Author: Crywell
Päähenkilö: Luna
Genre: draama, AU
Raiting: Sallittu
Disclaimer: Kaikki hahmoset Rowlingin rouvan, minä vain lainaan ja leikin ja mitään en palkaksi saa taaskaan : D
Summary: Luna katsoi silmät vielä tavallistakin pyöreämpinä, kuinka hänen isänsä kääri vasemman hihansa ylös ja paljasti käsivarren vaalean ihon - ja siihen tatuoidun kuvan. Luna piirsi kummallisen palkokasvin ja sen violetinharmaat kukinnot tarkasti. Hän tuijotti kukintoja, katsoi nopeasti, katsoi sitten hitaammin ja tarkemmin. Tatuointi oli Lunan mielestä häkellyttävän upea.
A/N: Ömmömömmö, eli jästihemmoja kaikki tässä, Tylypahkaa ei ole ja yhynyyh. Osallistuu Saaga-haasteeseen
Ikuisia mustetahroja
1. Taikatatuointeja (Luna, S)
2. Tahraantunut (Draco, K15)
3. Kuolonsyöjän merkki (Draco, Luna, K13)
4. -
5. -Taikatatuointeja"Isä, näytä se taas."
Ksenofilius Lovekiva kääntyi katsomaan alaviistoon. Hän näytti ensin sangen hämmästyneeltä, pöllämystyneeltä, ajatukset yhä kiinni kirjoittamansa artikkelin sanakoukeroissa. Hän tuijotti hetken tytärtään suu raollaan kuin vähämielisellä, ennen kuin ajatukset viimein vastahakoisesti suostuisivat irrottamaan otteensa tietokoneen näytölle naputelluista lauseista ja keskittymään lapseen.
“Luna,” Ksenofilius hymyili ja hänen uurteiset kasvonsa näyttivät kaikki vuosien varrella kerätyt naurunryppynsä. Hän tarttui lastaan kainaloista ja nosti tämän istumaan toiselle polvelleen, tukien kokoajan selästä, ettei hänen pieni aarteensa keikahtanut taaksepäin. “Niin mitä sinä sanoit?”
“Näytä se, isä,” Luna pyysi uudelleen. Hän oli suloinen näky pellavaisine, kiharine hiuksineen jotka laskeutuivat pörröisinä viisivuotiaan lapsenpyöreiden kasvojen vieriä ja suurine, aamulla valkenevan taivaan värisine silmineen.
“Anteeksi, kulta en -” Ksenofilius aloitti, ennen kuin lauseensa puoleen väliin ehdittyään ymmärsi yllättäen, mitä Luna tarkoitti. Hänen ajatuksensa seikkailivat vieläkin puoliksi hämmentävistä, okkultistisista ilmiöistä ja salaliitoista kertovassa artikkelissaan.
Luna katsoi silmät vielä tavallistakin pyöreämpinä, kuinka hänen isänsä kääri vasemman hihansa ylös ja paljasti käsivarren vaalean ihon - ja siihen tatuoidun kuvan. Pienet lapsen sormet laskeutuivat kalpealle, kuivalle iholle ja kulkivat pitkin kuvan reunoja. Luna piirsi kummallisen palkokasvin ja sen violetinharmaat kukinnot tarkasti. Hän tuijotti kukintoja, katsoi nopeasti, katsoi sitten hitaammin ja tarkemmin. Niiden väreihin ja varjoihin oli piilotettu illuusio, joka sai nopeasti vilkaistuna kukat näyttämään silmiltä. Tatuointi oli Lunan mielestä häkellyttävän upea. Hän olisi halunnut tuijottaa sitä loputtomiin, piirrellä sen viivoja ja taianomaisia harhoja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, mutta aivan liian aikaisin Ksenofilius laski keltaisen raitapaitansa hihan takaisin kyynärtaipeen yli. Luna huokaisi pettyneenä.
“Minun pitäisi jatkaa kirjoittamista nyt, mutta...” Ksenofiliuksen äänessä ei ollut edes sitä aprikoivaa sävyä, joka yritti päättää kahden asian välillä, joista toista halusi ja toinen oli velvollisuus. Hänelle Luna, pieni tytär ja tämän onnellisuus tulivat aina palkkakuitteja ennen, päätös oli tehty jo ennen suun avaamista. “...leikkiminen kuulostaisi paljon kivemmalta.”
