Kirjoittaja Aihe: Twilight: Je t'aime, Isabella (K11)  (Luettu 9721 kertaa)

Narcissa

  • ***
  • Viestejä: 14
Twilight: Je t'aime, Isabella (K11)
« : 27.09.2011 16:07:57 »
Ficin nimi: Je t'aime, Isabella
Kirjoittaja: Minä, Narcissa
Fandom: Twilight (Vaikutteita tv-sarjoista Vampyyripäiväkirjat, Ihana Elisa)
Tyylilaji: Drama, Romance
Ikäraja: K11
Paritus/Päähenkilöt: Bella/Edward, Bella/Jacob, Bella/? + muita normipareja ja vähän erikoisiakin
Yhteenveto/Tiivistellmä: Eletään 1800-luvun puolta väliä. Bella asuu yhdessä perheensä ja muiden ystäviensä kanssa Etelä-Ranskassa. Alueelle muuttaa kiehtovat Cullenit ja Bella rakastuu salaperäiseen Edwardiin. Bellalla riittää muitakin kosijoita ja erinäiset suhdekoukerot aiheuttavat ongelmia. Kun juttuun lisätään se, ettei koskaan tiedä kuka paljastuu vampyyriksi on varsinainen soppa valmis. Ja mitä Volturit oikein haluavat Swaneista ja erityisesti Bellasta?

A/N: Eli haluisin ihan ekaksi sanoa, että tää on mun ensimmäinen ficci, jonka täällä julkasen (ja vielä jatkis!) Joten älkää syökö mua, jos tää on ihan kauhea. Tää eka luku on nyt vähän tällänen maistiainen, vähän lyhyt ja tylsähkö, mutta heti tokassa luvussa alkaa tapahtua kunnolla. Joten nauttikaa ja kommentit ois kivoja :)


Je t'aime, Isabella



Luku 1 Jälleennäkeminen


Bella PoV

Vaununpyörien rullaava ääni ja kavioiden terävä kopse vasten pihakiveystä kantautui raollaan olevasta ikkunastani sisään. Käteni liike haalistuneella kirjepaperilla pysähtyi. Sulkakynä kädessäni värisi hieman. Se tiputti mustepisaroita kärjestään paperille, joka imaisi pisarat sotkeentuen musteläikkiin.  Parhaillaan valmistuva kirje Rosalielle oli nyt pilalla, mutta en välittänyt siitä sillä hetkellä. Kiirehdin ikkunalle ja siirsin pitkiä, silkkisiä verhoja sivuun ja nojauduin siitä hieman ulospäin nähdäkseni paremmin. Sydämeni sykähti ilosta, kun tajusin, kuka oli saapunut. Päästin verhot valahtamaan paikoilleen ja suljin silmäni hymyillen leveästi. Sitten huusin palvelijaani Angelaa saapumaan nopeasti samalla, kun yritin tarkasti painaa mieleeni tämän huumaavan onnentunteen. Angela – henkilökohtainen palvelijani sekä omasta mielestäni hyvä ystäväni – saapuikin kädenkäänteessä. Sanonta omasta mielestäni tuli tietenkin siitä, että isäni, kreivi Charlie Swan ei yleensä hyväksynyt lähempiä ystävyyssuhteita palveluskuntaan, vaikka muuten käyttäytyikin heitä kohtaan ystävällisesti. Tässä suhteessa isälläni ja minulla olivat eriävät mielipiteet. Kuinka voisin olla pitämättä Angelasta, kun olin tuntenut hänet koko elämäni!
 
”Bella, te kutsuitte minua?”
”Kyllä, Angela. Voisitko muuten olla teitittelemättä minua? Tiedät, että se saa minut tuntemaan itseni vaivaantuneeksi” , hymyilin suostuttelevasti.
”Hyvä on, Bella. Olen vain yrittänyt harjoitella normaalin palvelijan käytöstä, koska huomisilla kutsuilla tulee olemaan paljon teititeltävää väkeä.”
”Mutta minun seurassani sinun ei tarvitse olla normaali. Pidänhän kaikesta erilaisesta. Mutta nyt meidän on kiirehdittävä. Kuulitko jo, että Emmett saapui juuri äsken kotiin!”
”Sehän on ihanaa! Tuntuu aina hyvältä, kun koko isäntäväki on paikalla. Emmettkin on ollut jo niin kauan pois kotoa”, Angela höpötteli alkaessaan kiristää liilan mekkoni korsettiosan nyörejä. Kun mekko oli kiristetty, Angela tarttui kampaan ja oli alkamaisillaan kammata hiuksiani, mutta hyppäsin pystyyn ja juoksin ovelle nauraen.
”Ei nyt ehdi laittaa hiuksia, vaikka äiti kyllä suuttuu, jos hiukseni eivät ole kiinni. Hänen mielestään kaikkien aatelisnaisten tulisi pitää hiuksiaan kampauksella julkisessa seurassa. Mutta enhän minä vielä ole aikuinen, enhän?”
”No seitsemäntoistavuotias on kyllä aika vanha, muttei ihan aikuinenkaan, ainakaan näin meidän kesken” , Angela virnisti takaisin.

Käytävässä pysähdyin koristekehyksisen peilin eteen tarkastamaan kuvajaistani. Päälläni oleva mekko istui täydellisesti ja auki jääneet tummanruskeat kiharani ryöppysivät olkapäilleni ja sieltä pitkälle selkääni, suklaanruskeat silmäni näyttivät jotenkin hehkuvan, palavan onnesta. Jatkaessamme matkaa kysyin Angelalta:
”Sano rehellisesti, olenko minä sinusta kaunis?”
Angela jäi hymyilemään lämpimästi sanoessaan:
”Ei, et ole kaunis. Olet lumoava, Bella, kuten aina. Kyllähän sen tajuaa jo sinun suuresta ihailijamäärästäsikin.”
”Lopeta Angela, älä viitsi. Mitä ihmeen ihailijoita lieneekään.”
Eräs jatkuva  huolenaiheeni oli ulkonäköni ja etenkin itseluottamukseni. Pienenä minua oli kiusattu, koska olin ollut niin lyhyt ja pullea. Aikaa myöten olin kasvanut täyteen pituuteeni, hoikistunut ja muutenkin muuttunut viisaammaksi. Silti en voinut sille mitään, että murehdin ulkonäköni perään liikaakin. Saattaa kuulostaa turhamaiselta, mutta kiusaaminen oli aikoinaan jättänyt niin syvät arvet, että usein minun oli vaikea ymmärtää sitä, että olin muuttunut ja muidenkin käsitykset minusta olivat muuttuneet. Siksi saatoin joskus kysyä tuontapaisia kysymyksiä Angelalta. Laskeutuessamme Angelan kanssa kierreportaita alas mutisin itsekseni: ”Äiti kyllä tappaa minut, kun huomaa hiukseni.”

Saapuessamme alimpaan kerrokseen erotin eteisaulaamme tulvivaa valoa vasten tutun jykevän henkilön hahmon.
”Emmett!” naurahdin kiiruhtaessani eteisaulasta ulkorappusille. Hahmo kääntyi ympäri ja suli veitikkamaiseen hymyyn minut nähdessään. Emmett koppasi minut suureen karhunhalaukseensa ja pyöritti minua kierroksen ympäri.
”Kaikki kohdallaan Bells. Kaikkien rakastama tuhlaajapoika on vihdoinkin palannut kotiin”, Emmett nauroi laskiessaan minut alas.
”Voi luoja, Bella, olet ihan höyhenen kevyt. Tuntuu kuin halaisi jotakin tikkua, kaunista sellaista tosin.”
”No eihän, Emmett. Sinusta vain tuntuu siltä noiden järkyttävien muskeliesi kanssa”, kiusoittelin tökkäillessäni hänen valtavaa, kivikovaa käsivarttaan.
”No ihan tosi. Nyt kun minä olen palannut, voin ottaa sinut henkilökohtaiseen ruokavalmennukseen. Se pitää sisällään paljon syömistä. Ei siis sellaista puputusta, jota sinä kutsut syömiseksi, vaan kunnon ruokaa niin kuin rasvaa ja lihaa.”
”Eivätkö he sitten tarjonneet Pariisissa tarpeeksi ruokaa sinunlaiselle syömärille, kun ruoan perään pitää noin kauheasti vaahdota?”
”Ei upseerikoulun ruoassa mitään valittamista ole. Ranska näet tarvitsee tulevaisuudessa voimakkaita, ronskeja upseereja palvelukseensa”, Emmett hörähti työntäessään rintansa rottingille ja ottaen tuiman ilmeen käsi otsallaan.
”Eikö vain sotamies-Jasper?”
”Totta kai”, hymähti Jasper, joka astui vaunujen takaa näkyville.
”Oh, hei Jasper! En huomannutkaan sinua. Mahtavaa nähdä sinuakin!” sanoin mennessäni tervehtimään perhetuttuamme ja yhtä hyvää ystävääni.
”Kuin myös Bella”, Jasper naurahti tarttuessaan käteeni ja kumartuessaan suutelemaan kämmenselkääni.
”Hah, aina niin muodollinen, Jasper”, Emmett ilkkui takaamme.
”Toki, Emmett. Eikö tämä olekin hyväksyttävää käytöstä hienon neidin seurassa?” Jasper virnisti.
”Aivan oikein Jasper-kulta. Mutta se voisi olla vielä entistä hienomman neidin seurassa, jos tämä tyttö olisi totellut ohjeitani ja laittanut hiuksensa asianmukaisella tavalla”, kuului äitini moittiva ääni jostain takaani.
”Ei minusta. Minusta Bellan hiukset ovat kauniit ja pitkät, kun ne saavat olla tuolla tavalla villisti auki”, Emmett raportoi.
Vaikka minua Emmettin sanavalinnat alkoivatkin huvittamaan, mielessäni olin kuitenkin kiitollinen isoveljelleni, joka puolusti minua äitiäni vastaan.
”Ihan totta Isabella, viitisisitkö selittää?” äitini jatkoi hiillostustaan.
”Ei siinä ole paljon selitettävää. Ilostuin niin, kun näin poikien saapuneen, etten vain millään ehtinyt laitatuttaa hiuksiani.”
”Hyvä on, mutta Isabella-kulta, yritä jatkossa muistaa huolehtia arvokkuudestasi. Aatelisnaisen on tietyissä tilanteissa käyttäydyttävä tietyllä tavalla. Perheen kesken voi tietenkin olla vapaammin, mutta onhan esimerkiksi Jasperkin nyt meidän kanssamme.”
”Älä viitsi äiti. Itsehän olet sanonut, että Jasper on meille aivan kuin yksi perheenjäsen!” Emmett protestoi.
”Öh, aivan niin. Anteeksi Jasper-kulta. Mutta Emmett, älä pilaa tätä opetushetkeä”, äitini supisi väkisin ylöspäin nykivien suupieliensä lomasta menettäen osan viileästä auktoriteetistaan.

”Anteeksi kreivi Emmett, vienkö hevosenne talleille lepäämään?” sukumme ajuri ja renki Mike puuttui keskusteluun.
”Mielellään, kiitos Mike. Kotimatka tuli hevosillekin raskaaksi.”
”Emmett, miksi sinun ja Jasperin hevoset ovat satuloituja? Tulitteko ratsain? Miksi ette matkustaneet noin pitkää matkaa vaunuissa?”
Sen sanottuani Emmett katsahti Jasperiin ja repesi hervottomaan nauruun.
”Katsos sisko hyvä, emme me Jasperin kanssa mahtuneet enää vaunuihin kaikkien sinun tuliaistesi joukkoon. Vaunut ovat täynnä tuliaisia Pariisista ja suurin osa niistä on sinulle.”
”Eikä? Minulle vai? Olet ihana Emmett, kiitos!”
”No, ennen Pariisiin lähtöäni olit höpöttänyt kaikkea pariisilaisesta muodista, kankaista  ja koruista, enkä tiennyt mitä niistä sinulle toisin tuliaisiksi. Valitsin tietenkin helpoimman tien ja ostin vähän kaikkea. Jasper tietenkin oli mukanani ostoksilla ja hänestä oli suunnatonta hyötyä kantojuhtana” Emmett räkätti vilkaistessaan happamannäköistä Jasperia.
Minäkin katsahdin Jasperiin enkä voinut olla tirskahtamatta nähdessäni hänen lopenkyllästyneen ilmeensä. Olisin halunnut nähdä Jasperin juoksemassa Emmettin perässä pitkin Pariisin katuja kaikkien niiden tavaroiden kanssa! Kiitokseksi menin halaamaan kumpaakin vakuutellen, että pitäisin kaikesta mitä he ovat Pariisista minulle tuoneet.
”Jasperista puheen ollen, jäisitkö meidän kanssamme päivälliselle? Charliestakin olisi mukavaa kuulla miten sinulla ja Emmettillä on mennyt upseerikoulussa”, äitini kysyi Jasperilta.
”Valitan Kreivitär Renee, mutta olin ajatellut lähteä pian kotiin. Minua odotellaan siellä jo yhtä paljon kuin täälläkin.”
”No, luonnollisestikin. Kerrothan rakkaita terveisiä perheellesi? Me tietenkin tapaamme jälleen huomenna meidän illalliskutsuillamme.”
”Totta kai”, Jasper nyökkäsi.
”Ai niin, Jasper. Kerrothan Rosalielle, että yritän huomenna päästä tapaamaan häntä mahdollisimman aikaisin?” Emmett tiedusteli.
”Ei huolta, veliseni. Luulen, että Rosalie odottaa jo kärsimättömänä”, Jasper vastasi iskien silmää.

