Kirjoittaja Aihe: Virheitä (Remus/Sirius, K-11, one-shot)  (Luettu 6020 kertaa)

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 398
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Virheitä (Remus/Sirius, K-11, one-shot)
« : 01.10.2011 00:38:18 »
Nimi: Virheitä
Kirjoitettu: 30.9.2011
Paritus: Remus/Sirius
Ikäraja: K-11
Genre: one-shot


*


Virheitä


Minä makaan lattialla, selkää alkaa särkeä, katto näyttää samalta kuin kymmenen minuuttia sitten. Jossain naapurissa jotkut riitelevät. On hemmetin kylmä, toivon että joku lisäisi lämmitystä.

Ajattelin mennä jollekin kylään. Olen ajatellut sitä jo pari viikkoa, yleensä silloin kun käyn lähikaupassa. James yritti käydä täällä, mutta teeskentelin etten ole kotona. En muista montako päivää siitä on. Pitäisi katsoa, onko tullut postia.

Minulla on tässä yhdeksäntoista neliötä, ja siinä on kyllä vähän liikaa. Huonekaluja ei oikein ole, jätin kaiken Siriuksen luo. Sitä nojatuolia vähän kaipaan. Se oli niin mukava.

Kuulin että Lily on huolissaan minusta. Ei se ole mikään ihme, niinhän minäkin olen. Mutta on ihan turha päästää häntä sisään, juttelemaan siitä miten minä voin. Ei minulla ole mitään sanottavaa. Tuntuu siltä että viimeiset puoli vuotta olen vain yrittänyt, pusertanut itsestäni irti kaiken mahdollisen niin että nyt kun kaikki on ohi, tuntuu hankalalta edes puristaa kättä nyrkkiin. Ja kuitenkin taisin tehdä pelkkiä virheitä.

*

Jotenkin onnistuin pyytämään joka välissä anteeksi. Pyysin sitten yleensä sitäkin anteeksi, että pyysin anteeksi. Kuten silloin yhtenä iltana, kun Sirius olisi halunnut mennä johonkin jästi-baariin. Muistan sen oikein hyvin: Sirius seisoo ovensuussa takki puoliksi päällä, minä istun nojatuolissa kädet ristissä. On varmaan tammikuun alku, ikkunasta tulee kylmää ilmaa sisään, se on vähän rikki.

”No mitä sinä nyt haluat?” Sirius puuskahtaa. Ei vihaisesti, ehkä lähinnä ärtyneesti. ”Kyllä minä voin jäädä tänne. Tai mieluummin sinä voisit lähteä mukaan.”
”Siellä on kuitenkin Waters ja se Amy, se uusi tyttö. En minä jaksaisi niitä nyt.”
”Milloin sinä niitä jaksaisit?” Sirius vaihtaa painoa jalalta toiselle. ”Mutta eihän niille tarvitse puhua. Onhan siellä James. Ja Peter. Ja Lily ehkä.”
”Minua ei vain nyt jotenkin huvita”, minä sanon ja rasitan itseänikin sillä väsyneellä äänenpainolla. ”Mene sinä vaan. Minä teen jotain muuta, luen vaikka kirjaa.”

Sirius laittaa takin pois. Aika hitaasti mutta laittaa kuitenkin, ja minulla on outo, ristiriitainen ja todella lapsellinen olo. Olen riemuissani jos hän todella jää, ja inhoan sitä että se on minulle niin tärkeää.

”Mitä me tehtäisiin?” hän kysyy.

Ei minulla ole oikeastaan ideoita. Tai on, haluaisin tarttua häntä lantiosta ja avata paidan napit ja työntää käteni lämmintä selkää vasten.
”Pitäisikö hakea jostain pizzaa?”
”Pizzaa”,  Sirius toistaa. ”Ihan sama oikeastaan. Olisikohan meillä vielä pari kaljaa jäljellä.”
”Ehkä sinun vaan pitäisi lähteä sinne.”
”Ei se ole niin tärkeää. Ja sinä olisit täällä kuitenkin yksin, ei se olisi niin hauskaa.”
”Anteeksi.”
”Ei sitä tarvitse pyytää anteeksi.” Sirius istuu sohvalle ja nojaa taaksepäin. ”Minä jään ihan mielelläni.”
”Etkä jää.”
”No ihan sama. Ei puhuta siitä enää.”

