Kirjoittaja: Whitestar
Ikäraja: K-11
Yhteenveto: Lentämisen lahja ei aina ole ikuinen
Varoitukset - Kuolema mainitaan
A/N: Tälläistä tällä kertaa. Pienellä angstifiiliksellä tämän aloitin niin on vähän surullinen, mutta itse tykkäsin kovasti. Toivottavasti tekin pidätte. Loppuun oli jotenkin pakko kirjoittaa tollainen pieni teksti.
Irti revityt siivet
Tiny istui kukkaniityllä hiljaa ajatuksissaan. Kukkaniitty oli kuollut, siellä ei ollut enää kukkia, ruohokin oli peittynyt lehtiin. Tiny tiesi että syksy oli tulossa. Kesä oli ollut ihana. Niin käsittämättömän ihana.
Tiny sulki silmänsä. Rose, Tiny ei ollut tavannut tyttöä moneen viikkoon. Hän oli tullut niityllekin siinä toivossa että tyttö olisi siellä. Mutta kolme tuntia myöhemmin tyttöä ei näkynyt missään.
Tiny tiesi missä tyttö oli. Kotonaan, perheensä ja ystäviensä luona.
Tiny ei muistanut omasta menneisyydestään juuri mitään.
Hän oli kuin lintu jonka siivet oli revitty irti. Hän oli lentokyvytön. Häneltä oli viety kaikki, koti, perhe, ystävät, kaikki. Jäljelle ei jäänyt mitään. Pelkkää tyhjyyttä ja kipua.
Tiny rojahti selälleen maahan. Hän kuunteli luonnon ääniä.
Tiny muisteli yötä kolme viikkoa sitten, kauniin täydenkuun yötä. Hän oli silloin ollut tällä niityllä susien kanssa. Se oli ollut kuin satua. Kaikki se kauneus. Kuin unta.
Tiny avasi silmänsä ja näki taivaalta maahan syöksyvän linnun. Hän nappasi sen kiinni juuri ennen kuin se osui maahan.
Suurikokoinen haukka makasi Tinyn sylissä liikkumatta. Sen toisesta siivestä oli puolet revitty irti, se oli haavoilla ja aivan veressä. Tinyn kävi sitä sääliksi.
Tiny tunsi linnun sydämenlyönnit ja tunsi sen kivun. Se ei enää selviäisi, se tiesi sen itsekin. Sitä pelotti se. Tiny halasi lintua niin, ettei satuttanut sitä. ”Älä pelkää, kaikki on hyvin. Pian ei satu enää.” Tiny sanoi ja kyyneliä valui hänen poskilleen hänen tuntiessaan linnun tuskan ja kivun. Mutta, silti, haukka tuntui rauhoittuvan Tinyn sanoista jonkin verran, jonka jälkeen se sulki silmänsä ja sen sydän hidastui kunnes ei enää lyönyt.
Tiny oli hetken aivan hiljaa. Tekemättä mitään. Hyvästeli haukan. Sen jälkeen hän hautasi sen niityn laitaan ja teki maahan haudalle ristin.
Rose istui keittiössä allapäin. Miksi hänen pitikään ensin joutua kotitöihin ja tulla sitten vielä kipeäksi. Nyt hän ei päässyt pitkään aikaan tapaamaan Tinya. Rosen alkoi olla ikävä poikaa. Tämän huoletonta olemustaan, hänen ihanaa hymyään, pojan kauneutta.
Mutta silti Rose näki että nuoren pojan silmien takana oli kaipaus ja yksinäisyys. Rose oli koko ajan varmempi että Tiny oli se 9 vuotta sitten kadonnut pikkupoika. Mutta miten ihmeessä hän voisi olla selvinnyt? Kyllä Rose pari kuukautta ymmärsi jos hän oli saanut jostain jotain suuhun laitettavaa, mutta että 9 vuotta, sehän oli aivan älyttömän pitkä aika. Se oli mahdotonta. Poikaa etsittiin melkein vuosi, tuloksetta. Hänet oli joku peto ilmeisesti syönyt tai hän oli päätynyt johonkin suohon, syvälle suohon.
Ei se voinut olla mahdollista… mutta silti...
Rose ei ollut enää oikein varma mistään. Pienempänä Rose oli kerran sanonut äidilleen, ”Mikään ei ole mahdotonta” ja hänen äitinsä jaksoi muistuttaa siitä häntä. Myöhemmin siitä oli tullut Roselle kuin motto.
