Kiiltokuvavuosia [max. K11] || Valokuvia velhosodan jälkeen 24/? [Uutta 16.9.'13!]

[Aiqsu]

Ficin nimi: Kiiltokuvavuosia
Kirjoittaja(t): Aiqsu
Fandom: Potter
Tyylilaji/Genre: Aikalaisesti kaikki, drama/romance/angst(/adventure?)
Ikäraja: max. K11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Päähenkilöt: Weasleyn perhe (+ Harry & Hermione)
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Vuonna 2022 Hermionen ja Ronin tytär Rose löytää kaksikymmentäviisi vuotta vanhan valokuva-albumin.
Vastuuvapautus: Hahmoset + muu Potterkirjoista tunnistettava sälä kuuluu Joanne Rowlingille ja minä en saa minkäänlaista palkkaa tästä [paitsi muutaman kommentin toivottavasti]
A/N: Kirjoittelen tänne ”osia” aina kuva kerrallaan, ne menevät aikajärjestyksessä ja näineteenpäin. Toivottavasti tykkäätte!

P R O L O G I

Hermione seisoi Kotikolon keittiössä vyötäisillään puuvillainen esiliina ja heilutteli hajamielisesti taikasauvaansa suuren noidankattilan yllä. Molly oli jättänyt hänet vahtimaan kiisseliä sillä aikaa kun itse kiirehti puutarhaan hakemaan tuoreita omenoita sitä varten. Keittiössä oli Hermionen lisäksi vain Hugo, joka luki tuoreimmasta Huispaaja-lehdestä artikkelia Wronskin harhautuksen vaikeudesta. Hetken kuluttua portaikosta alkoi kuulua töminää, ja 14-vuotias Rose Weasley, joka muistutti kovasti Ginny-tätiään, pelmahti huoneeseen.

”Hei, äiti, katso mitä löysin”, Rose sanoi ja kohotti tuomaansa paksua kirjaa käsissään. Hugo ei vaivautunut edes nostamaan katsettaan lehdestä, sillä Rosella oli tapana raahata mukanaan toinen toistaan paksumpia ja vaikealukuisempia kirjoja lomilla kotiin Tylypahkan kirjastosta. Hermione kuitenkin tuli kiinnostuneena tarkastelemaan tyttärensä löytöä.

”Valokuva-albumi”, Hermione sanoi mietteissään, ja hänen kulmansa kohosivat korkealle, kun hän laski albumin pöydälle ja alkoi selailla sivuja. ”Tämähän on… Ensimmäiset kuvat on otettu aivan sodan jälkeen. En voi uskoa, ettei Molly oli koskaan näyttänyt tätä minulle.”

”Oletko sinä siinä? Ja isä?” Rose tivasi, ja Hermionen nyökätessä myös Hugo hypähti alas tuoliltaan ja tuli katsomaan lähempää. Hermionen katse liimautui hetkeksi johonkin kuvaan ja hän hymyili muistolleen. Sitten hän väistyi sivuun, jotta Rose ja Hugo pääsivät selaamaan sivuja.

[Aiqsu]

Albumin kansilehtinen oli ohutta silkkipaperia, ja sen yläkulmaan oli kirjoitettu Mollyn siistillä käsialalla ”vuosi 1998 ->”.

Ensimmäiset sivut olivat hyvin tyhjiä ja kolean näköisiä, kuvat hiukan värittömiä ja kalpeita. Aivan ensimmäisessä niistä oli mustavalkoinen otos, jossa oli ihmisiä kerääntyneinä Tylypahkan Suureen saliin – osa heistä istui opettajien korokkeen reunalla, osa lattialla toisten jalkojen juuressa, ja kaikki pitelivät toisiaan kädestä. Tylypahkan viirit, jotka yleensä hehkuivat tupien kirkkaissa väreissä, olivat kaikki pikimustia ja niissä oli valkean feenikslinnun kuvia. Kuvan alaotsikko kuului:
”Sodassa kaatuneiden muistotilaisuus 9. toukokuuta 1998 Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa.”


Harry ja Ron istuivat Rohkelikon oleskeluhuoneessa ja katselivat ympärilleen. He eivät olleet poistuneet tuvastaan kokonaiseen viikkoon, sillä Oljo ja Winky olivat ottaneet kunniatehtäväkseen rahdata heille ruokaa niin paljon kuin he jaksoivat syödä, ja Hermione oli pitänyt heidät ajan tasalla uutisissa – taikaministeriö oli päättänyt, että Harry ansaitsi paikan Merlinin ritarikunnan ensimmäisessä luokassa (ja Harry oli varma, että tuoreella taikaministerillä Kingsley Kahlesalvalla oli tekemistä asian kanssa) – Carrow’t olivat saaneet menolipun suoraan Tylypahkan työhuoneistaan Azkabanin selleihin – professori McGarmiwa oli virallistanut virkansa Tylypahkan rehtorina, mutta koulu ei avaisi enää oviaan ennen syyskuuta – sodan uhrien ruumiit oli luovutettu omaisille haudattaviksi ja heille pidettäisiin muistotilaisuus sinä samaisena päivänä.
Harry oli käyttänyt suurimman osan kuluneesta viikosta nukkumiseen, mutta pikku hiljaa ehtyneet voimat olivat alkaneet palata ja Hermione oli houkutellut hänet ylös vuoteesta. Ron pysyi hyvällä tuulella niin kauan, kunnes joku mainitsi Fredin nimen – Hermione oli ottanut tavakseen tarttua Ronia lujasti kädestä joka kerta kun niin tapahtui. Totta oli, ettei kukaan heistä ollut vielä saavuttanut sitä täydellistä onnistumisen tunnetta, mutta kenties sitä ei koskaan tulisi – voitosta maksettu hinta oli ollut korkea.

”Tuntuu oudolta mennä takaisin – tiedäthän, alakertaan, ja nähdä kaikki jälleen”, Ron puki sanoiksi ajatuksen, joka oli pyörinyt myös Harryn mielessä. Weasleyn äiti, joka näytti kalpealta ja väsyneeltä mutta hymyili yhä samaan hellään tapaansa, oli vieraillut Rohkelikkotornissa joka päivä, ja myös Charlie ja Bill olivat käyneet moikkaamassa heitä, mutta Percyä ja Weasleyn isää ei ollut näkynyt. Harry arveli, että ministeriössä vallitsi jonkin sortin sotkuinen välitila, jonka vuoksi he eivät olleet voineet jäädä Tylypahkaan. Totuushan kuitenkin oli, että pian heidän kaikkien olisi aika siirtyä eteenpäin – kukaan ei vain tuntunut tietävän, missä tulevaisuus oli.

Muotokuva-aukko liukui sivuun, ja Hermione astui sivuun. Hän silmäsi Harrya ja Ronia hiukan huolissaan, mutta hymyili sitten rohkaisevasti. ”McGarmiwa sanoi, että on aika mennä. Tulkaa.”

Harry ja Ron nousivat tuoleistaan, mutta ennen kuin he ehtivät mennä minnekään, kuului makuusaliportaikosta ääni. ”Odottakaa.”
George harppoi portaat alas ja liittyi heidän seuraansa. Harry yllättyi nähdessään hänet, sillä George oli pysytellyt makuusalissaan koko viikon niin tiiviisti, ettei kukaan ollut nähnyt häntä. Hänen silmänsä eivät olleet punaiset eivätkä turvoksissa, ei enää, mutta hän oli selvästi laihtunut hiukan, ja punainen tukka oli sotkussa. Harry mietti, palaisiko ilkikurinen virhe hänen kasvoilleen enää koskaan.

”Hei”, Ron sanoi ja harppoi veljensä luo, kietoen kätensä tämän harteille. ”Oletko sinä tulossa?”

”Joo”, George sanoi, ja hymyili hiukan, tarttuen Ronin hartiaan. Hän antoi katseensa kiertää huonetta ja nyökkäsi Harrylle ja Hermionelle. ”He haluaisivat, että me ollaan siellä tänään.”

Kenenkään ei tarvinnut kysyä, kenestä George puhui, ja yhteisymmärryksen vallitessa nelikko lähti kohti Suurta salia. Matkalla he näkivät vain yksittäisiä ihmisiä – Seamus hyppi marmoriportaissa heitä vastaan kaksi askelmaa kerrallaan ja ilmoitti unohtaneensa herättää Deanin, joka koisasi yhä iloisesti Rohkelikkotornissa. Eteisaulaan oli sen sijaan kerääntynyt suuri ihmislauma, joista suurta osaa Harry ei ollut koskaan nähnyt, mutta hän näki osalla ministeriön virkamerkkejä ja parilla miehellä suuret kamerat – ministeriöstä oltiin tultu esittämään osanotot aivan kuin aikoinaan professori Dumbledoren hautajaisissakin, ja Päivän profeetta tahtoi epäilemättä pitkän ja dramaattisen selostuksen tilaisuudesta. Harry painoi mieleensä, ettei varmasti vuodattaisi yhtä ainoaa kyyneltä kaikkien niiden reporttereiden edessä.
Suuren salin ovella oli jono, mutta ihmiset hajaantuivat kuin automaattisesti Harryn nähdessään, ja he kaikki tuijottivat. Se ei erityisesti parantanut Harryn mielialaa, mutta hän tiesi, että yksityisille muistotilaisuuksille olisi omat aikansa ja paikkansa – ajatus Fredin, Remuksen ja Doran hautajaisista kalvaisi hänen mieltään niin, että hän siirsi sen kiireesti sivuun. Sali oli totisesti muuttunut sitten viime näkemän – ennen kaikkea ruumiit, veritahrat ja kauhunhuudot loistivat poissaolollaan, mutta myös rikkoutuneet esineet oli korjattu tai raivattu pois ja saliin oli tuotu riveittäin puisia tuoleja, jotka kaikki olivat kääntyneinä rehtorin korokkeen suuntaan. Tupien liput olivat vaihtuneet feenikskuvioisiksi suruviireiksi ja katonrajassa luki useita yleisiä muistotekstejä, joista yhden Harry tunnisti vanhempiensa hautakivestä: ”vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema”. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa, mutta juuri silloin professori McGarmiwa riensi heidän luokseen.

”Harry – teille on varattu paikat eturivistä, muut Weasleyt ovat siellä jo – aloitetaan”, hän sanoi nopeasti ja viittoili Harrya seuraamaan. Hermione oli kuitenkin seisahtunut paikoilleen, ja kaikki muut kääntyivät katsomaan häntä ihmeissään.

”Sitä minä vain, että – tämä vaikuttaa jotenkin kylmältä, me istumme riveissä kuin kirkossa ja vain kuuntelemme… Ajattelin vain, että olisi mukavampi, jos kaikki saisivat muistella heitä yhdessä ja vaihtaa ajatuksia”, Hermione sanoi ja näytti hiukan nololta.

McGarmiwa ei kuitenkaan pahastunut, vaan hänen kasvoilleen nousi sama päättäväinen, hiukan kapinallinen ilme, jonka Harry oli oppinut tuntemaan vuosien aikana. ”Itse asiassa, taidat olla oikeassa, Hermione. Professori Lipetit, voisitko pyytää kaikkia nousemaan tuoleiltaan ja loitsia ne sivuun, meillä on muutos suunnitelmassa. Ja Horatius hyvä, voisitko pyytää noita paparazzeja poistumaan, heitä ei kaivata täällä tänään.”

Harry, Hermione, Ron ja George katselivat hiukan ihmeissään, kuinka nopeasti McGarmiwa järjesteli salin uudelleen ja pyysi sitten kaikkia kokoontumaan yhteen rehtorin korokkeen ympärille. Harry huomasi ilokseen, että osa ihmisistä poistui vaivaantuneina salista, niin että jäljelle jäivät vain ne, jotka todella olivat tunteneet vainajat. Kaikki istuivat rehtorin korokkeen ympärille, mutta McGarmiwa ei kiivennyt sinne puhumaan vaan istui rouva Weasleyn viereen ja kaikkien yllätykseksi tarttui tätä kädestä. Molly hymyili McGarmiwalle kiitollisena ja vuorostaan kurotti ottamaan kädestä vanhaa rouva Longbottomia, joka puolestaan rutisti vieressään istuvan Nevillen kainaloonsa. Neville tarttui vieressään istuvan Ginnyn käteen – Harryn sydän hypähti hiukan, kun hän tajusi, ettei ollut nähnyt Ginnyä kokonaiseen viikkoon – ja ketjureaktio jatkui, kunnes kaikki koolle kerääntyneet pitelivät toisiaan kädestä.

”Tervetuloa kaikille”, McGarmiwa sanoi tasaisen hiljaisella äänellä ja antoi katseensa kiertää ihmisjoukossa. ”Me olemme kaikki kerääntyneet tänne tänään kunnioittamaan jokaista noitaa ja velhoa, jotka menetimme Tylypahkan taistelussa. Heidän uhrinsa polttaa jokaista meistä, mutta meidän tulee myös muistaa, että heidän vuokseen tämä linna ja jokainen sen asukas on tänään parempi ihminen kuin ennen. Siksi haluaisin, että jokainen meistä kertoo edesmenneistä rakkaistamme jotakin, minkä voimme painaa sydämiimme.”

Hetkeen oli hiljaista, kun kukaan ei sanonut mitään. Pian kuitenkin pieni noita, jolla oli yllään suuri, sysimusta hartiahuivi, alkoi puhua pojastaan. Harry tunnisti sukunimen, ja hän tiesi pojan kuuluneen Korpinkynnen tupaan, mutta joutui myöntämään itselleen ettei ollut milloinkaan vaihtanut tämän kanssa sanaakaan. Sanat oikeamielinen, rehellinen ja älykäs virtasivat hiljalleen Harryn aivojen läpi – noita oli alkanut itkeä, ja Harry näki Lunan ja Chon monien muiden korpinkynsien tavoin nyökkäilevän kyyneleitä silmissään. Harry huomasi surevansa sitä, ettei ollut milloinkaan tutustunut poikaan.

Yhtäkkiä kaikki tuntuivat osallistuvan keskusteluun – ihmisten nimet soljuivat eteenpäin, ja erinäiset noidat ja velhot kuvailivat edesmenneitä yksittäisillä sanoilla ja hellillä lauseilla – Hermione kuului kuvaavan Colin Creeveytä uskolliseksi ja hyväsydämiseksi, ja Harry tiesi sen olevan totta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään ennen kuin tuli Remuksen ja Doran vuoro. Weasleyn isä puhui pitkään Remuksen sinnikkyydestä ja hyvästä sydämestä. Ginny katsoi Harrya suoraan silmiin sanoessaan, että Remus oli rakastanut toisia ihmisiä ympärillään niin paljon, että silloin tällöin tämä oli unohtanut rakastaa itseään. Harry tiesi, että hänen odotettiin sanovan jotakin, ja kun ihmiset katseet kerääntyivät hänen ympärilleen, hän tiesi, mitä aikoi sanoa. ”Remus olisi ollut maailman paras isä pojalleen Teddylle.”

Nymphadora Tonksia kuvattiin eläväiseksi, intohimoiseksi, värikkääksi ja rakastettavasti persoonaksi. Rouva Weasley sanoi kyyneliä silmissään, että ”sillä tytöllä” oli aina ollut sydän paikoillaan, ja Harry hymyili hiukan muistellessaan, millaista tuhoa Dora oli saanut aikaan Mollyn keittiössä. Kun puhe kääntyi Fred Weasleyyn, Harry vilkaisi automaattisesti Georgea. Hän tiesi muidenkin katsovan samaan suuntaan, mutta eivät siksi että George oli menettänyt kaksoisveljensä, vaan siksi että tämä oli kuin peilikuva Fredistä. Sanat ”erityinen”, ”hauska” ja ”aina iloinen” kiersivät suusta suuhun, mutta Harrysta ne eivät sopineet hetkeen. Vasta kun Percy hymyili kaihoisasti ja sanoi: ”loistavan nerokas”, Harrysta tuntui että he olivat päässeet oikeille jäljille. Ron ei sanonut mitään, mutta Hermione oli painautunut hänen kylkeensä kiinni ja hän oli upottanut nenänsä tämän hiuksiin. George tuijotti Tylypahkan loitsittua kattoa, josta auringonvalo siivilöityi ohuina säteinä pilvipeitteen lävitse ihmisten keskelle.
Lopulta kenelläkään ei ollut enää mitään sanottavaa. Silloin jostakin alkoi kuulua hiljaista linnunlaulua – se ei ollut feenikslinnun ääni, mutta Harry tiesi Fawkesin laulaneen samaa surumielistä sävelmää Dumbledoren kuolinyönä. Ääni voimistui, ja Harrysta tuntui, että hänen rinnassaan oleva suuri solmu kiristyi – kaikkialla ihmiset syleilivät toisiaan ja esittivät osanottojaan. Molly nyyhkytti Charlien rintaa vasten ja Arthur silitteli vaimonsa hiuksia, Ginny, George ja Percy halasivat toisiaan ja Harry kuuli Ginnyn puhuvan hiljaisella äänellä.

”Harry?” Hermionen ääni kuului Harryn selän takaa yllätyksenä, sillä hän oli ollut varma, ettei kukaan ollut edes huomannut hänen istuvan yksin. Hermione piteli yhä Ronia kädestä, ja kummankin silmät olivat itkusta punaiset, mutta Hermione ojensi toista kättään Harrya kohti. Harry yritti hymyillä hänelle rohkeasti, mutta tunne, joka pyyhkäisi hänen ylitseen, oli liian voimakas – tieto siitä, että Ron ja Hermione olivat edelleen hänen vierellään, vaikka Remus, Dora, Fred, Dumbledore, Sirius ja monet muut olivat yksi kerrallaan soljuneet pois hänen luotaan, sai tukalan tunteen hänen rinnassaan helpottamaan. Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä ja hän painautui Hermionen olkapäätä vasten. Hermione silitti hänen hiuksiaan lohduttavasti ja myös Ron tuli lähemmäs istumaan. He kolme istuivat siinä pitkään, kaikki yhdessä, vielä sittenkin kun linnunlaulu loppui ja kaikki muut olivat lähteneet salista, ja hiljalleen kipu alkoi hellittää ja kaivattu onnentunne alkoi hiipiä linnan tammiovista sisään. Jos kaiken sen tuskan, menetyksen ja onnettomuuden jälkeen he olivat yhä yhdessä, mikään hinta maailmassa ei saattanut olla liian korkea. Se ei ollut menetys – se oli voitto.

* * *

A/N: lisää on odotettavissa =)

[Lils]

Hei, tämäpä mielenkiintoinen fic! Jo nimi kuulosti ihanalta; se on nätti ja kovin nostalginen, ja kiiltokuva-sanasta tulee yleensäkin sellainen muisteleva, valjusti hymyilyttävä mielikuva, josta pidän kovasti. Mikäli oikein ymmärsin, ficin juoni tulee aika vahvasti riippumaan näistä valokuvista, ja se oli minusta aika hieno keksintö: Varsinkin ensimmäinen luku kun oli niin lyhyt, ja tavallaan sellaiset pienet kokonaisuudet kuulostavat kivemmiltä ja kattavimmilta kuin pitkä sepustus viimeisen taistelun jälkeisistä päivistä.

Kirjoitustyylisi on mukava. En ole hetkeen lukenut muuta kuin ailahtelevia tunnelmointitekstejä, hiljaisia, kesäsateita - olen kaivannut tällaista pirteää, reipastahtista, hyvin kuljettavaa ja mukaansatempaavaa kirjoitustapaa! Tekstisi on ihanan raikasta ja helppolukuista, ja vaikka kuvailetkin runsaasti, sitä ei sillä tavalla ajattelisi, vaan nimenomaan luot tekstin sijaan niitä mielikuvia ja tapahtumia, sen ympäristön. Vaikka välillä putoankin kelkasta (olen kyllä nopea lukija, mutta paha tapani on olla oikeastaan ymmärtämättä yksinkertaisia lauseita, ja välillä menenkin ihan sekaisin mitä tapahtuu kun pari sanaa tipahtaakin välistä), tämä on hyvin kiinteää ja kaikkea muuta kuin horjuvaa tekstiä!

Pidän myöskin pienistä yksityiskohdista, joita käytät. Ehkä valokuvan mustavalkoisuus oli liioiteltua kun kyseessä oli kuitenkin vasta 90-luku, mutta sekin toi sellaista pientä pesäeroa kahden sukupolven väliin. Sen sijaan rakastuin noihin feenikssuruviireihin, sekä siihen, miten Jamesin ja Lilyn muistolause tuntui olevan vähän yleisempi, muttei silti mikään ykköshuutoa - sen vilahtaminen tuolla muiden mukana oli vain hieno. Myöskin Georgen laihtuminen ja selvästi riutuneisuus, mutta feikkaava urhollisuus ja se, ettei häneen keskitytty täydellä teholla, oli hyvä - tässä ensimmäisessä osassa tykästyin kuitenkin kovasti siihen, miten yhteen asiaan ei jumituta, vaan keskitytään tavallaan kaikkeen, siihen yleisilmeseen: nimenomaan siihen, mikä ihmiset vei siihen valokuvaan, josta tällä kertaa on kyse.

