emppa_p / Voi kiitos, on niin ihanaa että tykkäät ja jaksat aina kommentoida ja kehua! Kiitos!
Chelsey / Kiitos kiitos kiitos höpinöistä ja koko kommentista!
Maww / Jep, siinä näyttäisi olevan mun parin viimeisen osan selkeä kaava, kepeä alku ja surullinen loppu
Kiitos kommentoinnista!
Grenade / Äänessä ei tosiaan siis ollut sävyä, kiitos virheen bongaamisesta ja kommentoinnista noin yleensä!
Lils / Voi herranen aika & isä, mitä tuollaiseen kommenttiin oikein voi sanoa? Muuta kuin että piristit päivääni ja viikkoani ja mahdollisesti koko loppuvuottani. Olen niin niin niin iloinen että tykkäät ja haluaisin esittää Hagridin kokoisen kiitoksen kommentista, eli KIITOS.
A/N: Tänä iltana iski sellainen jännä juttu nimeltä inspiraatio - keksin erittäin jännän juonenkäänteen, joka ei millään tavalla käännä tämän ficin juonta. Selkeää, eikö olekin? No, joka tapauksessa parin osan päässä odottaa vähän erilainen osa, mutta siitä en kerro vielä mitään. Laatu ei vieläkään ole ihan sitä mitä toivoisin tässä osassa, mutta lienee paranemaan päin. Ehkä. Nauttikaa!
* * * * *
Lumiset lomakuvat täyttivät albumista useamman sivun. Seassa oli otoksia niin Harrysta ja Teddystä peuhaamassa lumessa kuin Georgesta ja Ronista väijymässä pihassa käyskenteleviä Percyä ja Audreyta Kotikolon ovella. Vihoviimeiset vuonna 1998 otetut kuvat – ja ensimmäiset 1999 vuoden ikuistukset – olivat taustaltaan pimeitä, mutta niissä räiskähteli kirjavia ja toinen toistaan ihmeellisempiä ilotulitteita.
Eräässä kuvassa näkyi koko öinen Saukkonummen pelto, jonka kummallakin laidalla seisoi miehiä – pellon toiselta laidalta nousevat raketit poksuivat heikosti ja jättivät jälkeensä kitkerää savua, kun taas toisella puolella tulitteet räiskyivät, monistuivat ja valaisivat koko lähitienoon kuin kieppuvat ja taipuvat sateenkaaret yötaivaalla.
Kuvateksti: ”Uuden vuoden juhlitus keskiyöllä 1.1.1999.””Isä, minähän sanoin että me hoidetaan ilotulitteet”, Ron sanoi. He olivat Kotikolon tupaten täydessä eteisessä, missä koko Weasleyn perhe sekä Harry ja Hermione kiskoivat kenkiä ja talvikaapuja ylleen. Arthurilla oli sylissään kasa jästien uudenvuodenraketteja, ja pojastaan välittämättä hän tutkaili innoissaan pakettien tuoteselosteita.
”Oletko sinä koskaan sytyttänyt raketteja?” Harry kysyi Hermionelta huolissaan, kun herra Weasley intoili, että hän aikoi jästien tavoin käyttää sytyttämisessä tulitikkuja. Hermione pudisti päätään.
”Isä ei koskaan antanut minun koskea niihin, olivat kuulemma liian vaarallisia”, Hermione sanoi kuulostaen siltä, että oli harvoin ymmärtänyt isänsä mielipidettä yhtä hyvin.
”Mistä sinä oikein hankit nämä, isä?” George kysyi ja nappasi yhden paketin käteensä. ”Jostain jästien halpatavaraliikkeestäkö? Olisit ihan hyvin voinut pyytää minua ja Ronia tuomaan meidän puodin jästitaikatemppuhyllystä muutaman ilotulitteen, ne olisivat takuulla olleet laadukkaampia…”
”Älähän nyt, George”, Arthur sanoi hyväntuulisesti ja nappasi paketin itselleen. ”Kai korkeasti koulutettu velho nyt osaa muutaman raketin sytyttää! Ihan kokeilumielessä vain, te voitte toki pamautella omia ilotulitteitanne niin paljon kuin tahdotte.”
He astelivat peräkanaa Kotikolon ovista ulos ja lähtivät lumen peittämää hiekkatietä kohti peltoja, jotka olivat yössä toinen toistaan elottomamman näköisiä. Lovekivojen talo, joka oli kunnostettu sitten taannoisen kuolonsyöjähyökkäyksen, nökötti kukkulalla pimeänä, joten Harry arveli Lunan ja Ksenofiliuksen myös lähteneen jo hankeen tarpomaan.