Rose käpertyi peittoon olohuoneen sohvalle ja nukahti.
Tiny heräsi taas kuten monena muunakin yönä. Eläimen tunteisiin. Visitor. Se istui yksin niityn laidalla. Se ei ajatellut mitään, mutta sitä kalvoi valtava ikävä. Se ei itsekkään tiennyt mitä se kaipasi.
Tiny käveli sen luo. Hän seisahti suden viereen ja katsoi sitä. Sen katse oli kärsimätön.
”Haluatko lähteä?” Tiny kysyi katsoen isoa sutta silmiin.
Se oli varma päätöksestään. Tiny halasi sitä vielä kerran, ”Tule joskus käymään.” Tiny sanoi sille. Sitten iso susi lähti juoksemaan niityn poikki. Tinyn poskille vieri isoja kyyneliä, mutta silti. Visitorin sielu, se oli pysäyttämätön. Tiny tiesi sen, mutta se sattui silti.
Visitorilla oli yhä siivet, se oli yhä vapaa. Sitä ei voinut estää.
Tiny lähti kävelemään niityllä. Ajatuksissaan poika käveli tietä pitkin eräälle yksinäiselle maatilalle.
Tiny kohotti katseensa ja ihmetteli missä oli. Hän oli jo lähtemässä pois, kun hänet valtasi outo olo. Hänen oli pakko katsoa ikkunasta sisään.
Tiny hiipi isolle ikkunalle ja kurkisti sisään. Huoneessa oli pimeää, vain pieni lamppu valaisi heikosti sohvalla nukkuvan tytön hahmoa. Rose, Tiny tunnisti tytön heti. Hänen kasvoilleen nousi surullinen hymy. Tyttö oli turvassa kotona. Mutta, Tinystä tuntui vähän pahalta olla yksin.
Tiny ei kyennyt muistamaan millaista oli nukkua rakennuksen sisällä, siitä oli liian kauan.
Tiny seisoi pitkän aikaa ikkunassa katsoen rauhallisesti nukkuvaa Rosea. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa laskeutuivat osittain siroille kasvoille. Hetken kuluttua Tiny lähti hiljaa kävelemään pois. Hän oli tajunnut jotain. Vaikka siivet revittäisiin irti, on mahdollista, että ne kasvavat takaisin. Kipu katoaa ja kaikki järjestyy. Mutta se ei tarkoittanut että välttämättä hän enää koskaan lentäisi.
Aamulla Rose heräsi tokkuraisena sohvalta. Hän ei muistanut tarkkaan illan tapahtumia, mutta ei edes välittänyt, eihän Tiny niihin liittynyt.
Rose huomasi yhtäkkiä että hänen kuumeensa ja huono olonsa oli poissa, hän oli taas terve.
Rose oli iloinen kun pääsi viimein käymään ulkona. Hän käveli pihalla ja nautti ulkoilmasta. Kun hän saapui olohuoneen ikkunan lähelle, hän näki maassa jalanjäljen. Se ei kuulunut kellekään heillä. Silloin Rose tajusi. Pieni jalka, ei kenkiä. Se oli Tiny. Rose hymyili, poika oli siis käynyt katsomassa häntä.
Rose lähti kävelemään niittyä kohti. Häntä jännitti ja samalla pelotti. Hän oli koko tämän ajan kun oli pojasta ollut erossa, ajatellut vain häntä. Mutta Rose ei tiennyt mitä sanoisi jos näkisi pojan.
Poika oli niin erilainen. Hän ei ollut kuin Rosen ystävät, hän oli vielä aika vieras hänelle.
Rose masentui siitä ajatuksesta.
Kun Rose saapui niitylle, hän näki kuinka Tiny istui keskellä niittyä. Eriväristen lehtien seassa poika oli entistä hauraamman näköinen, ja kauniimman.
Rose ei vieläkään tiennyt mitä olisi sanonut, joten hän vain käveli Tinyn viereen ja istui pojan viereen. ”Visitor nousi lentoon. Sen siivet ovat terveet ja sen sielu rauhaton. Se voi lentää yhä, toisin kuin minä, minun siipeni on revitty irti.” Poika sanoi hiljaa. Rose katsoi Tinya järkyttyneenä. ”Mitä tarkoitat?” Rose sai sanottua. Tiny käänsi katseensa Roseen. Hänen katseensa oli surullinen. ”Visitor ei pysy yhdessä paikassa kauaa, se on kuin lintu, aina menossa jonnekin. Se lähti etsimään uusia seikkailuja.” Tiny selvensi ja hymyili surullisesti. Rose ei tiennyt mitä olisi sanonut. ”Mutta ei kai se tarkoita että se on ikuisesti poissa?” Rose lopulta kysyi. Tiny katsoi taivaalle. ”Niin, hän palaa vielä. Vielä joskus. Ja siihen asti minä odotan.” Tiny sanoi iloisemmin.
