkuessa talojen väliin jäävillä kapeilla kujilla. Nopeita lauseita. Sateen ropinaa asfalttiin, mukulakiville, ihmisten niskoihin ja suupieliin, Seinen pohjattomalta näyttävään pimeyteen – ja katoille.
Ne heijastuvat molempien silmissä. Loputtomasti samanlaisina toistuvia rakennuksia, savupiippuja, ikkunoita, vieri viereen rakennettuja ja yössä kaikki samanvärisiä, niitä ei voi erottaa toisistaan. Maisema jatkuu samana, pitkälle, sinne, minne katse ei yllä. Hämärä nielee rajat, rakennusten väliset ja muutkin; täällä ja tässä hetkessä ei ole sellaisia asioita kuin aviomiehet ja valmiiksi eletyt sadut, hetkeksi ne saattaa hukata pimeään ja jostain kantautuvan katumuusikon laulun sanoihin (ne kertovat lämpimistä maista ja rakkaudesta).
Toinen pyörähtelee pitkin kattoja ja hypähtelee koko ajan eteenpäin vetäen mukanaan toista, epäilevämpää ja varovaisempaa. Hänkin haluaa unohtaa, olla muistamatta mitään ja elää tätä unta edes siihen asti, kunnes yö kuolee ja vie mukanaan sateen ja kattomeren, kaiken. Toinen hyräilee katusoittajan mukana, ranskaksi, se sopii hänen kielelleen ja kalpeille huulilleen paremmin kuin kenenkään muun, toinen jää kuuntelemaan hiljaisesti pimeässä soljuvia lauseita.
Se on ehkä pakenemista. Se on ehkä väärin, enemmän kuin yhdellä tai kahdella tasolla, mutta se on Pariisi eikä kumpikaan halua miettiä seurauksia juuri nyt.
”Katso.”
Kaukana viistossa vasemmalla tummuuteen piirtyy siluetti. Toinen tarttuu kalpeaan käteen ja pyrähtää juoksuun, entistä kovempaan, tanssahdellen savupiippujen yli ja lomitse, nauraen ilmavirtaan ja irrottamatta otettaan koskaan. He ovat nopeampia kuin sade.
He saavuttavat kirkkaasti valaistua tornia mutteivät mene liian lähelle, haluavat pysyä varjoissa. Sopivan välimatkan päässä molemmat seisahtuvat, sade on liimannut hiukset otsaan ja saa lyhyemmän silmistä esille uusia sävyjä, puolia ja mahdollisuuksia, joita ei ole ennen osannut etsiä. Toinen riistää katseensa pois niistä: Eiffel seisoo sateen ja yön keskellä vaatimattomampana kuin olisi voinut odottaa.
”Halusin aina nähdä tämän.”
”Nyt olet nähnyt.”
Lauseet katoavat hetkessä. Jossain alapuolella kadulla kulkee kissa, vaaleampi saattaa erottaa sen varovaiset askeleet lammikoiden läpi kohti pimeämpiä kujia ja lopulta aamua, hän melkein näkee jo auringon suunnittelevan sen kaiken rikkomista. Pisarat eivät lakkaa iskeytymästä olkapäille ja ajatuksiin hiipii, miten kukaan voi oikeasti pitää sateesta. Miten kukaan edes sietää sitä, hän ei ole ikinä ollut sadepäivien ystävä; ja silti se hetki juuri nyt on ainoa, mitä kummallakaan on.
Toisen vilkaisun voi aavistaa huomaamattakin. Katse lukee ilmettä ja sen kautta ajatuksia läpi, joko ne ovat helposti arvattavia tai toinen vain on harjaantunut. Hän hymyilee sillä tavalla kuin aina, ymmärtäväisesti ja päättäväisesti yhtä aikaa, nousee varpailleen ja kurottautuu lähemmäksi. Huulilla maistuu sade, juuri se sade, siihen sekoittuu ripaus sen illan unelmia ja osa Pariisia, kattoja, ranskaa, ihmisiä, kaikkea.
Kattojen päältä katsottuna kaupunki näyttää unohtuneen hengittämään niin, tasaisesti, rauhallisesti. Se sulautuu yhteen sateen kanssa ja antaa todellisuuden valua veden mukana pois, viemäreihin ja sadevesilammikoihin keskellä katuja; ne tulevat esille vasta, kun seuraava aamu hiipii nurkan takaa lopullisena, vääjäämättömänä ja vieden jotakin mennessään.