”Tässä on oiva paikka, vai mitä luulet, Molly?” Arthur sanoi tultuaan keskelle avaraa peltoa. Hän tiputti pahviset paketit surutta kosteaan lumeen.
”Jos siinä on sinun oiva paikkasi, niin minä ainakin pysyttelen kauempana”, Molly sanoi kitkerästi ja tarttui Ginnyä ranteesta, taluttaen tämän pellon reunalle. Sieltä Molly huusi miehelleen: ”En mielelläni tahtoisi muistuttaa sinua siitä kerrasta, kun päätit kokeilla jästien tikkejä Pyhässä Mungossa!”
”Öh, herra Weasley?” Hermione sanoi varovaisesti. ”Ei varmaankaan kannata antaa rakettien kastua lumessa, pakkaus on pahvia, ne menevät pilalle…”
”Taidat olla oikeassa, Hermione”, herra Weasley nyökkäsi ja alkoi kaivella violettia pitkulaista rakettipakettia. Hermione otti Harrya hihasta kiinni ja sanoi: ”Tule, mennään me Ronin ja Georgen luo, ihan vain kaiken varalta…”
Molly ja Ginny jäivät yhdessä Fleurin ja Percyn kanssa pellon toiseen päähän katselemaan herra Weasleyn touhuja. George, Ron, Charlie ja Bill taas olivat leiriytyneet pellon toiselle puolen ja heidän joukkoonsa oli liittynyt kolme muuta hahmoa, jotka vilkuttivat Harrylle ja Hermionelle pimeässä. Lunan ja tämän isän vaaleat hiukset tunnisti jo kaukaa, ja Harryn iloiseksi yllätykseksi myös Neville oli heidän seurassaan.
”Seamus olisi tullut myös”, Neville sanoi heitä tervehdittyään ja Ksenofiliuksen hilpaistua nopeasti toiseen päähän peltoa – hän vältteli Harryn seuraa vieläkin vuoden takaisten tapahtumien jäljiltä, ”mutta hänellä oli bisneksiä Vuotavassa noidankattilassa, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Olin siellä vähän aikaa, Hannah lähetti teille terveisensä.”
”Vain tunti aikaa puoleen yöhön!” Luna ilmoitti heleällä äänellään, vaihtaen keskustelun aihetta lunamaiseen tapaansa ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. ”Jos uudenvuodenyönä näkee täysikuun, saa kyvyn parantaa ihmissusia. Tuolla on Ginny, minä menen katsomaan josko sieltä näkisi kuun…”
”Mielenkiintoista. Ehkä hän saa myös ihmeellisen kyvyn parantaa nämä”, Bill hymähti ja hipaisi pitkiä raateluarpia kasvoissaan.
”Äh, Bill, ne pukevat sinua”, George huitaisi kädellään. ”Et näytä enää puoliksikaan niin neitimäiseltä kuin ennen.”
”Sietäisit saada korville, pikkuveli, jos sinulla sattuisi olemaan molemmat”, Bill murisi ja ilman varoitusta kaatoi veljensä lumihankeen. Toiset katselivat huvittuneena heidän painiotteluaan, joka päättyi siihen että kummankin suu oli täynnä lunta ja hiukset valuivat vettä.
”Voi ei, Ron, sinun isälläsi on näköjään oikeasti tulitikkuja”, Hermione vinkaisi katsellessaan huolestuneena pellon toisessa päässä häärivän joukon suuntaan. ”Oletko varma että hän osaa käyttää…?”
”En”, Ron sanoi kepeästi. ”Mutta äidillä on kotona tosi hyvää palovammanpoistajaa. Mitä Merlinin nimessä Luna oikein tekee?”
Luna näytti kiivenneen isänsä harteille istumaan ja hän oli tehnyt käsistään ikään kuin kaukoputken, ja nyt hän tiiraili niiden läpi taivaalle. Neville kohautti harteitaan. ”Eikö hän jotakin kuusta puhunut? Veikkaan että hän yrittää etsiä sitä.”