Me käännyimme astelemaan sisään, kun Jasper meni valmistelemaan hevostaan lähtöön. Pyysin Angelaa yhdessä Ericin kanssa purkamaan vaunuissa olevat tavarat samalla, kun me Emmettin kanssa astuimme pariovista sisään.
”Onpa ihanaa olla taas kotona”, Emmett huokaisi hymyillen kietaistessaan kätensä olkapäilleni.
”Niin. Vihdoinkin koti tuntuu täysin kodilta, kun sinä olet palannut kotiin. Kiitos myös niistä kaikista tuliaisistasi, jotka toitte. Minä todella arvostan vaivannäköäsi. Olisin itsekin niin halunnut päästä Pariisiin.”
”Tiedän, mutta maailman paras pikkusisko ansaitseekin vain parasta, eikö?”
Hetken katsoin Emmettiin toruvasti, mutta sitten ilmeeni sortui hymyyn ja kuiskasin:
”Tietenkin.”
Yhteinen naurumme kaikui kartanomme salissa, sillä koti oli vihdoinkin entisensä.


Tekstissä mainittu Bellan puku: http://www.tidebuy.com/product/Charming-Organza-Capped-Sleeveless-Floor-length-Cocktail-Dresses-1716031.html

A/N: Siinäpäs se nyt oli. Hope u liked it! Seuraava luku on työn alla joten to be continued...
« Viimeksi muokattu: 17.02.2015 07:30:39 kirjoittanut Kaapo »
I’m in search of myself. Have you seen me anywhere?

Anskubits

  • ***
  • Viestejä: 258
  • Only the strongest people have fallen
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #1 : 04.10.2011 17:31:12 »
Otsikko on ihana!
Ja joo niin jatkoa nopeesti. Rakentava on lomalla jossain huitsin nevadassa... ;) ;D

<3.Anskubits
Addicted to Twilight, The Vampire Diaries, Justin Bieber, Demi Lovato and Doctor Who

Narcissa

  • ***
  • Viestejä: 14
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #2 : 05.10.2011 19:38:03 »
Oiiii, kiitos kommenteistanne Giril ja Anskubits, kiva kuulla että ootte kiinnostuneita! Eli tosiaan Culleneiden perheeseen kuuluu tässä ficissä vain Carlisle, Esme, Edward ja Alice kun taas Rosalie ja Jasper kaksosina muodostaa vanhempiensa kanssa perheen. Bella ja Emmett ovat sisaruksia ja Charlie ja Renée ovat yhdessä heidän vanhemmat. Toivottavasti saitte vähän selkoa asiaan. Myöhemmin tarinaan tulee mukaan myös Denalin perhe sekä Blackit.

Seuraavan luvun pitäis valmistua pikapuoliin...  ;)
I’m in search of myself. Have you seen me anywhere?

Narcissa

  • ***
  • Viestejä: 14
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #3 : 07.10.2011 19:54:28 »

A/N: Eli tässä tulee vihdoin jatkoa. Toivottavasti kiinnostusta vielä riittää. Ja kommentin voi aina jättää. ;)


Luku 2 Kohtaaminen tiellä


Bella PoV


”Bonjour, Kreivitär Isabella!” Halen suvun palvelija Riley toivotti pitäessään hevoseni  Rodanin suitsista kiinni laskeutuessani alas sen selästä.
”Merci, Riley. Veisitkö Rodanin talleille lepäämään? Minusta tuntuu, että se saattaa olla hieman sairas. Sen käynti oli epätavallisen hidasta ja se vaikutti tavallista säikymmältä matkallani tänne.”
”Totta kai, Isabella.” Riley kumarsi poistuessaan. Käännyin ympäri kuullessani takaani korkean, innokkaan naisäänen:
”Hauska nähdä teitä Kreivitär Isabella. Rosalie taitaa olla yläkerrassa. Voin näyttää tien.” Kohtasin Rosalien palvelustytön Breen katseen ja soin hänelle pienen hymyn. Kartanon eteisaulassa jätin matkaviittani palvelijalle ja seurasin Breen perässä portaikkoon.

Olin ollut aika viekas, kun olin lähtenyt tapaamaan Rosalieta näin aikaisin aamulla. Olin tiennyt, että Emmett aikoi mahdollisimman pian tapaamaan Rosalieta, mutta Emmettin tuntien hän nukkuisi raskaan matkan jälkeen ainakin puoleenpäivään. Nyt käytin hyväkseni tämän aamupäivän, sillä en ollut ehtinyt nähdä parasta ystävääni yli viikkoon. Saavuimme Breen kanssa Rosalien huoneen eteen ja Bree koputti vaaleaan tammioveen lyhyesti.
”Käy sisään, Bree”, kuulin Rosalien soinnikkaan äänen pyytävän.
Oven avautuessa näin Rosalien päivänvalossa kylpevän huoneensa keskelllä vaaleat hiukset auringossa kimallellen. Hänen ilmeensä kirkastui minut nähdessään.
”Oi Bella, ihana yllätys! Cava?” Rosalie nauroi tullessaan halaamaan minua.
”Cava bien, Rose”, kikatin kuin pahainen pikkukakara.
”Minun oli pakko tulla. Meillä on niin paljon puhuttavaa. Minun oli myös ennätettävä ennen Emmettiä, koska tiesin, että jos hän ehtisi ennen minua sinulla ei varmasti hetkeen riittäisi aikaa minulle”, selitin ilkikurisesti hihitellen.
”Bella, viekas juonittelija!” Rosalie heitti läpsäisten minua leikkisästi ja jatkoi samointein vakavoituen:
”Totta puhuakseni hetken jo toivoin tulijan olevan Emmett. Emmehän ole nähneet toisiamme moniin kuukausiin. Onhan siis  ymmärrettävää, että minulla on häntä ihan jumalaton ikävä. Mutta ehti minulla jo sinuakin olla ikävä, älä hätäile.”
”Kyllä Emmett kiitää tänne niin nopeasti kun vain sängystä ylös pääsee, usko pois. Eihän Emmett melkein muusta kuin sinusta eilen puhunutkaan.”
”Hmm, no sen uskonkin”, Rosalie vastasi hymyillen haaveilevasti.
”Te kaksi olette kyllä kanssa ihan rakastuneita”, sanoin katsellessani ystäväni hymyilyä.
”Niin joo. Mahtaa olla kauheaa kun paras ystävä ja veli seurustelevat? Aina kolmantena pyöränä ja niin edelleen.”
”No ehkä joskus. Mutta aika harvoin minun täytyy teidän hupsujen kanssa kolmestaan keskenään olla... onneksi”, lisäsin kiusoitellen. Rosalie tekeytyi muka loukkaantuneeksi, mutta sortui sitten nauruun.
”Mutta ihan totta, Bella, kyllähän sinultakin varmasti löytyy joku salainen ihailija, Prinssi Uljas, tai mikä Rohkea onkaan”, Rosalie kysyi silmät uteliaisuutta ja leikkisyyttä palaen.
”Mitä, minultako? Rosy, älä ole tuollainen hölmö”, sanoin tuntiessani oloni vähän vaikeaksi. Rosalie alkoi hyräilemään häämarssia pidätellen naurunpyrskähdyksiä ja sai minulta iskun koristetyynystä. Rosalie lopetti hihityksensä, kun näki minun vakavoituneen.
”Oikeasti, kunpa tietäisinkin. No, Jacobhan on jo pitkään osoittanut kiinnostustaan minuun ja perheeni olisi enemmän kuin tyytyväinen mahdollisesta liitostamme, mutta en silti voi mitään sille, että pidän Jakea vain hyvänä ystävänä. En voi sille mitään, etten rakasta häntä. Ja tiedäthän sinä minut ja päättäväisyyteni. Haluan vai sellaisen, ketä rakastan.”
”No entäpä sinä ja Jasper? Nuorempana toivoin, että teistä tulisi pari. Ajattelin, että olisi ihanaa, jos naisimme toistemme veljet ja meistä tulisi virallisesti siskoja.”
”Minä ja Jasper? Ei, enpä usko. Jasper on hyvä ja kultainen ystävä, mutta ei millään lailla mies, jota rakastaisin. Mutta sen sanon, että se tyttö, joka Jasperin saa on onnekas.”
”Niin nätisti sanottu. Jos Jasper vielä olisi kuullut tuon! Mutta älä itsekään ole noin vaatimaton. Täytyy sanoa, että myös se mies, joka sinut saa on kyllä superonnekas.
”Roseee, älä tee noin. Minua alkaa muuten nolottaa.”
”Jokatapauksessa, asiasta tärkeämpään: Mistä ihmeestä olet saanut noin täydellisen mekon?” Rosalie kiljahti minun hymähtäessä hänen tärkeysjärjestyksilleen.
”Pariisin tuliainen Emmettiltä. Tämä on kyllä suosikkini. Luulenpa, että tulevalla miehelläsi on yllättävän hyvä maku vaatevalinnoissa”, naurahdin iskiessäni silmää.
”Aivan täydellinen vihreän sävy ja sopii niin hyvin sinun ihoosi. Emmett saa kyllä luvan tuoda minullekin jonkun tuliaisen tai muuten vaikka passitan sen toivottoman jättilapsen takaisin Pariisiin.”
”Toivoton jättilapsi?” kysyin nauraen.
”No tiedäthän sinä. Emmettissä kyllä kokoa riittää, mutta ei häntä pahemmin aivoilla ole siunattu.”
Nauraessani ajattelin, että oli ihanaa, että Rosalie pystyi niin hyvin tossuttamaan  oman-onnensa-herra-Emmettiä, joka oli aina muka niin itsenäinen.

Siinä nauraessani Jasper kurkisti ovesta sisään. Hän astui huoneeseen ja katsoi Rosalieen silmät viirullaan ja sanoi kuitenkin minulle:
”Hei Bella. Hauska kuulla nauruasi taas täällä”, ja jatkoi:  ”Rose, minä sitten kuulin, mitä sanoit Emmettistä. Arvaas, kun kerron hänelle?”
”Ei se mitään, Jasper. Kyllä Emmett muutenkin tietää, miten paljon minä häntä rakastan, ei sinun tarvitse vaivautua”, Rosalie vastasi aurinkoisesti.
”Olen tosissani, Rose.”
”Ei kun ihan totta. Sinun pitäisi kuulla, millä nimillä minä Emmettiä kutsun kun olemme kahden. Emmett on ihan tottunut olemaan tossun alla.”
”Itse asiassa, en todellakaan haluaisi kuulla, miten puhutte keskenänne”, Jasper vastasi virnistellessään minulle ja vältellen siskonsa katsetta.
”No tytöt, Lähden nyt metsälle. Nähdään siis illalla teillä, Bella”, Jasper sanoi poistuessaan.
”Niin tosiaan nähdään. Ja Jasper, sinunkin on tultava mukaan, vaikka me kaikki tiedämmekin, että vihaat tanssimista!” Rosalie huusi veljensä perään.   
”Joo, tullaan, tullaan. Enhän minä voisi jättää väliin osittain minun ja  Emmettin kotiinpaluuta juhlistavia kutsuja. Ainakin siellä on hyvää ruokaa!” alakerrasta kuului huvittunut vastaus. Me loimme Rosalien kanssa tosiimme kyllästyneen tietäväiset katseet, jotka välittivät sanattoman viestin: ”Miehet!”

”Onkohan Jasper saanut vaikutteita Emmettiltä ruoan suhteen? Emmett ainakin eilen vouhkasi minulle ruoasta ja nyt Jasperkin”, kysyin Rosalielta.
”Ei minusta siinä ole mitään outoa, että miehet ovat ruoan perään. Sitähän sanotaan, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta ja kaikkea muuta sellaista. Mutta minusta se on outoa, kuinka paljon sinä kiinnität syömiseen huomiota ja muutenkin suhtautumisesi ruokaan. Joskus kuulostat siltä kuin syöminen olisi jotenkin paheksuttavaa. Mutta Bella, ei siinä ole mitään pahaa, vaikka ymmärrän toki, miksi sinusta tuntuu siltä. Sinä et ole enää pyöreä pikkutyttö. Olet kaunis ja hoikka oma itsesi. Minua vain pelottaa, että ryhdyt liian tarkaksi syömisen suhteen. ”
Rosalien sanat satuttivat minua yllättävän paljon, vaikka tiesinkin hänen tarkoittavan hyvää. Hän oli huolissaan minusta. Ei silti ollut mukavaa kuunnella siitä, että reagoin syömiseen jotenkin hysteerisesti. Reagoinko minä todella niin? Pelottavinta oli se, etten ainakaan itse ollut huomannut suhtautumiseni muuttuneen. Laskin katseeni ja mietin mitä vastaisin. Hiljaisuus laskeutui välillemme. Se ei ollut kiusallista – meillä Rosalien kanssa ei koskaan ollut kiusallisia hetkiä – mutta jotenkin se häiritsi Rosalieta, koska tunsi hänen lämpimän kätensä laskeutuvan omalleni.  Nostin katseeni ja kohtasin Rosalien hämmentyneen, jopa anteeksipyytelevän katseen.
”En tarkoittanut pahalla, olen vain huolissani.” Rosalie sanoi kokeillen. Hymyilin hänelle rauhoittavasti ja selvitin ajatuksiani vastatessani:
”Nuorempana olin aivan neuroottinen sen suhteen, mitä suuhuni laitoin. En nimitäin enää koskaan halunnut olla se pulleaposkinen pieni Bella.  En minä edelleenkään haluaisi olla, mutta en myöskään haluaisi olla niin kriittinen itseäni kohtaan, mutta vanhoista tavoista on niin vaikea päästä irti. Sitä en kyllä tiennyt, että epävarmuuteni näkyy niin selvästi ulospäin.
”No kyllä ja ei. Minulle se näkyy, koska olen tuntenut sinut koko elämäni ja seurannut sinua. Tiedäthän, että olet ihana sellaisena kuin olet. Ja meidän on saatava kohotettua itsetuntoasi”, Rosalie sanoi päättäväisesti.
”No onneksi Emmett on palannut kotiin pitämään minulle ruokavalmennusta”, vastasin hymyn levitessä jälleen kasvoilleni.
”Todellako? Aika huvittava idea Emmettiltä. Jotenkin niin Emmettmäistä. Täytyy sanoa, että joskus olen kyllä ylpeä miehestäni”, Rosalie vastasi tirskahtaen.