Minä menen katsomaan, onko meillä sitä kaljaa. Ei ole. Kun tulen takaisin olohuoneeseen, Sirius on sytyttänyt tupakan ja nojaa ulos ikkunasta. Savu tulee kyllä osittain sisälle, mutta mitä väliä silläkään sitten oikeastaan on.

”Minä olen oikeasti pahoillani”, minä sanon.
”Sinun pitää lopettaa tuo pahoitteleminen”, Sirius sanoo. ”Oikeasti. Lopeta se. Se käy hermoille.”
”Anteek – ”
Sirius pudistelee päätään. ”Ihan kuin koko ajan pelkäisit jotain. Että minä suutun tai jotain. Tuollaisista tyhmistä jutuista. Sinun pitää uskaltaa olla.”

Minä nyökkään. ”En minä voi sille mitään.”
”Tiedän”, Sirius huokaa. ”Mutta jos voisit, hitto, jos yrittäisit tehdä sille jotain. Rupeaisit vaikka kiroilemaan enemmän. Käskisit minun joskus painua vittuun.”
”En halua.”
”Sitten olisi jotain syytäkin pyytää anteeksi.” Sirius naurahtaa ja puhaltaa savua ulos keuhkoista. ”Lily sanoi että hänestä tuntuu että James aikoo kosia. No varmaan aikookin. Vaikkei hän sitä meille vielä kerro.”

Vastakkaisen talon ikkunasta näkyy, miten jotkut suutelevat. Minun sormillani on kylmä, pitäisi mennä kauemmas ikkunasta mutta Siriuksen tupakka on vielä kesken.

”Saisit olla vähän röyhkeämpi”, Sirius sanoo lopulta. ”Tiedätkö, jotenkin hyvällä tavalla. Ettet aina pelkäisi että ärsytät minua.”
”En minä – ”
”Pelkäätpä. Ihan turhaan. Kyllähän minäkin ärsytän sinua välillä. Ei se ole vaarallista.”

Palaan takaisin nojatuoliin. Toivon että en olisi sanonut mitään, että olisin vaan lähtenyt Siriuksen mukaan sinne baariin tai että olisin sanonut että minua nukuttaa ja että taidan jäädä kotiin ja ei se haittaa, ja että osaisin valehdella uskottavammin.

”Melkein panettaa”, Sirius sanoo sen tupakan jälkeen. ”Outoa. Ärsyttää ja panettaa.”
”Tule tänne.”
Siriusta naurattaa. Kummallista, näen sen silmäkulmista. ”Jos et pyytele anteeksi.”

Hän kävelee nojatuolille ja istuu suoraan syliini, kaikki kahdeksankymmentä kiloa. Irvistän ja suutelen sitten hänen vatsaansa. Iho tuoksuu lämpimältä.

Aamulla hän makaa alasti sängyssä selkä minuun päin, peitto on pudonnut yöllä lattialle. Takerrun hänen vyötäröönsä ja työnnän nenän niskaan, tukka haisee jo vähän likaiselta. Sirius ei herää. Hetken päästä minua alkaa ärsyttää ja menen tupakalle.

*

En tiedä, milloin aloin pelätä. Joskus alussa olin vain röyhkeästi rakastunut. Paskat maailmasta, paskat muista ihmisistä ja seksiä keskellä päivää, sillä tavalla. Jossain vaiheessa jokin vain muuttui. Me makasimme kitisevässä parisängyssä jalat toisiinsa sekoittuneena ja Sirius sanoikin, että tekisi mieli lähteä parille kaljalle Jamesin kanssa. Tai ehkä hän tuli sieltä kotiin myöhemmin kuin odotin. Ehkä takerruin häneen. Ehkä hän ei takertunut minuun.

Ei se nyt oikeastaan voinut olla siitäkään kiinni. Kyllähän hän takertui, esimerkiksi sinä yhtenä yönä kun Julia Brownin kaksivuotias tytär oli kuollut hyökkäyksessä ja palasimme sieltä likaisina ja järkyttyneinä, liian järkyttyneinä ajattelemaan mutakokkareita joita jätimme olohuoneen matolle. Minä menin kylpyhuoneeseen, yritin pestä kasvot ja hampaat, ja Sirius tuli perässä ja tarttui minusta niin lujaa kiinni että kylkiluissa rusahti. Sitten hän painoi kasvonsa tukkaani, sylkäisin hammastahnaa suusta, hän piti edelleen kiinni ja alkoi laulaa jotain saksalaista juomalaulua.