Lunan silmissä välkähti, kuin auringonsäteet olisivat heijastuneet lammen pinnasta.
“Olen varma, että näin keijuja puutarhassa,” lapsi kertoi kiihtyneenä.
“Loistavaa!” Ksenofilius huudahti. “Haluaisitko käyttää nameja vai haavia?”
Luna mietti hetken, mutristi pientä suutaan. “Uskoisin, että tänään olisi hyvä päivä vanhoille teepusseille.”
“Teepusseille? Oletko kehittänyt uuden pyydystyskeinon, ja jättänyt kertomatta minulle?” Ksenofilius hämmästeli, miltei loukkaantunut sävy äänessään, ja alkoi sitten kutittaa Lunaa vatsasta. Tyttö kiemurteli ja nauroi kuplivaa nauruaan, pyristellen lopulta irti isänsä otteesta ja juosten edeltä heidän pienen talonsa pieneen, suloiseen puutarhaan, katsomaan josko keijunmetsästyksessä onnistaisi tänään.
*
Kello tikitti eteenpäin. Lunan maailmassa se, ja lyijykynän ja paperin kosketuksesta kuuluva hiljainen rahina, olivat ainoat äänet. Oikeasti luokassa supistiin ja naureskeltiin ja opettaja korotti ääntään vähän väliä saadakseen jälleen maantiedonryhmänsä huomion. Lunalle niitä ei kuitenkaan ollut olemassa, hän oli syventynyt omaan ihmemaahansa, jossa oli kellon rauhallinen tik tak, tik tak, ikkunasta hänen pöydälleen paistava kevätauringon lämmin valo ja paperille hahmottuva kuva.
“Mitä piirrät?”
Lunan oikealta puolelta kurottautui hänen pulpetilleen vilkuilemaan hänen hyvä ystävänsä. Ginnyn punertavat hiukset oli letitetty siististi niskaan ja hänen pisamaisilla kasvoillaan oli utelias ilme.
“Tatuointia,” Luna vastasi hymyillen. Hän käänsi piirrustuslehtiotään, jonka oli asettanut maantiedonkirjojensa päälle, ja näytti Ginnylle kuvan etnisiä vivahteita sisältävästä tiikeristään. Tiikeri köyristi selkäänsä, näytti puoliksi vaanivan ja puoliksi venyttelevän. Se oli molempia, levossa ja virkeä, se oli vaarallinen, villi, vaikea, samalla kesy, helppo, rentoutunut.
“Luna, se on upea,” Ginny sanoi hymyillen leveästi ja ohittaen välinpitämättömästi heidän maantiedonopettajansa murahduksen.
“Kiitos, kiltisti sanottu,” Luna hymyili ja laski lehtiön takaisin vaakatasoon.
“Sinun pitäisi oikeasti alkaa tekemään tatuointeja muuallekin kuin paperille,” Ginny jatkoi käteensä nojaillen, ja seurasi katseellaan, kuinka lyijykynä väritti tiikerin turkkia. “Voisin olla koekaniinisi, ihan totta! En minä niin tatuointien perään ole, mutta sinun tekemäsi ottaisin kyllä ihan mielelläni, ne on niin upeita.”
“Tuokin on tosi kilttiä,” Luna vilkaisi hymyillen Ginnyyn. Pisamanaamainen irvisti takaisin, hieman pettyneenä, ettei Luna lähtenyt hänen ideaansa mukaan niin innostuneesti, kuin hän olisi halunnut.
“Olen tosissani, Lööperiseni. Etkö sinä muka sanonut kerran, että olisi upeaa, jos voisit olla isompana tatuoija?”
Luna puri mietteliäästi huultaan ja nosti katseensa ylös kattoon ja siellä palaviin sähkölamppuihin, joiden tarvitsematon valo hukkui ikkunoista paistaviin auringonsäteisiin. Olihan hän sanonut niin, ja hän pitäisi siitä. Olisi ihastuttavaa nähdä joka päivä omien mielikuvitusolentojen astuvan eloon ihmisten iholla, liikkuvan heidän lihastensa mukana, raukeina kun he olivat väsyneitä, kireinä kun he olivat vihaisia, venytellen kun he kurottelivat kohti onnellisia loppujaan.