Lopun aamupäivää vietimme Rosalien kanssa kuljeskellen Halen suvun puutarhassa sekä ylhäällä Rosalien huoneessa miettien, minkä puvun Rosalie pukisi illalla juhliin sekä selaillen ompelimoiden esitteitä uusimmasta muodista. Olisimme muuten menneet ratsastamaan, mutta päätimme kuitenkin, ettemme menisi, sillä Rodan vaikutti edelleenki sairaalta ja halusin antaa sen levätä. Juuri kun olin valmistautumassa lähtemään kotiin Emmett saapui ratsastaen kartanon pihaan.
”Bella sinä lurjus. Yrität nyt varastaa tyttöystäväni minulta! Ei kivan siskon niin pitäisi tehdä”, Emmett kailotti toiselta puolelta pihaa riiputtaen alahuultaan hellyyttävän epäaidosti Rileyn auttaessa minut istumaan naistensatulaani.
”Valitan veliseni. Nopeat syövät hitaat. Saat olla kiitollinen siitä, että suostun poistumaan siinä vaiheessa, kun sinä astut näyttämölle. Vähän ilkeämpi sisko ei suostuisi lähtemään.”
”No ainakin sinä olet fiksu, jos et sitten mukava,” Emmett heitti laskeutuessaan satulastaan. Kääntyessäni Emmettin puoleen olin sanomaisillani jotakin osuvaa ja näsäviisasta vastaukseksi, mutta jätin sanomatta, sillä Emmett oli kiiruhtanut Rosalien luokse ja sulkenut hänet syleilyynsä. En hennonnut häiritä heidän onnellista hetkeään ainakaan millään nasevalla kommentilla, joka ei yhtään sopinut tilanteeseen. Sen sijaan kuulin Emmettin kuiskaavan Rosalielle täysin erilaisella, pehmeällä äänellä:
”Rakas, minulla on ollut niin suunnattoman ikävä sinua.”
”Niin minullakin sinua, Em. Olit niin kauan pois”, Rosalie huokaisi.
”Mutta nyt olen tässä.”
”Niin. Olet siinä.”
Oli outoa nähdä aina niin vitsikäs Emmett rauhallisena ja tunteikkaana. Hän oli jollain tapaa kuin uusi ihminen. Rosalie oli nostanut kätensä Emmettin poskille ja Emmett oli kietaissut kätensä tiukasti Rosalien vyötärölle, niin tiukasti, että näytti siltä kuin hän olisi halunnut päästä lähemmäksi, vaikka olikin aivan kiinni tytössä. Heidän silmänsä olivat nauliintuneet toisiinsa, vartalot vastakkain, kehot koskettaen toisiaan kuin eivät voisi saada kosketuksesta tarpeekseen. Emmett sulki Rosalien sudelmaan, johon Rosalie vastasi tunteella. Suudelma oli jotenkin surullinen, mutta samalla onnellinen, kaipaava ja jotenkin todella raju. Huomasi, etteivät he olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan. Minun oli pakko kääntää katseeni muualle, kun Rosalien kädet etsiytyivät harhailemaan Emmettin hiuksiin. Tunnelma heidän välillään kävi liian intiimiksi, niin yksityiseksi, enkä minä sopinut siihen kuvaan. Minulle tuli jotenkin hyljeksitty ja yksinäinen olo. Sellainen olo, että olin siellä liikaa. Siitä mieleeni palasi Rosalien aikaisemmat sanat: Mahtaa olla kauheaa kun paras ystävä ja veli seurustelevat... Aina kolmantena pyöränä ja niin edelleen... Aiemmin se oli kuulostanut vähän oudolta, mutta nyt ymmärsin sen täysin. Heillä tulisi aina olemaan toisensa, enkä minä sopinut heidän joukkoonsa silloin. Minulla taas ei ollut ketään... Yhtäkkiä kyyneleet olivat nousseet silmiini sumentaen katseeni. Pyyhin kyyneleet jokseenkin raivoisasti pois ja melkein häpesin tunteenpurkaustani. Olinko niin itsekäs, etten voinut iloita rakkaimpieni onnesta? Syvällä sisimmässäni kyllä tiesin, että iloitisin Rosalien ja Emmettin puolesta, mutta surin omasta puolestani, koska minulla ei ollut ketään ketä rakastaa samalla lailla. Rauhoituttuani käännyin heihin päin ja huomasin heidän erkaantuneen toisistaan hetkeksi. Kiinnitin heidän huomionsa sanomalla ehkä tavallista hennommalla äänellä:
”Minä lähden nyt. Pitäkää hauskaa, mutta älkää myöhästykö juhlista.”
”À bientôt” Emmett sanoi Rosalien vilkuttaessa minulle hyvästiksi. Lähdin nopeasti paikalta kannustaen Rodanin laukkaan.

Aluksi en huomannut, että Rodan käyttäytyi jotenkin omituisesti, koska oli niin syventynyt pohtimaan äsken herännyttä yksinäisyydentunnettani. Pian kuitenkin huomasin, ettei Rodanilla ollut kaikki hyvin. Vähän väliä se säpsähteli ja hirnahteli oudosti kuin valittaen särkyä. Olin jo selvästi yli puolessa matkassa kotiin ja rukoilin, että Rodan jaksaisi vielä hetken. Rukouksiani ei selvästi kuultu, koska kesken kaiken Rodan pysähtyi eikä suostunut enää liikkumaan. Panin merkille, että se ei uskaltanut laittaa painoa sen oikealle etujalalle. Liu’uin alas sen selästä taputellen Rodanin kaulaa rauhoittavasti. Onneksi kuitenkin, kun en ollut lisäämässä jalalle tulevaa painoa sen selässä, Rodan lähti liikkeelle minun taluttaessani sitä. Matkanteko oli hidasta, mutta onneksi kotiin oli matkaa enää vain kilometrin verran, jos jatkoi samaa tietä suoraan eteenpäin. Kovin pitkälle en ollut ehtinyt edetä, kun takaani kuului hevosvaunujen rullaava ääni. Silittelin Rodanin turpaa vaunujen lähestyessä, ettei se hermostuisi. Vaunut näyttivät olevan jonkun aatelisen, ulkomuodosta päätellen. Ihmettelin sitä, miksi en tunnistanut kenen vaunut olivat kyseessä, koska yleensä tunnistin kaikkien tällä seudulla asuvien aatelisten vaunut, sillä tunsi heistä jokaisen. Jonkun heistä lähemmin, jonkun kaukaisemmin, mutta tunsin kuitenkin. Ohittaessaan minut vaunujen ajuri nosti hattuaan ja toivotti:
”Bonjour, mademoiselle!”
Nyökkäsin miehelle ja kummastelin sitä, etten tunnistanut häntäkään. Vaunut ehtivät jatkaa matkaansa vain muutaman metrin, kunnes ajuri pysäytti vaunut ja hyppäsi alas ajajanpaikaltaan. Ihmettelin sitä, minkä takia niiden oli pitänyt keskelle tietä pysähtyä, mutta jatkoin kaikesta huolimatta matkaani lähemmäksi niitä. Tullessani vaunujen kohdalle ajuri avasi oven ja vaunuista astui ulos komea, kolmissakymmenissä oleva aatelismies. Miehellä oli jopa yllättävän vaaleat hiukset ranskalaiseksi, kauniit, hymyilevät kasvonpiirteet ja lämpimät, kultaisen sävyiset silmät. Hän hymyili minulle hyväntahtoisesti ja esitteli itsensä:
”Hei, olen Markiisi Carlisle Cullen. Muutimme tänne lähistölle uudeksi remontoituun kartanoomme, joten minä ja perheeni olemme uusia täällä.”
”Hauska tavata, Markiisi Cullen. Olen Kreivitär Isabella Swan ja asun aivan tässä lähistöllä”, vastasin tälle uudelle, mukavalle miehelle hennosti hymyillen ja ojensin ratsastushansikkaaseen verhoillun käteni hänelle, johon markiisi tarttui ja suuteli kevyesti tervehdykseksi.
”On ilo tavata teidät. Satuin huomaamaan, että hevosenne nilkuttaa ja pysäytin vaunut. Olen näet lääkäri ja ajattelin, että voisin vilkaista, mikä sillä on hätänä. Vaikka en itseasiassa olekaan mikään eläinlääkäri, luulen kuitenkin ymmärtäväni jotain myös hevosten vaivojen päälle. Koko perheeni voisi sillä välin tulla esittäytymään teille. Näillä seuduilla kun ei ole niin montaa aatelisperhettä luulen, että meillä tulee olemaan paljon yhteistä”, Carlisle Cullen selitti viittoessaan ajuriaan avaamaan vaunujen oven.
”Kiitos olisi mukavaa, jos katsoisitte Rodania, se on käyttäytynyt koko päivän vähän kummallisesti”, kiitin helpottuneena seuratessani kuinka vaunuista laskeutui Markiisin ikäinen, viehättävän ja kiltin näköinen nainen, joka hymyili minulle äidillisesti.
”Tässä on vaimoni Markiisitar Esme Cullen”, Carlisle Cullen esitteli naisen, joka tervehti minua. Seuraavaksi vaunuista astui alas ehkä minun ikäiseni tai minua hieman nuorempi siro tummatukkainen tyttö, jonka Carlisle esitteli tyttärekseen Alice Culleniksi. Yllättäen tyttö tuli halaamaan minua ja heläytti keijumaisella äänellään:
”Ihana tutustua, Isabella.”
Olin hieman hämilläni tytön tuttavallisesta käytöksestä. Painoin katseeni maahan, kun tunsin nolostuvani ja punan noustessa poskilleni ja laskin viittani hupun alas, hartioilleni, sillä minulle oli yhtäkkiä tullut vähän kuuma. Nostin katseeni, kun kuulin, että vaunuista laskeutui vielä joku.  Sillä hetkellä kohtasin maailman komeimman miehen. Hänellä oli pronssiset, upeat hiukset, vahvat kasvonpiirteet yhdistettynä herkkiin huuliin, tummiin kulmiin ja kultaaläikehtiviin silmiin, jotka kohtasivat omani. Katsoessani häntä silmiin tunsin ilman pakenevan keuhkoistani ja maailman kieppuvan ympärilläni. Sitten hän hymyili minulle ja sulin sisältäni. Kuka tuo jumalainen mies oikein oli? Vastauksen minulle antoi Carlisle, joka esitteli hänet.
”Ja tässä on poikani Edward Cullen.”
”Hauska tavata, Isabella,” Edward Cullen sanoi matalalla samettisella äänellään ja kumartui suutelemaan kämmenselkääni. Hänen tuoksunsa leijaili luokseni ja olin huumaantua siitä tuoksusta. Se oli jotenkin metsäinen, myskinen sekoitettuna johonkin makeaan. Käsiemme koskettaessa toisiaan tunsin pienen värinän kulkevan välillämme. Katselin lumoutuneena hänen huuliaan, jotka käväisivät kämmenselälläni ennen kuin hän suoristautui. Vastatessani hänelle:
”Kuin myös, Edward”, kohtasin hänen katseensa ja vatsani heitti volttia.

Siirsin vastentahtoisesti katseeni Edwardista takaisin Carlisle Culleniin, joka oli käynyt nopeasti tarkistamassa Rodanin jalkaa.
”Hevosenne jalassa vaikuttaa olevan jonkinlainen tulehdus. En suosittelisi, että sillä ratsastettaisiin vähään aikaan. Kannattaisi kuitenkin kutsua vielä eläinlääkäri katsomaan sitä. Nyt suosittelisin sille lepoa. Asutteko muuten vielä kaukana tästä?” Carlisle kysyi heidän ajurinsa avatessa vaunujen oven ja Alice Cullenin noustessa takaisin vaunuihin.
”En enää kaukana tästä. Tätä tietä kun seuraa saavumme piakkoin kartanollemme.”
”Sehän sattui sopivasti. Olemme nimittäin juuri matkalla samaan suuntaan. Olisi ilo meille, jos matkustaisitte loppumatkan kanssamme vaunuissamme.”
”Kovin kilttiä. Kiitos mielelläni”, vastasin.
Markiisi meni yhdessä ajurinsa kanssa sitomaan Rodania vaunujen perään kiinni Markiisitar Esmen noustessa vaunuihin. Meidän jäädessä kahdestaan Edwardin kanssa en saanut silmiäni irti hänestä. Me kummatkin olimme unohtuneet katselemaan toisiamme. Sitten Edward ehdotti:
”Voitte mennä sisään edeltäni, Isabella.”
Nostin toisella kädelläni mekkoni helmaa ja toisen käteni laskin Edwardin tarjoamaan käteen, kun hän auttoi minut vaunuihin istumaan. Hän tuli perässäni ja istui minua vastapäätä. Pian Markiisi Carlisle tuli kertomaan, että lähtisimme liikkeelle, mutta meidän täytyisi liikkua hitaasti, jotta Rodan pysyisi mukana vaunujen vauhdissa. Carlisle siirtyi istumaan ajopuulle ajurin viereen ja vaunut nytkähtivät liikkeelle. Nytkähdyksessä Edwardin ja minun polveni osuivat vastakkain ja sävähdin yllättävää kosketusta. Nostin jälleen katseeni tuohon jumalaiseen olentoon ja huomasin hänen katselevan minua. Esme Cullenin avatessa keskustelun mietin, miten ihmeessä olin päätynyt samoihin vaunuihin istumaan vastapäätä jonkin sortin kreikkalaista jumalaa ja mitä ilmeisemmin vielä ihastumaan häneen. Hymyilin pienesti ajatukselle ja osallistuin keskusteluun.