Sellaisia hetkiä kaipaan nyt. Niitä pyörittelen päässäni. Miksen nauttinut niistä silloin, tai nautinko liian kovaa, mitä ihmettä tein väärin.

Juttelimme kyllä paljon. Ihan lopussakin, sellaisia ahdistavia keskusteluja jotka eivät oikeastaan mene mihinkään, tai menevät aina samalla tavalla. Minä seison, Sirius istuu, minä istun, Sirius kävelee ympyrää keittiön ja olohuoneen välillä, minä juon yhden lasillisen viiniä joka löytyy kaapista, Sirius polttaa tupakan. Minä sanon että minulla on paha olo, Sirius sanoo että hänelläkin on.

Sitten etsimme syitä.

”Ehkä pitäisi puhua”, minä sanon. ”Ehkä tämän voi ratkaista.”
Sirius pudistelee päätään.
”Mutta jos sinä osaisit jotenkin, jotenkin selvittää että mikä se ongelma on. Koska minä en oikeasti tajua. Enkä tiedä mitä pitäisi ajatella. Ja sinä puhut niin vähän.”
”Kyllähän minä yritän.”
”Mutta mistä se oikeastaan on kiinni? Miksi sinä et vaan voi…”
Mutta ei ole koskaan mitään millä jatkaa niitä lauseita. Tai en uskalla.

Ja sitten se tietysti menee siihen samaan vanhaan. Minä pyydän anteeksi.
”Älä”, Sirius sanoo yllättävän hiljaa ja silittää samalla minun hartiaani, sellaisella tavalla joka kertoo ettei hän oikeastaan enää ole siinä. ”Älä pyydä anteeksi. Se on minun vikani joka tapauksessa.”
”Mikä?” minä puuskahdan. ”Mitä meille tapahtuu? Mitä meille tapahtui?”
Ja Sirius puistelee päätään ja sanoo että se on hänen vikansa. Että hän ei vain pysty.

Ja nyt jälkeenpäin minusta tuntuu, että olisi vain silloin pitänyt kävellä pois. Ensimmäisen sellaisen keskustelun jälkeen. Kyllähän minä tajusin. Mutta toivoin ihan hirvittävästi, että olisin ollut väärässä, ja jos olisin lähtenyt silloin, ehkä olisin katunut sitäkin. Ehkä nyt miettisin, että entä jos sen olisi kuitenkin voinut pelastaa.

Olen myös löytänyt jatkon niille lauseille. Miksi sinä et vaan voi rakastaa minua.

 *

Sitten eroamme. Muutama keskustelu liikaa, melkein puoli vuotta sitä miten minusta tuntuu, että hän liukuu pois enkä pysty pitämään kiinni, vaikka kuinka yritän, ja sitten me lopulta eroamme. Minä tulen kotiin, Sirius on keittiössä, hänen vieressään on pari tyhjää oluttölkkiä ja rypistetty Päivän Profeetta.

”Eikö meidän pitäisi jo erota”, Sirius sanoo. Se ei oikeastaan ole kysymys.

Minä tuijotan häntä, ja hän tuijottaa takaisin. Hän näyttää ihan samalta kuin ennenkin, paitsi että jotenkin en vain enää pääse hänen luokseen. Käännyn ympäri ja kävelen ulos. Kadulla näen lyhtypylvääseen naulatun ilmoituksen kadonneesta pikkutytöstä ja alan itkeä.

*

En oikeastaan tiedä, mitä tein väärin. En yksinkertaisesti tiedä. Olen kyllä miettinyt kaikenlaista. Minulla ei ole pahemmin mitään tekemistä, istun vain täällä ja odotan että päivät kuluvat ohi. Siinä kerkeää hyvin miettiä. Mutta mitään järkeä asioihin ei saa, enkä voi kysyä keneltäkään, ja jos kysyisin Siriukselta, hän ei osaisi vastata. Tai sitten hän vastaisi että et mitään, se oli minusta kiinni. Minä en vain jotenkin osannut.

