Nimi: Savukiehkuroita, mustaviinimarjoja
Kirjoittaja: Sakura
Ikäraja: K11
Paritus: James/Sirius
Tyylilaji: angst, (romance)
Yhteenveto: Minä haluaisin kuolla kesällä.
Vastuuvapaus: Potter-kirjojen maailma on Rowlingin. Myöskään Lauri Viidan runonpätkä ei ole minun. En hyödy tekstistä taloudellisesti.
A/N: Rakkain paritus ♥ Tämä on kirjoitettu melko tajunnanvirtana yhdeltä istumalta, ja on osittain aika tulkinnanvarainen myös, ja harrastin ehkä vähän luovaa pilkuttamista… Lauri Viidan säkeet putkahtivat mieleeni ja inspiroiduin niistä sekä mustaviinimarjoista. (Haha mulla on yksi vanhempi James/Sirius –fikki jossa kerrotaan punaviinimarjoista.) Kommentoithan niin saat keksin! 8)
Savukiehkuroita, mustaviinimarjoja
Kun olen kuollut, kun olen kuollut. Kesä jatkuu. Kesä.
- Lauri Viita
James oli unta, mustaviinimarjojen mehua sormenpäissä ja savukiehkuroita huulilla. Lily tuli portaille ja nauroi, käyttäkää nyt hyvät ihmiset taikasauvojanne. Mutta ei, meidän piti tehdä se käsin, poimia pienten mustien korpinsilmien näköiset marjat ja heitellä ne huolimattomasti ämpäriin tai vähän ohi. Se oli kaikki mitä saatoimme tehdä, se oli meidän huolettomuutemme, se oli kesä. Ei varjoja paitsi pihan takana metsänrajassa, jonne ei nähnyt talosta; sielläkin varjo oli kevyt, kaunis, viileänsininen. Ja varjot minun silmissäni: ne hapuilivat esiin kun katselin puiden tummaa heijastusta Jamesin kasvoilla, sileää siniseksi värjäytynyttä ihoa. Hänen silmiensä hehkua varjo vain korosti. En halunnut katsoa, ja halusin. Kuollakseni.
Kyykimme puron varrella ja katselimme alajuoksulta nousevaa hämärää, puhaltelimme tupakansavua usvaiseen iltaan. Jameskin vaikka Lily ei pitäisi siitä. Mutta minä rakastin tupakantuoksua hänessä. Anna anteeksi Lily, se on aina minun syyni. Minä saan hänet sortumaan. (Saisinkin.)
Sormemme hipaisivat toisiaan kun annoin sätkän Jamesille. Kuinka herkästi hän pitelikään sitä, asetti huuliensa väliin. En katsonut häntä silmiin kun hän ojensi sen takaisin, en vain voinut. Mutta:
”Älä”, James sanoi. Älä mitä? Aina vain kieltoja. Vedin viimeiset savut syvälle keuhkoihini. ”Tiedän mitä ajattelet”, hän jatkoi. Minä kohautin olkiani. James tiesi aina. Tai luuli tietävänsä. James tiesi ja silti hän teki sen minulle, sen kaiken.
James oikaisi selälleen kostealle nurmikolle ja sulki silmänsä. Nyt saatoin katsoa, annoin katseeni pyyhkiä hänen vartalonsa ylitse, kuvan palaa kiinni mieleeni kuin kankaan iholle. Lyhyet tummat silmäripset, nuhjuinen valkoinen t-paita rypyssä litteän vatsan päällä, etuvarpaat heiluivat edestakaisin kuin itsekseen, aataminomena jännittynyt nielaisu polte vatsassa heikotus joka eteni sormenpäihin asti, rystyset joiden välejä halusin suudella.
”Minä haluaisin kuolla kesällä”, James sanoi ja minä yritin uida pintaan ajatusteni suosta. ”Silloin voisi vain päästää irti ruumiistaan ja sulautua aamuiseen usvaan, puissa humisevaan tuuleen. Se ei sattuisi eikä olisi surullista, kaikki olisi sinistä ja vihreää ja elävää.”
”Kyllä se olisi surullista, James.”
”Mutta sattuisiko se?”
En voinut olla sanomatta sitä: ”Ei se sinuun sattuisi.” Ja oletko sinä koskaan välittänyt sattuuko minuun. ”Lilyn kesä menisi pilalle.”
”Entä sinun kesäsi?” James kysyi ja kohottautui kyynärpäidensä varaan, katsoi minuun vähän liian pitkäksi päässeiden hiustensa alta.