Bellan hevonen: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:CMOberonTobleroneGallop15.8.08Small.jpg

Bellan puku: http://images.newyorkdress.com/Items_Big/17779_40174.jpg

A/N: Siinä se nyt oli. Jatkoa olis tulossa, jos vain kiinnostusta riittää... Janoan kommenttejanne  :)
« Viimeksi muokattu: 16.10.2011 16:40:59 kirjoittanut Narcissa »
I’m in search of myself. Have you seen me anywhere?

JustMe...

  • Vieras
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #4 : 07.10.2011 20:35:17 »
 Kiinnostusta kyllä riittää, vaikka muille jakaa !  ;D

Luin molemmat osat putkeen ja pidin todella paljon vanhanaikaisesta teemasta.
Ei ole pitkään aikaan tullut uutta Twilight-ficiä, joita mielelläni lueskelen. Mutta nyt tuli ja kiitokset siitä!

 En nyt oikein keksi mitään muuta sanottavaa, joten sitä jatkoa jos olisi tulossa !  :D

miiru_97

  • ***
  • Viestejä: 80
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #5 : 10.10.2011 15:42:10 »
Ooo, onpa ihanaa! Ja vielä eka ficci!  :o
Kuvailu on sujuvaa, kielioppivirheitä en löytänny ja tarinan alku mahtava. ;D
Oon sanaton, en keksi nyt mitään kritiikkiä.
Ei muutakun vaan
jatkoa! :)
miiru_97
« Viimeksi muokattu: 13.10.2011 18:21:50 kirjoittanut miiru_97 »
(:

Narcissa

  • ***
  • Viestejä: 14
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #6 : 11.10.2011 11:17:21 »
Oih kivaa, oli tullut kommentteja!
JustMe...: Kiitos kivasta kommentistasi, just parasta, että tykkäsit tästä! ;) Jatkoa ois tulossa niin pian kun mahdollista. Nyt on vähän kiirettä, mutta tulossa on.
Giril: Kiitos jälleen kommentistasi! Je ei mitään, arvostan tosi paljon rakentavaa palautetta, saa sitä muutkin antaa. Huomasin myös itse jälkeenpäin, että tuol oli muutama tollanen kohta, jotka eivät vältsisti sovi tähän tyyliin. No, ei se mitään, ehkä muutama nykyaikanen juttu auttaa lukiojoita lähestymään tällästä vanhahkoa aihetta tai jotain. :D Tekstin raskaudesta en nyt oikeen osaa sanoa mitään, koska oon aina kirjoittanut tällä tapaa, joten en sitä pysty oikein muuttamaankaan. Toivottavasti se ei häiritsis sua niin kauheesti. :)
miiru_97: Jee, kiva että tykkäsit noin paljon! Ja jatkoa ois tulossa, kunhan kerkiän. ;)

Eli jatkoa olisi tulossa tässä joku päivä...
I’m in search of myself. Have you seen me anywhere?

Anskubits

  • ***
  • Viestejä: 258
  • Only the strongest people have fallen
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #7 : 11.10.2011 15:43:36 »
Jee jatkoa!
Tyksin luvusta paljo ja se oli sellanen kiintoisa ja sillee vanhanaikasen tapanen :D
Nojoo.. nopeesti jatkoa pyytelen!

<3.Anskubits
Addicted to Twilight, The Vampire Diaries, Justin Bieber, Demi Lovato and Doctor Who

Narcissa

  • ***
  • Viestejä: 14
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #8 : 16.10.2011 19:18:21 »
Anskubits: Ui, hauskaa, että tykkäsit ja tosiaan tässä tulee jatkoa!  :D

Eli tosi paljon pahoitteluja, että on kestänyt näin. Odotus palkitaan nyt.




Luku 3 Tähtisilmäinen


Edward PoV


Taas tänään olimme matkustaneet jo pitkään. Onneksi Carlisle ilmoitti meidän olevan pian perillä. Tuijottelin hajamielisenä vaunujen ikkunasta ulos. Näin taas kerran kaiken niin tarkasti, liian tarkasti. Ohitsemme vilahti paljon vehreitä mäennyppyllöitä, viiniviljelmiä, laventelipeltoja, syrjäisiä lehtoja ja vierellämme solisi pieni joki. Siellä täällä näkyi maalaistaloja ja paikoitellen hienomman näköisiä huviloita. Paikka oli sinänsä hyvin kaunis, idyllinen ja rauhaisa sekä jotenkin viehättävällä tavalla niin maalainen. Paikka oli täysi vastakohta Pariisille, josta olimme tulossa. Pariisi pursusi ihmisiä, kivirakennuksia, nähtävyyksiä, ravintoloita, mukulakivikujia ja muutenkin vain elämää. Siellä elämänmeno oli jotenkin intensiivistä, jopa hektistä toisin kuin täällä Provencessa, jossa kaikki vaikutti niin tyyneltä. Olin kyllä pitänyt Pariisista paljon ja vihasin ajatusta siitä, että meidän täytyi aina muuttaa muutaman vuoden välein uudelle paikkakunnalle. Syy siihen oli täysin ymmärrettävä, mutta vihasin sitä jokatapauksessa. Emme saaneet herättää epäluuloja ihmisissä. Kukapa nyt ei ihmettelisi sitä, että vuodesta toiseen pysyimme täysin samannäköisinä, emmekä vanhenneet yhtään?

Yleensä minulla kesti kohtuuttomankin kauan aikaa sopeutua uuteen ympäristöön, mutta tällä kertaa minusta tuntui, että tulisin pitämään tästä paikasta samantien. En silti saanut kiintyä tähän paikkaan liikaa, sillä muutaman vuoden kuluttua meidän pitäisi taas muuttaa. Kirottu vampyyrius! Pisimmillään, sen seitsemän vuotta olimme viipyneet juuri Pariisissa. Meistä jokainen oli pitänyt siitä. Carlislelle oli riittänyt paljon lääkärintöitä, Alice tietenkin oli hullaantunut muodista, Esme taas oli ihastunut Pariisiin kauneuteen ja erityisesti sen taiteeseen ja minä olin nauttinut hyvästä kirjallisuudesta ja musiikista. Pariisissa olin kätevästi osallistunut myös vapaaehtoiseen upseerikouluun, jossa olin ollut joukon priimus, kiitos voittamattomien vampyyrikykyjeni. Upseerikoulu oli ollut ihan mukavaa ajanvietettä, mutta käytännössä katsoen aika turhaa minunlaiselleni superkyvykkyydelle. Pariisissa oli ollut myös se hyvä puoli, että siellä oli niin paljon ihmisiä, jotka eivät olleet meille läheisiä, joten pystyimme olemaan siellä tavallista pitempään ilman kenenkään huomaamatta, ettemme vanheneet ollenkaan. Nyt tilanne tulisi olemaan täysin toinen. Uudella paikkakunnalla oli Carlislen mukaan vain muutama muu aatelisperhe meidän lisäksemme. Kaiken lisäksi etelässä aateliset olivat yleisesti läheisemmässä yhteydessä tosiinsa, joten salaisuutemme säilyttäminen tulisi olemaan haastavampaa kuin Pariisissa. Tosin metsästäminen täällä tulisi olemaan helpompaa kuin Pariisissa, sillä täällä oli paljon rakentamattomia metsäalueita, joista löytyi paljon erilaisia eläinlajeja.

”Voi, täällä on niin kaunista ja rauhallista”, kuulin Esmen huokaisevan vieressäni.
”Ihan nättiä täällä kyllä on. Mutta missä ihmeessä minä nyt shoppailen? Ei täällä näy ompelimoita tai salonkeja”, Alice tokaisi levottomana. Minusta taas hän vaikutti enemmänkin huvittavalta.
”Älä hätäile Alice, me voimme palkata sinulle oman ompelijan valmistamaan kaikki pukusi”, Esme rauhoitteli.
”Alicen puvut ovat kyllä yksi pienimmistä ongelmistamme tällä hetkellä. Carlisle, oletko tullut ajatelleeksi että täällä paistaa aurinko huomattavasti useammin kuin Pariisissa?” kysyin.
”Olen ajatellut sitäkin ja tiedän riskit. On hyvä, että olemme aatelisia emmekä työläisiä, jotka työskentelevät koko päivän ulkona auringonpaisteessa. Aatelisethan viihtyvät sisätiloissa” Carlisle sanoi ja pohti hetken ennenkuin jatkoi: ” Lisäksi Esmellä ja Alicella on helpompaa, kun he voivat käyttää ulkona naisten päivänvarjoja ja hupullisia viittoja. Meillä miehilläkin on kuitenkin hatut ja voimme päiväsaikaan liikkua vaunuilla ja varjoisilla paikoilla. Uskon, että kaikki tulee menemään ihan hyvin.”
Nyökkäsin, vaikka en uskaltanutkaan olla yhtä optimistinen kuin Carlisle. Monesti ennenkin kimaltelevasta ihostamme oli muodostunut ongelmia.

”Olen myös miettinyt valmiiksi, miten esittäydymme perheenä. Olemme aivan tavallinen perhe. Me Esmen kanssa olemme kolmenkymmenenkolmen ikäisiä vanhempianne. Alice on kuudentoista ja Edward kahdeksantoista”, Carlisle jatkoi.
Alice näytti hieman myrtyneeltä. Ei varmasti ollut kivaa näytellä kuusitoistavuotiasta, kun henkisesti tunsi itsensä vanhukseksi. Olin suhteellisen tyytyväinen. 18-vuotias oli kuitenkin täysi-ikäinen ja muutenkin vastasin ulkonäöltäni nuorta aikuista. Carlislesta ja Esmestä en ollut niin varma. He näyttivät pikemminkin vähän yli kaksikymppisiltä kuin kolmekymppisiltä.


Hetken matkustettuamme Carlisle ilmoitti meidän olevan perillä aivan pian. Juuri silloin raollaan olevasta vaununikkunasta leijui sisään herkullisin tuoksu, jota koskaan olin haistanut. Tuoksu valtasi minut kokonaan. Tuntui kuin se olisi pureutunut syvälle joka soluuni. Se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni ja kauhukseni myrkkyä tihkumaan suuhuni. Carlisle oli pannut merkille jännittyneisyyteni ja kysyikin nyt nojautuen eteenpäin:
”Edward, onko kaikki kunnossa?”
”Jotain tapahtui. Ikkunasta löyhähti jonkun herkullinen tuoksu. Se ei ollut vain mikä tahansa veren tuoksu. se oli paljon voimakkaampaa. Carlisle, se kutsui minua”, selitin sekavasti. Ääneni kuulosti jotenkin vieraalta.
La tua cantante”, kuulin Carlislen mutisevan.
”Mitä?”
”Hei, nyt minäkin haistan sen tuoksun! Kieltämättä herkullinen”, Alice ilmoitti. Samassa hänen silmänsä jähmettyivät tuijottamaan tyhjyyteen, hänen vartalonsa veltostuessa.
”Voi Alice! Hän sai varmasti taas näyn”, Esme sanoi tukiessaan Alicea.
”Tuo tuoksu, hän, tulee olemaan ystävämme. Läheinen, mutta salaperäinen, liittyy jotenkin Voltureihin”, Alice selitti kiireesti, mutta sekavasti virotessaan transsistaan.
”Volturit? Mutta miksi, hänhän on vain ihminen?” Carlisle tiukkasi jännittyneenä.
”Niin ihminen, mutta erilainen. En tiedä miksi.”

Carlisle vaipui hermostuneennäköisenä takaisin istumaan. Oli selvää, että Carlisle oli huolissaan. Aina kun Volturit olivat lähistöllä oli odotettavissa jotain ikävää. Aro oli jo pitkään havitellut minua ja Alicea riveihinsä kykyjemme takia. Minä taas liittyisin Volturiin vasta kun Aro tanssisi ilkosillaan auringonpaisteessa ihmisten katseltavana. Naurahdin mielessäni. Voisin seuraavan kerran tavatessamme esittää keksimäni ehdotuksen Arolle, jos hän pyytäisi minua liittymään heihin. Tietenkin toivoin, ettemme näkisi enää koskaan.