Mutta en voi koskaan olla varma siitä. Kierrän muistoja vähän joka puolelta, en tee sitä tahallani mutta mikään muu ei oikein yllä ajatuksiini saakka. Koetan löytää johtolankoja, tajuta missä ne virheet olivat, mutta en löydä niitä. Jossain on pakko olla jotain. Äiti yritti kömpelösti lohduttaa siinä kirjeessä, sanoi että ehkä te ette vain olleet oikeat ihmiset toisillenne. Mutta se on niin abstraktia. Ja se tarkoittaa vähän samaa kuin se, etten vain ollut tarpeeksi hyvä hänelle.

Koetan nukkua mahdollisimman suuren osan ajasta mutta en nuku kovin hyvin, näen unia joko sodasta tai hänestä. Yleensä hänestä. Joskus mietin, onko hän ollut jo jonkun toisen kanssa, ja jos se ajatus alkaa pyöriä päässäni, en pysty ajattelemaan mitään muuta. Mietin onko se joku ollut nainen vai mies. Mietin onko hän rakastunut. Mietin tuleeko meistä koskaan enää edes ystäviä. Mietin että kunpa hän vain tulisi ovelleni ja sanoisi että haluaa sittenkin.

Ei olisi koskaan pitänyt pelätä. Ei olisi pitänyt ajatella millaista elämäni olisi, jos menettäisin hänet. Se on juuri sellaista, paitsi vielä vähän tyhjempää nyt kun se oikeasti tapahtuu. Ja toisaalta taas: kyllähän päivät kuluvat. Ei tähän kuole.

Näin hänet pari päivää sitten ikkunasta. Pitäisi käydä hakemassa pari tavaraa, ehkä juttelemassa. En oikein tiedä. En tiedä miten tällaiset jutut pitäisi hoitaa. Jossain vaiheessa meidän pitäisi kai olla ystäviä, pian joku alkaa ihmetellä miksemme enää koskaan ole samassa paikassa. Sellaisesta on kuitenkin vähän vaikea huolehtia nyt. Lily toi eilen suklaata eikä onneksi kysellyt paljoa.

Välillä mietin, että eihän voi olla väärin pelätä menettämistä. Ja jos pyytää liian monta kertaa anteeksi, eikö toisen pitäisi vain olla paikalla ja jäädä ja jossain vaiheessa voisi ehkä uskoa, ettei hän ole häipymässä mihinkään.

Ja minähän olin oikeassa. Niinhän siinä kävi. Ei sitä olisi ehkä pitänyt pelätä etukäteen, mutta on vaikea syyttää itseään siitä, että pelkäsi jotain mikä sitten tapahtui. Syyt ja seuraukset, ne ovat vähän monimutkainen juttu.

*

Aluksi minä en ollut varma mistään. En ollut edes ihan varma, olinko oikeasti kiinnostunut vai oliko minulla joku outo lapsuuden trauma, etäinen isäsuhde ja liian vähän hellyyttä ja mitä muuta nyt voikaan kuvitella. Ehkä sen takia minun teki mieli naida Siriusta meidän ullakollamme Tylypahkan jälkeisenä kesänä, kun äiti ja isä olivat lähteneet kaupungille ostamaan jotain kukkia. Mutta Sirius suuteli minua jälkikäteen suulle isosti ja märästi ja sanoi että kymmenen vuoden päästä meillä olisi oma talo, ja jossain vaiheessa aloin uskoa.

Hän osti sen moottoripyöränsä. Minä seisoin katselemassa, kun hän korjasi sitä. Hänellä oli kulahtanut nahkatakki, jonka toinen hiha oli rikki, ja hiukset aina vähän pörrössä ja moottoriöljy haisi ja sitä oli käsissä ja sitten myöhemmin minun selässäni. Suutelimme kaikissa kummallisissa paikoissa, kunnes saimme oman. Haimme sen nojatuolin jostain roskalavalta, ja meillä se toimi oikein hyvin. Aluksi ei ollut verhoja. Ei niitä oikein osannut kaivatakaan. Ajattelin että olin ollut riittävän onneton, ei se haitannut jos maailma nyt näki että minullakin oli jotain.

Pitäisi tietenkin lopettaa muisteleminen, mutta kaikki muistuttaa meistä. Olen myös vähän väsynyt pakenemaan ja niinpä makaan nyt lattialla ja annan ajatusten vain liikkua miten tahtovat.