En ole hetkeen lukenut viimeistä kirjaa, mutta muistan kyllä elävästi sen hyytävän, koruttoman tunteen, joka seurasi siitä kaikesta. Täytyy myöntää, että kun kaikki istuivat piiriin ja ottivat toisiaan kädestä (varsinkin Nevillen kaivautuminen isoäidin kainaloon oli hellyyttävä), kulkivat kylmänväreet ihan joka puolella ja meinasin kai itkeäkin. Tuollaisella yksinkertaisella asialla sait kaikki tunteet pinnalle, ja se oli eleenäkin niin hirveän kaunis!

Ginny katsoi Harrya suoraan silmiin sanoessaan, että Remus oli rakastanut toisia ihmisiä ympärillään niin paljon, että silloin tällöin tämä oli unohtanut rakastaa itseään.

Ei hemmetti. ♥ Tämä oli kaikista sulattavin ikinä! Myöskin se, miten Harry veti puheeseen Teddyn, ja oaa. En ole koskaan osannut arvostaa tarpeeksi Remus/Doraa, ja vaikka onkin karua, ettei kaksikosta puhuttu tässä paljoakaan avioparina, minua ei haitannut (lol), vaan tuo isävertaus ja Ginnyn sanat olivat ihan tajuttoman kauniita. Lisäksi, kuitenkin, tuohon Ginnyn ajatukseen oli niin hyvin tiivistetty jotenkin koko Remus, että iiks.

Hän tiesi muidenkin katsovan samaan suuntaan, mutta eivät siksi että George oli menettänyt kaksoisveljensä, vaan siksi että tämä oli kuin peilikuva Fredistä. Sanat ”erityinen”, ”hauska” ja ”aina iloinen” kiersivät suusta suuhun, mutta Harrysta ne eivät sopineet hetkeen. Vasta kun Percy hymyili kaihoisasti ja sanoi: ”loistavan nerokas”, Harrysta tuntui että he olivat päässeet oikeille jäljille. Ron ei sanonut mitään, mutta Hermione oli painautunut hänen kylkeensä kiinni ja hän oli upottanut nenänsä tämän hiuksiin. George tuijotti Tylypahkan loitsittua kattoa, josta auringonvalo siivilöityi ohuina säteinä pilvipeitteen lävitse ihmisten keskelle.

On kai itsestään selvää, että Fred ja George ovat hauskoja ja iloisia ja plahplahplah, mutta eihän tuo todellakaan kerro mitään! Ei ole koskaan saatu tietää, millaisia ystäviä pojat olivat jokaiselle (ihan suoraan siis), mitä he ajattelivat, niin edespäin, mutta kyllä heissä on aina ollut enemmän, ja minusta on hienoa, miten kiinnitit itsekin siihen huomiota. Percyn lausahdus oli aivan tajuttoman kaunis ja kaiken muun musertava - niin totta.

”Harry?” Hermionen ääni kuului Harryn selän takaa yllätyksenä, sillä hän oli ollut varma, ettei kukaan ollut edes huomannut hänen istuvan yksin.

Tämä sisäisti jollain tavalla hyvin karusti sen, mitä Harry on kaikille. Voittaja, sankari, valonkantaja - mutta kukaan ei ehkä huomannut, että vaikka Harry oli johtanut nuoria ja ystäviään ja ratkaissut kaiken, hän oli itse menettänyt ihan hirveästi. Hermione toi persoonaansa esiin jo aiemmin änkyttäessään napakoita ehdotuksia McGarmiwalle, mutta tämä oli hänen hetkensä: kaunis ele, joka sai pysähtymään.

Mutta voi luoja. Viimeistä kappalettaan myöten tämä valokuva tarinoineen oli aivan tajuttoman kaunis ja pysäyttävä - en ehkä voi sanoa muuta, kuijn että en ole lukenut mitään näin koskettavaa ja tunnelmallista hetkeen. Kiitos ihan mielettömästi! Jatkoa kärsimättömänä odotellessa. : )

[Aiqsu]

Lils: Oi mikä ihana pitkä herkullinen kommentti, kiitos<3! Kyllä, tämän ficin juoni etenee kuva kuvalta. Kiva että tykkäät tyylistä ynnä muista yksityiskohdista. Mitä tuohon mustavalkoisuusjuttuun tulee, se kuva oli tahallaan sellainen, ei suinkaan siksi että se olisi jotenkin vanha tai jotain :’D Joka tapauksessa iso, valtava kiitos kehuista, olen tooosi iloinen että joku tykkäsi tästä – osa näistä kuvista tulee todella olemaan sellaisia kevyitä tunnelmapalasia, osaan tulee ensimmäisen osan tavoin tunnetta – joka tapauksessa tällaista sekametelisoppaa. Tässä sitä jatkoa jo heti tuleekin =)

* * * * * * * * * *

Toisella sivulla oli kaksi kuvaa, jotka oli otettu Tylypahkasta toukokuun 20. päivänä. Silloin Weasleyt yhdessä Harryn ja Hermionen kanssa olivat jättäneet sodan haamut taakseen ja palanneet kotiin. Ylemmässä kuvassa Dumbledoren marmoriarkku kimmelsi auringonpaisteessa, ja sen kannella lepäsi puhtaanvalkea ruusu. Harry oli palauttanut seljasauvan omalle paikalleen ja Hermione oli poiminut ruusun professori Verson kukkatarhasta. Toisessa kuvassa taas professorit McGarmiwa, Lipetit, Verso ja Kuhnusarvio hyvästelivät heitä koulun ulko-ovilla – Kuhnusarvion kasvoilla oli tyytyväinen hymy kun hän taputti Harrya selkään, Hermione kyynelehti rutistaessaan pikkuruista Lipetitiä niin että tämä oli vähällä kellahtaa kumoon, ja Ron kätteli McGarmiwaa, joka tuskin oli milloinkaan hymyillyt hänelle yhtä suopeasti.

Seuraava kuva haalistuneen liimapaperisivun yläreunassa erosi huomattavasti edellisistä. Ohittuvan kevään hentous oli rapissut siitä viimeistä hippua myöten, ja kuvassa Kotikolon puutarha kylpi kullankeltaisessa lämmössä. Neljä velhoa ja kolme noitaa istui puutarhaa ympäröivällä aidalla, ja laskeva aurinko heijastui hiukan punertavana heidän hymyileviltä kasvoiltaan – Ronin pisamat olivat erityisen selkeitä, ja valkea päivänkakkara antoi kontrastia Ginnyn leiskuville kreppikiharoille. Hermione oli vetänyt Lunan kainaloonsa, ja Nevillen katse harhaili liikkuvassa kuvassa usein harmaasilmäisen keijukaistytön suuntaan. Seamus Finnigan nauroi heinänkorsi suussaan ja vitsaili Harryn kanssa jostakin. Kuvan alla oli teksti:
”Kotikolossa alkukesästä 1998 – Albuksen kaartin ydinjoukko”


Kesäkuun alun päivät olivat kaikki olleet helteisiä. Tällä hetkellä Harryn Fabian Prewettiltä peritty kello osoitti kello viittä, mutta sää ei ottanut viiletäkseen, ja vaikka Saukkonummen heinikoissa suhisikin lämmin tuuleviri, kurpitsamehukannuun oli tarvittu suuri lasti ikijääpaloja ennen kuin se oli saatu pysymään viileänä. He olivat kerääntyneet Kotikolon vanhan puutarhapöydän ääreen, Harry, Hermione, Ron, Ginny ja Luna, joka oli jo aamuvarhaisella kiirehtinyt parin mäenvälin päästä kylään. Ron ja Hermione kinastelivat jostakin, kenties parhaillaan käynnissä olevan räjähtävän näpäyksen oikeudenmukaisuudesta, mutta Harry huomasi ettei kumpikaan ollut tosissaan – Ronin silmäkulmassa oli koko ajan kiusoitteleva pilke, ja lopulta Hermione ”raivostui” niin paljon että alkoi kutittaa häntä. Ginny ja Luna nauroivat, kun Ron ulvoi hädissään ja yritti paeta tuoliltaan, mutta kellahti kumoon nurmelle ja jäi ansaan. Harry katseli Ginnyä, jolla oli tänään lyhyt valkovihreä kesämekko ja tiheästi laineilevat kiharat. Tytön hoikat sääret olivat ristissä ja toinen käsi naputteli huolimattomasti pöytää radiosta soivan kappaleen tahdissa. Aivan kuin ennekin, Ginnyn näkeminen sai perhoset lehahtamaan Harryn mahaan, mutta nyt siihen oli tullut jotakin uutta – pikku hiljaa hän alkoi nähdä kaikki mahdollisuudet, joita ennen ei ollut.

”Minun isäni aikoo vuokrata pienen mökin Windermeren rannalta kesäksi – hän tekee yhteistyötä Taikakasvio-lehden kanssa, he aikovat tutkia makeanveden limppien ravintoa Britannian järvissä”, Luna ilmoitti. Hermione vilkaisi häntä toinen kulmakarva koholla, selvästi pohtien, millä verukkeella Taikakasvion toimittajat oli saatu mukaan moiseen projektiin, mutta lopulta hän päätti antaa olla. Ronin onnistui kuitenkin Hermionen huomion herjetessä paeta, ja hän ryntäsi kohti puutarhan porttia ja siitä ulos pitkälle hiekkatielle. Hermione lähti hänen peräänsä, ja Ginny pudisteli päätään hymyillen.

”Nuo kaksi”, hän sanoi Harrylle, ”ovat kieltämättä aika söpöjä. Aion kostaa Ronille jokaisesta kommentista, jonka hän koskaan heitti minulle ja sinulle – eikä me sentään koskaan kieritty kuin kakarat keskellä heinäpeltoa. Hermionestakin löytyy ihan uusia puolia kun hän on rakastunut.”

”Jep”, Harry totesi ja unohtui katsomaan Ginnyä silmiin. Hän tiesi heidän molempien muistelevan aikaa, jolloin he olivat viettäneet aikaa kahdestaan Tylypahkan tiluksilla. Toistaiseksi he eivät olleet palanneet siihen – oli aivan liian aikaista vetää sellaisia asioita kuin seurustelu ja tulevaisuus esiin, kun Fredin hautajaiset olivat edessä eikä George vieläkään poistunut huoneestaan kuin muutamaksi tunniksi päivässä. Harry itsekin oli tuntenut olonsa vieraaksi ja hieman eksyneeksi Kotikolossa. Se oli ensimmäinen kesä, jonka hän vietti poissa Likusteritieltä, ja seuraava vuosi olisi ensimmäinen Tylypahkaton vuosi seitsemään vuoteen. Hän ei ollut vielä aivan varma siitä, missä koti oli, ja mihin hän sen rakentaisi. Ei kai siis voinut olettaa hänen tietävän, kenen kanssa hän tahtoi rakentaa tulevaisuutensa.

”Hei, Harry, tule tänne! Tulkaa kaikki!” kuului yhtäkkiä Hermionen innostunut ääni tieltä. Harry kääntyi katsomaan hänen suuntaansa, ja näki kaksi hahmoa, jotka olivat juuri ilmiintyneet lähimmän kukkulan huipulle. Edes kaukaa Seamusin riehakkaasti vilkutuksesta ja Nevillen leveästä, hiukan vinohampaisesta virnistyksestä ei voinut erehtyä. Harry riensi portille Ginny ja Luna kannoillaan.

”Kutsuitko sinä heidät?” Ron kysyi naama virneessä Lunalta, joka oli ainoa, jonka kasvoilla ei näkynyt hippuakaan yllätystä. Luna hymyili uneksuvaan tapaansa.

”Onhan minulla yhä se vanha kultakaljuuna… Ajattelin, että se olisi mukava yllätys”, hän hymyili. Hermione ja Ginny edellä kaikki lähtivät talsimaan soratietä Nevilleä ja Seamusta vastaan. Pojat näyttivät hiukan vierailta kesävaatteissa, sillä Harry ei uskonut koskaan nähneensä kumpaakaan sonnustautuneena muuhun kuin Tylypahkan koulukaapuihin. Nyt Seamusilla oli päällään vanha, väljä Irlannin huispausmaajoukkueen fanipaita ja shortsit ja Nevillellä oli upouuden näköinen kauluspaita ja rikkinäiset jästifarkut. Hermione tavoitti pojat ensimmäisenä ja hyppäsi halaamaan Nevilleä, joka nosti hänet ilmaan ja pyöräytti kerran ympäri. Seamus antoi Ginnylle pusun poskelle ja löi sitten Harrya niin lujan tuttavallisesti selkään, että tämä epäili lapaluunsa murtuneen.

”Miten menee, Harry? Ron?” Neville kyseli halatessaan Ginnyä. ”Kuulin, että Päivän profeetta halusi tehdä kokonaisen erikoisnumeron sinusta ja Voldemortista, Harry. Ei kai se Luodikon lehmä vain ole siellä töissä enää?”

”Ehei”, Hermione vastasi Harryn puolesta ja hymyili julmasti. ”Hänen juttunsa siinä lehdessä ovat jo vuosia sitten ikään kuin… purkitettu.”

”Ja minä annan haastattelun mieluummin vaikka vuorenpeikkojen vierailevalle kolumnistille kuin Päivän profeetalle, sillä ei niistä tiedä, vaikka yrittäisivät vieläkin kysellä, listinkö minä Dumbledoren ja Cedricin vai en”, Harry tokaisi. ”Kummasti lehdet muuttavat mieliään nykypäivänä.”

”Siitä puheen ollen”, Luna sanoi kasvoillaan vakava ilme, jollaista hänen kasvoillaan harvoin näkyi – Harry arveli, että Luna oli ollut aikeissa sanoa asiansa jo pitempään, ”isä on todella pahoillaan siitä, miten käyttäytyi silloin kun sinä kävit meillä viime keväänä. Se ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Hän yrittää kovasti korvata sen sinulle.”

”Joo, uusimmassa Saivartelijan numerossa kannustettiin äänestämään sinua seuraavaksi taikaministeriksi, Harry”, Seamus virnisti. ”Kiinnostaisiko pieni annos mainetta ja julkisuutta?”

Harry nielaisi irvistyksen ja hymyili Lunalle. ”Ei se mitään, me tiedetään että sinun isäsi on pohjimmiltaan hyvä tyyppi – vaikka minun puolestani Kingsley saa kyllä pitää virkansa”, hän lisäsi painokkaasti.

”Minä sanoin isälle että sanoisit noin”, Luna hymyili. Harry naurahti ja huomasi ohimennen, että Nevillen katse oli liimautunut Lunaan. Tytön vaaleat hiukset imivät platinanhehkua auringosta, tämän posket punoittivat helteestä ja päällään Lunalla oli erikoinen mutta hyvin kaunis tyllimekko. Se oli kuin risteytys jästien balettipuvusta ja jonkinlaisesta keijuasusta, jopa pienet siivet lepattivat itsekseen turkoosin paitaosan selässä. Harry mietti, olisiko Luna tahtoessaan päässyt lentämään niiden avulla.
Seitsikko palasi Kotikolon puutarhaan, Hermione kutsui paikalle kaksi lisätuolia (loitsu sai aikaan melkoisen ryminän Kotikolon sisällä, ja Harry kuuli Posityyhtysen ja Hermeen kirkuvan ja sirkuttavan kauhuissaan) ja he istuivat pöytiin vaihtamaan kuulumisia. Seamus oli ehtinyt viettämään kotonaan jo melkein kokonaisen viikon, ja naureskellen kertoili nyt äitinsä suhtautumisesta velhosotaan. Rouva Finnigan oli hyvin hillitty nainen, mutta kun tämä oli kuullut taistelun syttymisestä, tämän pasmat olivat menneet pahemman kerran sekaisin. Seamusin isä, joka oli jästi, ei puolestaan ollut ymmärtänyt tilanteesta mitään.

”Hän oli sanonut kirjaimellisesti näin: ’kuinka huonosti Seamusille voi käydä, jos pari öykkäriä heiluttelee taikasauvojaan häntä kohti?’”, Seamus kertoi ja Neville ulvoi naurusta. ”Voitte ehkä kuvitella ilmeen äitini naamalla. Lopulta tilanne oli päätynyt siihen, että äiti oli kironnut isän sormet solmuun, ja he olivat joutuneet lähtemään Pyhään Mungoon. Eipä isä enää ole vähätellyt taikuutta sen jälkeen, kun tapasi pari sen sairaalan parantajaa.”

”No, eiväthän jästit voikaan tajuta mitään taikuudesta”, Hermione sanoi hymyillen, ja Harry mietti, ajatteliko tämä omia vanhempiaan. Toistaiseksi herra ja rouva Granger olivat iloisesti Australiassa. ”Entä sinä, Neville? Mummosi mahtaa olla ylpeä.”

Seamus ja Neville katsahtivat nopeasti toisiaan ja molemmat naurahtivat. ”Joo, lievästi sanottuna”, Seamus virnuili.

”Jep, heti kun pääsimme kotiin, mummo tyhjensi koko matka-arkkuni, heitti kaikki kaavut takkaan ja ilmoitti, että aikoo ostaa minulle uuden vaatekerraston parhaasta löytämästään pukuliikkeestä. Sitten hän sanoi, että aikoo ottaa yhteyttä taikaministeriöön ja kysyä, saisinko minäkin Merlinin ritarikunnan arvonimen”, Neville hymyili Harrylle vähän nolona ja kääntyi sitten katsomaan Ronia, ”vaikka eihän se ihme olisi, autettiinhan me kaikki ottamaan kuolonsyöjiä kiinni, eikö niin? Ainakin sinun äitisi, jos joku, ansaitsisi sen.”

”Kuinka niin?” Ron kysyi, mutta hetken kuluttua hän tajusi mistä Neville puhui. ”Aivan. Lestrange. En minä tiedä, ministeriössä on kai vielä aikamoinen kaaos, kun yritetään selvittää kuka teki mitä ja kuka oli komennutettu. En tiedä mitään muuta kuin sen, että Dolores Pimento on saanut potkut. Tätä nykyä hän kuulemma putsaa Sianpään pubin vessoja.”

”Siinäpä on Aberforthille kaivattu apulainen”, Seamus pärskähti. ”Toivottavasti hänellä on muutama laiton vuohiristeytys jemmassa takahuoneessa, jotta hän voi pelotella niillä sitä vanhaa rupikonnaa. Pimentohan vihaa puolilajisia.”

”Sinun mummisi on kyllä oikeassa, Neville”, Hermione palasi edelliseen puheenaiheeseen, ”sinä kuulut myös siihen ritarikuntaan. Jos et sinä olisi tappanut sitä kamalaa käärmettä, Harry ei olisi ehkä koskaan onnistunut. Ja Luna, sinä autoit meitä Korpinkynnen diadeemin kanssa – Seamus, Ginny, kaikki mitä te teitte koulussa viime vuonna kun me ei oltu siellä… Ja Ron, ilman sinua-”

”Hys”, Ron hymyili Hermionelle. ”Älä unohda itseäsi. Ilman sinua me oltaisiin jääty loukkuun niin monta kertaa, me ei oltaisi päästy häistä pois, Yaxley olisi napannut meidät Kalmanhanaukiolla...”

”Puhumattakaan siitä, miten urhea sinä olit Malfoyn kartanossa”, Luna lisäsi. Harry hätkähti, sillä hän ei muistanut myös Lunan olleen siellä… Luna oli kuullut Hermionen keksimän valetarinan, mutta hän ei ollut nähnyt Bellatrixia puristamassa tikaria vasten Hermionen kaulaa… Ajatus sai Harryn värähtämään kauhusta.

”Ei me kaivata niitä arvonimiä, Hermione”, Neville sanoi hetken kuluttua mietteliäänä. ”Tai siis, ne ovat vain virallisia osoituksia, niillä osoitetaan kaikille muille mitä me ollaan tehty… Eikö tärkeämpää ole se, että me muistetaan joka päivä, mitä me hävittiin ja mitä voitettiin siellä? Minä olen hiton paljon ylpeämpi siitä, että voin sanoa kuuluvani Albuksen kaartiin, kuin koskaan voisin olla mistään ritarikunnista.”

”Hyvin sanottu, kamu”, Seamus yhtyi ajatukseen. ”Albuksen kaarti oli harvinaista, koska me tahdottiin tehdä jotain, ja onnistuttiin siinä. Kuinka moni teini-ikäisten järjestö voi sanoa samaa? Pirhana, me sentään autettiin tuhoamaan maailman vaarallisin pimeyden velho.”

”Ei, vaan me tuhottiin hänet, me kaikki”, Harry sanoi ja hymyili. Ajatus oli vieläkin kummallista sanoa ääneen, mutta sen verran Harry tiesi, ettei hän tahtonut kunniaa itselleen. Ei se ollut vain hänen, se oli heille jaettavaksi.”

”Ja me häädettiin se Pimennon akka tiehensä niin kuin oli alun perin tarkoitus”, Ron tokaisi tyytyväisen näköisenä. ”Tai ehkä se ei ollut tarkoitus, mutta minä ainakin toivoin sitä.”

”Me tuotiin myös professori Dumbledoren nimelle kunniaa”, Hermione lisäsi.