”Hei, en tiedä olenko oikeassa, mutta luulen, että ohitimme juuri sen tytön, jolle se tuoksu kuuluu. Ihan äsken hän kulki tuossa hevosensa kanssa”, Alice huudahti tuijotellessaan ulos ikkunasta. Haistoin ilmassa hennon häivähdyksen siitä huumaavasta tuoksusta ja sanoin:
”Kyllä, se on hän.”
”Pysäytetään vaunut. Haluan tietää tästä tytöstä lisää. Hänen hevosensa näyttää nilkuttavan, voisin siis katsoa sitäkin”, Carlisle sanoi koputtaessaan ajajanpuoleista seinää. Vaunut pysähtyivät. Sillä hetkellä tajusin jotakin pysäyttävää, mahdotonta. En kyennyt kuulemaan tämän tytön ajatuksia! Juuri ennenkuin Carlisle astui alas vaunuista tartuin hänen takinliepeeseensä. Hän kääntyi ympäri ja kuiskasin:
”En kuule häntä. En pysty lukemaan hänen ajatuksiaan.”
Carlislen kasvoilla käväisi hämmästynyt epäusko ennenkuin hän piilotti sen ottamalla tilalle kohteliaan ja hyväntuulisennäköisen ilmeen. Sitten Carlisle astui tervehtimään tyttöä. Sillävälin Alice ja Esme kääntyivät minun puoleeni kyselemään ihmeissään, miksi en kyennyt kuulemaan tytön ajatuksia. Mistä ihmeestä minä sen tietäisin? Nostin sormeni huulieni eteen merkiksi, että he olisivat hiljaa. Kuuntelin mitä Carlisle puhui tytölle. Kurottelin nähdäkseni ikkunasta tytön, mutta en nähnyt hänen kasvojaan, sillä hän oli pukeutunut viittaan, jonka huppua hän piti päässään. Muuten tyttö vaikutti sirolta ja tyttömäiseltä. Kuulin Carlislen esittelevän itsensä Markiisi Culleniksi. Minua huvitti aina, kun Carlisle käytti arvonimeämme. Jotenkin en yhtään osannut kuvitella Carlislea markiisiksi. Kuulin lumoavan äänen vastaavan:
”Hauska tavata, Markiisi Cullen. Olen Kreivitär Isabella Swan ja asun aivan tässä lähistöllä”

Menin vähän hämilleni. Eihän muilla kuin vampyyreillä pitänyt olla lumoavat äänet..?  Ja nyt tämä outo tyttö puhui kauniisti kuin enkeli. Hänen äänensä oli lempeä, soinnikas ja täynnä lämpöä. Huomasin Alicen tarkkailevan minua ja minua rupesi oikein hävettämään. Sitten luin Alicen ajatukset ja  tajusin, että Alice koitti selvittää, miten suhtauduin tytön veren tuoksuun, kun hän seisoi niin lähellä minua. Itseasiassa olin kokonaan jo unohtanut hänen kutsuvan tuoksunsa. Olin niin keskittynyt hänen kauniiseen ääneensä. Nuuhkaisin varovasti ilmaa. Siellä tytön tuoksu leijaili edelleen, mutta nyt huomasin, ettei se hallinnut minua niin paljon kuin aikaisemmin. En halunnut vahingoittaa tätä ihmistä. Hän vaikutti niin kiinnostavalle ja mukavalle. Veren kutsuvan hajun lisäksi siihen sekoittui tytön ominaishajua, joka tuoksui kukkaiselle. Kiinnostuneena yritin selvittää Carlislen ajatuksista, miltä tyttö näytti, mutta en saanut paljon selkoa siitä, sillä Carlisle ei kunnolla erottanut tytön kasvoja hupun alta. Muutenkin Carlisle oli vain keskittynyt miettimään, miten tämä tyttö liittyi Voltureihin. Heräsin ajatuksistani, kun kuulin Carlislen ilmoittavan tytölle esittelevänsä perheensä. Ennenkuin Esme poistui vaunuista hän muodosti huulillaan äänettömän kysymyksen minulle:
”Pärjäätkö sinä?”
Nyökkäsin hänelle vastaukseksi. Tunsin, että pystyin hallitsemaan itseni huolimatta herkullisesta tuoksusta. Oli myös hyvä, että olimme tänä samana päivänä käyneet metsästämässä. Alicenkin mentyä minun vuoroni tuli. Astuin ulos vaunuista ja olin kompastua, kun näin, kuinka kaunis tämä Isabella oikein oli. Ja se on sanottava, että vampyyrille kompuroiminen on jo aikamoinen saavutus. Astuessani vaunuista tämä tyttö laski juuri huppunsa alas ja näin hänen kasvonsa. Hän oli punastunut hennosti ja hänen katseensa oli luotu maahan niin etten nähnyt hänen silmiään, mutta näin hänen tummien silmäripsien kaartuvan vasten hänen poskipäitään. Hänen ruskeat paksut hiuksensa oli kurottu kiinni soljelle, vaikka sieltä täältä itsepäisiä kiharoita valuikin irrallaan. Hänellä oli kauniit punaiset huulet, joita hän puri suloisesti, koska hän oli ilmeisesti hämillään. Luin nopeasti muiden ajatukset ja tajusin Alicen ryhtyneen vähän liian tuttavalliseksi ventovieraalle. Hymyilin ajatukselle juuri, kun tyttö nosti katseensa. Hänen silmiinsä olisi vonut vaikka hukkua. Siltä minusta ainakin tuntui. Ne olivat niin syvät ja viisaat. Ja ne kimmelsivät kuin tähdet.  Jokin hänen katseessaan vaikutti omalaatuiselta. Hänen katseensa oli jotenkin eksynyt... minuunko?

Tartuin kylmällä kädelläni hänen käteensä ja kumarruin suutelemaan hänen kättään ja kiitin onneani siitä, että hänellä oli hansikkaat kädessään. Ehkä juuri siksi hätkähdinkin niin paljon omituista värähdystä kankaan läpi, jonka koin käsiemme koskettaessa toisiaan.

Vähään aikaan en muuta tehnytkään kuin katselin Isabellaa. Oli hämmästyttävää, melkein pelottavaa, että hän vei kaiken huomioni. Mutta en voinut sille mitään. En koko monikymmenvuotisen olemassaoloni aikana ollut kokenut mitään vastaavaa.  Halusin olla hänen seurassaan, suojella häntä. Silti pääni sisällä syytin itseäni. Hänhän oli ihminen ja juuri minä olin vaaraksi hänelle. Sitäpaitsi en tuntenut häntä. Mutta halusin tutustua häneen! Hänessä oli jotain ainutlaatuista. Hän oli luonnollinen, rohkea ja paremman ilmaisun puutteessa lukittu. Kuulin Carlislen käyttävän ajatuksissaan termiä yksityinen mieli. Oli ennenkuulumatonta, etten päässyt hänen ajatuksiinsa. Huvittavinta tässä oli se, että me neljä pähkäilimme samaa ongelmaa ja hän, ongelman ydin, oli autuaan tietämätön mistään kummallisuudesta. Hän vaikutti vain keskittyneeltä... minuun. Olisin voinut vannoa, että kuollut sydämeni hypähti ilosta, kun tajusin sen. Siinä hän katseli minua, oli kiinnostunut, niinkuin minäkin.


Yhtäkkiä oli aika lähteä. Oli sovittu,että hän matkustaisi meidän kanssamme loppumatkan, sillä hänen hevosensa oli loukkaantunut. Olin pakahtua onnesta kun sain auttaa hänet istumaan vaunuihin. Lähtiessämme liikkeelle Esme avasi keskustelun ystävällisesti.
”Minusta me voisimme sinutella, Isabella, olemmehan tulevia naapureita.”
”Totta kai... Esme?” Isabella sanoi hieman kokeilevasti. Hänen äänensä oli musiikkia korvilleni.
”Aivan. Sinulla on muuten kaunis hevonen, Rodanko sen nimi oli?”
”Kyllä. Rodan on ollut minulla siitä asti, kun se oli varsa. Toivon, että se paranee pian.”
”Carlisle on yleensä aina oikeassa ja hän sanoi, että se paranee ajallaan, Isabella”, Esme vastasi.
”Hmm.. Nyt kun me ihan sinuttelemmekin toivoisin, että kutsuisitte minua ihan vain Bellaksi. Vain äitini kutsuu minua Isabellaksi.”
”Hyvä on, Bella, vaikka sinulla onkin hyvin kaunis koko nimi”, minun oli pakko sanoa hänelle. Bella punastui vähän ja vilkaisi minuun nopeasti.
”Voi Bella, onko tuo mekkosi Pariisista? Näin vähän tuontapaista kangasta eräässä liikkeessä siellä!” Alice hihkaisi innoissaan silmäiltyään hetkenaikaa Bellan oliivinvihreää pukua.
”Kummallista, että arvasit oikein, Alice. Tämä kangas todellakin on Pariisista”, Bella naurahti jatkaen:
”Veljeni Emmett oli pitkällä matkalla Pariisissa hetki sitten ja toi kaikkea ihanaa tuliaisiksi sieltä. Puku tosin on ommeltu täällä.”
”Täällä siis tosiaan on kuin onkin hyviä ompelijoita”, Alice sanoi helpottuneena katsellessaan kunnioittavasti Bellan pukua, ”Minä odotin kauhuissani, että saan jatkossa tilata kaikki pukuni Pariisista asti, kun kuulin, että joudumme muuttamaan.”
”Älä huoli, meillä ystäväni Rosalien kanssa on yksi hyvä luotto-ompelija, joka tekee monet puvuistamme. Suosittelen häntä sinulle. Hän tosiaan asuu aika kaukana, mutta tekee hyvää jälkeä.
”Hyvä on, ihanaa! Kuka tämä ompelija siis on?”
”Hän on Heidi Volturi. Suosittelen lämpimästi.”
Me kaikki kolme jähmetyimme, kun kuulimme mitä Bella sanoi. Ilmaisut Heidi Volturi ja lämpimästi eivät kyllä mitenkään sopineet yhdessä samaan lauseeseen. Kuulin ajajanpaikalla istuvan Carlislenkin pähkäilevän erilaisia selityksiä kuulemalleen. Bella näytti jokseenkin hämmentyneelle huomattuaan meidän reaktiomme.
”Öh, sanoinko kenties jotakin outoa?” hän kysyi arasti.
”Oi, et tietenkään. Luulenpa vain, että Heidi Volturi saattaa olla eräs kaukainen tuttumme”, Alice korjasi nopeasti vaihtaen aihetta: ”Tämä ystäväsi Rosalie, onko hänkin kiinnostunut muodista?”
”Voi, Rosalie jumaloi muotia. Sinun pitäisi tavata hänet. Te tulisitte varmasti hyvin toimeen keskenänne.”
”Bella, mietin tässä, kun sanoit veljesi Emmettin olleen juuri matkalla Pariisissa, että sattuuko veljesi siis olemaan se Emmett Swan, joka kävi juuri upseerikoulun?” Kysyin Bellalta yhden ajatuksen juolahtaessa mieleeni.
”Kyllä, Emmett suoritti juuri upseerikoulun. Tunnetko kenties veljeni?” Bella nauroi arasti. Melkein unohdin vastata hänelle, kun jäin katselemaan hänen kauneuttaan.
”Kyllä minä vanhan kunnon Emmettin muistan. Sinä siis varmasti tunnet myös Jasperin?”
”Totta kai. Jasper on Rosalien kaksoisveli. Olemme tunteneet toisemme pienistä naperoista asti.” Bella vastasi ja me nauroimme hetken yhdessä sitä, kuinka maailma oli niin pieni ja niin edelleen. Kerroin myös, että olin itsekin juuri suorittanut Emmettin ja Jasperin kanssa upseerikoulun. Emmett ja Jasper olivat olleet melkein ainoita mukavia ja tervejärkisiä kavereita siellä, joten olin tutustunut heihin. Oli hassua, kuinka pienetkin asiat Bellan kanssa tuntuivat niin onnellisilta ja kotoisilta. Esimerkiksi nytkin en olisi halunnut tehdä mitään muuta kuin vain nauraa Bellan kanssa. Silti minua kalvoi pelko siitä, että Bella oli läheisissä väleissä Heidi Volturin kanssa, kukaties muidenkin Volturien kanssa. Mitä he oikein halusivat Bellasta? En ollut ikinä kuullut, että Volturit olisivat olleet läheisissä yhteyksissä toisiin ihmisiin, jos ei lasketa ruokailumielessä. Ajatus kylmäsi minua.

”Joten, miksi te sitten muutitte pois Pariisista? Minä ainakin antaisin vaikka mitä, jos edes pääsisin käymään siellä”, Bella kysyi.
Minun ja Alicen mennessä hiljaisiksi Esme vastasi keksittyään nopean selityksen:
”Meidän perheemme on aika liikkuvainen muutenkin. Muutamme melko usein, koska meistä on mukava nähdä uusia paikkoja. Lisäksi Carlislen lääkärin työtä varmasti tarvitaan näillä seuduilla.”
Minun teki mieleni huokaista helpotuksesta. Esme oli uskomaton pelastaja keksiessään noin hyvän selityksen, joka pää piirteiltään oli vielä totta. En nimittäin millään olisi halunnut valehdella ihanalle Bellalle.


Aivan liian pian vaunut vierivät Swanien kartanon pihalle. Heidän kotinsa oli vaikuttavan kaunis, monikerroksinen, vaaleasta kivestä rakennettu linna puutarhoineen. Noustessaan vaunuista Bella kiitteli meitä kyydistä.
”Teistä tulee kyllä parhaimpia naapureita ikinä”, Bella sanoi halatessaan – nyt jo omasta aloitteestaan – Alicea.
”Totta kai. Meidäthän on kuin tarkoitettu naapureiksi!” yli-innokas Alice vastasi.

Siinä hyvästellessämme Bellan vanhemmat saapuivat katsomaan pientä väentungosta pihallaan. Bella selitti, mitä oli tapahtunut ja miten olimme tavanneet sekä esitteli vanhempansa meille ja meidät vanhemmilleen. Hänen vanhempansa vaikuttivat hieman varautuneilta, mutta ystävällisiltä. Tunnelma keveni, kun he kuulivat minun olevan Emmettin ja Jasperin tuttu. Meidän olisikin syytä tulla toimeen keskenämme, olisimmehan jatkossa kuitenkin naapureita, vaikka kartanoidemme välillä olikin aika monta kilometriä. Harmikseni Emmett ei ollut kotona. Hän oli kuulema sen Bellan ystävän, Rosalien luona. Se lurjus ei ollut kertonut, että hänellä oli tyttöystävä.