“Oi, toivon, että osaisin tatuoida liikkuvan kuvan!” Luna huudahti ajatustensa harhailtuaan hetken niitä kuuluisan tuntemattomia reittejään. Hänen utuisissa silmissään paloi niin suuri innostus, ja kommentti oli niin äkillinen, ettei Ginny osannut olla tyrskähtämättä.
“Se olisi kyllä upea,” punatukkainen myönsi hymyillen. “Mutta mieti: sinulle tatuointitarvikkeet ja suunnittelet kuvan, ja sitten leimaat sen minuun. Voi Lööperi-kulta, siitä tulee hienoa!”
*
Kello kilahti merkiksi, että jälleen uusi ihminen oli saapunut tatuointi- ja lävistysliike “Aatelinen” tiloihin. Ovi kolahti kiinni takana, heläyttäen taas kirkasäänistä kelloa ja jostain peremmältä takahuoneista kuului rymistelyä. Nopeasti rymistelyn loputtua esiin ilmestyi pitkä, harteikas ja ankaran näköinen musta mies. Hänen päänsä oli ajeltu ja toisessa korvassa roikkui kultainen korvarengas, ja hän oli pukeutunut mustiin farkkuihin ja paitaan, joka jätti lihaksikkaat käsivarret hyvin näkyville. Hänen oikea käsivartensa oli sormenpäistä olkapäähän asti tatuointien peittämä, ja vasemmassa hauiksen ympäri kiersi notkealla mutkalla hampaansa paljastanut ilves. Kaiken kaikkiaan hän näytti ihmiseltä, jolle ei kannattanut alkaa soittamaan suutaan ihan tyhjästä tai edes puoliksi täydestä.
“Hei King,” tervehti kuitenkin huolettomasti liikkeeseen saapunut tyttö. Tumman miehen suu vetäytyi leveään hymyyn hänen tunnistettujaan saapujan.
“Hei Luna.” Miehen ääni oli syvä ja verkkainen, rauhallinen, ja Lunasta se kuulosti kissan kehräykseltä. “Tulitkin tänään aika ajoissa. Moni ei tule töihin tuntia ennen työajan alkua, varsinkaan maanantaiaamuna.”
“Joo,” Luna hymyili omaan haaveilevaan tapaansa ohittaessaan miehen matkallaan takahuoneisiin. “Ajattelin kiertää puiston kautta, ja katsoa näkisinkö yhtään kesäkeijuja, mutta siellä oli jo vanha nainen. Hän näytti tekevän samaa, joten peruutin nopeasti pois, etten vain pelästyttäisi keijua. Jos hän vaikka oli jo lähellä.”
Lunan kadotessa takahuoneisiin viemään laukkuaan säilöön päivän ajaksi, Kingsley Kahlesalpa, tatuointiliikkeen omistaja, jota monet kutsuivat lempinimellä “King”, pudisteli huvittuneena päätään. Luna oli ihan oma lukunsa, mitä työntekijöihin tai ihmisiin ylimalkaan tuli.
Ensimmäinen asiakas saapui sisään melkein heti “auki/open”-kyltin käännyttyä toivottamaan ihmisiä tervetulleeksi. Luna sitoi vaaleat hiuksensa sotkuiselle nutturalle niskaan, desinfioi kätensä ja lörpötteli asioiden vierestä, yltä, alta ja päältä ihan kenelle tahansa joka sattui kuuntelemaan. Hän oli työskennellyt Aatelisessa jo vuoden, ja oli pienen liikkeen ainoa työntekijä Kahlesalvan itsensä lisäksi. Heillä oli yksinkertaiset työjärjestelyt, helpot ja hyväntuuliset päivät.
Kahlesalvan vastuulla olivat isoimmat ja vaikeimmat tatuoinnit, lävistykset ja muu. Lunan päivät kuluivat korvareikiä naksautellessa, tatuointeja suunnitellessa ja joitakin, pienempiä projekteja ja mustia rajoja tatuoidessa. Vaikka Kingsley omistikin liikkeen, oli suurin osa valituista tatuoinneista Lunan suunnittelemia, sillä mies itse oli vetäytynyt kyseisestä tehtävästä huomattuaan alaisensa lahjat. Luna suunnitteli tatuointeja myös asiakkaiden pyynnöstä. Kingsley oli erittäin vaikuttunut jäljestä, jota Luna teki: jokainen tatuointi oli omanlaisensa, yksilöllinen, ja silti niissä oli aina se pieni häivähdys jotain, mikä kertoi Lunan olevan kuvan takana. Illuusioita, taianomaisia näköharhoja, pieniä jekkuja ja silmää hämääviä taitoksia, ja aina ihastunut ilme asiakkaan kasvoilla. Vaikka Kahlesalpa ei sitä ääneen myöntänytkään, hän tiesi olevansa onnekas saatuaan niin lahjakkaan työntekijän.