”Ja me saatiin upeita ystäviä”, sanoi Luna, ja Neville nyökkäsi painokkaasti. Harry ajatteli Lunan huoneen kattoa, jossa hänen kasvonsa muiden muassa katselivat alas, ja niitä ympäröi loputon teksti, joka koostui sanasta ”ystävät”. Harry muisti ajatelleensa siihen aikaan, kun Pimento aloitti työnsä pimeyden voimilta suojautumisen opettajana, että huolestuttavaa oli se, että he eivät oppineet puolustautumaan pimeyden velhoja vastaan. Jälkiviisaudella ajatellen hän arveli, että hänen olisi pitänyt yhtä lailla pelätä sitä, mitä ministeriön asettama kuri teki ihmisten väliselle luottamukselle ja rakkaudelle. Ei mikään taistelu ollut voitettavissa, jos ei ollut ihmisiä ja periaatteita, joiden nimissä sitä kävi.
 
”Joo, hienosti ollaan pärjätty. Ehkä ne kohta päästää meidät jo kiltaankin”, Ron heitti pisteeksi i:n päälle ja kaikki purskahtivat nauruun. Ehkä teot, kunnia ja maine asettivat ihmiset kunniakorokkeelle, mutta ystävät olivat ne, jotka pitivät hänet sillä – niin kauan kuin toiset jaksoivat seistä rinnalla tukemassa, saattoi horjua mutta ei milloinkaan pudota. Harry kuunteli Lunan naurua, hän näki Nevillen taputtavan Ronia selkään – Hermione nojasi päätään Ginnyn hartiaan ja Seamus heilautti taikasauvaansa, onnistuen rikkomaan lasisen mehukannun pitkin pöytää. Albuksen kaarti ei ehkä ollut enää Tylypahkassa, eikä se enää kapinoinut tai taistellut, mutta se asuisi heissä jokaisessa puhtaana rohkeutena ja uskollisuutena, valmiina valamaan heihin uskoa pelon hetkellä.

[Feliicia]

Vau, tosi mielenkiintoinen juoni, tai siis tää koko idea, että Hermione ja lapset muistelee noita aikoja valokuvien kautta, ja sitten valokuvaan liittyy aina joku tapahtuma. Sä oot hitsin nerokas. 

Kun luin tota muistotilaisuusjuttua, meinasi oikeasti alkaa itkettämään. Ja toi, että George on sulkeutunut, se on jotenkin inhimmilisempää kuin se että se itkisi joka puolella. Neville + Luna =love<3 ja tosta ei sitten poiketa. 

Ihanaa, myös oli se, että Seamuskin oli nyt ainakin tossa toisessa mukana. Siitä kirjoitetaan harmittavan vähän. Hahmot vaikuttaa itseltää, ajatus rakastuneest aHermionesta ja Ronista on jotekin hullunkurinen. Ne saa kieriskellä heinäpellossa vaikka kuinka kauan...

Mä en saa kasaan niin pitkää kommenttia kuin Lils, mutta mä toivon, että tää piristäää sun päivää.

[Kukkaiskeiju]

Tää on jotenkin mielenkiintoinen. Muistelot vanhasta ajasta taitaa olla sellainen asia, jota ei täältä löydäkään. Ihana ku
vitella ne kuvat ja sitten ihmiset ja mitä he tekivät ja keskustelivat...
George on sellainen, kuin pitää, ei mikään itkusilmä joka itkee koko ajan, vaan sulkeutuu huoneeseensa miettimään. Onhan se ollut hänelle aika iso merkitys, kuin olisi menettänyt toisen (korvan, no ei, surkeaa yritystä keksiä jotain hauskaa, kun tää on kuitenki aika vakavamielinen ficci) puolen itsestään.

Sanat ”erityinen”, ”hauska” ja ”aina iloinen” kiersivät suusta suuhun, mutta Harrysta ne eivät sopineet hetkeen. Vasta kun Percy hymyili kaihoisasti ja sanoi: ”loistavan nerokas”, Harrysta tuntui että he olivat päässeet oikeille jäljille. Ron ei sanonut mitään, mutta Hermione oli painautunut hänen kylkeensä kiinni ja hän oli upottanut nenänsä tämän hiuksiin. George tuijotti Tylypahkan loitsittua kattoa, josta auringonvalo siivilöityi ohuina säteinä pilvipeitteen lävitse ihmisten keskelle.

Vasta tuo Percyn sanoma ''Loistavan nerokas'' tuli sieltä sydämestä, ja kuulosti jotenkin aidommalta, kuin nuo muut. Sen voi sillä tavalla lausua vain joku joka välittää. George vaikutti siltä, että pidättelee itkua tai peittelee suruaan, kun katsoi kattoon eikä sanonut mitään. Luultavasti kyynel silmäkulmassa, voi pikku Georgie - parkaa.

Haluun kuulla Harrysta ja Ginnystä. Näitten suhde on kirjoissa niin jotenki täydellinen, kun niillä ei ole aikaa seurustella kunnolla, niin että olis kiva saada siihen jotain pientä kärhämää, ja sellasta normaalii hempeilyä.

Harry katseli Ginnyä, jolla oli tänään lyhyt valkovihreä kesämekko ja tiheästi laineilevat kiharat. Tytön hoikat sääret olivat ristissä ja toinen käsi naputteli huolimattomasti pöytää radiosta soivan kappaleen tahdissa. Aivan kuin ennekin, Ginnyn näkeminen sai perhoset lehahtamaan Harryn mahaan, mutta nyt siihen oli tullut jotakin uutta – pikku hiljaa hän alkoi nähdä kaikki mahdollisuudet, joita ennen ei ollut.

Ginny on Ginny, kuten aina. Ihanaa kun Harry alkaa nähdä niitä mahdollisuuksia (vinkki vinkki Harry, mitäs mahdollisuuksia sinä ajattelet ) mitä sillä nyt on kun ei ole riskiä et se kuoleeki yhtäkkiä tai vaarantaa Ginnyn jotenkin tosi pahasti.

Ron ja Hermione kinastelivat jostakin, kenties parhaillaan käynnissä olevan räjähtävän näpäyksen oikeudenmukaisuudesta, mutta Harry huomasi ettei kumpikaan ollut tosissaan – Ronin silmäkulmassa oli koko ajan kiusoitteleva pilke, ja lopulta Hermione ”raivostui” niin paljon että alkoi kutittaa häntä. Ginny ja Luna nauroivat, kun Ron ulvoi hädissään ja yritti paeta tuoliltaan, mutta kellahti kumoon nurmelle ja jäi ansaan.

Hermy ja Ron kuulostaa niin ihanilta. Ron ottaa esiin Hermionesta tämmösen leikkisän puolen, eikä se ole koko ajan nenä kirjassa tai miettimässä jotain (muka) kovinkin tärkeää (ja älykästä) juttua.

Hermione oli vetänyt Lunan kainaloonsa, ja Nevillen katse harhaili liikkuvassa kuvassa usein harmaasilmäisen keijukaistytön suuntaan.

Ah, olen aina ollut sillä kannalla, että Luna ja Neville ois niiiiiiin täydellinen pari, joten tää Nevillen vilkuilu Lunan suuntaan on jotaain niiiiiiiiiin (i-kirjainten ylikäyttöä, vakava rikkomus, laittakaamme se muistiin) söpöä ja ihanaa. I'm in heaveeeen jos sä laitat niiden välille jotain. 

Noniin, tässä tämäkin kommentti, ja odottelen innolla jatkoa 

[Aiqsu]

Feliicia: No voi kiitos Itsekin tykkäsin tästä ideasta aika lailla, lähinnä siksi, että pätkien pituus ja tyylilaji saa aika vapaasti vaihdella. Hyvä jos sain jotain tunnetta muistotilaisuuspätkään. Neville & Luna on rakkaus, mutta... No, ainakin jonkun verran kyseistä paritusta tullaan kyllä näkemään jatkossa. Seamus tulee kyllä varmaan hiipparoimaan kuvioissa jonkin verran, ja Ron ja Hermionehan on Pottereiden Se Yksi Suuri Rakkaustarina joten ne kyllä pysyvätkin siellä heinäkasassa. Ruohikossa. Missä vaan. Ja ei pituudella katsos ole väliä, mä rakastan jokaista kommenttia täysin tasapuolisesti. 

Kukkaiskeiju: Kiva että mielenkiinto heräsi. Ja ei tämä nyt niin vakavaa ole, osittain on mutta lupaan kyllä hempeää fluffyilya jatkoon. Harry/Ginnyä tullaan näkemään todella paljon joten sen puutteesta ei ole huolta, ja Harryhan on tunnetusti dirty perverd joten sillä on kyllä mahdollisuudet hanskassa. (Eikä mitään kaksimielisyyksiä tuosta hanskasta ) Ja totta kai, Hermione saa vihdoinkin olla onnellinen kun sillä on Ron. Luna/Nevilleä nähdään varmaankin jatkossa, tilaamanne uusi valokuva tulee tässä, ållahüva 

A/N: Uudesta osasta sen verran, että itselleni tämän kirjoittaminen oli jossainmäärin hyvin raskasta, rupesin itkemään kolme kertaa :'D En tiedä otatteko tätä yhtä raskaasti kuin minä otin, mutta tulipahan tehtyä. Risusia ja ruususia olisi kiva saada jälleen :3

* * * * * * *

Valokuva-albumin kolmannen sivun alalaidassa oli tavallista leveämpi kuva, jota katsoja olisi ensivilkaisulla saattanut luulla tavalliseksi jästikuvaksi. Tämä johtui siitä, että ihmiset, jotka olivat kaikki pukeutuneet mustiin kaapuihin, tuskin liikkuivat – kaikki olivat painaneet päänsä alas, eikä kukaan puhunut. Kukaan ei edes hymyillyt. Hetken kuluttua Molly Weasley kääntyi katsomaan kameraan, ja hänen punareunaisten silmiensä lisäksi näkyviin tuli kivinen hauta, niin pyöreä kivi, että jästit olisivat sanoneet sen pyörineen suuressa joessa vuosisatoja. Kuvan alaotsikossa luki:
”Lepää rauhassa, Fred Weasley - ’joka mennyt on, mutta vain hetkeksi – iäksi eläköön sydämissämme.’”

Kotikolon vanhan takan yläpuolella roikkui yhä se peili, jolla oli tapana jaella käskyjä niille, jotka ihailivat siitä kuvaansa. Kesäkuun 20. päivänä se tuntui kuitenkin yhdessä muun talon kanssa hiljenneen – tai sitten se ei yksinkertaisesti nähnyt mitään huomauttamisen aihetta Harryssa, joka vilkaisi siihen matkallaan Kotikolon puutarhaan. Harry oli kerrankin saanut hiuksensa kuriin Hermionen taikaliemien avustuksella ja hänen päällään oli virheetön, smokkimainen juhlakaapu. Talon hiljaisuus tuntui kaikuvan hänen korvissaan, edes Koukkujalka ei ryntäillyt tavalliseen tapaansa ympäri huonetta. Kaikkien muiden täytyi olla jo ulkona, tai sitten he piileksivät huoneissaan, sillä ei kukaan tahtonut todella lähteä hautajaisiin tänään – ei vielä, ei nyt kun toukokuussa syntyneissä haavoissa oli niin ohut sideharso päällä, että ne saattaisivat revetä auki pienimmästäkin kosketuksesta. Äänettömyys ei ollut hyvä ystävä sille, joka yritti paeta omia ajatuksiaan.
Eteisen ovi aukeni narahtaen, ja Harry säpsähti, irrottaen katseensa peilikuvastaan. Tulija oli Ginny, jolla oli päällään pikimusta, nilkkoihin ylettyvä pitsikaapu. Hän oli nostanut punaiset hiuksensa soljella epäsymmetriseksi mutta kauniiksi nutturantapaiseksi niskaan, ja hänen huulensa oli maalattu ruskeanpunaisella sävyllä, mutta ne eivät hymyilleet. Hän vain katsoi Harrya ja Harry katsoi takaisin, aivan kuin kumpikin olisi unohtanut, miksi Ginny oli tullut – Harrya odotettiin ulkona, heidän oli aika mennä, eivätkä he voineet jäädä sisään pakoilemaan. Oli aika palata painajaiseen, joka olikin totta – eihän Fred enää heräisi. Ginny nojasi päätään ovenkarmiin ja huokaisi syvään.

”Aika mennä?” Harry kysyi lopulta yksinkertaisesti. Ginnyn nyökkäys oli vastahakoinen, mutta Harry käveli hänen luokseen. Hänen mielensä pohjalla oli alkanut kyteä miete siitä, että hän ei ollut se, jonka veljeä tänään haudattiin (vaikka yhtä hyvin niin olisi voinut olla, siltä hänestä tuntui), eikä toisten pitäisi joutua odottamaan häntä. Hän ojensi kätensä, ja Ginny tarttui siihen.
Arthur nyökkäsi Harrylle, kun he astuivat ovesta ulos, eikä Harry muistanut monia kertoja, jolloin Weasleyn iloinen ja innokas isä olisi ollut yhtä vakavakasvoinen. Molly oli hänen vieressään, musta hartiahuivi kiedottuna ympärilleen, ja Harry ei voinut olla miettimättä, miten tämä saattoi kaikesta huolimatta loihtia kasvoilleen hymyn ja taputtaa Harryn poskea äidillisesti. Bill tulisi Fleurin kanssa suoraan hautajaispaikalle, mutta Charlie, Percy ja George olivat paikalla, kaikki pukeutuneina mustiin kaapuihin, kaikilla kasvot ilmeettöminä. Ron ja Hermione seisoivat Harryn ja Ginnyn tavoin käsikkäin, ja kun he lähtivät sanomattomasta sopimuksesta kulkemaan soratietä Saukkonummelle päin, Harry tarttui hetken mielijohteesta Hermionen vapaaseen käteen – Ginny otti hänestä mallia ja ojensi toisen kätensä Georgelle, joka myös käveli heidän rinnallaan. Hiljalleen heidän matkansa taittui, kaukana siintävä hautausmaa tuli askel askeleelta lähemmäksi, eikä missään näkynyt ketään – vain pari Weasleyn pihasta kitkettyä menninkäistä mönki ja hoiperteli läheisessä katuojassa, yrittäen päästä ylös tielle.
Saukkonummen kirkkomaa näytti tummin koristepensain reunustetulta puutarhalta – sammaloituneet jästihautakivet ja niiden välissä varomattomasti hohtavat velhomuistomerkit, joissa hohteli timantteja, näyttivät kaikki alakuloisilta pienen maalaiskirkon varjossa. Aivan kuin aurinko olisi kiertänyt heidän surunsa toiselle puolelle. Suuren, rapistuneen rautaportin sisäpuolella ei näkynyt ensin ketään, mutta pidemmälle käveltyään he saattoivat kuulla jonkun puhuvan kirkkorakennuksen toisella puolen.

”Kaikki ovat täällä jo”, Weasleyn isä sanoi ilmeettömällä äänellä Mollylle, ja tarttui tämän käteen. ”Olemme hiukan myöhässä.”

Harry tiesi, että muutkin ajattelivat myöhästymisen olevan tahallista, sillä ei kukaan tahtonut pitkittää odotusta. Eivät muutkaan vieraat sentään Fredin hautapaikalla odottaneet – velhot ja noidat, kaikki mustaan pukeutuneena, istuivat kirkon portailla ja nojailivat sen kaiteisiin. Weasleyn perheen nähdessään kaikki nousivat heti ylös ja vanhimmat noidat riensivät Mollyn luo – Harry näki Weasleyn äidin nyökkäilevän ahdistuneen oloisena, ja hän ymmärsi tätä täysin, sillä ei vielä ollut suruvalittelujen aika. Eikö olisi ollut kaikille helpompaa, jos niitä ei edes olisi sanottu?
Harry, Ginny, Ron ja Hermione tiivistivät rivejään, kun väki siirtyi Fredin haudalle. Hetkeksi Harryn mieleen ihmetys siitä, miksi he eivät menneet sisään kirkkoon, mutta se siirtyi pian sivuun – Dumbledoren lepoonlasku tuskin oli ollut poikkeus, mitä tuli velhohautajaisten ulkonapitoon.

”Tavallaan toivon, että tuo arkku olisi jo kiinni”, Ginny sanoi hiljaa Harrylle. Harry katsoi samaan suuntaan kuin hän, ja hänen rinnassaan muljahti inhottavasti, kun hän tajusi arkun kannen olevan avoinna. Hän oli viimeksi nähnyt Fredin kasvot juuri ennen Remuksen ja Doran ruumiita, veritahraisina ja tuhkaan hautautuneina. Juuri ennen hetkeä, jona hän itsekin oli luullut kuolevansa. Niin kauan Harry oli luullut käyvänsä tappioon tuomittua taistelua, niin monta kertaa hän oli uskonut hengittävänsä viimeisiä kertoja, ja silti ajatus hänestä itsestään hiotussa puuarkussa tuntui kaukaiselta. Vuotavat haavat sidottiin niin nopeasti, ja koko tulevaisuus saattoi karata raiteiltaan yhdessä hetkessä, että ihmisen täytyi tottua. Harrykin oli luullut arpiaan vielä umpeutumattomiksi, ehkä ikipysyviksi, ja silti hän oli erottanut itsensä menneisyydestä. Oliko Fred ottanut hänen paikkansa?

”Ei me enää päästä takaisinkaan, Ginny”, Harry sanoi, ja hän näki Ginnyn katseesta, että tämä ymmärsi hänen tarkoittavan muutakin kuin Kotikoloon paluuta – Tylypahkan taistelun tapahtumia ei käynyt taakse kelaaminen, ne olivat ja tulisivat olemaan, hinnallaan ja voitollaan. Ja mitä hintaan tuli, sitä he kai maksaisivat aina. Aina tulisi aika kohdata Fred, hänen harvinaisen vakavat kasvonsa ja liian siististi asetellut hiukset hänen otsallaan. Ruumiilla oli yllään puhtaanvalkoinen kaapu.

”Pidä minusta kiinni, jooko? Muuten heitän kohta nämä korkokengät jorpakkoon ja juoksen koko matkan kotiin.” Ginny kasvoilla oli hutera hymy, mutta Harry näki sen taakse. He kävelivät aivan arkun editse, eikä Harry tiennyt, minne katsoa – hän halusi niin palavasti olla muistamatta, eikä hän kuitenkaan koskaan tahtonut unohtaa. Siksi hän kietoi käsivartensa Ginnyn ympärille ja piti lujasti kiinni tämän vyötäröltä, kun vavahdus kulki pitkin tytön kehoa ja oli vähällä tarttua myös Harryyn. Fredin luomet olivat ummessa, ripset vasten naarmuuntuneita poskipäitä, eikä kukaan enää koskaan näkisi pojan sinisiä silmiä.

Jotenkin he selvisivät istumaan hautapaikan eteen asetetuille puupenkeille. Harry oli ollut väärässä, valo ei ollut kääntänyt säteitään pois Fredin arkulta, vaan aurinko urkki tietään suuren vaahterapuun lävitse, päätyen tanssimaan Fredin ruumiin punaisiin hiuksiin. Harry näki saman kimmellyksen Ginnyn punaisissa hiuksissa, ja Ronin, ja nyt arkun viereen kävelevän Arthurin jäljellä olevissa tukanhaivenissa. George oli jälleen peilikuva nukkuneesta veljestään, lyhyintä otsahiustaan myöten, mutta pian Molly tarttuisi taikasauvaansa ja siistisi hänen tukkaansa. Eivät he enää olisi samanlaiset. Ei George ollut muutenkaan, puolikas hän oli kuten he muutkin, puolikas ilman samanlaista hymyä omansa vierellä. Pilvetön päivä oli liian kevyt herra Weasleyn hiljaisille sanoille.

”Suuret velhot on tavattu vuosien saatossa haudata heidän urotyöpaikoilleen”, hän aloitti. ”Mutta minua sanottaisiin hölmöksi, jos antaisin haudata poikani hänen pilapuotinsa takapihalle, vaikka se epäilemättä olisikin ollut hänen mieleensä. Sen kuitenkin sanon, että sotasankari tai ei, Fredille hänen suurin saavutuksensa oli saada ihmiset nauramaan. Hän arvosti aina asian valoisaa puolta.
Arvostetuille velhoille, joita me vielä tänäkin päivänä ihailemme, rakennetaan uusia patsaita, ja heillä on suuria muistomerkkejä suurissa saleissa. Meidän Fredimme ei päädy historian suuriin sankareihin, hän tulee olemaan vain pieni pala jotakin suurta. Mutta ilman osaansa mikään ei ole täysi, ei saavutus, ei voitto – ei perhe.
Se vie minut siihen, johon olen teitä johtanut. Suuret velhot kuuluvat urotöilleen, arvostetut marmorisaleihinsa, mutta rakkaat kuuluvat kotiin. Täällä häntä rakastetaan eniten, tänne hän kuuluu. Täältä hän on mennyt, mutta vain hetkeksi, sillä iäksi hän eläköön – meidän sydämissämme.”