Ennen lähtöämme Swanit vielä kutsuivat meidät heidän kutsuillensa, jotka pidettäisiin tänä iltana. Olin vähän kauhuissani, sillä sinne tulisi paljon väkeä, enkä viihtynyt suuressa ihmisjoukossa. En silti välittänyt. Halusin olla siellä, missä Bellakin. Kaikki olivat sitä mieltä, että meidän kuuluisi myös tulla sinne, sillä siellä tutustuisimme alueen muihin aatelisiin. Lisäksi kun siellä kerran juhlittiin Emmettin ja Jasperin kotiin paluuta, voitaisiin samalla myös juhlia minunkin ”kotiinpaluuta”. No, eräänlaisesta kotiinpaluusta olikin kyse. Siellä missä Bella oli tunsin itsenikin kotoisaksi. En tietenkään uskaltanut sanoa sitä kenellekään. Toivoin vain, että  Bella tuntisi edes osaksi samalla tavalla minua kohtaan kuin minä häntä kohtaan.

Painaessani hyvästelysuudelman Bellan kädelle yritin viestittää silmilläni niitä tunteita, joita en voinut pukea sanoiksi.
”Näkemiin, Isabella”, kuiskasin hänelle painottaen hänen koko nimeään ja hymyilin hänelle hymyäni, jonka olin jo nimennyt Bella-hymyksi. Se oli tarkoitettu vain ja vain hänelle. Voi kuinka onnellinen olinkaan nyt, ettei kukaan kyennyt lukemaan Bellan ihailusta sekavia ajatuksiani. Koitin vielä painaa mieleeni Bellan jokaisen piirteen, etten unohtaisi häntä hänen poissaollessaan.
Bella taisi mennä hetkeksi aikaa sanattomaksi. Sitten hän sanoi hiljaa, ääni vähän väristen:
”Kiitos kaikesta. Nähdään illalla, Edward.” Hän loi minuun tuon tappavan suloisen katseensa ja olin kuin vahaa hänen käsissään. Ryhdistäydyin ja siirryin vaunuihin perheeni kanssa. Ajurin kiivetessä paikalleen en voinut olla ajattelematta, miten satumainen onni minulla oli käynyt, kun olin tavannut hänet, uskomattoman naisen, johon olin rakastunut. Juuri ennenkuin vaunut keinahtivat liikkeelle Bella huusi Alicelle:
”Ai niin, Alice, olen kutsunut Heidi Volturin perheineen meidän juhliimme. Voin esitellä heidät siellä teille ja voit kertoa Heidille pukuideoistasi!”
Katsoin järkyttyneenä Bellan loittonevia, onnellisia kasvoja vaunujen rullatessa pois heidän pihastaan. Sitten käännyin kohtaamaan perheeni kauhusta lamaantuneet ilmeet. Tämä ei voinut olla totta. Ei saanut olla. Olimmeko pudonneet painajaiseen?



A/N: 1 toive: kommentteja?
« Viimeksi muokattu: 17.10.2011 10:03:59 kirjoittanut Narcissa »
I’m in search of myself. Have you seen me anywhere?

miiru_97

  • ***
  • Viestejä: 80
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #9 : 17.10.2011 15:37:31 »
Oi! Bella ja Edi ovat söpöjä....

Lainaus
”Hän on Heidi Volturi. Suosittelen lämpimästi.”
Volturit? Minkähänlainen soppa tästäkin syntyy.... Onkohan ne vaan Bellan kyvyn perässä vai liittyykö asiaan muutakin...?
En nyt lähe spekuloimaan, vaikka rakatankin sitä. :D

jatkoa!
miiru_97
(:

JustMe...

  • Vieras
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #10 : 24.10.2011 16:11:45 »
Iiik! Ihanaa! <3<3

Ihanaa, että oli Edwardin näkökulmasta se tekee ficistä aina eloisen ja paremman kun vain esim. Bellan näkökulmasta kerotut. Muutenkin kerrassaan ihana luku!

Ja yksi ihana kohta:
Lainaus
Hänen silmiinsä olisi vonut vaikka hukkua. Siltä minusta ainakin tuntui. Ne olivat niin syvät ja viisaat. Ja ne kimmelsivät kuin tähdet.  Jokin hänen katseessaan vaikutti omalaatuiselta. Hänen katseensa oli jotenkin eksynyt... minuunko?
Niin kliseinen, mutta niin kaunis kohta, joka nyt oli vain pakko laittaa tähän.  :D Ja tietysti Bella Edwardia katseli, minä ainakin katselisin!  ;)

Toivottavasti jatkoa olisi tulossa pian!

Terkuin,
             JustMe... <3

Ayumi

  • Fandomconfused
  • ***
  • Viestejä: 91
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #11 : 17.11.2011 10:28:20 »
Eikä, ihana ficci! Mun uus lemppari <33

Anskubits

  • ***
  • Viestejä: 258
  • Only the strongest people have fallen
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #12 : 19.11.2011 22:07:00 »
Anteeksi Anteeksi Anteeksi! Olen ollut huolimaton ja en ole muistanut katsoa tätä kun en ole huomannut uutta lukua. Nyt onneksi löysin tämän ja pääsin lukemaan  :D
Tykkäsin tosta Edin ja Bellan tapaamisesta, se oli söpö :) Nuo Volturit myös ihmetyttää, mitä ne oikein sanoo kun huomaa että Cullenit on ystäviä ihmisen kanssa? MUTTA periaatteessa Heidikin on ystävä ihmisen kanssa :) eli ne ei voi tehdä Culleneille mitään... hihhii ::) olen onnellinen. Mutta Jatkoa odotellessa

<3.Anskubits
Addicted to Twilight, The Vampire Diaries, Justin Bieber, Demi Lovato and Doctor Who

Jassie

  • ***
  • Viestejä: 5
  • "Look after my heart - I´ve left it with you" ♥
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #13 : 22.12.2011 21:25:36 »
Koska olis seuraavaa lukua tulossa? :)

Ayumi

  • Fandomconfused
  • ***
  • Viestejä: 91
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #14 : 28.12.2011 13:29:26 »
Loistava! Millon tää jatkuu? ;)

Alise-Mary

  • ulkopuolinen
  • ***
  • Viestejä: 214
  • Luotathan?
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #15 : 07.01.2012 18:45:02 »
Karvas pettymys kun tajusin ettei lukuja ollukaan enää lisää.. *Huokaus

Aluks vähän epäilytti sen suhteen mihin aikaan tää sijoittuu. Olisin odottanu tylsää etikettisäännöstöä. Sitä kyllä oli, mutta onneks oot tehny hahmoista etikettiä karttavia henkilöitä (vaikka ne sitä totteleekin.. jotenkin.).
Ja sitten iso plussa siitä et Twilightin sivuhahmoja on onnistuttu näinkin luovasti ujuttamaan mukaan.
Mä rakastan tätä.

Jatkoa?

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #16 : 11.01.2012 18:27:37 »
Ah, mikä ihana juoni! :3 Löysin tän vasta nyt ja luin sen verran mitä on lukuja tullu. Aivan loistava ficci ainaki päätellen tästä alusta, jäin koukkuuunn.. Hieno idea siirtää nää tutut hahmot Ranskaan ja kaksataa vuotta taaksepäin(:: Just sellasta mun tyylistä vanhaa aikaa. Tykkään. Mukavan nopeeta kerrontaa ja ne linkit on hieno juttu, ku pääsee kattomaan millaseks oot kuvitellu jonkun esineen/asian.

Toivottavasti jatkoo tulee pian, jään oottamaan ja seurailemaan. (:

Grozda
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

Kuolotar

  • Luonnonlapsi
  • ***
  • Viestejä: 595
  • Juhlatuulella
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #17 : 26.02.2012 22:44:38 »
Oih miten ihana juoni!

Löysintämän vasta mutta jäin jo koukkuun.
Tämä on vain niin ihana etten voi muuta sanoa,aivan loistavaa ja tämä on muuten todella omaperäinen idea.Toivottavasti tähän olisi tulossa jatkoa mutta sen päätät tietysti sinä.

Kuolotar
Maailma on täynnä houkuttelevia kiusauksia, kykenetkö vastustamaan niitä vai vievätkö ne sinut mukanaan!

Narcissa

  • ***
  • Viestejä: 14
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #18 : 06.03.2012 15:49:16 »
A/N: Tosi suuret pahoittelut kaikille lukijoille ylipitkäksi venyneestä kirjoitustauosta! Koko talvi on ollut tosi kiireinen, joten en ole ehtinyt jatkaa tätä ficciä. Nyt vihdoinkin ois tulossa jatkoa. Kiva nähdä, että näin monet on kiinnostunu tästä tarinasta! Se motivoi mua jatkamaan :) Kiitos myös kaikille ihanista kommenteista! Tämän luvun jälkeen saattaa jälleen kerran mennä tovi ennen kuin saan uutta lukua kehiin, koska mulla alkaa ensiviikolla yo-kirjoitukset eli pakko rauhottaa se aika koululle. Toivon että ymmärrätte nää järjestelyt. Mutta nyt siihen tärkeimpään...
Hyviä lukuhetkiä! :)





Luku 4 Valssia ja paljonpuhuvia katseita


Bella PoV


Odottelin avarassa eteisaulassamme vieraitamme, joiden kuuluisi saapua aivan minä hetkenä hyvänsä. Olimme kutsuneet lähes kaikki lähiseudun tuttavamme juhliimme, sillä nämä olivat melko isot kutsut vähään aikaan. Juhliin saapuisi tietenkin lähimmät ystävämme Halet eli Rosalie, Jasper ja heidän isänsä Patrick. Rosalien ja Jasperin äiti oli kuollut vakavaan keuhkokuumeeseen silloin, kun he olivat olleet aivan pieniä, joten heitä tuli juhliin aina kolme. Heidän lisäkseen juhliin oli kutsuttu isäni paras ystävä Billy Black perheineen. Jacob tulisi myös. En osannut sanoa odotinko Jaken näkemistä ilolla vai kauhulla. Jacob oli mukavaa seuraa, mutta usein vähän liian tungetteleva ja selvästi ihastunut minuun. Valitettavasti en voinut sanoa tunteen olevan molemminpuolinen. Pidin Jacobista sillä tavalla kuin yleensä pidetään veljestä tai parhaasta kaverista. Valitettavasti myös esimerkiksi Charlie odotti meistä muutakin kuin ystäviä.

Sitten saapuisivat vielä Denalit. Eleazar ja Carmen Denali olivat mukavia ihmisiä ja heillä oli kolme tytärtä: Kate, Irina ja Tanya. En voinut sanoa, että olimme ylimpiä ystäviä, mutta riitti, että tulin heidän kanssaan toimeen. Katesta pidin eniten ja pystyinkin valehtelematta sanomaan, että olin jopa hänen ystävänsä. Tanyasta pidin vähiten. Hän vaikutti jotenkin todella ylimieliseltä ja hienostelevalta eikä hän pystynyt koskaan peittämään kateuttaan. Kyllä, niin ihmeellistä kuin se olikin, Tanya kadehti minua jostakin, vaikka hän itse oli kaunis ja rikas. Meille sattui aina välillä joitakin riitoja, mutta onneksi tällä hetkellä elimme sovussa.

Muistaessani vielä uudet tuttavani, Cullenit, sydämeni hypähti hassusti. Heidätkin oli kutsuttu aivan viime tingassa. He vaikuttivat todella mukavilta ja olivat jo nyt hyviä ystäviäni. Edwardkin tulisi. En malttanut odottaa sitä hetkeä, kun saisin taas nähdä hänet. En vain voinut saada hänestä tarpeekseni. Jos vain voisin tuijottelisin häntä koko illan. Toivoin vain, että perheenikin hyväksyisivät heidät.

Illan tärkeimmät vieraat olivat tietenkin Volturit, Provencen ruhtinaat. Tällä kertaa heidät kaikki oli kutsuttu. Ruhtinasveljekset Aro, Cauis, Marcus vaimoineen, pukusuunnittelijani Heidi ja hänen veljensä Felix ja Demetri sekä perheen jälkikasvu kaksoset Jane ja Alec. Lisäksi juhliin saapuisi muutamia Volturien muita sukulaisia. Voltureiden takia juhliin oltiin panostettu tavallista enemmän, olivathan he sentään alueen hallitsijoita. Alunperin olimme tutustuneet heihin Charlien työn kautta. Meidän perheyrityksemme valmisti jalokivikoruja. Äitini suunnitteli korut ja isäni hoiti kaupankäyntiä ja toimituksia. Volturit alueen rikkaimpana sukuna olivat luonnollisesti kanta-asiakkaitamme. Pikkuhiljaa olin tutustunut myös Heidiin ja hänestä oli tullut minun vakiopukusuunnittelijani. Volturit olivat kohteliaita, mutta melko etäisiä. Joskus minusta tuntui, että heissä oli jotakin omituista, mutten ollut uskaltanut sanoa sitä kenellekään ääneen. Eihän niin arvovaltaisia henkilöitä sopinut arvostella. Jo pitkään minusta oli tuntunut siltä, että Volturit olivat enemmän kiinnostuneita meistä, etenkin minusta, kuin jalokivistämme. Se oli jotenkin todella karmiva ajatus ja se häiritsi minua usein. En siitäkään ollut uskaltanut kertoa kenellekään. Koko ajatuskin kuulosti ihan absurdilta, mutta niin minusta jokatapauksessa tuntui.