Hymyilin kuivasti. Tyhjästi. Pääni oli kuin kurpitsalyhty, suu hymyili vielä vaikka sisällä ei ollut muuta kuin pimeää, liekki oli sammunut kauan ennen aamua. ”Minun kesäni on jo pilalla.”
James katsoi minua hetken. Se oli hyvin surullinen katse; sitten hän kävi taas makaamaan ja epäilen että katseli ohuita pitsipilviharsoja taivaalla. Hän ei sanonut mitään, ei kai halunnut lietsoa marttyyrinraivoani tai pelkäsi kaikuja tyhjyydestä. Minä odotin hetken mutta sitten en enää jaksanut, en jaksanut katsoa hänen näennäistä mielenrauhaansa ja sitä helvetin teeskenneltyä huolettomuutta, varmuutta. Joojoo kyllä sinä teit oikean valinnan ja rakastat Lilyä niin vitusti, mutta me kuollaan kaikki kuitenkin.
Nousin ylös ja kävelin pois sanomatta sanaakaan, matkalla astuin kaikkien vastaantulevien mustaviinimarjaterttujen päälle. James jäi makaamaan pimenevään iltaan ja kun portilla katsoin taakseni, hän oli kadonnut tummanvihreään katveeseen, usvalonkeroiden joukkoon.
*
Minun kämpässäni ei ollut lamppua. Se ei ollut koti, se oli vain paikka jossa nukkua. Paikka jonne raahauduin taisteluiden jälkeen haavoilla ja hiukset likaisina, verta kynsien alla ja kasvoina pelkkää mustaa aukkoa, kuoppia poskissa ja läpikuultavia silmäluomia ja rohtuneita huulia, suuta jonka tuskin jaksoin sulkea. Joskus sen kautta oli pakko hengittää koska nenä oli täynnä hiekkaa tai ties mitä.
Niinä hetkinä seisoin ovensuussa ja otin tukea karmeista, katselin autiota huonetta jonka yhdessä nurkassa oli liesi ja surkea keittiökaapisto, keskellä suuri suorakulmainen pöytä ja kaksi tuolia, seinustalla sohva jonka olin levittänyt sängyksi. Ryppyiset lakanat joissa makasin öisin saamatta unta, kylmä hiki ihollani ja mieli kuumeisena. Ja ne kaksi tuolia: toinen oli hautautunut sanomalehtipinon alle.
Sytytin pari pöydällä lojuva kynttilänpätkää ja istuin sille toiselle tuolille. Tuijotin ulos verhottomasta ikkunasta sitkeän vanhan tammen oksistoon. Olin paikoillani vieläkin, kun tuli yö ja alkoi sataa, ja tammenlehdet liimaantuivat kiinni märkään ikkunaan.
Tuliviskiä. Tupakkaa. James.
Ei Jamesia. Kai se taas joskus helpottaisi, kesä vain oli niin kaunis. Se olisi kaunis kuolla. Mutta minä en voinut tehdä sitä Jamesille; itselleni tekisin vaikka heti. Hirttäytyisin tuohon tammeen tai sekoittaisin tuliviskiin myrkkyä, joisin itseni känniin ja sytyttäisin talon palamaan. Ehkä jäisin kummittelemaan Jamesille ja Lilylle ja heidän tulevat lapsensa pelkäisivät minua.
Mutta se siitä ilosta, en kuitenkaan voinut tehdä sitä. En Jamesin takia enkä sen sydämessäni asuvan pienen siemenen, josta voisi vielä jonakin päivänä kasvaa vehreä taimi ja lopulta kokonainen mustaviinimarjapensas. Ehkä se oli elämä tai ehkä se olisi rakkaus: en voinut tappaa sitä kaiken sen jälkeen mitä olin nähnyt. Se olisi ollut luovuttamista, enkä minä ollut pelkuri vaikka surkea raukka olinkin.
Pimeässä kiipesin ikkunasta tammen oksalle istumaan. Sade valui päälleni kun nojasin selkäni paksua runkoa vasten ja silitin koppuraista kaarnaa kädelläni. Kuvittelin tuntevani puun hengityksen ja sen suonissa virtaavan mahlan kuvittelin Jamesin veren sykkeen ja katkonaiset huokaukset -
*
Eikä hän kuollut kesällä vaan syksyllä maatuvien lehtien tuoksussa, ja sitä seurasi minun elämäni kylmin talvi.