Arthurin ääni vapisi viimeisten lauseiden kohdalla, mutta lopetettuaan hän kohotti päänsä ja katsoi arkussa lepäävää poikaansa. Molly asteli hänen viereensä, kyyneleet poskiaan pitkin ääneti valuen, ja sipaisi hänen kättään. Arthur veti kaapunsa povitaskusta taikasauvan, Fredin hiukan kuluneen ja taittuneen taikasauvan, ja asetti sen tämän rinnalle ristittyjen käsien lomaan – taikasauvan kanssa hautaaminen oli kunnianosoitus suurelle velholle. Molly veti väristen henkeä ja astui puolestaan arkun äärelle, otti kantamastaan puusälekorista kourallisen valkeita ja punaisia ruusunlehtiä ja hitaasti ripotteli ne verhoksi ruumiin päälle. Ginny painoi kasvonsa Harryn hartiaa vasten, eikä Harry ollut varma, kantaisivatko jalat, kun tulisi hänen vuoronsa nousta ylös.
Molly kumartui suutelemaan Frediä poskelle, ja sitten hän ja Arthur astelivat käsi kädessä pois, takaisin eturiviin istumaan. Silloin Bill ja Charlie nousivat ylös, molemmat ilmeettöminä ja kalpeina, ja vain silmät paljastivat heidän itkeneen Arthurin puheen aikana. Harry näki Fleurin katsovan Billiä huolestuneena, mutta Bill käveli selkä suorana tuolien lomitse. Percy otti isoveljiensä esimerkistä mallia, mutta hänen katseensa hipoi maata. Hermione suuteli Ronia otsalle, ja Ron näkyi purevan hammasta ollakseen itkemättä, kun tuli hänen vuoronsa kävellä alttarille. Ginny ei katsonut Harrya noustessaan ylös, ja Harry tiesi, että tämä oli jossakin kaukana – ehkä Kotikolon puutarhassa kuuntelemassa Fredin naurua tai huispauskatsomossa hurraamassa Fredille, kun liisi luudallaan kaikkien muiden yläpuolella. Viimeisenä Weasleyn lapsista nousi ylös George. Harrysta tuntui, että suuri osa ihmisistä kyynelehti entistä enemmän katsoessaan tämän kalmankalpeita kasvoja – George oli vaatinut saada istua tilaisuudessa yksin, takarivissä, ja nyt hän tuntui säpsähtelevän toisten katseita. Aivan kuin hän ei olisi kuulunut siihen. Kun kaikki kuusi olivat kerääntyneet yhteen, Bill nyökkäsi Ginnylle, ja tämä kumartui laskemaan arkun viereen valtavan suuren kukkakranssin, jota tämä oli koko edellisen päivän kerännyt Hermionen kanssa läheisellä kedolla. Yksi kerrallaan kaikki hyvästelivät veljensä – Bill laski arkkuun suuren kultakellon, Charlie kumartui aivan Fredin kasvojen lähelle ja kuiskasi jotakin aivan kuin tämä olisi voinut kuulla. Percyn kasvoilla valuivat kyyneleet, kun hän teki hiukan sijaa Fredin käsien välissä ja pujotti toisen taikasauvan niiden väliin – Harry tunnisti sen yhdeksi Weasleyn welhowitsien kalleimmista valetaikasauvoista, ja hetken hänen kasvoillaan häilähti hymy. Ron laski arkkuun suuren basiliskin hampaan, ja kuiskasi ”sotasankarille”, ja Ginny painoi hetkeksi päänsä Fredin rinnalle, halasi tätä viimeistä kertaa, ja kun hän suoristautui, pyöreä kyynel tipahti hänen poskeltaan Fredin kaavulle. Vain George oli jäljellä, mutta hän vain sipaisi Fredin hiuksia nopeasti, suukotti tämän otsaa ja kuiskasi hyvästinsä. George ei jäänyt odottamaan sisaruksiaan, ja heitettyään viimeiset katseet arkun suuntaan myös toiset palasivat paikoilleen.

Bill viivytteli hiukan toisten jäljessä, ja käheällä äänellä hän sanoi: ”Kaikki voivat nyt vapaasti käydä esittämässä hyvästinsä.”

Harry tiesi, että se oli hänen jaloilleen käsky kävellä, ja hän ja Hermione katsahtivat toisiaan. Äänettömästä sopimuksesta he kävelivät yhdessä arkulle, ja Harry mietti hetken Godrickin notkoa – sielläkin Hermione oli ollut hänen rinnallaan. Kuinka saattoi olla, että vasta puoli vuotta oli kulunut siitä päivästä? Harry huomasi sivusilmällään, että Ron oli vetänyt Ginnyn kainaloonsa, ja myös hän kietoi toisen kätensä Hermionen harteille. Ei kukaan ansainnut kohdata sellaista surua yksin.
He eivät kuitenkaan olleet arkulla kahden. Weasleyn sukulaiset, joista suuren osan Harry oli joskus nähnyt, mutta ei tuntenut nimeltä, tuuppivat heitä pois tieltä laskiessaan kukkia arkun ympärille. Myös Hagrid oli paikalla, ja hän pudisteli surumielisenä päätään, ja Harry pälysi hetken huolissaan ympärilleen, mutta Ruaahia ei onneksi näkynyt. Tylypahkasta oli muitakin, professoreja ja ystäviä, myös McGarmiwa itse, ja yksi kerrallaan he laskivat kukkia haudalle, heittäen surullisia katseita arkun kalpeaan vainajaan. Oliver Wood nyökkäsi Harrylle laskiessaan Fredin vanhan lyöjän mailan arkkuun, Katie Bell ja Alicia Spinnet jäljessään – Angelina oli myös paikalla, mutta hän seisoi hiukan sivummalla. Lee Jordan itki katkerasti sanoessaan omat hyvästinsä, eivätkä kyyneleet sopineet hänen muuten niin iloisille, tummille kasvoilleen.

”Minä haluaisin sanoa sanasen”, professori McGarmiwa sanoi äkkiä, ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä. ”Tahtoisin teidän tietävän, että Tylypahkan kouluun pystytetään ensi lukuvuoden alkuun mennessä muistomerkki taistelun uhreille, ja lienee suurimmilta osin herra Weasleyn ja hänen kaksoisveljensä ansiota, että räyhänhenki Riesu on ottanut asian hoitamisen sydämelleen. Itse asiassa tämä on ensimmäinen kerta, kun se on koskaan ollut avuksi missään. Joten vastoin Arthurin aiempia sanoja, minä laskisin Fred Weasleyn arvostetuksi velhoksi.”

Harry nyökkäsi McGarmiwalle, ja Hermione jopa hymyili hiukan. Opettajat poistuivat yksi kerrallaan, mutta tilalle tuli lisää ihmisiä – Neville johti reilun kokoista ihmisjoukkoa, joista jokaisen Harry tunsi; Luna, Seamus, Cho, Justin Finch-Fletley, Ernie Macmillan, Susan Bones, Hannah Abbott, Dean, Lavender, Patilin kaksoset... Koko Albuksen kaarti oli tullut paikalle. Myös Ron ja Ginny liittyivät joukkoon, kun Neville kääntyi yleisöön päin ja puhui.

”Fred tunnettiin hänen kyvystään olla piittaamatta tietyistä asioista”, Neville aloitti lempeästi hymyillen, ”ja kaikki tiesivät, että hän osasi kääntää vakavat asiat kevyiksi niin hyvässä kuin pahassa – mutta sitä moni ei tiedä, kuinka hän osasi saada äänensä kuuluviin epäoikeudenmukaisuuden edessä. Te sanotte, että hän oli taistelija toukokuun toisena päivänä, ja se on totta – mutta hän oli jo kauan ennen, sillä hän ei koskaan antanut periksi. Fred taisteli viimeiseen asti. Me löydettiin hänen vanha AK:n kultakaljuunansa tarvehuoneesta sen päivän jälkeen, ja minä ajattelin, että hän tahtoisi sen mukaansa. Ehkä hän tulee hädän tullen taas auttamaan meitä.”

Neville asetti kultakaljuunan arkkuun, ja suurin osa AK:ta poistui – Harryn ja Hermionen lisäksi haudalla oli enää Angelina Johnson. Hermione astui ensimmäisenä eteenpäin, ja Harry jätti hyvästinsä toisena. Hän ajatteli Fredille ja Georgelle antamaansa kolmivelhovoittoa, hän muisti omat sanansa ja heidän sanansa – hän muisti räjähdyksen, joka oli jäänyt viimeiseksi asiaksi, jonka Fred koskaan näki. Hän kumartui eteenpäin ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:
”Minä olen velkaa, et sinä.”

Sen sanottuaan hän palasi takaisin penkkiinsä, tuntien itsensä kummallisen turraksi – Ginnyn ote hänen kädestään oli kuin katkonainen muisto. Harry näki vain sen, mitä edessä tapahtui – Angelina kumartui arkun ylle ja suuteli Fredin huulia, sitten kääntyen poispäin. Kukaan ei enää puhunut, eikä itkua kuulunut, ja taas liekit leimahtivat arkulle liian nopeasti – Harry säikähti, ja myös Ginny tuntui säpsähtävän hänen vieressään. Hitaasti arkku vajosi maahan, likaantumatta ja rauhallisesti, ja maa punoutui sen yläpuolelta umpeen. Kun liekkien rätinä kaikkosi, kaikkialta kuului itkua.

”George”, Ron sanoi yksinkertaisesti, ja Harry kääntyi katsomaan takapenkkiin. George oli nostanut jalat penkilleen ja rutisti nyt polviaan käsillään, mutta enää hän ei ollut ilmeetön – hän tärisi ja vapisi holtittomasti, hän piteli päätään ja puri huultaan, eikä silti voinut estää kyyneliään karkaamasta poskille. Harry ei tiennyt mikä sen oli tehnyt, tilanteen lopullisuus vai se, ettei mitään ollut enää odotettavissa – ajatteliko George, että siitä hetkestä lähtien Fred olisi vain epätodellinen kuva jokaisen muistoissa? Angelina, joka oli istunut lähinnä Georgea, ryntäsi nyt tämän luo ja yritti rauhoitella poikaa, mutta vaikka hän piteli tämän poskia käsillään ja yritti sopertaa tälle lohduttavia sanoja, hän ei saanut hillitöntä vapinaa loppumaan. Lopulta Molly, joka itsekin kyynelehti yhä, työnsi itkevän Angelinan hellästi sivuun ja veti Georgen syliinsä.

”Lähdetäänkö kotiin?” kysyi Ron hetken kuluttua paksulla äänellä. Harry itsekin tunsi alakulonsa syvenevän hetki hetkeltä, kun hän katseli Georgea ja Mollya – kuinka niin suuri epätoivo, joka ei ollut edes konkreettista vain pelkkä tunne, saattoi satuttaa niin paljon? Kuinka oli mahdollista, että Molly saattoi oman tuskansa ohella yhä auttaa muita? Ginny Harryn vierellä katseli maahan, ja Harry tiesi tämän olevan yksi niistä harvoista hetkistä, jolloin tyttö ei päässyt kyynelistään yli. Ginny oli uskomattoman vahva, mutta tämän kestäminen oli liikaa vaadittu keneltä tahansa. Harry veti Ginnyn kiinni kylkeensä, ja katsoi tätä silmiin sanoakseen asioita, jotka heidän välillään olivat niin usein jääneet selvittämättä. Ei Ginnyn tarvinnut yrittää voittaa Harrya itselleen, ei tänään eikä koskaan – hän ottaisi kyllä koko paketin, hyvineen ja huonoine puolineen eikä Ginnyn tarvitsisi olla muuta kuin Ginny. Ginnyn ja kaikkien muiden täytyisi päästä yli tästä kaikesta, kivusta ja tuskasta, mutta ei vielä tänään. Tämä päivä oli pimeys ennen valoa.

[Haalea]

Ää, älä vihaa mua, kun kommentti jää kehnoksi.

Tykkään tästä ideasta huisisti, kuten jo sanoin puhelimessa. Tuo viimeisin kuva Fredin hautajaisista tappoi minut just äsken. Tuun aamulla kommentoimaan paremmin. Nyt ei kykene. Oon jotenkin hysteerisessa mielentilassa.

[Kukkaiskeiju]

Viimesin luku oli niin kaunis, vaikkakin niin surullinen. Itkuunhan sitä puhkesi. 

Oli aika palata painajaiseen, joka olikin totta – eihän Fred enää heräisi. Ginny nojasi päätään ovenkarmiin ja huokaisi syvään.

Painajaiseen, yhyy. Voi Ginnyä ja muita.

Bill nyökkäsi Ginnylle, ja tämä kumartui laskemaan arkun viereen valtavan suuren kukkakranssin, jota tämä oli koko edellisen päivän kerännyt Hermionen kanssa läheisellä kedolla. Yksi kerrallaan kaikki hyvästelivät veljensä – Bill laski arkkuun suuren kultakellon, Charlie kumartui aivan Fredin kasvojen lähelle ja kuiskasi jotakin aivan kuin tämä olisi voinut kuulla. Percyn kasvoilla valuivat kyyneleet, kun hän teki hiukan sijaa Fredin käsien välissä ja pujotti toisen taikasauvan niiden väliin – Harry tunnisti sen yhdeksi Weasleyn welhowitsien kalleimmista valetaikasauvoista, ja hetken hänen kasvoillaan häilähti hymy. Ron laski arkkuun suuren basiliskin hampaan, ja kuiskasi ”sotasankarille”, ja Ginny painoi hetkeksi päänsä Fredin rinnalle, halasi tätä viimeistä kertaa, ja kun hän suoristautui, pyöreä kyynel tipahti hänen poskeltaan Fredin kaavulle. Vain George oli jäljellä, mutta hän vain sipaisi Fredin hiuksia nopeasti, suukotti tämän otsaa ja kuiskasi hyvästinsä. George ei jäänyt odottamaan sisaruksiaan, ja heitettyään viimeiset katseet arkun suuntaan myös toiset palasivat paikoilleen.

Tässä vaiheessa mua itketti ihan sairaasti. Äää, miten voi kirjottaa noin kauniisti.. 

Me löydettiin hänen vanha AK:n kultakaljuunansa tarvehuoneesta sen päivän jälkeen, ja minä ajattelin, että hän tahtoisi sen mukaansa. Ehkä hän tulee hädän tullen taas auttamaan meitä.”

Äää, toivuttuani edellisestä itkusta sait taas kyyneleet mun silmiin.

Sen sanottuaan hän palasi takaisin penkkiinsä, tuntien itsensä kummallisen turraksi – Ginnyn ote hänen kädestään oli kuin katkonainen muisto. Harry näki vain sen, mitä edessä tapahtui – Angelina kumartui arkun ylle ja suuteli Fredin huulia, sitten kääntyen poispäin.

Angelina parka. Jotain kaunista heidän välillään taisi olla.

”George”, Ron sanoi yksinkertaisesti, ja Harry kääntyi katsomaan takapenkkiin. George oli nostanut jalat penkilleen ja rutisti nyt polviaan käsillään, mutta enää hän ei ollut ilmeetön – hän tärisi ja vapisi holtittomasti, hän piteli päätään ja puri huultaan, eikä silti voinut estää kyyneliään karkaamasta poskille. Harry ei tiennyt mikä sen oli tehnyt, tilanteen lopullisuus vai se, ettei mitään ollut enää odotettavissa – ajatteliko George, että siitä hetkestä lähtien Fred olisi vain epätodellinen kuva jokaisen muistoissa? Angelina, joka oli istunut lähinnä Georgea, ryntäsi nyt tämän luo ja yritti rauhoitella poikaa, mutta vaikka hän piteli tämän poskia käsillään ja yritti sopertaa tälle lohduttavia sanoja, hän ei saanut hillitöntä vapinaa loppumaan. Lopulta Molly, joka itsekin kyynelehti yhä, työnsi itkevän Angelinan hellästi sivuun ja veti Georgen syliinsä.

Hautajaisten se lopullisuus, lopullinen ero rakkaasta, on just se, joka laukasee sit tän surun. Hyvin kuvailtu

Tämä päivä oli pimeys ennen valoa.

Kaunis lopetuslause. Viittaa (?) siihen, että on tulossa iloisia hetkiä

Kiitän luvusta, kaikessa surullisuudessaan se oli niin kaunis ja herkkä ja upea ja mahtava.
Ja jatkoa odottelen.

[Feliicia]

No niin, mua alkoi tosissaan pelottaa toi varoitus siitä, että itkit itse kolme kertaa kirjoittaessasi tätä. Mun pelko osoittautui oikeaksi.

”Suuret velhot on tavattu vuosien saatossa haudata heidän urotyöpaikoilleen”, hän aloitti. ”Mutta minua sanottaisiin hölmöksi, jos antaisin haudata poikani hänen pilapuotinsa takapihalle, vaikka se epäilemättä olisikin ollut hänen mieleensä. Sen kuitenkin sanon, että sotasankari tai ei, Fredille hänen suurin saavutuksensa oli saada ihmiset nauramaan. Hän arvosti aina asian valoisaa puolta.
Arvostetuille velhoille, joita me vielä tänäkin päivänä ihailemme, rakennetaan uusia patsaita, ja heillä on suuria muistomerkkejä suurissa saleissa. Meidän Fredimme ei päädy historian suuriin sankareihin, hän tulee olemaan vain pieni pala jotakin suurta. Mutta ilman osaansa mikään ei ole täysi, ei saavutus, ei voitto – ei perhe.
Se vie minut siihen, johon olen teitä johtanut. Suuret velhot kuuluvat urotöilleen, arvostetut marmorisaleihinsa, mutta rakkaat kuuluvat kotiin. Täällä häntä rakastetaan eniten, tänne hän kuuluu. Täältä hän on mennyt, mutta vain hetkeksi, sillä iäksi hän eläköön – meidän sydämissämme.”

Tämä, oli juuri se syy miksi kyyneleet alkoi valua mun poskille. Arthurin puhe oli tosi kaunis, en enää yhtään ihmettele miksi itkit itsekin. Ei, Fred ei ole sankari, se ei kuulu minnekään muualle kuin kotiin. Fredille riittä pienikin muistomerkki, kunhan vaan sitä rakastat ihmiset ovat tehneet sen.

Harry nyökkäsi McGarmiwalle, ja Hermione jopa hymyili hiukan. Opettajat poistuivat yksi kerrallaan, mutta tilalle tuli lisää ihmisiä – Neville johti reilun kokoista ihmisjoukkoa, joista jokaisen Harry tunsi; Luna, Seamus, Cho, Justin Finch-Fletley, Ernie Macmillan, Susan Bones, Hannah Abbott, Dean, Lavender, Patilin kaksoset... Koko Albuksen kaarti oli tullut paikalle. Myös Ron ja Ginny liittyivät joukkoon, kun Neville kääntyi yleisöön päin ja puhui.

”Fred tunnettiin hänen kyvystään olla piittaamatta tietyistä asioista”, Neville aloitti lempeästi hymyillen, ”ja kaikki tiesivät, että hän osasi kääntää vakavat asiat kevyiksi niin hyvässä kuin pahassa – mutta sitä moni ei tiedä, kuinka hän osasi saada äänensä kuuluviin epäoikeudenmukaisuuden edessä. Te sanotte, että hän oli taistelija toukokuun toisena päivänä, ja se on totta – mutta hän oli jo kauan ennen, sillä hän ei koskaan antanut periksi. Fred taisteli viimeiseen asti. Me löydettiin hänen vanha AK:n kultakaljuunansa tarvehuoneesta sen päivän jälkeen, ja minä ajattelin, että hän tahtoisi sen mukaansa. Ehkä hän tulee hädän tullen taas auttamaan meitä.”

Neville asetti kultakaljuunan arkkuun, ja suurin osa AK:ta poistui – Harryn ja Hermionen lisäksi haudalla oli enää Angelina Johnson. Hermione astui ensimmäisenä eteenpäin, ja Harry jätti hyvästinsä toisena. Hän ajatteli Fredille ja Georgelle antamaansa kolmivelhovoittoa, hän muisti omat sanansa ja heidän sanansa – hän muisti räjähdyksen, joka oli jäänyt viimeiseksi asiaksi, jonka Fred koskaan näki. Hän kumartui eteenpäin ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:
”Minä olen velkaa, et sinä.”

Harryn kuiskaus oli ihana. Ja Nevillen puhe. 

”George”, Ron sanoi yksinkertaisesti, ja Harry kääntyi katsomaan takapenkkiin. George oli nostanut jalat penkilleen ja rutisti nyt polviaan käsillään, mutta enää hän ei ollut ilmeetön – hän tärisi ja vapisi holtittomasti, hän piteli päätään ja puri huultaan, eikä silti voinut estää kyyneliään karkaamasta poskille. Harry ei tiennyt mikä sen oli tehnyt, tilanteen lopullisuus vai se, ettei mitään ollut enää odotettavissa – ajatteliko George, että siitä hetkestä lähtien Fred olisi vain epätodellinen kuva jokaisen muistoissa? Angelina, joka oli istunut lähinnä Georgea, ryntäsi nyt tämän luo ja yritti rauhoitella poikaa, mutta vaikka hän piteli tämän poskia käsillään ja yritti sopertaa tälle lohduttavia sanoja, hän ei saanut hillitöntä vapinaa loppumaan. Lopulta Molly, joka itsekin kyynelehti yhä, työnsi itkevän Angelinan hellästi sivuun ja veti Georgen syliinsä.

Ihana, tosi surullinen kohta. Sai mut itkemään vielä lisää.