Kesä melkein kaksi ja puoli vuotta sitten, Jamesin perheen omakotitalo, kaikki ihmiset jossain muualla: Sirius on hävinnyt jonkun pelin ja on suunnattoman katkera, minua naurattaa. Ajattelen, että hän tulvii jotain. En vielä tiedä mitä. Hän menee potkimaan hiekkaa, koska ei oikeasti kehtaa potkaista jotain joka menisi rikki.

”Anna olla!” minä huudan. ”Tehdään mieluummin jotain.”
”Mitä muka? Eihän täällä voi tehdä mitään! Ja Sarvihaara on siellä ostoksilla ja Matohäntä tulee vasta huomenna, eikä meillä ole mitään.”
”Mennään uimaan.”
”Eikä mennä, se on ihan vitun kylmää se vesi.” Hän pysähtyy kädet taskuissa. ”Mennäänkö?”
”Ei se ole niin kylmää.”
”On se”, Sirius virnistää. ”Mennään vaan.”

Joen rannassa on hiljaista, minä kuulen oman hengitykseni. Pitäisi kai ruveta urheilemaan. Sirius on jo vedenrajassa, sitten hän kääntyy takaisin ja tulee minua kohti kädet taskuissa.

”Kuutamo”, hän sanoo, ”arvaa mitä?”
”No?”
 
Sitten hän suutelee minua.


*

A/N: Tajusin juuri että oon kirjoittanut ficin nimeltä Virheet, heh. Ilmankos tän nimi tuntui jotenkin tutulta. No, onneksi sentään valitsin eri sijamuodon tällä kertaa.
« Viimeksi muokattu: 02.09.2021 20:48:36 kirjoittanut toyhto »
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 643
Vs: Virheitä (Remus/Sirius, K-13, one-shot)
« Vastaus #1 : 01.10.2011 00:51:55 »
Voi ei! Seuraa meselogia jostain ficin puolivälin paikkeilta:

Lainaus
Bbuttis sanoo (0:39)
voi ei, luen kamalaa sirreremppaa!
tai siis ihanaa, mutta kamalaa
tai siis
tää on angstia eikä voi loppua hyvin ja mua pelottaaaaa!

Sit spoilasin itseni ja vilkaisin loppua ja olin hetken ajan että aww, kunnes pääsin jälleen loppuun, tällä kertaa "rehellisesti lukemalla" ja tajusin, mitä olin lukenut.

Sä kirjoitat niin realistisesti että nää miehet haistaa ja maistaa ja näkee ja kuulee. Se ei ole pelkkiä sanoja "paperilla" vaan se on karheankouristavaa Elämää isolla eellä. Ja vaikka mä itken sitä mihin tää loppui, niin...

Mun ei pitäis seikkailla Pimeyden voimissa, mut kun se oli sun nikki. Ja se oli Remus/Sirius. Nimenomaan Remus/Sirius. Enhän mä voinut muutakaan kuin lukea, miten Remus kerrotaan auki ja miten Sirius on siriuksempi kuin ikinä ennen.

Ja miten Remus makaa lattialla eikä vaivaudu nousemaan ylös.


Kiitos.
Beelsebuttin laari
sometimes my brain doesn't work so brain

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 398
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Vs: Virheitä (Remus/Sirius, K-13, one-shot)
« Vastaus #2 : 04.10.2011 21:45:27 »
Beelsebutt, kiiiiitos :) Heh olin niin tyytyväinen itseeni kun luin tuon että olit käynyt tsekkaamassa lopetuksen kesken kaiken ja luullut sitä onnelliseksi :D En muista että oisin työntänyt sitä onnellista takaumaa sinne harhauttaakseni lukijoita mutta olen erittäin ilahtunut että se vahingossa toimi sillä tavalla, tää täytyy pistää mieleen kaikkien tulevien angstisten tekstien varalta! Hih.

Mustalupiini, jee kiitos :) Ei niiden kommenttien aina kauheen analysoivia ja syvällisiä tarvitse ollakaan, kaikesta ilahtuu (paitsi tietysti ehkä kritiikistä, heh, mutta kyllä siitäkin vähän eri tavalla, ja vähän myöhemmin sitten kun on saanut sisäistettyä sen että oliko se aiheellista vai ei). Mutta siis takaisin asiaan, huippua että luit ja että tykkäsit :)
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Lils

  • ***
  • Viestejä: 2 077
    • tumblr
Vs: Virheitä (Remus/Sirius, K-13, one-shot)
« Vastaus #3 : 05.11.2011 09:10:32 »
Yhyy.

