Nimi: Ensimmäiset kyyneleet
Kirjoittaja: Whitestar
Ikäraja: k-11
Yhteenveto: Mitä salaisuuksia löydätkään avaamalla silmäsi?
A/N: Tuli ajatus koulussa, että voisin tehdä tälläisen oman sarjan, eli tämä on niinkuin eka osa.
"Sarjan" periaate on, että kirjoitan erillisiä novelleja, mutta niissä kaikissa on sama päähenkilö ja paikat jne.
Toivottavasti tämä ei riko sääntöjä.
Ensimmäiset kyyneleet
Muinainen taru kertoo legendaa urheasta Tinystä. Pojasta joka oli menneiden aikojen toivo. Häntä
sanottiin enkelin palvelijaksi, monet jopa enkelin pojaksi.
Mutta todellisuudessa Tiny oli vain tavallinen poika, joka vain oppi oudon taidon.
Tämä tarina kertoo Tinystä ja hänen teoistaan. Eikä tämä tarina pääty milloinkaan. Se jatkuu ikuisesti.
Oli talvi ja sydänyö. Nuori nainen juoksi lumessa huutaen poikansa nimeä. Pieni poika oli karannut omille teilleen ja vanhemmat olivat etsineet poikaa jo useamman tunnin.
Pieni 5 -vuotias poika leikki lumessa, hän ei tajunnut metsän ja kylmän yön vaaroja. Pian poika saapui aukiolle. Siellä poika pysähtyi ja alkoi ihmetellä missä oli. Silloin poika huomasi kylmän ja vilun. Poika käpertyi maahan pieneen kyttyrään ja yritti niin säästää lämpöä.
Pienoinen poika ei huomannut kuinka metsän eläimet kerääntyivät hänen ympärilleen.
Iso, lempeä karhuemo laskeutui pojan viereen ja painautui poikaa vasten. Poika nojasi karhun lämpimään ja pehmeään turkkiin.
Muut eläimet suojelivat poikaa. pojalla oli hyvä olla ja hän nukahti karhun kylkeen nojaten.
Pojasta ei sen koommin kuultu pitkään, pitkään aikaan.
Rose oli keräämässä kukkia niityllä, kun näki metsänrajassa koko niityn kauneimman kukan. Se oli iso, punainen ja todella kaunis. Rose lähti sen luo unohtaen täysin vanhempiensa varoituksen olla menemättä metsän lähelle.
Rose oli kuullut huhun metsässä kadonneesta pikkupojasta, mutta siitähän oli jo yhdeksän vuotta. Ei kai metsässä enää olisi sellaista kun sinä talvena. Ja muutenkin, silloin oli ollut talvinen yö. Nyt oli kaunis ja lämmin, aurinkoinen kesäpäivä. Ja Rose halusi tuon kukan. Ei kai metsässä nyt olisi mitään vaarallista. Hän sitä paitsi menisi vain metsän reunaan, poimisi kukan ja lähtisi pois. Mitä vaarallista siinä olisi?
Rose käveli hyräillen kukkaa kohti. Hän oli aivan kukan luona, kun kuuli sivultaan murahduksen.
Rose kääntyi katsomaan ja näki parin metrin päässä itsestään valtavan karhun. Rose jähmettyi kauhusta. Karhu murisi ja hyökkäsi Rosea päin. Rose kiljaisi, sulki silmänsä ja kyyristyi maahan.
Ei tapahtunut mitään. Rose avasi silmänsä ja näki edessään pojan. Tämä oli Rosea nuorempi, eikä kovin paljoa Rosea pidempi.
Poika seisoi karhun ja Rosen välissä ja, ilmeisesti, mulkoili karhua. ”hei Fell, älä viitsi.” Poika sanoi karhulle, ”Tämä tyttöhän vain halusi tuon kukan. Ei hän mitään pahaa aikonut.” Poika sanoi rohkeasti. He tuijottivat karhun kanssa toisiaan hetken ja sitten karhu lähti löntystämään takaisin metsään. Poika kääntyi Rosea päin hymyillen. Hän ojensi kätensä ja auttoi Rosen ylös.