Sopivasti, juuri ajatellessani Voltureita ja jalokiviämme, Angela kiiruhti luokseni kantaen kädessään pientä rasiaa.
”Bella, löysin sen kauan kadoksissa olleen korvakorusi. Nyt voit käyttää niitä molempia tänään, kun toinenkin löytyi!”Angela ilmoitti avatessaan rasian.
Sen sisältä paljastui valkokultainen roikkuva korvakoru, johon oli upotettu helmiä ja ruusukvartseja. Kiitin Angelaa ja kiinnitin korun vasempaan korvaani. Se oli samaa sarjaa kaulakoruni kanssa, jotka äitini oli suunnitellut minulle syntymäpäivälahjaksi muutama vuosi sitten. Angelan mentyä kulman takaa luokseni pyyhälsi Emmett, joka näytti epätavallisen siistiltä juhlapuvussaan.
”Kas, ehdit sitten ajoissa.” , naljailin hänelle.
”Kreivin aikaan, tietenkin”, hän vastasi pöyhien hiuksiaan parempaan kuosiin.
 ”Tajusithan vitsin, Bella? Kreivin aikaan. Minä olen kreivi!”
”Tyhmä, totta kai tajusin”, vastasin hänelle, vaikken oikeasti ollut tajunnut vitsiä. En halunnut jäädä toiseksi Emmettille. Virnistin itsekseni.

”Valmiina hurmaamaan miesvieraat, eikö vain?” Emmett kiusasi. Loin Emmettiin kyllästyneen katseen.
”Mitä? Miehiähän lakoilee jalkoihisi siellä missä kuljet! ” Emmett protestoi ja jatkoi virnistäen:
”Muista kuitenkin pysyä pois luotani, ettet jää minun varjooni. Minähän olen se kaikkein kaunein.”
Löin nyrkilläni Emmettiä käsivarteen ja kiitin onneani, ettei ensimmäiset sisään astuvat vieraat huomanneet sitä. Samassa me molemmat terästäydyimme ja otimme soveliaamman näköiset ilmeet kasvoillemme. Ensimmäiset vieraat olivat joitakin isäni tuttuja, joita en pahemmin tuntenut, mutta tervehdin heitä kuitenkin ja otin vastaan tavanomaiset, kliseiset kiitokset ja ylistykset siitä, kuinka ihanaa oli nähdä ja kuinka hurmaavalta näytin tänään ja niin edelleen.


Muutamien mielenkiinnottomien vieraiden jälkeen sisään saapuivat Jasper, Rosalie ja Patrick ja heidän perässään koko Denalin perhe. Olin juuri halaamassa Rosalieta, kun joku työnsi töykeästi Rosalien luotani.
”Ah Bella, niin hurmaavaa nähdä taas. Mukavaa, että kerrankin saitte järjestettyä juhlat”, kuulin Tanyan kimakan äänen lässyttävän hänen tupsahtaessaan eteeni kättelemään. ”Näytät kauniilta tänään, vaikka sinuna olisin valinnut toisenlaiset korut. Nuo eivät sovi ollenkaan pukusi tyyliin.”
”Tervetuloa Tanya, mukava nähdä koko perhettänne. Valitettavasti olen eri mieltä kanssasi. Koruni ovat uniikit, äitini suunnittelemat ja pidän niitä suuressa arvossa. Vaikka totta kai, jokaisella saa olla omat mielipiteensä. Toivon, että nautitte juhlista”, vastasin kylmästi Tanyan ilkeään kommenttiin.
”Se nähdään”, kuulin Tanyan mutisevan hänen katsellessaan arvostelevasti ympärilleen. Muut Denalit poistuivat nopeasti luotani vieden Tanyan mennessään. Eleazar kysyi vielä meiltä, mistä voisi löytää vanhempamme ja kerroin Charlien ja Reneen olevan toisella sisäänkäynnillä vastaanottamassa muita vieraita. Denalien poistuessa näin Katen luovan minuun anteeksipyytelevän katseen. Onneksi sentään ilmiriita minun ja Tanyan välillä oli vältetty.
”Tekopyhä, valittava sika. Eikö tuo ämmä koskaan opi?” Emmett valitti. En ehtinyt vastata mitään, kun jo Blackit saapuivat. 
”Bella, Emmett, kuinka mahtavaa nähdä taas! Emmettkin on saatu turvallisesti kotio. No poikaseni, miten matka sujui?” Billy tuli tervehtimään meitä silmät nauraen ja syventyen heti Emmettin kanssa keskusteluun.
Sillä välin Jacob astui luokseni sulaen vähän liian ihailevaan hymyyn.

”Olet kaunis tänään, kuten aina”, Jacob sanoi tarttuessaan kädestäni kiinni. Tunsin oloni vaikeaksi hänen pitäessään minua kädestä. Loin katseeni alas käsiimme, jotka näyttivät oudoilta yhteen liitettyinä. Minun siro käteni lepäsi hänen valtavassa, päivettyneessä kourassaan. En voinut olla ajattelematta kuinka paljon paremmalta käteni näyttäisi Edwardin marmorinvaalealla kämmenellä. Ja taas huomasin eksyneeni lempi aiheekseni muodostuneeseen asiaan, Edwardiin. Naurahdin kevyesti ja olin iloinen, ettei Jacob tiennyt mille, vastatessani hänelle:
”Pitkästä aikaa, Jake. Hyvä, että pääsitte tulemaan. Onneksi täällä on edes muutama tuttukin paikalla, kun tuntuu, että koko paikka pursuaa vain isän työtovereita.”
”Totta kai. Minä olen aina paikalla sinua varten.”

Vaikka Jaken heitto olikin tarkoitettu vitsinä, en silti voinut olla huomaamatta siihen kätkettyä piiloviestiä. Tajusin sen tasan tarkkaan. Jacob jaksaisi odottaa minua. Hän kyllä jaksaisi odottaa hyväksyntääni. Pelkäsin vain, ettei sitä hyväksyntää kuultaisi koskaan. Se ei ollut tarkoitettu Jacobille vaan jollekin aivan muulle. Juuri samaan aikaan, kesken pohdiskelujeni, sisään astuivat Cullenit ja olin punastua taas kerran, kun näin hänet, jota olin juuri ajattelemassa. Taas kerran Edward näytti jumalaiselta. Itseasiassa koko heidän perheensä oli todella huomiotaherättävä ja silmiinpistävän kaunis. Ympäriltämme alkoi kuulua hiljaista kuiskailua, sillä Cullenit olivat aivan uusia kaikille muille paitsi minulle.
”Mitäs hittoa? Keitä nuo kiiltokuva-hemmot oikein ovat?”
Samaan aikaan Emmettin avatessa suunsa tajusin, ettei kukaan ollut ehtinyt mainita hänelle mitään Culleneista.
”Uusia naapureita”, ehdin supattaa takaisin ja sitten Cullenit olivatkin jo luonamme.

”Hyvää iltaa Isabella ja arvatenkin... Emmett?” Carlisle tervehti ensimmäisenä.
”Hei Carlisle. Ja muistakin, että olen vain pelkkä Bella.”
”No, pelkkä-Bella, saammeko vihdoin tavata veljesi?”
”Ai niin, kyllä. Em, tässä ovat Carlisle, Esme, Edward ja Alice Cullen. He ovat uusia naapureitamme. He pelastivat minut tänään kävelemästä tuolta tienposkesta, kun Rodan sairastui. Ja tosiaan tässä on siis minun isoveljeni Emmett Swan.”
Hetken aikaa Emmett vain seisoi paikallaan katsellen uusia tuttaviamme. Saatoin melkein kuulla hänen aivojensa raksuttavan, kunnes:
”Cullen? Edward Cullen? Siinä tosiaan on ihkaelävänä sotamies-Eddie! Terve mieheen, kuoma!” Emmett huudahti ja läimäisi Edwardia selkään kuin vanhaa lapsuuden ystävää. Kuulin Edwardin nauravan melodista nauruaan.
”Taisit hetken aikaa olla vähän pihalla, Emmett? Totta se kuitenkin on. Me olemme tästä lähin teidän naapureitanne.”
Edward esitteli vielä kertaalleen perheensä Emmettille. Minun riemukseni vaikutti siltä, että ainakin Emmett tuli heidän kanssaan hyvin toimeen.
”Sutjakkaan näköinen sisko sinulla, Edward”, kuulin Emmettin hekottavan tervehdittyään Alicea.
”Puhumattakaan omastasi, Emmett.”
Lehahdin punaiseksi, kun kuulin Edwardin sanat. Mitä? Vinkkasiko hän vielä silmää? Jos mahdollista kasvojeni sävy punertui entisestään. Sillä hetkellä olin niin kateellinen Alicen tyyneydelle. Hän vain pyöräytti silmiään veljeni letkaukselle, näytti kieltään ja muistutti, että Emmettillä oli jo tyttöystävä.
”Mitä! Joko Bella on mennyt juoruamaan minusta kaikki henkilökohtaisuudet? On se kivaa, kun on siskona tuollainen juoruakka”, Emmett huudahti ja sai osakseen kummastuneita katseita muilta vierailta.
”Minusta on tosi hellyyttävää, että tuollainen jätti seurustelee”,  Alice supisi hihittäen.
”Jätti vai? Jos minä olen jätti niin mikä sinä sitten olet? Joku kääpiö! Ja sitä paitsi, kukaan ei voi olla rakastumatta Roseen. Hän kerää miesten katseet. Odotas Edward, kun näet hänet.”
”Ei huolta, kaveri. Minulla on aivan toiset tytöt mielessä.”

Tällä kertaa menin niin sekaisin, että aivan varmasti vain unohdin punastua. Kun Edward sanoi, mitä sanoi hän katsahti minuun ja väläytti huumaavan hymynsä. Eikö hänen kannattaisi vähän varoa puheitaan? Nytkin Emmett jäi katsomaan meitä kahta hassusti. Valitettavasti ovesta tupsahti lisää vieraita ja uusien naapureidemme täytyi liikkua eteenpäin. Edwardin poistuessa hän muodosti huulillaan sanat: Nähdään myöhemmin. Alice vilkutti minulle iloisesti, mutta Carlisle ja Esme vaikuttivat hieman varautuneilta ja näyttivät etsivän jotakuta. Vaikka olisin halunnut jäädä tarkkailemaan Culleneita pitemmäksi aikaa, en voinut, sillä minun oli vastaanotettava  vielä muutamia vieraita. Vieressäni Emmett näytti tavallistakin innostuneemmalta ja kyseli jatkuvasti, miksen ollut kertonut hänelle aikaisemmin, että Cullenit olivat muuttaneet naapureiksemme. Tyhmä Emmett, eikö hän tajunnut, että hän oli ollut koko päivän Rosalien kanssa?


Tapansa mukaan ja tyylilleen ja arvolleen uskollisina Volturit purjehtivat sisään viimeisinä vieraina. Heidän saapuessaan paikalle äitini ja isäni olivat liittyneet minun ja Emmettin seuraan tervehtimään heitä. Aro käveli joukon etunenässä aulan poikki muut Volturit vanavedessään. Useimmat vieraistamme taipuivat kumartamaan tai niiaamaan pienesti ruhtinaiden kulkiessa ohitse.

”Rakas Kreivitär Renee ja Kreivi Charlie! Kuinka mahdottoman mukavaa nähdä jälleen”, Aro naurahti teatraalisesti hitusen liian korkealla äänellään tarttuessaan suutelemaan äitini kättä.
”Kuin myös, Ruhtinas. Ette tiedäkään, kuinka suuri kunnia on saada teidät mukaan juhliimme”, äitini vastasi kohteliaasti.
”Ei sitä tiedäkään, vaikka tietäisinkin”, Aro lisäsi huvittuneesti. Muut Volturit hänen takanaan naurahtivat hänen oudolle vitsilleen. Äitinikin naurahti kevyesti, vaikka olin varma, ettei äiti pitänyt Aron kommenttia lainkaan vitsikkäänä. Sitten Aro kääntyi minun ja Emmettin puoleen. Hän suli ilahtuneeseen hymyyn kohdatessaan katseemme.
”Aivan, aivan, täältähän löytyy kotiinpalannut Kreivi Emmett. Tervetuloa takaisin ja onnittelumme hyvin suoritetun upseeripalveluksen johdosta.”
”Tuhannet kiitokset. Täytyy myöntää, että on hauskaa olla vihdoinkin kotona”, Emmett vastasi tavalla, joka ei ollenkaan sopinut hänen rääväsuiseen tyyliinsä.

Sitten Aro käännähti puoleeni melkein ahneen näköisesti ja väläytti odottavan hymynsä minulle. Ojensin hänelle käteni ja sävähdin hänen ihonsa kylmää kosketusta. Laskiessaan käteni Aro näytti jokseenkin turhautuneelta, mutta pyyhki ilmeen kasvoiltaan salamannopeasti pois.
”Kreivitär Isabella, notre étoile du soir, on aina niin hurmaavaa tavata teitä.”
”Kiitoksia Ruhtinas Aro. Kiitos kovasti, kun pääsitte tulemaan. Toithan Ruhtinatar Heidinkin mukanasi?”
”Ah, tietenkin Isabellallamme on puvut mielessään. Toin Heidin ja toin paljon muitakin tuttuja mukanani. Mutta ennen kuin päästän heidät viemään huomionne minun on ihailtava tuota upeaa kaulakoruanne. Valkokultaa... veikkaisin?”
”Kyllä. Äitini suunnittelema lahja helmistä ja ruusukvartseista.”
”Aivan... todella taidokasta työtä...”, Aro sanoi viedessään kylmän kätensä kaulalleni, koskettamaan korua. Hänen kosketuksensa sai ihoni menemään kananlihalle. Aron katse valui pitkin rintakehälläni lepäävää korua. Yhtäkkiä olin hyvin tietoinen todella avonaisesta kaula-aukostani, kun huomasin Aron katseen lipuvan vielä alemmas.
”Aivan, aivan todella kaunis koru todella kauniin naisen yllä on upea näky”, Aro sanoi nostaessaan katseensa. Hetken olin näkevinäni hänen silmiensä kiiltävän miltei verenpunaisena. Pelästyin sitä hieman, mutta järkiinnyin katsoessani uudestaan hänen silmiinsä. Nyt ne olivat taas entisen punertavan kastanjanruskeat. Salissa palavat kynttilät olivat varmaankin saaneet aikaan oudon värisen heijastuksen hänen silmiinsä.