”Olen aina ollut sitä mieltä, että Lovekivoilla on mennyt tiivijuuriuute päähän”, Ron sanoi päätään pudistellen, mutta korjasi nopeasti Nevilleä katsoen: ”Tai siis, öh, eihän se paha juttu ole. En halunnut loukata sinun tyttöystävääsi…”
”Hei, en minä ole koskaan väittänyt, ettei Luna ole erikoinen”, Neville virnisti. ”Minä vain satun pitämään hänestä tuollaisena. Eikä me virallisesti seurustella, koska… no, Luna on Luna, tiedättehän. Hän ei ole niin kuin muut tytöt, hän ei istu tuntikausia kotonaan miettimässä minua, hänellä on aina jotakin muuta mielessään.”
”Ja juuri siksi sinä hänestä pidät, vai mitä?” Hermione hymyili. Neville virnisti ja kohautti harteitaan.
”Mutta jatkaakseni samasta aiheesta, niin kerrohan, Hermione”, George sanoi ja heitti kätensä Ronin harteille, ”että mitähän kummaa sinä tässä meidän pikku Ronnie-ponniessamme mahdat nähdä? Hänhän nyt ei tarkalleen ottaen mikään Viktor Krumin kaltainen alfauros ole…”
”O-ou”, Charlie nauraa käkätti Ronin ilmeelle, ja Harryllakin oli vaikeuksia pitää naamansa peruslukemilla. Hermione ei kumma kyllä punastunut.
”No, ehkä ei, mutta Ron tosi, tosi, tosi hyvä…” Hermione piti kiusoittelevan tauon ja iski Ronille silmää, ”tanssimaan.”
Ronin veljet purskahtivat epäuskoiseen nauruun, ja Ron, joka oli ilmeisesti toivonut tulevansa kehutuksi aivan toisenlaisista taidoista, näytti Hermionelle hapanta naamaa. Hermione kikatti ja löi voitonriemuisesti oikeat kädet yhteen nauravan Harryn kanssa.
Silloin kentän toisesta päästä alkoi kuulua epäilyttävää suhinaa, ja pieni oranssi raketti lensi vinkuen kaksi metriä ylös ilmaan, tippui maahan ja poksahti vasta lumihankeen osuessaan. Kammottava palaneen käry leijaili pellon yli ja rouva Weasleyn motkotus kantautui selkeänä heidän korviinsa.
”Sanokaa minun sanoneen, tuosta ei tule yhtään mitään”, Bill pudisti päätään ja viittoi Fleurille, joka oli ilmeisesti itsekin tajunnut, että oli paras paeta paikalta ja tulla heidän luokseen. Herra Weasleyn seuraavat yritykset eivät Billin ennustuksen mukaan tuottaneet tulosta – kolme rakettia sammui lumihankeen, kaksi ilmaan – yksi lähti suhisten maanpinnan suuntaisesti suoraan Harrya ja muita pellon toisessa päässä olijoita kohti, mutta Hermione näpäytti sauvaansa ja raketti tussahti elottomana maahan.
Kymmentä minuuttia ennen puolta yötä, kun herra Weasley oli onnistunut sytyttämään hihansa tuleen tulitikuillaan, päättivät George ja Ron alkaa valmistella omaa valoshow’taan. He järjestelivät märkäsyttyvät paukkusarjansa lumihankeen, miettivät mitkä sytyttäisivät ensin ja mitkä viimeisinä, ja lopulta kahta minuuttia ennen puolta yötä George napautti sauvaansa monta kertaa niin että yksi kerrallaan raketit syöksyivät ilmaan.
Harrylle selvisi hetkessä, että Weasleyn welhowitsien ilotulitteet olivat tulleet pitkän matkan siitä millaisia ne olivat olleet Tylypahkassa kolme vuotta sitten – monistuvat paukut ja kirjaimin hävyttömyyksiä muodostavat lentävät raketit kalpenivat uudistuneiden versioiden rinnalla. Pauke oli uskomaton – ylös taivaalle noustessaan raketit näyttivät jättävän jälkeensä pikimustaa hilettä, ja kun valtavat ilotulitteet räjähtelivät suoraan heidän yläpuolellaan, koko taivas näytti peilaavan niiden hehkua. Ilotulitteet eivät sammuneet, vaan ne kieppuivat eteenpäin – ne muistuttivat Harrya etäisesti huispauksen maailmanmestaruuskilpailuista ja tanssivista metsinkäisistä, mutta metsinkäiset olivat olleet yksinkertaisia raketteihin verrattuna. Tulitteet muuttivat muotoaan hämmentyneen mörön lailla, niistä tuli hehkuvia tähtikuvioita ja alas satavia timantteja, ja ne tanssivat eteenpäin ja muodostivat taivaalle valtaisan holvikaaren. Harry tajusi suunsa loksahtaneen auki vasta kun juoksevat askeleet tavoittivat hänet ja Ginny sulki hänen huulensa suudelmaan.