Sanotaanko näin, tosta ensimmäisestä lainauksesta lähtien mä itkin läpi koko ficin. Onneksi mä oon just tullu suihkusta, niin ei huomaa et mä pyyhin kyyneleet myn yöpaitaan. Sitten kun vielä samalla kuuntelin tätä ja tätä teki tästä vielä ihanamman.

Ovi oli kiinni, joten kukaan ei huomannut miten mä itkin täällä. Eikä äitikään huomannut äsken mitään, tai emmä tiedä.

Lopetus oli ihana. Mä odotan jatkoa innolla, ja toivon, että eteen tulee myös iloisia tapahtumia.


♥:lla Feliicia

[Meldis]

Luen harmillisen vähän parituksettomia ficcejä (tai sellaisia missä paritus ei ole suuressa osassa), mutta tiedä mikä kiinnitti huomioni. Prologi kuulosti kivalta ainakin, Hermione äitinä on jotenkin tosi ihana mielikuva.

Mutta siis, en muista milloin viimeksi olen itkenyt näin paljon ficin takia. Jokaisessa osassa itkin hieman, viimeisimmässä tietty eniten. Rakastan ideaa, miten kuvat on avattu pieneksi tarinaksi ja olet onnistunut kokoamaan tärkeimmät, sydäntäsärkevimmät ja sytkähdyttävimmät tapaukset sodan jälkeen. Pidän myös sinun Ginnystäsi, niin paljon kuin se on mahdollista, mutta kun kirjojen Ginnyä vihaan, se on aika paljon. ^^

Olet onnistunut selkeästi ja kauniisti itkettämään lukijaa, minua ainakin. Rakastan kirjoitustapaasi, se on erittäin IC ja myös sopivasti kulkevaa. Joskus vähänkin angstiset tekstit ovat täynnä älyttömiä kielikuvia ja kummallisia lauserakenteita. Tämä on onnistuneesti kirjoitettu ilman niitä, mutta silti todella koskettavasti. Näistä kolmesta ainakin lempparini oli ensimmäinen, vaikka sekin sai pillittämään. Se oli vain jotenkin erittäin hyvin kerrottu, mitä todellakin tapahtui. Ärh, en osaa edes pukea sanoiksi, miten hienosti kirjoitat. Itkettämisen taito on tarpeellinen. 

Itkettämisen lisäksi olet kuitenkin saanut mukaan toivonkipinöitä, ihan niin kuin Harry ja muutkin ajattelisivat. Mitään ei saa ilmaiseksi, niin se on. Se melkein enemmän hahmojen kaipuun sijaan saa kyynelehtimään vielä enemmän. Vain niin kaunis.

”Lepää rauhassa, Fred Weasley - ’joka mennyt on, mutta vain hetkeksi – iäksi eläköön sydämissämme.’”

Me löydettiin hänen vanha AK:n kultakaljuunansa tarvehuoneesta sen päivän jälkeen, ja minä ajattelin, että hän tahtoisi sen mukaansa. Ehkä hän tulee hädän tullen taas auttamaan meitä.”

Pillitänkö taas, pillitänkö?

Voi jumantsuikka, tämä on ihana. Toivottavasti jatkat pian ja että aiheet myös muuttuisivat iloisemmiksi.  Säästelisin mieluusti kyynelkanaviani.

[Aiqsu]

Ooo.. En muista koska olisin viimeksi ollut näin tyytyväinen siitä, että saan ihmiset itkemään

Haalea//En vihaa, vaan arvostan suuresti sitä että a) kuuntelit mun pillitystä puhelimessa silloin kun kirjoitin tätä b) tuhlasit viimeisen tekstarisi <3 Kiitospaljon kommentista 

Kukkaiskeiju//Hagridinkokoinen kiitos kommentista! :3 Kyllä, viimeinen lausahdus todella viittaa siihen, että jatkossa tiedossa on iloisempaakin meininkiä, koko ajan kuljetaan sinne suuntaan... Kiitos paljon kehuista, ihanaa että tykkäät!

Feliicia//Mm.. Kiitos kommenteista ja anteeksi/ole hyvä itkettämisestä, onneksi et joutunut mihinkään tenttaukseen tästä tunteilusta. Olen tosi iloinen että tykkäät & jaksat kommentoida! 

Diamond//Oi, ihanaa, uusi lukija... Itsekin tykkään Hermionesta äitinä, ja tästä ideasta olen hyvin ylpeä kuten jo aiemmin sanoin Hyvä että kirjoitustapa uppoaa, ja yritän todella pitää hahmot sellaisina kuin Rowling heidät loi (no, jos Ginny on vähän paranneltu versio niin ei siitä varmaan haittaa ole...) Ja on se hyvä tietää että osaa itkettää muita kuin itseäänkin Tässäpä sitä jatkoa on, ja kyllä aihepiiri tässä koko ajan piristyy - vähän haikelua nähdään vielä parissa seuraavassa osassa kenties, mutta kyllä se tästä.

* * * * * * *

Viidennen sivun ylälaidassa oli neliönmuotoinen valokuva, jota koristivat aivan uudet kasvot Weasleyn valokuva-albumissa – itse asiassa siihen aikaan ne kasvot, pyöreät, suloiset posket ja pieni nykerönenä olivat olleet uusia koko maailmalle. Poikavauva kurotti kohti kummisetänsä pyöreitä silmälaseja, mutta pieni käsi haparoi, ja päätyi huitomaan ilmaa. Mustatukkainen mies hymyili hiukan häkeltyneen oloisena, ja vilkaisi vieressään istuvaa vanhaa naista, joka nyökkäsi rohkaisevasti. Kuvan teksti kuului:
”Teddy Lupin ensimmäistä kertaa Kotikolossa Andromeda-mumminsa kanssa, 2. heinäkuuta 1998.”

Vaikka päivät kuluivat, ja jokainen niistä toi Kotikolon väelle uusia puolia, ei kukaan voinut välttyä virhekohdilta – niiltä pieniltä ajatuksilta ja asioilta, jotka tuntuivat vääriltä. Kun Molly ehdotti Harrylle Tonksien kutsumista kylään, hän oli suostunut, mutta ei ollut päässyt eroon kalvavasta tunteesta, joka patoutui hänen rinnassaan. Ei hänen ollut tarkoitus tavata kummipoikaansa näin, Remuksen olisi pitänyt olla hänen vierellään, neuvomassa kuinka vauvaa pideltiin sylissä, ja Dora olisi kompastellut ympäri taloa vauva sylissään niin, että Molly olisi pelännyt itsensä sekapäiseksi.
Vierailua edeltävänä yönä Harry oli tuskin nukkunut – Ron ja Hermione olivat valvoneet hänen kanssaan yli puolen yön, mutta lopulta he olivat kadonneet käsi kädessä Ronin huoneeseen, ja Harry tiesi, että jo oman mielenterveytensä vuoksi hänen tulisi pysytellä jalkeilla hiukan pidempään. Niinpä hän oli istunut keittiön pöydän ääressä pimeydessä, yksin, kaipaamatta ketään seurakseen – Ginny herännyt, jos hän olisi pyytänyt, mutta Harry ei tahtonut jakaa ajatuksiaan. Kaikki muut keskittyivät nyt ajatukseen nykyisestä ja tulevasta, he yrittivät päästä yli haamuista ja pimeydestä, eikä kukaan tahtonut yhdistää Teddyn vierailua Remuksen ja Doran kuolemaan. Teddy oli toisille lohduttava ajatus siitä, että kuolemankin jälkeen oli elämää, mutta Harry ei voinut olla miettimättä, oliko se Tedille itselleen reilua. Hän tiesi, millaista oli kasvaa ilman vanhempia.
Aamu oli ollut väsynyt, kesäinen kaste oli huurtanut Kotikolon ikkunalasit läpimäriksi, ja kaikki olivat istuneet olohuoneen sohvilla hörppien kurpitsamehua suurista laseista.Viikonlopun johdosta myös Arthur, Percy ja Charlie olivat saattaneet jäädä kotiin. Vieraita odotettiin keskipäiväksi, myös Bill ja Fleur olivat luvanneet ilmaantua paikalle siihen mennessä, ja aamupäivän ajankuluksi Ron ehdotti huispausottelua. Harryn keskittymiskyky oli kuitenkin pahemman kerran hukassa, ja lopulta Ginnyn heittämä kaato osui häntä suoraan ohimoon.

”Luulin, että ryhmyt ovat tuota varten, mutta käy se noinkin”, Ron oli virnuillut. Hermione oli vilkaissut Harrya säälivästi, ja Harry arvasi, että jälleen kerran heistä kaikista juuri Hermione tiesi, mitä hänen päässään liikkui. Hän oli hyvin kuitenkin hyvin kiitollinen siitä, ettei tämä sanonut mitään, vaan antoi Harryn pitää synkeät arvelunsa itsellään. He raahautuivat viileiden ruohokukkuloiden yli Kotikoloon, missä Molly jo hääräsi teepannujen ja muiden tarjottaviensa kanssa.
Kellon tavoittaessa puolenpäivän Harry istui keittiön pöydän ääressä. Aterimia tuotiin ja leijutettiin pöytään, Hermione asetteli pieni suklaaleivoksia paremmin tarjoiluvadille, ja hämärästi Harry tiedosti, että kaikkien huoneessaolijoiden katseet karkailivat hänen suuntaansa useammin kuin oli luontevaa. Kukaan ei oikein tiennyt mitä odottaa, ja jälleen kerran, kuten aina muulloinkin ollessaan hermostunut, Harry toivoi voivansa sulatella asiaa omassa rauhassaan. Hän ei kuitenkaan paennut paikalta, ja kun ulko-ovelle koputettiin, hän nielaisi syvään ja yritti estää käsiään hikoamasta. Ei tämän näin pitänyt mennä.

”Herranen aika, ihana nähdä sinua, Andromeda!” kuului Mollyn ihastunut hihkaisu ovelta, jonka tämä oli rientänyt avaamaan. Weasleyn isä nousi myös tuoliltaan ja kiersi pöydän päästäkseen tapaamaan tulijoita, mutta Harry pysyi paikallaan ja Hermione, Ron ja Ginny noudattivat hänen esimerkkiään. Mollyn ääni kantautui hyvin selkeänä huoneeseen. ”Ja tämän pikkumiehen täytyy olla Ted? Katsohan häntä, Arthur, eikö hän ole hurmaava? Muistan vieläkin, kun Ginny oli tuon kokoinen, suloinen pikku paketti...”

Tässä vaiheessa Ron virnisti siskolleen leveästi ja Ginny irvisti. Harry ei kuitenkaan hymyillyt, sillä hänestä tuntui siltä kuin kaikki hänen sisälmyksensä olisivat kadonneet. Aivan niillä hetkillä häntä odotettaisiin tervehtimään Andromedaa, jolle hän oli heidän viimeksi tavatessaan huutanut päin naamaa – hän tiesi, että naisen kasvot toisivat Bellatrixin hänen mieleensä, Bellatrixin, joka oli syy siihen ettei eteisessä jokeltavalla pikku vauvalla ollut äitiä...

”Astu sisään, ole hyvä, Andromeda”, Arthur sanoi, ja Harry kuuli askelten lähestyvän keittiötä. ”Keittiö on täälläpäin, teitä on odotettu kovasti. Tässä on tyttäreni Ginny, poikani Ron, Percy, Charlie – tämä on Hermione Granger... Ja Harryn sinä tietysti olet tavannutkin.”

Oman nimensä kohdalla Harry ei voinut enää väkisinkään välttää katsomasta keittiön ovelle. Hän kohotti katseensa Andromedaan, joka piteli toisella kädellään pientä nyyttiä rintaansa vasten. Tämä oli todellakin hyvin paljon Bellatrixin näköinen, yhtäläisyydet olivat aivan yhtä kieltämättömiä kuin ennenkin, mutta epävarma katse, jonka Harry kohtasi, oli täysin toista kuin Bellatrixin murhanhimoinen tuijotus. Pian toisetkin eroavaisuudet alkoivat erottua, ne samat jotka Harry oli viimeksi huomannut vasta tehtyään hätiköityjä johtopäätöksiä, ja kun Andromeda hymyili Harrylle ohuesti, tämä näytti yhtä ystävälliseltä kuin kuka tahansa. Harry ei kyennyt täysin vastaamaan hymyyn, mutta hän nousi kuitenkin ylös, ja käteltyään Charlien Andromeda astui askeleen häntä kohti.

”Hei, Harry”, Andromeda tervehti, huulillaan hymy, joka ei ylettynyt silmiin asti – katseessa oli rahtunen surua, pahoittelua ja myötätuntoa, paljon sellaisia asioita, joiden Harry tiesi jäävän tänään sanomattomiksi. Harry nyökkäsi, sillä sanat juuttuivat kurkkuun – mitä hän olisi edes saattanut sanoa? Pahoitella siitä, että melkein koko Andromedan perhe oli kuollut, pahoitella siitä että tämän oma sisko oli tappanut tämän tyttären? Harry käänsi vaivaantuneena katseensa poispäin.

”Hyvää päivää, rouva Tonks”, puuttui puheeseen Hermione, joka astui nyt lähemmäs ja hymyili Andromedalle hiukan hermostuneena. He kättelivät toisiaan, ja sitten Hermione silmäili Andromedan käsivarsilla tuhisevaa kapaloa. ”Tässäkö on pikku Teddy?”

”Hänpä hyvinkin”, Andromeda sanoi, ja nyt hänen kasvoilleen levisi aidon hellä hymy. Hän raotti peittoa, jonka sisään vauva oli käpetynyt, ja Hermione huokaisi ihastuksesta. Toiset kerääntyivät heidän ympärilleen, eikä Harrykaan voinut olla katsomatta. Pieni käsi kurotti kohti Hermionen pörröisiä hiuksia, pieni käsi, jossa oli viisi suloista töppösormea. Teddyllä oli suuret, ruskeat silmät, ja hänen hiuksensa olivat punertavanruskeat – Harry ehti pohtia ohikiitävän hetken, keneltä ne periytyivät, kunnes hän muisti Tonksin ja tämän kameleonttitukan, joka toisinaan oli hehkunut heleää vaaleaa ja toisinaan räikeää violettia.

”Onko hän metamorfimaagi?” Arthur tiedusteli kiinnostuneena, selvästi pohdittuaan samaa asiaa kuin Harrykin. Ginny ja Hermione tuskin kuuntelivat, sillä he keskittyivät ihastelemaan Teddyn pyöreitä poskia ja silkkistä ihoa, mutta kaikki muut katsoivat Andromedaa.

”Kyllä vain”, hän sanoi. ”Ei hän tietenkään hallitse kykyään vielä – vaikka voitte kyllä uskoa, että minulla oli kestämistä, kun hän näki eräässä valokuvassa isoisoisoisäni, jolla oli valtava nenä, ja päätti kopioida sitä. Ehdin jo pelätä, ettei hänen oma nenänsä enää koskaan palaa takaisin, mutta onneksi hän kyllästyi siihen valtavaan tuulenhalkojaan kahdessa päivässä.”

Kaikki nauroivat, ja Fleur, joka oli tullut Billin kanssa paikalle hetkeä aiemmin, tiiraili Andromedan olan yli Teddyn nenää. Harrykin hymyili hiukan, mutta hän tunsi olevansa ansassa pyödän ja Andromedan välissä, joten hän siirtyi vähin äänin olohuoneeseen. Ron siirtyi sinne myös viisitoista minuuttia myöhemmin ja löysi Harryn käpertyneenä sohvan nurkkaan apean oloisena. Huokaisten Ron istui hänen vierelleen.

”Minä en ymmärrä naisia”, Ron huokaisi. ”Kuinka Hermione ja Ginny jaksavat lässyttää taukoamatta aivan kuin eivät olisi koskaan ennen nähneet vauvaa? Minä vannon, jos Hermione saa tästä jotain ideoita, en varmasti... Tai siis, ostan hänelle mieluummin vaikka uuden katinkuvatuksen tai jotain.”

”Anna olla, Ron, kyllä he siitä tokenevat”, Harry tokaisi vaisusti. ”Ovat vain innoissaan.”

”Kummallista”, Ron jupisi, mutta kääntyi sitten katsomaan Harrya. ”Itse asiassa minä luulin, että sinä olisit innoissasi tänään, onhan hän kuitenkin sinun kummipoikasi ja kaikkea... Mikä on vialla?”

”Se ei ole niin helppoa kun tietää, millaista on elää ilman vanhempia”, Harry sanoi hiljaa. Ron näytti hetken mietteliäältä, tarttui sitten häntä hartiasta ja katsoi häntä vakavana.

”Harry, Andromeda ei ole niin kuin Dursleyt”, Ron sanoi. ”Hän on tosi kiva, vaikka Tonks sanoikin häntä aina vähän sekopääksi... Mutta se oli varmaan siitä nimestä, tai siis, eihän kukaan halua olla nimeltään Nymfadora...”

Harryn ilmeen nähdessään Ron kuitenkin hiljeni. Jos jotain, Harry ei tahtonut juuri nyt palauttaa mieleensä kaikkia kirveleviä muistoja Dorasta ja Remuksesta ja kaikesta siitä, mitä nämä olivat sanoneet ja jättäneet sanomatta. Ronin sanoissa oli kieltämättä järkeä, mutta silti, jotain tulisi aina puuttumaan... Ei isoäiti koskaan voisi olla sama kuin omat vanhemmat, eihän? Luultavasti vain Neville osaisi kertoa tarkemmin.

”Tämä on hei meille kaikille vaikeaa”, Ron sanoi hiljaa. ”Me kaikki kaivataan Tonksia ja Lupinia ja Frediä, eikä kukaan halua palauttaa niitä asioita mieleen, mutta se on vaan pakko... Ja Teddy on kuitenkin täällä nyt, ja sinun pitäisi mennä katsomaan häntä.”

”Miksi?” Harry sanoi katkerasti. ”Minä näin hänet jo.”

”Sinä tiedät mitä minä tarkoitan, sinun pitää mennä juttelemaan Andromedalle... Ei kukaan täällä voi rentoutua ennen kuin te kaksi puhutte”, Ron sanoi.

”Puhumme mistä? Siitä että hänen miehensä, tyttärensä ja vävynsä kuolivat minun vuokseni?” Harry murahti. Ron pudisti turhautuneena päätään.

”Merlinin pöksyt, Harry, sinä olet paras kaverini mutta joskus osaat olla aika ääliö”, Ron tokaisi. ”Sinä tiedät että tuo ei ole totta, me kaikki tiedetään että tuo ei ole totta, eikä myöskään Andromeda varmasti ajattele noin. Kaikki ne ihmiset, Harry, he kuolivat Voldemortin takia ja paremman maailman puolesta, mutta eivät sinun vuoksesi... Sinä tiedät sen, Remus sanoi sinulle niin itse. Sinä kerroit.”

”Se ei silti muuta sitä, että hänen pitäisi olla täällä tänään. Hänen olisi pitänyt saada aikaa, heidän olisi pitänyt... Teddy on hänen poikansa”, Harry sanoi.

”Ja hän on sinun kummipoikasi”, Ron sanoi lujasti. ”Ajattele nyt vaikka Siriusta. Ajattele millainen hän oli sinulle, kuinka paljon hän toi sinun isästäsi takaisin, koska he olivat olleet ystäviä... Sinä voit olla Sirius tuolle pojalle tuolla, Harry, Remus halusi sitä.”

Harry katsoi Ronin vakavia kasvoja, ja hän tajusi, että tämän sanoissa oli järkeä. Niin kummallista kuin se olikin, viime aikoina Ron oli ottanut tavakseen laukoa yllättävän terävästi totuuksia – kenties Hermionen kanssa oleskelu oli alkanut viimein vaikuttaa häneen, tai sitten Ron vain tunsi Harryn niin läpikotaisin, että tämä tiesi mitä hänen päässään liikkui. Lopulta, hiljaisuuden päätteeksi, Harry nyökkäsi, ja Ron palasi edellä keittiöön, jossa Molly huhuili heitä lounaalle. Harryn istuessa pöytään kaikki muut istuivat jo, paitsi pikku Teddy, joka oli viety päiväunille Ginnyn huoneeseen.
Lounaalla Molly piti keskustelua yllä, hän puhutti pöytäseuruetta keveistä aiheista, tiedusteli Arthurilta ja Percyltä ministeriön asioista ja kertoi Andromedalle hyviä vinkkejä erilaisista sauvannäpäytyksistä, joilla kutomapuikot sai tekemään lastenvaatteisiin erilaisia kuvioita. Lounaan jälkeen Molly hätisti väen olohuoneeseen, missä hän aikoi tarjota teen, mutta Andromeda ilmoitti menevänsä vilkaisemaan Teddyä. Harry epätöi hetken, mutta sanoi Ronille palaavansa hetken kuluttua ja lähti Andromedan perässä portaikkoon.

Ginnyn ovi oli raollaan, ja Harry astui sisään varovasti. Pieni huone kylpi auringonpaisteessa, joka siivilöityi hedelmätarhaan osoittavasta ikkunasta sisään. Gwenog Jones suhahteli luudallaan Henkipään harpyijoiden vanhassa julisteessa, ja Ginnyn peilipöytä oli täynnä tavaraa; purkkeja ja purnukoita, joista yhden Harry tunnisti Weasleyn welhowitsien mustelmanpoistajaksi, sekä yltympäriinsä lojuvia koulukirjoja ja pergamentteja. Andromeda oli kumartunut Ginnyn sängyn ylle, ja Harry näki, että sängyn reunoille oli kasattu tyynyjä laidoiksi, jotta Teddy ei pääsisi putoamaan.