Rose ei osannut sanoa mitään, hän vain hymyili. He istuivat niityllä vielä jonkin aikaa. Hiljaa puissa suhiseva tuuli sai molempien hiukset lainehtimaan.
Rose katsoi Tinya, poika oli niin komea.
Samassa Rose tajusi että hän ei ollut harjannut hiuksiaan tai vaihtanut vaatteitaan heräämisensä jälkeen. Hän punastui korviaan myöten. Tiny katsoi häntä kummissaan kun purskahti nauruun. Poika nauroi pitkän aikaa Rosen katsoessa häntä hölmöllä ilmeellä, ”Mikä noin hauskaa on?” Rose kysyi samalla loukkaantuneena ja samalla hämillään. Tiny yritti hillitä naurupuuskansa ja katsoi Rosea vedet silmissä. ”Sori, sinun ilmeesi vain oli hassu.” Tiny sanoi. Rose hymyili pojalle ja tämä hymyili takaisin.
Pian Rosen piti lähteä ettei hän sairastuisi uudestaan. Tiny näytti pettyneeltä. ”Nähdään taas pian.” Rose hymyili pojalle ja lähti. Tiny jäi katsomaan tytön perään.
Ehkä Rose opettaisi häntä taas lentämään kun hänen siipensä paranisivat.
Tiny käveli metsässä. Hän ei saanut unta. Tämä oli yksi niistä öistä joina hän ei nukkunut silmänräpäystäkään.
Tiny ei halunnut ajatella mitään. Häntä masensi, eikä hän ymmärtänyt miksi.
Kevyt tuuli puhalsi metsässä ja sai Tinyn värisemään. Talvi oli lähempänä kuin uskoikaan. Ja alkoi olla jo todella kylmä, jäätävän kylmä.
Tiny päätti käydä ”kotona”. Karhuluolan perällä Tinyllä oli talven varalle paksumpia vaatteita, jotka oli varastanut jonkun kaapista. Hän puki ylleen ohuen pitkähihaisen ja vaihtoi pitemmät housut.
Tiny lähti uudestaan ulos. Ei hänen auttanut jäädä sinnekään, ei hän kuitenkaan saisi nukuttua.
Karhut kävisivät pian talviunille. Sen jälkeen Tinyn elämä olisi rauhallisempaa, tylsempää. Kuten aina talvisin.
Talvisin Tinyn revityt siivet olivat entistä kipeämmät, kun ei ollut ketään auttamassa haavojen parantamisessa. Tiny painoi katseensa maahan ja kiihdytti askeliaan.
Tiny käveli tällä kertaa tiedostaen sen, Rosen kotipihalle. Hän huomasi heti että talo oli pimeänä.
Totta kai se oli, kaikkihan nukkuivat, toisin kuin Tiny. Kun pojalla ei ollut muutakaan tekemistä, hän päätti vähän kierrellä pihalla. Kun hän saapui erään ikkunan viereen, hän käänsi katseensa niittyä ja metsää kohti, hän huomasi kuinka hyvin sieltä näkikään sinne.
Tiny kurkisti ikkunasta sisään ja näki sen olevan Rosen huone.
Huoneen tapetit olivat pienillä kukilla koristeltuja, työpöytä oli siisti ja kirjahylly ja sen vieressä oleva vaatekaappi olivat molemmat hyvin tyttömäisiä, sänky oli pieni ja suloinen, Tiny katsoi nukkuvaa Rosea ikävöiden. Hän ei tiennyt ikävöikö hän ihmisen seuraa, kotia vai mitä.
Tiny lähti kävelemään takaisin metsään ja matkalla hän teki päätöksen. Jonakin päivänä hän lentäisi taas.
Lintu taivaan vapaa kulkija,
ilman hallitsija,
lentämisen mestari.
Pysäyttämätön,
villi ja vapaa.
Vankina kärsimätön,
sairaana toivoton.
Sielu tuulta janoten,
lentää taivaalle siniselle,
jättäen vain muistot jälkeensä.