“Huomenia!” Oven yläpuolella oleva kello kilahti hyväntuulisesti, kun liikkeeseen saapui tuttu vierailija. Punaisten hiusten sävy ei ollut muuttunut lukiosta, pikemminkin syventynyt, ja kultaisia pisamia oli hiljalleen loppuvan kesän jäljiltä vielä enemmän kuin yleensä. Housujen vyötärön ja paidan helman väliin jäävä pisamainen ihokaistale paljasti pienen tatuoinnin, laukkaavan, punaruskean hevosen, Lunan ensimmäisen työn.
“Sinä unohdit taas avaimesi, ja minä olen menossa Harrylle suoraan töistä,” Ginny sanoi hymyillen. Hän piteli ojennetulla kädellään avainnippua, josta roikkui niin suuri joukko erilaisia maskotteja karvaisesta nopasta aina pieneen Hello Kittyyn, ettei sen housujen taskuun mahduttamisesta ollut toivoakaan.
“Oi,” Luna tokaisi ja tuijotti avaimia. “olin hyvin varma, että pistin ne... Jaa. En tainnutkaan.”
Ginny naurahti. “Et, et tainnut.” Hän ojensi avaimet Lunalle, joka keskeytti huulikorujen lajittelun ja otti avaimet vastaan. Hän tunki hänen ja Ginnyn yhteisen asunnon avaimen farkkujensa taskuun, jättäen maskottiklimpin roikkumaan reidelleen sen näköisesti, että se vain odotti ensimmäistä tilaisuuttaan tarttua mihin tahansa ja repeytyä irti. Ginny ei voinut olla päästämättä pientä, hyväntuulista virnistystä kasvoilleen.
Illalla, Aatelisen edessä olevan kadun värjääntyessä laskevan auringon kultaan ja työpäivän viimeisten minuuttien tikittäessä kohti loppuaan, Luna istui takahuoneen pöydän ääressä. Hän piirteli hajamielisesti piirustuslehtiöönsä, jonka kansi oli liimattu täyteen tarroja. Kuppi teetä oli unohtunut jäähtymään hänen eteensä pöydälle, ja toinen käsi raapi ajatuksissaan niskaa toisen hahmotellessa paperille.
“Luna?” Tyttö nosti kasvonsa ylös, ja aivan kuin isällään vuosia sitten, hän tuijotti hetken ajatukset yhä lyijykynän vedoissa liikkuen, ennen kuin heräsi todellisuuteen. Kingsley Kahlesalpa nojasi ovenkarmiin ja katsoi häneen kasvoillaan se huolehtivainen, jopa hieman isällinen ilme, jonka hassunkurinen kiintymys ailahtelevaista tyttöä kohtaan häneen toi.
“Sanoin jo puoli tuntia sitten, että voit lähteä kotiin.”
“Niin,” Luna sanoi ja veti syvään henkeä lauseensa välissä. “Se oli kyllä kilttiä, kiitos.”
Kahlesalpa ponnisti itsensä irti ovenkarmista, ja oli yhdellä askeleella pöydän vieressä. “Mitähän paperille tänään ilmestyy?”
“Tatuointi,” Luna vastasi, huomaamatta kysymyksen sarkastisuutta, eihän hän koskaan muuta oikein piirtänytkään. “Mutta tämä on eri asia.”
Kingsley kohotti kulmiaan ja kääntyi paremmin katsomaan Lunan piirrosta. Se oli valkoinen jänis, napattuna keskeltä loikkaansa, liike vangittuna mukaan kuvaan. Sen silmiin oli vangittu kuvan taika, se Lunalle ominainen. Ne näyttivät miltei haaveilevan, kuin jänis olisi loikkinut tietä pilvilinnaan uponneena ajatuksiinsa.
“Se on aavejänis,” Luna kertoi. “Se on tehty haaveista ja tarinoista ja runoista ja sadusta ja aamukasteesta ja auringonsäteistä ja naurusta ja sateesta ja se on minun.”