”Hei”, Harry sanoi varovasti Andromedan selän takana, ja vaikka toinen säpsähti hiukan, tämä kääntyi katsomaan häntä ystävällisesti. Harry astui hänen vierelleen ja näki Teddyn nukkuvan kyljellään pehmeällä huovalla, luomet väristen, kun auringonsäkeet liikkuivat pienillä kasvoilla. Teddy tuhisi tasaisesti, ja hetkeksi Harry unohtui katselemaan häntä.

”Hänellä on melkoiset unenlahjat”, Andromeda sanoi rikkoen hiljaisuuden. Hän hymyili ystävällisesti Harrylle. ”Viime viikolla minun pöllöni herätti puoli naapurustoa huhuilullaan, mutta tämä pikkumies vain nukkua porskutti. Ei tule äitiinsä siinä, se on varmaa, sillä kun Nymfadora syntyi, valvoin varmasti vuoden yöt hänen kanssaan.”

Harry yllättyi siitä, kuinka vähän Andromedan sanat satuttivat, sillä keneltäkään muulta hän ei olut kestänyt kuulla puhetta Dorasta. Tämän äidin suusta lausuttu hellä muisto oli kuitenkin aivan toista, se ei ollut katkera eikä epävarma lausahdus. Harrylla ei ollut siinä sanansijaa, ja kummallisesti se sai hänet tajuamaan entistä selkeämmin, ettei hän ollut surunsa kanssa yksin. Kuolleet pysyisivät osana eläviä, aivan kuin kuolema oli osa elämää. Harry hymyili hiukan.
”Hän muistuttaa sinun tytärtäsi.”

”Hassua”, Andromeda hymähti, ”minusta hän taas on kuin ilmetty isänsä. Tuo pieni ryppy, joka hänen otsaansa ilmestyy kun hän miettii jotakin – Remuksella oli täsmälleen samanlainen. Vaikka tietysti hän muistuttaa minun Doraani metamorfimaagiutensa vuoksi. Ja tuo leuka, se on Nymfadoran myös.”

Harry nyökkäsi, epäröiden, uskaltaisiko kysyä mieltään kalvavan kysymyksen. ”Ja hän ei... Eihän hän ole perinyt Remukselta...?”

”Ei”, Andromeda sanoi lempeästi. ”Ei Teddy ole ihmissusi. Remus oli helpotuksesta suunniltaan kun se selvisi, ja Dora sanoi, että oli koko ajan tiennyt, ettei mitään pelättävää ollut. Vaikka tietysti me kaikki olimme huolissamme.”

Harry nyökkäsi jälleen. ”Onneksi he ehtivät nähdä, että kaikki on kunnossa.”

”Tottakai he ehtivät, kultaseni”, Andromeda sanoi vakaasti. ”Ethän toki luule, etteivät he vartioi Teddyä tälläkin hetkellä? Kukaan ei tunne kuoleman saloja tarkasti, Harry, mutta minä tunsin tyttäreni ja tiedän, että hän aikoo vahtia pikku poikansa jokaista askelta aina siihen asti, että he kaksi tapaavat jälleen.”

Harry katsoi Andromedaa ristiriitaisin tuntein. ”Uskotko sinä todella niin?”

”Minä tiedän niin. Ja tiedäthän sinäkin. Sinunkin vanhempasi ovat aina olleet rinnallasi, eikö totta?”
Harry ajatteli vanhempiaan, äitinsä hymyileviä, itkeviä kasvoja iseeviot-peilissä vuosia sitten, isänsä lempeitä neuvoja hautausmaalla, jolla hän oli taistellut Voldemortia vastaan... Ja yötä, jolloin he olivat kävelleet yhdessä Kielletyn metsän halki. Sirius oli ollut myös siellä.

”Voisinko... Saanko minä ottaa hänet syliin?” Harry kysyi, katsoen Teddyä, joka oli kääntynyt mahalleen vuoteella. Pojan hiukset olivat vaalentuneet melkoisesti heidän saapumisestaan, ja nyt niitä kuvasi parhaiten väri maantienruskea. Andromeda nosti hänet hellästi ylös, tukien niskaa toisella kädellään. Teddy inisi hiukan ja raotti silmiään, mutta ei suostunut täysin heräämään edes silloin, kun Harry ojensi kätensä ja Andromeda laski vauvan varovaisesti hänen syliinsä.

”Vau”, Harry sanoi hiljaa hymyillen, kun Teddy oli turvallisesti hänen sylissään ja hohkasi unenomaista lämpöä hänen rintaansa vasten. Teddy raotteli hiljalleen luomiaan, mutta ei ruvennut itkemään Harryn nähdessään, vaan katsoi häntä vakavana, aivan kuten Remus oli monta kertaa katsonut tismalleen samanlaisten silmien takaa.

[Feliicia]

Ihana luku, taas kerran.

”Vau”, Harry sanoi hiljaa hymyillen, kun Teddy oli turvallisesti hänen sylissään ja hohkasi unenomaista lämpöä hänen rintaansa vasten. Teddy raotteli hiljalleen luomiaan, mutta ei ruvennut itkemään Harryn nähdessään, vaan katsoi häntä vakavana, aivan kuten Remus oli monta kertaa katsonut tismalleen samanlaisten silmien takaa.

Mun pitää mainita, että sä saat hahmoista tosi eläviä. Siis se että Harrya hermostutti kauheesti oli jotain inhimillistä, joka saattaa joskus unohtua. Nyt säästyin kyyneleiltä, ihanaa kun oli iloinen aihe.

Mä en nyt oikein osaa sanoa muuta. Ron on ihana, se on Harryn neuvonantaja eikä sitä voi ketään korvata.
Jatkoa odotellessa

-Feliicia

[Kukkaiskeiju]

Aaa, tää luku oli jo suuntaa iloisempaan, vaikka taustalla oli suru Lupinista ja Tonksista. Tykkäsin ^^
Harry päätyi taas miettimään näitä asioita yksin, vaikkei nimenomaan pitäisi, ja hautoi sitä sitten sisällään silloinkin kun oma kummipoika tuli kylään - onneksi Ron sai hänet järkiinsä, lienekö nyt sitten saanut jonkinlaista viisautta Hermionelta (Ronin sanoma asia kun on ihan Hermionemainen)
Tästä luvusta tuli vahvasti mieleen Lupin. Ja erityisesti vielä Siriuskin. Kumpikin olivat hienoja miehiä, toivottavasti Harry tajuaa kertoa kummipojalleen myös Siriuksesta, ja sitten tietenkin Harryn pitää olla sekopää kummisetä, joka ostaa sairaanhienoja luutia ja kaikkea.

”Kyllä vain”, hän sanoi. ”Ei hän tietenkään hallitse kykyään vielä – vaikka voitte kyllä uskoa, että minulla oli kestämistä, kun hän näki eräässä valokuvassa isoisoisoisäni, jolla oli valtava nenä, ja päätti kopioida sitä. Ehdin jo pelätä, ettei hänen oma nenänsä enää koskaan palaa takaisin, mutta onneksi hän kyllästyi siihen valtavaan tuulenhalkojaan kahdessa päivässä.”

Haha, Teddyllä on mahtanut olla hauskaa valtavan nenän kanssa

”Sinä tiedät että tuo ei ole totta, me kaikki tiedetään että tuo ei ole totta, eikä myöskään Andromeda varmasti ajattele noin. Kaikki ne ihmiset, Harry, he kuolivat Voldemortin takia ja paremman maailman puolesta, mutta eivät sinun vuoksesi... Sinä tiedät sen, Remus sanoi sinulle niin itse. Sinä kerroit.”

Ron puhuu fiksusti.

”Ajattele nyt vaikka Siriusta. Ajattele millainen hän oli sinulle, kuinka paljon hän toi sinun isästäsi takaisin, koska he olivat olleet ystäviä... Sinä voit olla Sirius tuolle pojalle tuolla, Harry, Remus halusi sitä.”

Ron puhuu vielä fiksummin...Sirius oli mahti kummisetä! Kuka nyt ei haluaisi Siriusta kummisedäkseen
Tohon punaseen kohtaan kävis paremmin varmaan haluaisi? Tosin se on ihan makuasia, miten sen ilmaisee...

Harry nyökkäsi, epäröiden, uskaltaisiko kysyä mieltään kalvavan kysymyksen. ”Ja hän ei... Eihän hän ole perinyt Remukselta...?”
”Ei”, Andromeda sanoi lempeästi. ”Ei Teddy ole ihmissusi. Remus oli helpotuksesta suunniltaan kun se selvisi, ja Dora sanoi, että oli koko ajan tiennyt, ettei mitään pelättävää ollut. Vaikka tietysti me kaikki olimme huolissamme.”

Hetken itsekin pelkäsin tätä ja kiireissäni luin eteenpäin, onneksi niin ei käynyt.

Harry katsoi Andromedaa ristiriitaisin tuntein. ”Uskotko sinä todella niin?”

”Minä tiedän niin. Ja tiedäthän sinäkin. Sinunkin vanhempasi ovat aina olleet rinnallasi, eikö totta?”
Harry ajatteli vanhempiaan, äitinsä hymyileviä, itkeviä kasvoja iseeviot-peilissä vuosia sitten, isänsä lempeitä neuvoja hautausmaalla, jolla hän oli taistellut Voldemortia vastaan... Ja yötä, jolloin he olivat kävelleet yhdessä Kielletyn metsän halki. Sirius oli ollut myös siellä.

Just semmoisia viisauksia, mitä vanhemmilta ihmisiltä voi kuulla. Harry, kuuntelepas aina tarkasti Andromedaa, ehkä hän voi kertoa sinulle muitakin kauniita viisauksia!

Teddy raotteli hiljalleen luomiaan, mutta ei ruvennut itkemään Harryn nähdessään, vaan katsoi häntä vakavana, aivan kuten Remus oli monta kertaa katsonut tismalleen samanlaisten silmien takaa.

Tuli Lupin tosi voimakkaasti mieleen ja uskon Teddystä tulevan yhtä mahtava ja hieno velho.


Hitsi, olin miltei ensimmäinen. Kirjotin niin innokkaasti tätä että aikaki meni enkä ehtinyt ekaksi

Taas, aina yhtä innokkaasti minä jaksan odottaa jatkoa...

[Grenade]

Ää, nämä on niin ihania <3 Heti ekassa oli ihana tunnelma, Hermione kiisselinkeittäjänä keittiössä, lapset vierellään. Taitaa tosin kiisseli palaa pohjaan, kun jää katselemaan kuvia.

Heti ekassa "kuvassa" oli jotenkin niin haikea tunnelma ja kaikki muistelivat kuolleita omaisiaan ja pitivät toisiaan kädestä kiinni. Pidättelin itkua jo tässä vaiheessa. Toisessa kuvassa itkun pidättely onnistui paremmin, koska Seamus ja Neville olivat niin jotenkin ihania ja pienoinen viittaus Luna/Nevilleen, oih. Ja Albuksen kaarti.
Mutta kolmas kuva oli jotain niin surullista :--/ Todella taidokkaasti kirjoitettua kerrontaa ja kuvailua, ja mä oikeesti meinasin ruveta poraamaan. Kaikkien suru oli jotenkin niin käsinkosketeltavaa ja George oli niin kammottavan surullinen, että kävi niin sääliksi häntä ja kaikki muutkin olivat niin haavoittuvaisia. En yhtään ihmettele sitä, että olit itsekin itkenyt pari kertaa tuota kirjoittaessasi.
 Neljäs kuva oli myös ihana. Kuinka Harryn sydän lopulta suli Andromedalle ja Teddylle ja menneisyyden tuskat sai väistyä hiukaksi aikaa. Lopetus sai minut hyvin iloiseksi, sillä se viittaa selvästi siihen, että parempia aikoja on tulossa :)
 
Ehkä saamme vielä hääkuvia ja muuta, joka vie tämän surullisuuden mennessään. Todella hyvin kirjoitettuja, enkä voi valita mitään parasta kohtaa lainattavaksi tähän, koska joutuisin lainaamaan melkein kaikkia kohtia. Jään odottamaan innoissani jatkoa.

Kiitos näistä ihanista lukukokemuksista tähän mennessä!

[Meldis]

Oli ihana osa, iloinen tunnelma, vaikka ehkä pari kyyneltä tirautin tässäkin loppuvaiheessa, kun Harry ja Andromeda puhuivat Remuksesta ja Tonksista.  Vauvat ovat niin järkyttävän suloisia, ihan jo tekstissäkin, vaikka ei pienokaista näekään. Heti tuli aww-fiilis, kun Teddyä kuvailtiin.

Lukiessa tajusin myös paremmin, tai ehkä taas, että joo, Harry on Teddyn kummisetä. Se tuntui niin suloiselta. Että Harrylla on jo tuossa vaiheessa kosketus lapsesta huolehtimiseen. Ohh, ja mielikuva Teddystä Harryn sylissä sai hymyn huulile. Iskee taas vauvakuume, pitääpä soittaa serkuntyttö taas käymään...

Aivan ihana osa edelleen, odotan aina innolla seuraavaa kuvaa. ^^ Odotan nytkin!

[Aiqsu]

Ihan aluksi tahdon osoittaa kaksi suurta anteeksipyyntöä kahden asian puolesta - ensimmäiseksi siitä, etten tähän aikaan yöstä mitenkään kykene pitämään silmiäni auki tarpeeksi kauan, jotta voisin kommentoida kommenttinne läpi. Siispä vain kiitän yhteisesti, annan megaison pusun kaikille ( ) ja vakuutan, että kommentteja on taas luettu moneen kertaan ja ne ovat piristäneet mielettömästi.
Toisena luonnollisesti siitä, että osan valmistumisessa on kestänyt niin kauan. Kielsin itseäni nelisen viikkoa sitten kirjoittamasta mitään, sillä jouduin keskittymään kokeisiin - sitten heti perään iskikin blokki, joka on vasta nyt ruvennut helpottamaan. Nyt se osa kuitenkin saadaan uunista ulos, ja se on pitkä ja moniosainen, jos se jotenkin korvaa tätä kamalaa myöhästymistä... Joo. Laadusta en vakuuta mitään, mutta kommentit (ja korjaukset, koska luomissa painmaa enkä jaksanut lukea läpi - jos viitsitte, ilmoitelkaas mahdollisista typoista) ovat enemmän kuin tervetulleita. Älkää myöksään tuomitko mahdollisista asiavirheistä, sillä minä en koskaan ole astunut varpaallanikaan australialaiselle maaperälle.


Viidennen sivun ohuessa valokuvapaperissa näkyi kohouma, ja kun sen käänsi ympäri, selvisi että muodostuman aiheutti postikortti. Se oli aseteltu symmetrisesti sivulle aivan kuten valokuvatkin, valokuvat joita sivulla oli suuri määrä, ja jokaisessa niistä näkyi erikoisia maisemia – kirkkaan oransseja auringonlaskuja turkoosin meren ylle, rannan horisonttiin piirtyviä kenguruita ja naurava ystäväkolmikko maanalaisessa akvaariopubissa. Kortin kuvassa oli pitkä valkohiekkainen merenranta, jota reunustivat kirkkaanvihreät nurmikentät ja käppyräiset, tummat puut, ja keskellä oli kauniilla printillä teksti ”Adelaide, Australia”.

Eräässä kuvista oli suuri, kahvinvärinen hotellirakennus. Oli ilta, tummat varjot risteilivät hotellin sisäpihaa pitkin, ja nuori pariskunta istui sinivetisen uima-altaan reunalla. Punatukkainen mies oli kietonut kätensä naisen ympärille, ja tämä pyöritteli silmiään, kun mies suukotteli hänen hartiaansa aivan valokuvaan sopimattomalla tavalla. Kuvan alla luki:
”10. - 27. päivä heinäkuuta 1998, Ron, Hermione ja Harry australialaisessa hotelli Queenissa.”

Vaikka yö oli pikkuhiljaa muuttumassa sysipimeäksi, uima-altaan turkoosit laineet säilehtivät yhä kuin auringonvalossa. Harry, Ron ja Hermione olivat matkustaneet Australiaan aikaisin samana päivänä, ja vaikka ilmiintyminen ei ollut vienyt kuin hetken, eikä kukaan ollut halkeentunut, raskaiden matkalaukkujen ja monimutkaisten jästikulkuneuvojen vuoksi he olivat päässeet perille vasta illan hämärtäessä. Hotellihuone ei ollut suuri, Harry saisi nukkua varavuoteella parisängyn jalkopäässä, mutta ahdas huonejärjestely sopi paremmin heidän budjettiinsa. Tai tarkalleen ottaen Ronin budjettiin, mutta tahdikkaina Harry ja Hermione olivat ilmoittaneet, että heidän oli korkea aika alkaa säästää opiskelua varten niin paljon kuin kykenivät. Huoneessa oleva televisio ja kahvinkeitin olivat kiinnostaneet Ronia suunnattomasti, mutta kun tämä oli puoli tuntia surffaillut maksullisilla tv-kanavilla ja ihmetellyt, miksi ohjelmien ihmiset puhuivat vain toisilleen eivätkä lainkaan hänelle, Hermione oli nykäissyt kaukosäätimen hänen kädestään. Nyt kolmikko istui uima-altaalla hotellin hiljentyneellä pihalla, jonka rauhaa rikkoi vain sisältä kantautuva karaokelaulu. Altaan reuna oli korkea, ja vain Ronin varpaat ylettyivät koskettamaan veden pintaa.

”Hiljaista”, Hermione totesi, kun kukaan ei ollut pitkään aikaan sanonut mitään. Tähtitaivas oli kirkas heidän yllään sametinvärisellä taivaalla, ja Harry oli unohtunut katselemaan tähtikuvioita onnellisena siitä, ettei koskaan ollut kunnolla oppinut, miten niistä luettiin huomisen vaaroja. Hermionen ääni hätkähdytti hänet takaisin maan pinnalle. ”No, miltä nyt tuntuu, Harry? Sinähän et ole koskaan ollut ulkomailla.”

Harry kohautti harteitaan. ”En tiedä... Me ollaan oltu aika monissa oudoissa paikoissa viime aikoina, vai mitä sanotte? Vaikka on tietysti kiva, kun on lämmin. Ja nuo puut tuoksuvat hyvältä.”

”Ne ovat eukalyptuspuita”, Hermione ilmoitti, tavalliseen tapaansa kuulostaen tietokirjan nielaisseelta. Ron pyöräytti hiukan silmiään, mutta poikien helpotukseksi Hermione ei jatkanut vaan tyytyi katselemaan edessä avartuvien korkeiden rakennusten takana tummuvaa maisemaa. Harry tiesi, että Hermionen hiljentymisen syy tuskin oli se, että tämä tahtoi loman kunniaksi lepuuttaa aivojaan – ei, vaan kuten Harryn ja Roninkin, Hermionen mielessä pyörivät heidän matkansa syyt ja se, mitä huomenna tapahtuisi.

Hetken kuluttua Hermione avasi suunsa, todistaen Harryn epäilyksen oikeaksi. ”Kun me mennään huomenna... Mitä jos me ei löydetä heitä? Ja mitä jos minä en osaa sitä loitsua? Mitä jos jokin menee pieleen?”

”Me ollaan käyty tämä keskustelu ainakin viisi kertaa”, Ron sanoi kärsivällisesti. Hänen ilmeensä kieli, että myös hän oli arvannut Hermionen mietteet ennen kuin tyttö edes sanoi niitä ääneen. ”Me jäljitettiin kaikki hirnyrkit, joten minä luulen, että kahden jästin löytäminen voi jotenkin onnistua – vai mitä sanot, Harry?”

”Ja sinä olet paras loitsuissa”, Harry lisäsi katsoen Hermionea silmiin. ”Unhoituksen vastakirouksenhan pitäisi olla paljon helpompi, tai siis, eiväthän ne voi menettää muistiaan, kun ne eivät muutenkaan muista mitään -”

Hermionen alahuuli vapisi, ja Ron yskähti äänekkäästi, jotta Harry tajusi lopettaa puhumisen. Ron sipaisi Hermionen poskea kevyesti kädellään, ja tämä huokaisi syvään, ääni väristen.

”Minä vain...” Hermione hikkasi ja puri huultaan, katsoen Ronia anovasti silmiin. ”Me ollaan jo menetetty niin paljon... Harryn vanhemmat ovat k-kuolleet ja Fred on... Ja minä en ole menettänyt ketään, enkä voi olla miettimättä, kuinka e-epäreilua se on...”

Harrysta tuntui siltä kuin suuri pala olisi juuttunut hänen kurkkuunsa, eikä hän osannut sanoa Hermionelle mitään. Ron kuitenkin katsoi tytöä yhä, kasvoillaan se sotaisa, katkera ilme, jonka Fredistä puhuminen sai nykyään aikaan. Kun hän puhui, hänen äänensä tärisi rajusti.