Oli selvää, että uusi vuosi oli vaihtunut – Harryn päässä pyöri, kun Ginny suuteli häntä pitkään ja kaikkialta kuului hyvän uuden vuoden toivotuksia. Ihmiset kuhisivat heidän ympärillään, halaillen ja suukotellen toisiaan, ja rakettien räiske huumasi korvia ja välähteli silmissä. Kun he lopulta erkanivat, Ron ja Hermione tulivat ja sulkivat heidät kummatkin ryhmähalaukseen, ja Neville ja Luna liittyivät siihen myös.
”Hyvää uutta vuotta, kaikki!” Neville huusi ilotulitteiden äänen yli. Jossakin lähellä tööttäsi torvi, joka oli ilmeisesti Georgen käsitys uuden vuoden vastaanottamisesta. Ginny nauroi onnellisena ja kellahti selälleen lumihankeen.
”Tervetuloa, vuosi 1999!” hän huudahti ja liikutteli jalkojaan ja käsiään, tehden lumeen enkelikuvion. Hermione ja Luna ottivat hänestä mallia. Ron kääntyi Harryn puoleen.
”Hyvää uutta vuotta, kamu”, hän sanoi matalalla äänellä.
”Olkoon se parempi kuin kulunut vuosi”, Harry hymyili ja puristi Ronin kättä.
”Pojat, tulkaa tänne!” Ginny käski. ”Tulkaa katsomaan kaikkia näitä tähtiä.”
He tekivät työtä käskettyä ja katselivat yötaivasta, jolla tähtikuviot piirsivät loputonta ristipistolabyrinttiaan mustalle pinnalle. Welhowitsien ilotulitteet näyttivät kohoavan korkeammalle ja korkeammalle kuin karanneet heliumpallot, ajelehtien ja välkkyen ja muuttaen muotoaan. Jossakin vaiheessa he alkoivat osoitella nyt jo sadoiksi monistuneita raketteja sormellaan – hevoskotka, unkarilainen sarvipyrstö – Harry oli näki seassa kuoleman varjelusten merkin, ja Ron virnisti hänelle varkain. Vaikka raketit karkasivat heistä kauemmas ja kauemmas, tuntui melkein siltä kuin kaukaiset tähdet olisivat valuneet alemmas niitä vastaan. Lumi heidän selkiensä alla ei tuntunut enää kylmältä, ja vaikka Harry oli jo kauan sitten ymmärtänyt, etteivät kuolleet ihmiset päätyneet taivaaseen, valojen tuikkiessa he kaikki tuntuivat olevan häntä lähempänä…
”Onko uudenvuodenlupauksia?” Ginny kysyi, kun kaikki raketit olivat niin kaukana, että hiljainen ääni kuului pakastuvassa, höyryävässä ilmassa.
”On”, sanoi Ron yllättävän vakaasti. ”Hankin sen viimeisen suklaasammakkokortin joka minulta puuttuu.”
”Minä lupaan saada koulut päätökseen”, Luna sanoi, ja Ginny lisäsi: ”Minä myös!”
”Ja minä”, sanoi Hermione, ja pienen tauon jälkeen lisäsi: ”Lupaan yrittää suorittaa ainakin viisi Upeaa S.U.P.E.R:ää.”
”Äh, älä viitsi leikkiä vaatimatonta”, Ron puhahti. ”Me kaikki tiedetään, että sinä suoritat ainakin kymmenen. Ja minä lupaan olla ylpeä sinusta sitten kun teet niin.”
Hermione oli ollut aikeissa viskata lapasen täydeltä lunta naamalle, mutta heltyi Ronin viimeisten sanojen kohdalla ja tarttui tämän käteen heidän maatessaan vierekkäin. Harry sanoi vuorostaan: ”Minä lupaan… estää Hermionea antamasta Oljolle palkankorotuksen. Koska se ei halua sitä ja sinä tiedät sen.”
”Tuo ei ole totta, eikä edes kunnollinen uudenvuodenlupaus!” Hermione intti.
”Hyvä on”, Harry sanoi ja mietti. ”Lupaan, että tästä vuodesta tulee parempi kuin edellisestä.”