Kun lukee tällaista hemmetin upeaa ficciä josta saa niin kamalasti irti ja kuuntelee samaan aikaan Brokeback Mountainin soundtrackia, voin luvata, ettei todellakaan ole itku kaukana. : D Olin ihan fiiliksissä tämän kanssa, joten no, tästä kommentista tulee ehkä vähän lolkämä.

Olen aina pitänyt kirjoitustyylistäsi tosi paljon. Se on tietyllä tavalla rauhallinen ja maltillinen, ei ole kiire minnekään eikä sotkea lauseita liian vaikeiksi, monimutkaisiksi ja sotkuisiksi. Teksti on selkeää ja helposti ymmärrettävää, mutta onnistut silti punomaan sinne väliin sellaisen tunnelman että huhhuh. Se on mielestäni tosi hienoa: erilaiset kikkailut kieliopin kanssa ja vaikat lauserakenteet ovat usein kyllä toimivia ja yhtä hienoja nekin, mutta kaikista upeinta on lukea tekstiä, jonka todella ymmärtää ja voi imeä itseensä niin täysin, tekstiä, jossa ei ole mitään vaikeaa - tunnetasolla kylläkin.

Tunnelmaa tässä nimittäin oli ihan kamalasti. Jotkut muutkin kirjoittajat omaavat sen hiljaisen tyylin, mutta yleensä se on lempeää ja hymyilevää, jotenkin lämmintä. Sinulla se taas on tällaista, karua mutta kaunista: soimaavaa ja tyhjyyteen, kattoon, katselemista. Hiljaisuutta.

Remuksen sinä tavoitit niin hirveän hyvin kuten Siriuksenkin samalla. Tykkäsin kun tämä oli jaettu pätkiin. Aina Remus aloitti kertomaan mitä nyt tapahtuu, mutta jotenkin lipui silti joka kerta menneisyyteen ja murehtimaan. Remus oli tässä niin todella kokonainen. Anteeksipyynnöt, katto, se, ettei hän tietyllä tavalla koskaan uskaltanut.

Pitäisi ehkä voida sanoa enemmän mutta ei - tämä fic on niin tavattoman hieno. Minunkin käsitykseni näistä hahmoista on tämä, enkä osaa sitä paremmin luonnehtia (se on muutenkin niin helpompaa kirjoittaa auki kuin kertoa jollekulle) ja tämä fic oli niin samaistuttava ja samaan aikaan karuudellaan, rujoudellaan, tunnelmallaan karmiva ja kamalan surullinen.

äääää en osaa sanoa mitään mutta kiitos ihan possuna, minä rakastuin tähän. ♥
"Should I wear the purple dress?"
That's all she cares about
What a silly life she has

Fidea

  • intiaani
  • ***
  • Viestejä: 27
  • until the end
    • until the end
Vs: Virheitä (Remus/Sirius, K-13, one-shot)
« Vastaus #4 : 22.04.2012 13:45:54 »
Remus oli jotenkin ihan kauhean suloinen! Siriuskin oli kauhean suloinen! Molemmat oli ihan kauhean suloisia! Noh niin, eli kyllä tykkäsin tästä ihan hirmuisesti ;). Olen ennenkin lukenut sun tekstejä ja voin vaan sanoa, että sulla on niin hieno tapa kirjoittaa. Apua oon ihan jumissa, enkä keksi oikeen enää mitään muuta...

~Fidea
« Viimeksi muokattu: 06.07.2012 19:29:59 kirjoittanut Fidea »
"A girl doesn't need anyone who doesn't need her."

Marilyn Monroe

Arion

  • ***
  • Viestejä: 622
  • Huffleclaw Bard
Vs: Virheitä (Remus/Sirius, K-13, one-shot)
« Vastaus #5 : 29.04.2012 19:23:16 »
oi, vähän hieno fikki <3 Remus ja Sirius olivat jotenki ihania tässä <3

ehkä välillä oli fiilis, ettei pysynyt mukana, mutta ehkä mä lopulta pysyin mukana :D hieno fikki kyllä oli :D

kiitos tästä one-shotista <3
"I think kids will read more good books than we can possibly produce " - Rick Riordan