”Sinä et ajattele noin”, hän tokaisi Hermionelle ja katsoi tätä melkein vihaisena. ”Koska me ollaan tässä yhdessä, ja jokainen, joka me on menetetty matkan varrella, me on menetetty yhdessä. Onko selvä? Luuletko sinä, että minä ja Harry halutaan, että sinäkin menetät jonkun, ihan vain että se olisi reilua? Koska se ei ole reilua – kukaan ei ansaitse sitä, kukaan heistä ei ansainnut mennä pois eikä me ansaittu menettää heitä, niin vain kävi. Mutta niin ei käy huomenna.”

Kyyneleet valuivat Hermionen kasvoilla, ja myös Ronin silmät kiiltelivät hämärässä. Harry oli painanut päänsä ja katseli uima-altaan pohjan sinisiä laattoja. Hermione tarttui Ronin käteen.

”Minä olen pahoillani”, Hermione kuiskasi. ”He ovat kaikki mitä minulla on teidän lisäksi. Ja kaikki, mitä on tapahtunut – Ron, sinä lähdit, enkä minä tiennyt... Ja me molemmat luultiin, että Harry on kuollut... Ja Malfoyn kartanossa, silloin kun Bellatrix kidutti m-minua... Minä luulin, etten näkisi teitä enää, enkä vieläkään aina usko, että me ollaan turvassa...”

Ron kietoi kätensä tiukasti Hermionen ympärille ja veti tämän syliinsä, ja Hermione käpertyi vasten hänen rintaansa. Ron sulki silmänsä ja suuteli häntä otsalle, ja kun hän puhui jälleen, hänen äänensä oli tukkoinen, mutta ei enää vihainen. ”Me ei olla menossa mihinkään. Minä en anna kenenkään tehdä sinulle mitään pahaa enää koskaan, Hermione, minä rakastan sinua.”

Harrysta alkoi pikku hiljaa tuntua, että hänen ei olisi kuulunut olla paikalla – hän oli kyllä tiennyt, että Ron rakasti Hermionea, ja myös sen, että Hermione rakasti Ronia, ja hän arveli tienneensä sen pitempään kuin kumpikaan heistä. Hän ei kuitenkaan uskonut Ronin koskaan sanoneen sitä Hermionelle ääneen, ja nyt hän tunsi olonsa yhtä aikaa vaivaantuneeksi ja yksinäiseksi. Hermione ei kuitenkaan sanonut mitään – kenties hänen katseensa sanoi Ronille kaiken tarvittavan, tai sitten hän ei tahtonut ruveta hempeilemään Harryn kuullen.

”Harry, tule tänne”, Hermione sanoi, ja Harry kohotti yllättäneenä katseensa. Ronin kädet olivat Hermionen vyötäisillä, mutta he eivät syleilleen toisiaan enää. Hermione ojensi käsiään Harrya kohti ja hymyili yhä hiukan itkuisesti. ”Minä haluan, että sinäkin sanot kaiken olevan hyvin.”

”Kaikki on hyvin”, Harry sanoi, ja hänen äänensä oli paljon kepeämpi ja varmempi, kuin mitä hän olisi odottanut. Hän meni ystäviensä luo ja halasi Hermionea, ja myös Ron tarttui toisella kädellään tiukasti hänen hartiaansa. Hermione oli oikeassa, ennen niin tuttu turvallisuuden tunne oli kadonnut samaan aikaan kun Dumbledoren ruumis oli syttynyt liekkeihin ja muuttunut valkeaksi arkuksi. Ja kuitenkin, kun he istuivat yhdessä uima-altaan reunalla, Harry tiesi, että se tulisi vielä takaisin. He saisivat kaiken sen takaisin.


Sivun toisessa kuvassa ei ollut maisemia – kolme ihmistä istui rinnakkain kukkien piirittämällä puistonpenkillä, kiharatukkainen tyttö keskellä, ja hänen vanhempiensa kädet tiukasti ympärillään. Tyttö hymyili leveästi, ja hänen äitinsä kurottautui suukottamaan hänen poskeaan – mies, jonka silmät olivat samaa ruskean sävyä kuin tytön, näytti hiukan hämmentyneeltä mutta nauroi yhtä kaikki iloisena. Kuvan teksti kertoi:
”Grangerin perhe Adelaide Botanic Gardenissa 13.7.1998.”

Kirkas keskipäivän aurinko raidoitti rantakatua, kun Harry, Hermione ja Ron poistuivat hotellistaan seuraavana päivänä ja suuntasivat kohti määränpäätään. Hermione oli viettänyt koko aamun selaillen vanhoja loitsukirjojaan alusta loppuun (”kukaan muu kuin Hermione ei ottaisi vanhoja koulukirjojaan mukaan ulkomaille”, Ron oli huokaillut. ”Minä viskasin omani takkaan sillä sekunnilla, kun tajusin ettei me mennä takaisin kouluun enää...”), yrittäen löytää mahdollisia vinkkejä siihen, miten unhoituskirouksenpurkuloitsu toimisi mahdollisimman tehokkaasti. Lopulta Ron oli nykäissyt Loitsujen käsikirja viitosen tytön käsistä ja lukinnut sen huoneen kassakaappiin – miten Ron velhosyntyisenä oli osannut käyttää sen lukitussysteemiä, sitä sen paremmin Harry kuin Hermionekaan ei tiennyt, mutta tämä oli hymyillyt omahyväisenä ja kieltäytynyt paljastamasta numeroyhdistelmää.

”Mahtaakohan täällä asua velhoja?” Harry mietti, kun he tallustelivat sileää asfalttitietä ja heitä vastaan käveli kolme nuorta tyttöä, jotka puhuivat hauskalla aksentilla ja nauroivat jollekin. Hermione avasi suunsa, mutta Ron ehti vastata ensin.

”Ainakin Sydneyssä meitä on roppakaupalla, koska Australian taikakoulu sijaitsee jossain sen lähellä”, Ron ilmoitti, ja Hermione katsoi häntä hämmästyneenä.

”Mistä sinä sen tiesit?” tyttö tiedusteli epäileväisen näköisenä.

”Kyllä minäkin joskus luen”, Ron sanoi hiukan loukkaantuneesti. Hermione kohotti kulmiaan, mutta antoi olla. Myöskään Harry ei ollut ihan heti valmis uskomaan Ronia, ja hetken kuluttua tämä kumartuikin salaliittolaisen elkein hänen puoleensa ja kuiskasi: ”Isä mainitsi siitä joskus – joku kansainvälisen taikayhteistyön osastolta lähti Syndneyyn, kun taikaministeriö halusi houkutella australialaisia velho-opiskelijoita Englantiin töihin...”

Harry virnisti Ronille, ja hetken he kävelivät vaiti – Hermione viittasi heidät kääntymään pienemmälle puistopolulle, joka pian sukelsi lähemmäs kaupunkia ja johdatti heidät kauniille omakotitaloalueelle. Hermionella oli käsissään paperilappu, jolle hän oli kirjannut vanhempiensa uuden osoitteen, joka hänen oli jotenkin onnistunut onkia selville, ja hän vilkuili lakkaamatta tienviittoja. Ron yritti auttaa, mutta hän piteli kaupungin karttaa käsissään väärin päin. Lopulta hän yritti saada kartan näyttämään, missä päin sitä he liikkuivat, mutta taika sai paperin syttymään tuleen.

”Ääh, Ron!” Hermione puhahti ja kiskaisi tämän hihasta eräälle sivukujalle, missä hän veti taikasauvansa esiin ja suihkutti vettä pahasti mustuneelle kartalle.

”Minä vain ajattelin, että kuinka vaikeaa se voi olla”, Ron selitti Harrylle, ”tai siis, kun sinun isäsi ja hänen kaverinsa tekivät kelmien kartan joskus 15-vuotiaina.”

”Ja päätit sitten kokeilla keskellä jästien asuttamaa kaupunkia?” Hermione kysyi happamasti, kun he palasivat kartattomina takaisin omakotitaloalueen ympäröimää kävelykatua. Ron näytti vähän nololta.
Puolta tuntia ja montaa käännöstä väärään suuntaan myöhemmin he saapuivat lyhyelle, leveälle kadulle, jonka varret olivat täynnä identtisiä, kaksikerroksisia omakotitaloja. Niiden seinät hehkuivat puhtaanvalkoisina, eikä yhteenkään piha-aitaan ollut maalattu graffiteja – puutarhat olivat reheviä ja tuoksuivat huumaavilta. Heinäkuisessa helteessä alue oli niin kuvankaunis, että hetkeksi kolmikko seisahtui tien päähän ihailemaan maisemaa.

”Vau”, Harry sanoi. ”Sinun vanhemmillasi on hyvä maku. Mikä se talon numero taas olikaan?”

”Kuusitoista... Tuolla puolella tietä”, Hermione sanoi ja viittasi heidät ylittämään kadun. He kulkivat aitojen viertä, ja Ron pisimpänä kurotteli niiden yli ja kertoi heille talon numerot – neljä, kahdeksan – kaksitoista, neljätoista – ja lopulta kuusitoista. Hermione veti syvään henkeä ja tarttui heitä kumpaakin kädestä, ennen kuin he avasivat portin ja kävelivät puutarhalaattoja pitkin vihreäksi maalatulle ovelle.

”Mitä minä sanon?” Hermione kysyi äkkiä, ja kääntyi katsomaan Harrya. ”He eivät tunne meitä – meillä pitää olla peitetarina tai jotain...”

”Jos... Jos vaan yksinkertaisesti tainnutetaan heidät?” Harry ehdotti varovasti. Ron pudisti päätään toruvasti, mutta Hermione ei näyttänyt kauhistuvan. Hän mietti hetken kulmat kurtussa, ja nyökkäsi.

”Ei siitä tule muuten mitään”, Hermione sanoi vastaukseksi Ronin yllättyneelle ilmeelle. Hän epäröi vielä hetken, mutta painoi sitten sormensa ovikellolle. Heleä kilinä kaikui talossa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Hermione soitti ovikelloa yhä uudelleen.

”Ei siellä olla kotona”, kuului huikkaus jostakin puutarhan perältä. Huutelija oli vanha, pyöreä nainen, joka katseli heitä viereisen talon puutarhasta. ”Wilkinsit lähtivät jo aikaisin ostoksille – Monica sanoi, että uudet verhot eivät olisi pahitteeksi.”

Hermione vilkaisi Harry ja Ronia hermostuneena, mutta kääntyi sitten takaisin naapurin rouvan puoleen. ”Tiedättekö te, mihin he menivät?”

”Enpä ole varma, kultaseni”, nainen sanoi. ”Paikka, jossa heillä on tapana käydä, on Rundle Mall. Vaikka voi toki olla, että he ovat menneet tänään muualle.”

Hermione kiitti, ja he palasivat portille ja alkoivat maleksia tietä samaan suuntaan kuin mistä olivat tulleetkin. Hermione näytti vaipuneen epätoivoon. ”On meidän pakko ainakin kokeilla... Mutta siellä on yli tuhat kauppaa. Me ei ikinä löydetä heitä siitä ihmisvilinästä.”

”Sitten me tullaan illalla takaisin tänne”, Harry sanoi hermostumatta. ”Voidaan me ainakin yrittää löytää heidät sieltä, ei meillä parempaakaan tekemistä ole.”

Ron yskäisi kevyesti, kasvoillaan ilme, joka sanoi hyvin selvästi, että Adelaiden hiekkaranta kutsui häntä huomattavasti äänekkäämmin kuin hikinen, valtava kauppakeskus. Hän ei kuitenkaan protestoinut ääneen, vaan Hermionen johdolla kolmikko kulki kaupungin läpi kohti valtavaa ostosparatiisia.
Kiiltävät, kuumuutta hohkaavat autot olivat miehittäneet parkkialueen viimeistä ruutua myöten, ja ihmiset kahlasivat autojen seassa työntäen edellään suuria ostoskärryjä. Ostoskeskuksen ovensuussa norkoili nuoria, jotka näpyttelivät puhelimiaan ja huudattivat musiikkia suurista stereoista. Ron vilkuili heidän suuntaansa oudoksuen, mutta mitään sanomatta hän kahlasi Harryn ja Hermionen perässä sisään laajoista liukuovista.

”Oho”, Harry sanoi ja katseli ympärilleen. Tiuhan, kiireisesti virtaavan ihmismeren läpi he näkivät satoja kylttejä, jotka ilmoittivat eri kauppojen sijainnista – vaatekaupat, huonekaluliikkeet, ravintolat ja luontaistuotemyymälät kuhisivat väkeä ja pelkkä hälinän katseleminen sai kolmikon mielialan laskemaan hiukan. Jos heidän vaivoin onnistui pysyä yhdessä ihmisvirran johdattaessa heitä eri suuntiin, kuinka he koskaan löytäisivät Hermionen vanhemmat?

”Meidän täytyy vain olla johdonmukaisia”, Hermione sanoi hiukan epätoivoisen näköisenä ja haravoi ympäristöä katsellaan. ”Se rouva sanoi heidän menneen verho-ostoksille, joten – varmaankin kangaskauppa?”

”Aloitetaan sieltä”, Harry nyökkäsi, ”mutta myös huonekaluliikkeissä on joskus verhoja...”

Kymmenen minuutin kuluttua heidän oli onnistunut löytää kauppakeskuksen infopiste, josta he nappasivat mukaansa yksityiskohtaisen kartan liikkeiden sijainnista. Valitettavasti verhokankaita myyviä liikkeitä oli valtavasti, suurista, maailmanlaajuisista huonekalumyymälöistä paikallisiin käsityöpuoteihin. Lopulta he päätyivät aloittamaan lähimmästä, keskikokoisesta kangaskaupasta aivan kulman takana.
Kassajono ylettyi aina kaupan ovelle asti, mutta vaikka Harry, Ron ja Hermione pujottelivat kauniisti kirjottujen tyynynpäällysten, paksujen peittojen ja silkkiverhokankaiden seassa pitkän aikaa tähyillen silmä kovana ympärilleen, herra ja rouva Grangeria ei näkynyt asiakkaiden joukossa. Lopulta he luovuttivat sen kaupan suhteen, ja kävelivät seuraavaan, ja kun sekin paljastui hukkareissuksi, he jatkoivat eteenpäin.

”Minä vain tässä mietin”, Hermione läähätti, kun he riensivät seitsemänteen kauppaan, ”että jos he ovat muuttaneet ulkonäköään – käyneet kampaajalla tai jotain – ja me ei siksi tunnisteta heitä.”

”Älä ala tuohon”, Ron varoitti heti, ”me ei ruveta käymään kauppoja uudelleen läpi ja katsomaan tarkemmin. Me tunnistetaan heidät kyllä, sitten kun me löydetään heidät.”

Mutta Grangerit eivät löytyneet China Furniture Square – nimisestä liikkeestä, eivätkä Lincraftista, eivät Karma Livingistä... Kolmen tunnin tauottoman, loputtoman ihmismeressä kahlaamisen jälkeen he laahustivat jalat pakottaen ulos Spotlight-kangaskaupasta ja Hermione lysähti puupenkille istumaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.

”Muistatteko kun me siellä Deanin metsässä kaivattiin ihmisten seuraa?” Ron kysyi ja istahti Hermionen viereen. Harry ja Hermione katsoivat häntä kummissaan. ”Olen muuttanut mieleni. En halua enää nähdä yhtäkään pehulimeen kiljuvaa hyypiötä.”

”Puhelimeen, Ron”, Hermione korjasi nauraen väsyneesti ja kaiveli helmilaukkuaan. ”Täällä jossain vesipullo…”

Hermionen etsintä kuitenkin keskeytyi, kun Harry tarrasi äkkiä kiinni hänen käsivarteensa. Hermione kohotti nopeasti katseensa. ”Mitä nyt, Harry?”

”Tuolla!” Harry huudahti ja osoitti erääseen kahvilaan, joka sijaitsi muutaman kaupan päässä samalla ostoskadulla. Hermione veti kiivaasti henkeä ja yritti kurkotella kaulaansa väkijoukon yli, ja Ron näytti puulla päähän lyödyltä. Hetken kuluttua toisetkin paikansivat tummatukkaisen naisen, joka jonotti kassalle kahvikuppi oikeassa ja lompakko vasemmassa kädessään, ja miehen, joka puheli naiselle hymyillen ja valitsi sämpylää myyntiskistä.

”Hyvänen aika”, Hermione sopersi. ”Äiti ja isä… Mutta eihän me millään voida loitsia heitä tuolla, jästejä on joka puolella!”

Harry mietti vaihtoehtoja kuumeisesti, mutta Ron kohautti harteitaan kuin asia olisi itsestään selvä. ”Harry voi komennuttaa heidät – sinä olet tehnyt sen ennenkin, voit ihan hyvin…”

”Ron!” Hermione tiuskaisi vihaisesti ja mulkaisi Ronia. ”Harry ei varmasti loitsi anteeksiantamatonta kirousta minun vanhempiini! Ja sitä paitsi, se on laiton.”

”Ei se sinua Irvetassa haitannut”, Ron mutisi, mutta hyvin hiljaa. Harry puolestaan oli hyvin iloinen, sillä hänen ei tosiaan tehnyt mieli tehdä anteeksiantamatonta kirousta enää koskaan. Kaikki kolme istuivat hiljaa, pohtien, mikä olisi paras keino houkutella Grangerit väettömälle alueelle. Kenenkään ei tehnyt mieli odotella pariskunnan ostosreissun päättymistä.

”Minulla on vähän perulaista pimeyspulveria taskussa”, Ron sanoi hetken kuluttua. ”Mitä jos vain laitetaan paikka pimeäksi ja taiotaan, ei kukaan ehdi tajuta mitä tapahtui.”

”Et voi olla tosissasi”, sanoi Hermione, joka oli hermostuneena hyvin altis suuttumaan. ”Ensinnäkin pimeässä on vähän paha loitsia kun ei kerran näe mitään, voisin osua keneen tahansa – enkä minä tiedä vieläkään, osaanko loitsia sitä kunnolla. Ja valtavan ostoskeskuksen pimentäminen ei kuulosta muutenkaan kovin helpolta ratkaisulta.”

Harry haroi tukkaansa hajamielisenä ja silmäili Grangereita, jotka olivat saaneet ostoksensa maksettua ja asettuivat nyt kahvilan pöytään syömään. ”Me voitaisiin teeskennellä kaupan myyjiä ja tarjota tuote-esittelyä jostakin… Tai sanoa, että he tiputtivat avaimensa, tai jotain.”

Jokin Harryn sanoissa ilmeisesti sai Hermionen tajuamaan jotakin, sillä tämä kiljaisi innoissaan. ”Juuri niin. Avaimet, Harry! Heidän autonsa, se on parkkipaikalla, me voidaan sanoa, että se on pysäköity väärin!”

”Oletko sinä varma, että heillä on auto?” Ron tiedusteli otsa rypyssä.

”Kyllä minä luulen niin”, Hermione nyökkäsi. ”Heidän talossaan on autotalli, enkä usko heidän lähteneen linja-autolla ostoksille, heidän pitää saada tavarat vietyä kotiin.”

Niin he sopivat, että turvautuisivat autotarinaan, ja jos Grangerit kieltäisivät omistavansa auton, he pyytäisivät näitä joka tapauksessa tulemaan infopisteelle asian selvittämiseksi. He odottivat, että Hermionen isä sai sämpylänsä syötyä, ja sitten Hermione riensi kulman taakse pienelle käytävälle, joka johti tyhjään aulatilaan. Aulassa oli ovet kolmeen vessaan ja yhteen siivouskomeroon, ja heidän täytyi vain toivoa, ettei kukaan sattuisi paikalle juuri silloin. Harry ja Ron vetivät syvään henkeä, röyhistävät rintaansa yrittäen näyttää mahdollisimman vakuuttavilta ja marssivat herra ja rouva Grangerin luo.

”Anteeksi”, Harry sanoi kovalla äänellä herra Grangerille, joka parhaillaan teki vaimonsa kanssa lähtöä kahvilasta. Tämä hymyili Harrylle hiukan hämmentyneenä.

”Niin?”

”Meillä on ollut hiukan pysäköintivaikeuksia tänään, ja halusin vain kysyä, onko teidän autonne pysäköity parkkipaikalle?” Harry tiedusteli, ja hänen sydämensä hakkasi lujaa. Herra Granger vilkaisi vaimoaan yllättyneenä.

”Kyllä – onhan se”, herra Granger vastasi. ”Parkkeerasimme ihan A-sisäänkäynnin lähelle, automme on musta Mazda.”

”Siinä tapauksessa pyytäisin teitä tulemaan mukaani infopisteelle”, Harry sanoi suunnattoman helpottuneena. ”Autonne täytyy siirtää, ja me voimme – öh – pyytää jotakuta siirtämään sen puolestanne. Joka tapauksessa teidän pitää tulla mukaani.”

Grangerit näyttivät yhä hyvin hämmentyneiltä, mutta suosiolla he ottivat ostoskassinsa tuoleiltaan ja lähtivät kävelemään Harryn ja Ronin perässä poispäin kahvilasta. Harry toivoi hartaasti, ettei aukiolla olisi ketään, sillä muuten he joutuisivat selittelemään.
Hermionen piilopaikassa ei ollut ketään muuta kuin tämä itse – Hermione oli istuutunut penkille ja selasi siinä kärsineen näköistä naistenlehteä, selvästi lainkaan huomaamatta että se oli väärin päin. Harryn ja Ronin tullessa paikalle Grangereiden kanssa hän pomppasi pystyyn. Valitettavasti juuri silloin läheisen vessan ovelta alkoi kuulua äänekästä koputusta ja huutoa. Harry vilkaisi taakseen – Hermionen vanhemmat olivat aivan hänen perässään, ja hän yritti katseellaan viittoa Hermionea taikomaan nyt – mutta tämä näytti jähmettyneen paikalleen.