”Hei, minä keksin!” Ron hihkaisi. ”Minä lupaan, etten murtaudu tänä vuonna Irvetaan, vaikka George kuinka kiristäisi palkkaani.”
”Voi Merlin, Ron, kuvitteletko todella että se onnistuisi uudelleen?” Hermione huokaisi. ”Lyön vetoa, etteivät ne pahemmin luota lohikäärmeisiinsä enää tätä nykyä.”
Vielä jonkin aikaa he makasivat siinä, heitellen kepeitä lupauksia – Ginny vannoi käsi sydämellä potkaisevansa Norriskaa ennen koulujen loppua ja Ron sanoi ostavansa Riesulle uuden tiukuhatun ja postittavansa sen tälle Tylypahkaan. Hän myös virnisti ja sanoi keksivänsä siihen jonkinlaisia ”erikoistoimintoja” ennen lahjoittamista, sillä olisi takuulla mielenkiintoista nähdä Riesun ilme, kun pila kerrankin osuisi sen omalle kohdalle. Tytöt alkoivat kuitenkin pian valittaa kylmyyttä ja myös pojat nousivat ylös – Ron sanoi virnistäen menevänsä toivottamaan hyvät uudet vuodet Percylle, ja Harry ja Neville jäivät kahden.
”Hei, Neville”, Harry sanoi, kun hänen ystävänsä oli aikeissa lähteä Lunan perään. ”Uudenvuodenlupauksista vielä. Mietin tässä… sinun vanhempiasi. Sinähän tiedät että Dumbledoren sisar olisi joutunut Pyhään Mungoon, mutta hänen vanhempansa tahtoivat välttämättä pitää tämän kotona. Olen miettinyt, josko sinusta ehkä tuntuu samalta. Jos ehkä haluaisit heidät ulos sieltä – koska se on mahdollista. Jos todella haluat.”
Neville näytti hiukan järkyttyneen keskustelun käänteestä. ”En tiedä, Harry…” hän epäröi. ”Minä vihaan sitä, että he ovat siellä. Suurimman osan ajasta he ovat vain niin kuin tyhjiä kuoria, tiedätkö? Ja sitten kun he eivät ole, se on selvää, että heillä on tuskia…”
Nevillen ääni vaimeni kuulumattomiin. Harryn kurkkua kuristi, sillä hän ymmärsi, miten vaikeaa Nevillen oli käydä kyseistä keskustelua. ”Olen niin pahoillani, Neville. Heidän puolestaan, ja sinun myös.”
”No, sinun vanhempasi ovat kuolleet”, Neville kohautti harteitaan ja katseli maahan. ”Ei sinun kuulu olla pahoillasi. Äiti ja isä ovat sentään elossa.”
”Joku sanoi minulle kerran, että sinun vanhempasi kärsivät kuolemaakin pahemman kohtalon”, Harry sanoi rehellisesti. ”Minun vanhemmillani ei ole mitään hätää, olen siitä varma. Minulle on myös sanottu, ettei kuolleita pidä sääliä, vaan niitä, jotka elävät ilman rakkautta – ja luulen, että se pätee myös niihin, jotka elävät ilman toivoa. Jos sinä haluat… auttaa heidät pois sieltä, tai tästä kaikesta, minä autan sinua.”
Nevillen silmissä oli kyyneliä kun hän katsoi Harrya, siitä ei ollut epäilystäkään. ”Sinä kysyt, haluanko minä tappaa vanhempani?”
”Olen pahoillani”, Harry toisti uudelleen. ”Se ei ole mitä minä haluan. Mutta… luulen, että jos he saisivat päättää omasta puolestaan, se olisi heidän tahtonsa.”
”Minä en halua heidän kärsivän enää.” Vastaus oli kuiskaus, Nevillen kädet olivat taskuissa ja tämän kasvoilta putoili lumihankeen uppoavia kyyneliä. Harry toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän, että olisi voinut esittää asiansa vähemmän vaikealla tavalla, mutta sydämessään hän tiesi sen olevan oikein.
”Minä tiedän että sinä aiot ajatella asiaa”, Harry sanoi hiljaa. ”Ja oli ratkaisusi mikä tahansa, minä autan sinua – me lopetettiin sota taistellen rinnakkain, eikö totta? Joten minä seison vierelläsi, tuli mitä tuli.”
”Joo”, Neville sanoi ja kohotti katseensa, katsoen Harrya silmiin. ”Kiitos.”
* * * * *