Aro antoi muidenkin Voltureiden tervehtiä meitä. Aron veljet Marcus ja Cauis olivat molemmat samanlaisia kohteliaita, mutta etäisiä vanhoja miehiä kuin aina ennenkin. Heidän vaimonsa olivat vieläkin etäisempiä, sillä he nyökäyttivät ainoastaan päätänsä tervehdykseksi.Heidi oli tietenkin aivan toista maata. Hän oli Voltureista minulle läheisin. Hän vaikutti myös vähiten totisimmalta veljiensä Felixin ja Demetrin kanssa.
”Isabella, tuo on kerrassaan mahtava pukuvalinta! Rubiininpunainen tafti sopii sinulle todella hyvin. Ja ihan totta, minä jumaloin noita helman laskoksia.”
”Kiitos Heidi. Osaksi saan kiittää teitä, sillä olen noudattanut tarkkaan neuvojanne. Nyt ennen kuin unohdan minun on kerrottava jotakin. Eräs uusi ystäväni on hyvin muotitietoinen nainen ja hän on kovin innokas tapaamaan teitä, sillä hänkin kaipaa hyvää pukusuunnittelijaa. Tavatessamme suosittelin teitä hänelle. Hän on parhaillaan täällä juhlissamme, joten voisitte tavata jo tänään.”
”Hyvä on. Katsotaan, jos saisimme järjestettyä hiukan aikaa tapaamisellemme hieman illemmalla.”
”Oi hyvä. Hän tulee ilahtumaan.”
Heidin mentyä, meitä tervehtimään tulivat Jane ja Alec, kauhukaksoset. Heissä molemmissa oli jotakin todella karmivaa. Jane oli koppava, kylmä ja jopa avoimen ilkeä. Alec taas oli oudon imarteleva ja siksi pelottava. Nytkin Jane tuli luokseni, tervehti jäisesti ja puristi kättäni kuin aikoisi satuttaa. Alec taas piti kädestäni kiinni tavallista kauemmin ja vaikka hän oli kohtelias, minua hermostutti – ehkä juuri hänen liiallisen kohteliaisuutensa takia.

Jotkut Volturit eivät tulleet ollenkaan tervehtimään. Eräs nainen esimerkiksi kulki aina Aron vierellä tai muuten pysytteli hänen lähellään. Joskus hän jopa kävi koskettamassa Aroa. Aron vaimo tämä kyseinen nainen ei kuitenkaan ollut, sillä olin kuullut, että hänen vaimonsa oli kuollut jo jokin aika sitten. Sen naisen käytöstä en tajunnut ollenkaan, mutta kukapa nyt ymmärtäisikään kokonaan outoa Volturin sukua?

Kun kuulumiset oli vaihdettu, isäni pyysi Voltureita siirtymään muiden juhlijoiden joukkoon ja nauttimaan olostaan, kuin olisivat kotonaan. Satuin katsahtamaan sillä hetkellä Janeen ja näin hänen virnistävän ilkeästi isäni pyynnölle. Demetrikin vaikutti huvittuneelta. Mitä ihmettä? He olivat todella outoja.


Ensimmäisten valssin sävelten kajahtaessa juhlasalissamme Jasper tupsahti luokseni.
”Kai voit tanssia tänäänkin avaustanssin kanssani? En tiedä ketään muuta tyttöä, jonka kanssa voisin tanssia. Ajattelin, että voisimme taas noudattaa vanhaa tuttua sopimusta.”
”No miten olisi vaikkapa Tanya? Eikö hänen kanssaan oliskin hurmaavaa tanssia?”
”Olen tosissani, Bella. Minua hermostuttaa. Tiedät muutenkin, kuinka kehno olen tanssimaan. Sinä olet ainoa, jonka kanssa olen tottunut tanssimaan.”
”No totta kai voin tanssia kanssasi. Sinä hermoilet turhaan, Jasper. Ainahan me olemme tanssineet yhdessä!”
Ja niin Jasper tarttui kädestäni kiinni ja johdatti minut tanssilattialle lisäten:
”Näin me yksinäiset sudet tanssimme keskenämme.”

Valitettavasti heti ensimmäisen tanssin jälkeen minun oli pakko hylätä Jasper hetkeksi, sillä en voinut kieltäytyä Jacobin tanssipyynnöstä. Loin anteeksipyytelevän ilmeen Jasperiin kävellessäni Jacobin kanssa tanssimaan. Pyörähdellessämme lattialla minä todella nautin olostani. Taustalla soi ihana kappale, ympärilläni pyörähteli iloisia ihmisiä ja minä tunsin oloni turvalliseksi Jacobin käsivarsilla. Jake todella osasi viedä. Tosin, kun vertailukohteena oli Jasper, ei se oikeastaan ollut edes paljon sanottu. Naurahdin ajatuksilleni, jolloin Jacob kysyi kulmiaan nostaen:
”Mitä?”
”Sitä vaan, että Jasper ei osaa tanssia.”
”Heh, no siinä ei ollut kyllä mitään uutta.”
”Mutta on hellyyttävää, että hän kuitenkin yrittää.”
”Niin, ehkä Jasperkin vielä oppii. Mutta sillä aikaa kun hän harjoittelee, minä voin tanssia kanssasi.”
”Sinä tanssit hyvin.”
”Ja sinä näytät suloiselta, kun tanssit.”
”Kiitos.”

Meillä oli todella hauskaa keskenämme Jacobin kanssa, mutta tanssin loppuessa, tiesin Jasperin tarvitsevan minua. Poistuessamme tanssilattialta Jacobin kanssa meitä vastaan tuli kolme ihmistä. Jasper tuli oikealta ja Edward ja Alice vasemmalta suunnalta. Edward ja Alice saavuttivat meidät ensimmäisinä. Edward loi minuun onnellisen katseen, jossa oli ripaus viettelevyyttä. Heti Edwardin nähtyään Jacob kurtisti kulmiaan. Edwardkin loi todella tuiman katseen Jacobiin.
”Ketä he ovat, Bella?”
”Edward ja Alice Cullen, uusia naapureitamme.”
”Hei, sinun täytyy olla Jacob Black. Hauska tutustua.” Alice sanoi omaan positiiviseen tyyliinsä. Jacob sanoi vain ”hei”, muttei tarttunut Alicen ojennettuun käteen. Olin hiukan ihmeissäni, sillä ei Jacob yleensä ollut noin varautunut uusia ihmisiä kohtaan.

”Olin juuri tulossa kysymään sinua tanssimaan... Joten saisinko luvan, Bella?” Edward kysyi, enkä olisi voinut tuntea itseäni yhtään onnellisemmaksi. Hän halusi tanssia kanssani! Sen oli pakko tarkoittaa sitä, että hän oli kiinnostunut minusta. Samalla tunsin pienen omantunnon pistoksen, kun olin päätäpahkaa aikomassa vastata myöntävästi. Olinhan sentään luvannut Jasperille tanssivani hänen kanssaan. Juuri silloin Jasper saapui luoksemme ja oli avaamassa suutaan, kun yhtäkkiä Edward huudahti:
”Jasper! Olisi pitänyt arvata, että sinäkin olet täällä, kun kerran Emmettkin on!”
”Edward..? Mitäs pirua sinä täällä teet?”
”Me muutimme tänne, juuri tänään. Ja ajattele, minä kun luulin, ettemme näkisi enää koskaan.”
”No jätkä, tervetuloa kotiin!”

”Hmm.. Hei, minä olen Alice, Edwardin sisko. Sinä siis olet Jasper”, Alice esitteli itsensä Jasperille.
Jasper meni hetkeksi aikaa aivan mykäksi ja jäi vain katselemaan Alicea. Alice naurahti pienesti Jasperin reaktiolle ja ojensi kätensä. Minä taas mietin, kuinka jonkun nauru pystyi kuulostamaan niin paljon puron liplatukselta tai joltakin tuulikellon helinältä. Jasper oli saanut koottua itsensä ja tervehti nyt Alicea.
Voi Jasper! Hän oli niin läpinäkyvä ja niin selvästi ihastunut Aliceen. En voinut moittia Jasperia, olihan Alice kaunis ja ihana luonteeltaan.

”Joten, tuletko kanssani tanssimaan, Bella?” Edward kysyi uudelleen.
”Jos Jasperilla ei ole mitään sitä vastaan. Ehdin näet jo luvata hänelle.”
”Mene vain Bella. Enhän minä voi varata sinua koko ajan itselläni”, Jasper myöntyi.
”Mehän voimme tanssia keskenämme, Jazz!” Alice hihkaisi odottavasti.
”Jazz? Mistä sinä sen repäisit?” Jasper kysyi hölmistyneenä.
”Minusta sinä näytät ihan Jazzilta. Se on ihana lempinimi sinulle, jos siis annat minun käyttää sitä..?”
”No hyvä on, jos kerran haluat noin kovasti, Alice... tai miten olisi vaikka Lice-Lice?
Jälleen kerran Alice nauroi suloisesti. Nuo kaksi tulivat kyllä hyvin juttuun. Oli aika epätavallista Jasperilta olla noin luonteva vieraan ihmisen seurassa. Mutta kukapa ei olisi luonteva Alicen seurassa?

”Sinun kannattaisi vähän miettiä kenen seuraan uskaltaudut, Bella. On sääli, ettei naapureitaan voi valita, mutta ystävät voi valita. Siksi pyydänkin sinua vielä harkitsemaan”, Jacob sanoi tehdessämme lähtöä Edwardin kanssa.
”Mikä sinun on Jake? Kyllähän minä voin tanssia kenen seurassa tahansa ja niin voit sinäkin. Sitä paitsi minä pidän jo Edwardia ystävänäni. Ja jos tämä sinua niin paljon häiritsee, niin voin luvata tanssia sinun kanssasi vielä myöhemmin.”
Jacob ei sanonut mitään, mutta näytti vain vihaiselta.
”Mene nyt vaikka pyytämään Rachelia tanssimaan. Hän näyttää niin yksinäiseltä.”
”Ei huvita. Minulla ei edes ole hirveän hyvä olo. Taidan mennä haukkaamaan raitista ilmaa.”
Ja niine hyvineen Jacob oli poissa.

”Ei Jacob yleensä tuollainen ole. Hän on usein mukava uusia ihmisiä kohtaan”, selitin Edwardille astellessamme Jasperin ja Alicen – anteeksi, Jazzin ja Lice-Licen – perässä tanssimaan.
”Ehkä hänellä vain ei ollut hyvä päivä tänään”, Edward ehdotti lisäten: ”Mutta minullapas on.”
”Saanen kysyä, miksi ihmeessä sinulla sitten on?”
”Koska minulla on sinut.”

Sen sanottuaan Edward  kiersi toisen kätensä vyötäisilleni ja vei minut tanssiin, jollaista en vielä koskaan ollut tanssinut. Se oli kuin satua. Minusta tuntui paremminkin siltä kuin olisin lentänyt, enkä astellut tanssilattialla. Tanssiminen oli niin helppoa! Jos Jacob oli ollut hyvä viemään pariaan niin Edward oli siinä täydellinen. Olikohan hän oikeasti joku tanssija? Yhdestä asiasta olin täysin varma. Hän oli unelmani. Koko ajan minä tuijotin Edwardia silmiin, silmiin, joista löysin jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. Ne olivat niin syvät ja viisaat. Minä ihan totta taisin hukkua hänen silmiensä kultapyörteisiin. Oli hyvä, että hän piti niin lujasti minusta kiinni. Kappaleen päättyessä tuntui siltä kuin olisin herännyt jostain unesta. Edward kumarsi minulle hauskasti ja väläytti hymynsä.

Yhtäkkiä hänen silmiensä katse muuttui tummaksi ja hänen olemuksensa varautuneeksi. Katsahdin samaan suuntaan, johon näin Edwardinkin katsovan. Nyt näin itsekin mitä Edward tuijotti. Väkijoukosta erottui Aro, joka lähestyi meitä kahta.




Bellan puku:
http://www.google.fi/imgres?q=ball+gown&um=1&hl=fi&sa=N&biw=1280&bih=705&tbm=isch&tbnid=YDDJ28uPm2z4CM:&imgrefurl=http://www.ofdress.net/25/Ball-Dress/&docid=jUHDikIG67TmeM&imgurl=http://www.ofdress.net/img/Cute-Ball-Gown-Marriage.jpg&w=400&h=567&ei=5AhWT9LuOqPa4QTi9Zy4Cg&zoom=1&iact=hc&vpx=1049&vpy=265&dur=1399&hovh=267&hovw=188&tx=183&ty=142&sig=117659129530192363301&page=2&tbnh=153&tbnw=108&start=24&ndsp=32&ved=1t:429,r:31,s:24


Komentteja? :)
« Viimeksi muokattu: 18.10.2012 18:17:14 kirjoittanut Narcissa »
I’m in search of myself. Have you seen me anywhere?

Anskubits

  • ***
  • Viestejä: 258
  • Only the strongest people have fallen
Vs: Je t'aime, Isabella (K13)
« Vastaus #19 : 08.03.2012 10:22:05 »
Ihanaa♥
Ihana Alice ku se vaa yhtäkkiä repäs ton lempinimen Jasperille ja Jasperki oli ihana ku se keksi ton Lice-Licen :)
Tykkäsin tästä ja huomasin vaan yhden virheen:
Lainaus
”Oi hyvä. Hän tulee ilhatumaan.”
Varmaankin ilahtumaan :)
Ei ollu muita virheitä, tai en ainakaa huomannut! :) Toivoisin jatkoa!

♥Anskubits
Addicted to Twilight, The Vampire Diaries, Justin Bieber, Demi Lovato and Doctor Who