”Mitä ihmettä…?” herra Granger sanoi ällistyneenä, katsoen pysähtyneisiin Harryyn ja Roniin ja sitten vessan ovelle, jota selvästi taottiin kuin viimeistä päivää. Mekkala voimistui, ja Harry veti syvään henkeä ja vilkaisi Roniin, joka nyökkäsi. Yhdellä nopealla liikkeellä molemmat vetivät taikasauvansa esiin ja huusivat ”Tainnutu!”

”Liiku, Ron, ohikulkijat näkevät – siivouskomeroon!” Harry huusi ja ryntäsi ottamaan kiinni herra Grangerin jaloista. Ron lähti samaten raahaamaan Hermionen äitiä kohti siivouskomeron ovea, ja Hermionekin tajusi vihdoin lähteä liikkeelle – hän loitsi komeron oven auki ja yhteisellä ponnistuksella he työnsivät uhrinsa sisään niin hellästi kuin saattoivat. Hermione loikkasi äitinsä yli, ja Ron seurasi häntä, ja Harry veti oven perässään kiinni.

”Mitä Merlinin nimessä sinä teit sille vessan ovelle?” Ron älähti Hermionelle.

”Minä – minä lukitsin sen”, Hermione sopersi ja katseli isäänsä, joka makasi nenä huolestuttavan lähellä likaista, leveää moppia.

”Etkä yhtään ajatellut, että se huuto kuuluu uloskin?” Ron sanoi epäuskoisena.

”No on se parempi, kuin että he olisivat pöllähtäneet sieltä ulos, kun äiti ja isä makaavat tajuttomina keskellä lattiaa!” Hermione väitti vastaan. ”Enkä edes tiennyt, että siellä oli joku, halusin vain olla varma…”

”Olet oikeassa”, Harry sanoi nopeasti. ”Hermione, tee se nyt, niin päästään pois täältä. En ole koskaan tykännyt komeroista, kun ottaa huomioon, että asuin sellaisessa kymmenen vuotta.”

Hermione katsoi vanhempiinsa surkeana, ja veti taikasauvansa esiin. ”Mitä jos jokin menee pieleen?”

”Mietitään sitä sitten”, Harry sanoi vakaasti. ”He eivät pääse täältä mihinkään, ja me voidaan hoitaa heidät Lontooseen – Pyhässä Mungossa ollaan hyviä loitsimaan mieliä kuntoon, ja ministeriöllä on unhoituttajavirastot ja kaikki. Sinun ei tarvitse kuin yrittää parhaasi, okei?”

”Sinä pystyt siihen kyllä”, Ronkin kannusti ja silmäili Hermionen sauvaa huolestuneena.

Hermione nielaisi syvään, ja sitten hän suuntasi sauvan äitinsä kasvoihin. Hän lausui loitsun hiljaisella äänellä ja pyöräytti taikasauvaansa vastapäivään. Sauvasta purkautui hopeista ainetta, jonka Harry kokeneena ajatusseulan käyttäjänä tunnisti rouva Grangerin ajatuksiksi. Läpikuultavan kaasumainen neste – tai nestemäinen kaasu – kellui hitaasti kohti Hermionen äitiä, ja valaisi komeron seinät hopeaisella hehkullaan. Sitten ajatukset kohtasivat rouva Grangerin ohimon ja imeytyivät siitä läpi jälkiä jättämättä. Hermione katsoi Harrya ja Ronia säikähtäneen näköisenä.

”Hyvä”, Harry sanoi hiljaa, rauhallisella äänellä. ”Vielä uudelleen.”

Hermione pyöräytti sauvaansa uudelleen, tähdäten tällä kertaa isäänsä, ja toinen ajatusvana leijui ääneti herra Grangerin mieleen. Hermione näytti vieläkin hyvin hermostuneelta, mutta Harry oli varma, että loitsu oli onnistunut, eikä Ronkaan vaikuttanut epäileväiseltä.

”Okei, kokeillaan”, Harry sanoi ja katsoi Hermionea, joka puri huultaan. ”Kolmannella, Ron. Yksi, kaksi, kolme – Herpaannu.”

Vastakiroukset osuivat yhtäaikaisesti Hermionen vanhempiin, ja hetkeen ei tapahtunut mitään – sitten Hermionen äidin luomet alkoivat väristä ja tämä avasi hitaasti silmänsä. Herra Granger seurasi pian esimerkkiä, ja molemmat näyttivät pöllämystyneiltä. Harry, Ron ja Hermione tarkkailivat heitä sydän pamppaillen.

”M-mitä tapahtui?” rouva Granger ihmetteli. ”Miksi me olemme – mikä tämä paikka on?”

”Äiti?” Hermione kysyi pelokkaan kuuloisena. Hänen vanhempansa kääntyivät heti hänen äänensä suuntaan – pienen hetken he vain tuijottivat, ja sitten rouva Granger nousi jaloilleen.

”Hermione!” hän sanoi yllättyneenä. ”Mikä tämä paikka on, kultaseni? Missä me olemme?”
Hermione ei selvästikään pystynyt vastaamaan – kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hän ojensi kätensä äitiään kohti. ”Äiti! Minä – minä luulin…”

Rouva Granger kietoi kätensä Hermionen ympärille ja myös herra Granger meni silittelemään tyttärensä hiuksia. Molemmat näyttivät entistä hämmästyneemmiltä. Pian herra Grangerin katse osui Roniin ja Harryyn.

”Kas, päivää!” herra Granger tervehti. ”Me olemmekin tavanneet – Harry Potter ja Ron Weasley, te käytte myös Tylypahkaa! Hermione puhuu teistä alituiseen.”

”Hienoa että muistatte, herra Granger”, Harry sanoi sydämensä pohjasta ja kätteli herra Grangeria hymyillen. Ron virnisti hänelle ja puristi myös Hermionen isän kättä. Hermione syleili yhä äitiään, joka hymyili nyt myös hänen olkansa yli pojille.

”Hermione-kulta?” herra Granger puhutteli tytärtään varovaisesti. ”Mikä on vialla?”

Hermione päästi irti äidistään ja pyyhki kyyneliä poskiltaan, katsoen isäänsä silmiin. ”Isä – minun täytyy kertoa teille jotain. Te varmaan huomasitte, ettette ole kotona – itse asiassa kukaan meistä ei ole ollut kotona pitkään aikaan, eikä me olla oltu koulussa…”

Harry ja Ron nojailivat seinään ja katselivat Hermionen kiemurtelua, kun tämä selitti koko tarinan juurta jaksaen vanhemmilleen. Hermione kertoi Dumbledoren Harrylle jättämästä tehtävästä, heidän etsintäretkistään ja Tylypahkan taistelusta, mutta silotteli yksityiskohtia hiukan eikä esimerkiksi maininnut mitään Malfoyn kartanossa tapahtuneesta kidutuksesta. Ron nykäisi Harrya hihasta.

”Tämä on outoa”, Ron sihisi Harrylle. ”Tapaan tyttöystäväni vanhemmat. Siivouskomerossa.”

”Sinä olet tavannut heidät vaikka kuinka monta kertaa”, Harry kuiskasi huvittuneena takaisin. Taustalla Hermionen vanhemmat huudahtelivat kauhuissaan – Hermione oli juuri kertonut, miten Hagrid oli kantanut kuollutta teeskentelevän Harryn metsästä.

”Joo, mutta ei hän silloin ollut tyttöystäväni”, Ron mutisi. Hermione jätti tarinassa viimeiseksi sen osan, että hän oli joutunut muuntamaan vanhempiensa muisteja ja sen, että he olivat parhaillaan Australiassa, kauppakeskuksen siivouskomerossa.

”Hermione!” herra Granger huudahti ällistyneenä. ”Miten sinä – miksi sinä niin teit? Olisit voinut vain pyytää, me olisimme voineet auttaa –”

Hermione pudisti päätään. ”Ei kukaan muu voinut auttaa kuin minä ja Ron, isä, Harryn täytyi tehdä se yksin. Teidän oli pakko mennä piiloon – myös Ronin perhe oli piilossa, ja mekin oltiin tosi pitkään piilossa. Ettekä te voineet muistaa mitään, sillä jos te olisitte tienneet, tiedät-kai-kenen kannattajat olisivat voineet onkia teiltä tietoja. Uskokaa pois, he olisivat pystyneet siihen.”

Hermionen äiti pyöritteli päätään hiukan tyrmistyneenä. ”Vaarallisia taikoja ja kidnappausjengejä ja jättiläiskäärmeitä ja minun pikkutyttöni joutuu suojelemaan meitä siltä kaikelta. Uskomatonta.”

”Älä sano noin”, Hermione sanoi, ja hänen hymynsä vapisi hiukan. ”Se on ohi nyt, ja minä puhun meidän kaikkien puolesta kun sanon, että se on parempi unohtaa.”

Herra ja rouva Granger vilkaisivat toisiinsa, ja sitten herra Granger hymyili tyttärelleen alistuvasti. ”Hyvä on. Mutta minun täytyy varmaan takavarikoida taikasauvasi vähäksi aikaa, kun pääsemme kotiin.”

Hermione nauroi aitoa, onnellista naurua, ja hänen isänsä kietoi kätensä hänen harteilleen. Ron riensi avaamaan siivouskomeron oven, sanoi ”teidän jälkeenne” rouva Grangerille ja hymyili parasta mielistelyhymyään. Harry yritti kovasti olla purskahtamatta nauruun, ja yhdessä kaikki viisi poistuivat komerosta. Juuri silloin eräs henkilökunnan t-paitaan sonnustautunut siivooja astui ulos vessasta ja toljotti heitä kummissaan. Harry heilautti komeron oven kiinni ja iski siivoojalle silmää.


Sivun alin kuva esitti postikortin tavoin rantaa, jonka takana aaltoili punertava vedenpinta, jonka laskeva aurinko värjäsi. Kuvassa bikineihin pukeutunut tyttö juoksi kuvasta ulos ja takaisin, ja hänen mustatukkainen, silmälasipäinen ystävänsä jahtasi häntä suihkuttaen jääkylmää vettä taikasauvansa päästä. Samettinen hiekka pöllysi heidän jaloissaan ja nauru kaikui ulapalle asti. Tekstissä kuvan alla luki:
”Hyvästit Australialle, 26. päivä vuoden 1998 heinäkuuta.”

Harry katseli tyytyväisenä värjäytyvää taivasta tummien lasiensa takaa. Hermione oli löytänyt eräästä mukaan kantamasta kirjasta kätevän loitsun, jolla silmälasit sai muutettua aurinkolaseiksi, ja nyt Harry lekotteli onnellisena pehmeällä hiekalla joutumatta kärsimään häikäisevästä paisteesta. Hän joutui kuitenkin pian toteamaan, että kaikista häiriötekijöistä ei päässyt eroon yhtä helposti, kun joku heitti häntä rantapallolla päähän – jälleen kerran.

”Kasva aikuiseksi, Ron!” Harry mumisi ja raotti toista silmäänsä. Ron virnuili viattoman näköisenä ja Hermione kikatti hänen vieressään. Oli heidän viimeinen kokonainen päivänsä Adelaidessa – varhain seuraavana aamuna heidän lentokoneensa koukkaisi ilmaan lentokentältä ja kiidättäisi heidät takaisin kotiin. Pitkän suostuttelun jälkeen myös Ron oli suostunut ”astumaan siihen muovista tehtyyn hevoskotkaan, jota lennetään”, joten he kaikki saattoivat palata Englantiin yhdessä Hermionen vanhempien kanssa. Tänään he olivat kuitenkin jättäneet Grangerit hotellille ja suunnanneet jo aikaisin rannalle, missä oli kulunut nopeasti koko päivä. Harryn ihoa poltteli joka puolelta, mutta hän tahtoi nauttia lämmöstä ja sateettomuudesta niin kauan kuin saattoi ja murehtia palanutta ihoa sitten myöhemmin. Ja varmasti Hermione tai rouva Weasley tietäisi nopean parannuksen siihenkin.

Hermione istahti hiekalle Harryn viereen niin, että hiekka pölähti. ”Tavallaan on kurja lähteä. Meidän pitäisi lomailla enemmän.”

”Missähän välissä me oltaisiin lomailtu viime vuosina?” Harry kysyi kiinnostuneen kuuloisena. ”Minä kyhjötin kesät Likusteritiellä ja te kaksi ties missä, ja Voldemort hyppi niskaani aina, kun Dumbledore ei vahdannut selustaani.”

”Ehkä jouluna?” Ron ehdotti ja kasasi kourakaupalla hiekkaa Hermionen jaloille, jotka olivat jo nilkkaa myöten upoksissa. ”Joulunahan meillä oli aina niin hauskaa. Suosikkini oli ehdottomasti toinen kouluvuosi ja Hermionen karvainen kissannaama.”

”Ha-haa”, Hermione naurahti kuivakasti ja kosti heilauttamalla jalkaansa niin, että hiekat lensivät suoraan Ronin silmille. ”Tarkoitin vain, että tämä on mukavaa. Ei tarvitse miettiä mitään.”

”Älä viitsi, lyön vetoa että tälläkin hetkellä sinä käännät Tylypahkan Historiikkia mielessäsi riimuihin tai jotain”, Ron sanoi ja hieroi hiekkaisia silmiään. Harry nauroi ja Hermione näytti hapanta naamaa.

”Tule, Ron”, sanoi Hermione hetken kuluttua. Ilmeisesti Ronin avuton silmienräpyttely oli alkanut säälittää häntä, sillä hän kipusi pystyyn ja veti Ronin perässään, johdattaen tätä kädestä kohti vesirajaa. Hetken harkittuaan Harry lähti heidän peräänsä.

”Älä – inise!” sanoi Hermione, joka yritti kovasti pyyhkiä Ronin silmiä märillä käsillään, mutta Ron vääntelehti ja ulisi ja valitti, että Hermione oli sokaissut hänet. Harry virnisti ovelasti ja tönäisi Hermionen sivuun.

”Näin se hoituu!” hän ilmoitti ja roiskautti ison kourallisen vettä Ronin kasvoille. Ron pärski kuin hukkuva ja päätti saman tien kostaa Harrylle – pitkän aikaa he painivat vedessä ja yrittivät saada toisen pään työnnetty vedenpinnan alapuolelle Hermionen nauraessa vieressä. Vesi oli lämmintä, kevyet aallot silittelivät auringon herkistämää ihoa, eikä rannalla ollut ketään muuta kuin he. Harry arveli, että juuri sellaiselta loman piti tuntua, siltä kuin kaikki murheet olivat kaukana poissa ja kukaan ei osannut lopettaa hymyilemistä. Se päivä korvasi koko pitkän kaksiviikkoisen, jonka aikana Hermione oli kierrättänyt heidät ja vanhempansa katsomassa jokaista löytämäänsä nähtävyyttä – heti toisena iltanaan he olivat vierailleet Adelaide Botanic Gardenissa, he olivat nähneet roppakaupalla kenguruita ja koalakarhuja, syöneet paikallista ruokaa ja matkineet australialaisten puhetapaa kunnes eivät jaksaneet enää puhua.

Pitkän ajan kuluttua he kahlasivat takaisin rantaan. Aurinko oli pudonnut hyvin alas, lähelle kimmeltävää vedenpintaa, ja ilma oli alkanut viiletä. He keräsivät tavaransa kokoon, eikä kukaan halunnut puhua – he hengittivät syvään eksoottisen raikasta ilmaa ja heittivät pyyhkeet harteilleen.

”Taas on aika vaihtaa majapaikkaa, vai mitä, Harry?” Hermione kysyi hymyillen. Harry katsoi häntä ja mietti vastaustaan. Viime vuoden aikana paikat olivat vilisseet hänen silmissään – Likusteritie ei ollut enää turvapaikka eikä se ollut enää koti, Tylypahka oli valloitettu ja voitettu takaisin, mutta hänen aikansa siellä oli ohi. Kalmanhanaukiota partioi Dumbledoren aave ja monta muuta kivuliasta muistoa, ja Godrickin notkosta ei ollut löytynyt kuin raunioita. Kaikesta huolimatta Harry hymyili Hermionelle.

”Ei, nyt me ollaan menossa kotiin”, hän sanoi.

”Eli mihin?” Ron ihmetteli. ”Ei kai Tylypahkaan enää?”

”Ei Tylypahkaan”, Harry sanoi virnistäen. ”Itse asiassa minä olen kyllästynyt etsimään kotia, tiedättekö – koti vain on. Minulle se on siellä missä te kaksi olette. Ja ehkä Ginny, vaikka se neuvottelu onkin vielä kesken.”

Hermione hymyili Harrylle lämpimästi ja nyökkäsi. ”Minä olen niin onnellinen että sinä sanot noin, Harry. Ehkä kaikki alkaa vihdoin loksahdella paikoilleen.”

”Joo”, Ronkin myönsi, ”vaikka tavallaan haluaisin käskeä pitämään näpit irti sisarestani.”

Heidän askeleensa suuntasivat rannasta kuumalle asfaltille, joka hohkasi lämpöä haalenevaan ilmaan. Harry hyvästeli mielessään maisemat, ja maisteli mielessään ajatusta kotiinpaluusta. Niin kauan kaikki oli tuntunut päättyvän Voldemortiin, mutta selvästikään niin ei ollut käynyt – mikään ei ollut pysähtynyt, kaikki muuttui yhä ja etsi omaa paikkaansa. Jonakin päivänä, kuten Hermione sanoi, kaikki varmasti loksahtaisi paikoilleen.

Hermione rikkoi hiljaisuuden vähän syyllisellä äänellä. ”Vaikka itse asiassa minä kyllä vähän mietin, että menisin vielä viimeistelemään opintoni Tylypahkaan ensi vuonna.”

Ron pärskähti voitonriemuisen kauhistuneesti. ”Minä tiesin”, hän ähisi. ”Sinä se et saa tarpeeksesi koulunkäynnistä.”

”Ron! Sinä et ymmärrä…” Hermione alkoi vängätä vastaan, kun katulamput alkoivat syttyä heidän yläpuolelleen ja läheisen ravintolan ovista kantautui hidasta musiikkia. Harry hymyili itsekseen. Jotkin asiat eivät ottaneet pysähtyäkseen, ja toiset taas eivät milloinkaan muuttuneet.

[Feliicia]

Ihania oli. Taas kerran. Oli hyvä, että kaikki nuo Australian pätkät oli laitettu samaan aikaan. Ei haitaa, vaikka ei oo käyny siel mist kirjoittaa. Mun silmiini ei ainakaan pistänyt mitään.

”Ei Tylypahkaan”, Harry sanoi virnistäen. ”Itse asiassa minä olen kyllästynyt etsimään kotia, tiedättekö – koti vain on. Minulle se on siellä missä te kaksi olette. Ja ehkä Ginny, vaikka se neuvottelu onkin vielä kesken.”

Tää oli kaikkien pätkien ihanin kohta. Harrylla on ollut monta kotia, mutta aina siel on ollu Hermione ja Ron♥

Kiitos näistä ihanista pätkistä

[Grenade]

Jee, tähän on tullut lisää ihania "kuvia". Loistavaa kuvailua ja ripaus draamaa ja huumoria sopivissa suhteissa. Pari pilkkua voisi lisäillä joihinkin kohtiin, mutta niitä en nyt enää löytänyt. Yhden kirjoitusvirheen bongailin ja laitan sen nyt tähän, kun pyysit niitä bongailemaan.

tytöä

ymmärtänet varmaan, mikä mättää :D

”Tämä on outoa”, Ron sihisi Harrylle. ”Tapaan tyttöystäväni vanhemmat. Siivouskomerossa.”

Ahahah, varmaan lempikohtani, ihana Ron.

Tykkäsin taas ihanasta maisemakuvauksesta, kaikista niistä kohdista, joissa aurinko laski, koska kuvan melkeinpä näki edessään. Ihana keksintö tuo, että Hermione palasi Australiaan palauttamaan vanhempiensa muistot, awws. Ja hänen hermoilu ja pojat yrittivät selittää, että tottakai Hermione osaa hommansa. Myös rannalla olo oli hyvin kuvattu, koska tämä kolmikko tosissaan otti viimeisestä päivästä ilon irti.

Toisen "kuvan" loppu oli niin ihanan hulvaton. Mahtoi siivoojalla olla ihmettelemisen aihetta :D Kiitos näistä, piristivät päivääni!

[L.E]

AWS.

Tää oli ensimmäinen ficci pitkään aikaan, kun mä itkin ihan kunnolla. Meikit päällä tietysti. Mutta se "kuva" Fredin hautajaisista ja monta muuta sellaista pikkukohtaa, joita ei ole ehkä edes tarkoitetettu surulliseksi, mutta jotka vain saavat minut itkemään ihan omia aikojani..

Toivon pian uusia kuvia, oon ihan rakastunut sun kirjoitustyyliin