”Ei mitään hätää, se vain vähän uhkaili kun olit menossa sen reviirille.” Poika sanoi. Rose näki nyt ensi kertaa pojan kasvot. Ja se sai hänet punastumaan. Poika oli komea, todella komea. Lapsellisia kasvoja kehystivät sotkuiset blondit hiukset sekä kirkkaat, isot siniset silmät. Pojalla oli säteilevä hymy ja hänen päällään olevat shortsit ja t-paita korostivat nätisti hänen lihaksikasta kehoaan. ”Kuka sinä olet?” Poika kysyi ja Roselta kesti hetki ennen kuin tajusi kysymyksen. ”Olen Rose.” Rose vastasi punastuen lisää. Poika katsoi Rosea kiinnostuneena, ”vai että Rose, kaunis nimi.” Poika hymyili. ”Kiitos. ja kiitos kun pelastit minut äsken.” Rose sanoi punaisena kuin tomaatti.
Poika virnisti Roselle tavalla joka sai Rosen sydämen hyppäämään kurkkuun.
Heidät keskeytti metsästä kuuluva ääni, josta Rose ei saanut selvää, mutta poika selvästi sai, kun lähti metsään. ”Sori pitää mennä.” Poika huusi Roselle ennen kuin katosi metsään.
Rose jäi tuijottamaan pojan perään.
Vieras susi on saapunut metsään ja se ahdistelee poikaani. Poikaseni ei uskalla liikkua. Mitä pystyn tekemään? Miten pystyn pelastamaan poikani.
Jos menen lähellekään, tuo susi tappaa hänet.
Tarvitsen apua, mutta kukaan ei ole tulossa. Tuo susi tappoi heidät. Auttakaa joku. Apua!
Yhtäkkiä vieraan suden takaa sen kimppuun hyökkäsi poika. Hän oli tullut lähelle tuulen alla, eikä susi ollut huomannut häntä. Poika paini suden kanssa ja sai poikasen pelastettua.
Susi puri poikaa jalkaan mutta ennen kuin se ehti katkaista sitä, poika löi sutta päähän niin että siltä meni taju.
Poika huohotti suden vieressä jalan vuotaessa verta. Poika huokaisi ja repäisi paitansa hihan ja sitoi sen haavan ympärille tiukalle. Siinä meni taas yksi paita, poika mietti murjottaen.
Susi pojan vieressä räpsytteli silmiään mutta poika katsoi sitä säälivästi. ”Huomaan miksi olet täällä. Sinut ajettiin pois kotoasi. Olet nyt yksin, vainottu. Näen pelkosi, tunnen kipusi. Älä pelkää. Täällä saat asua rauhassa, täällä kukaan ei satuta sinua, kunhan sinä et satuta ketään. Minä suojelen tätä metsää. En anna kellekään tapahtua mitään pahaa. Lupaan sen henkeni kaupalla” Poika sanoi rauhallisesti katsoen samalla sutta suoraan silmiin. Susi nousi ylös ja pienesti uikuttaen nuoli pojan kasvoja. Poika halasi isoa sutta, minkä jälkeen hän nousi seisomaan. Jalkaa särki jonkin verran mutta poika tiesi mitä teki.
Poika käveli purolle, avasi siteensä ja pesi haavan, sen jälkeen hän nuoli sitä ja imi verta pois ja sylki sen maahan. Hetken päästä hän laittoi jalan kokonaan veteen, sitten hän kuivasi sen ja laittoi siteen takaisin. Sudet istuivat koko ajan hiljaa pojan takana katselemassa.
Poika käpertyi karhuemon kainaloon. Siinä oli hyvä ja lämmin olla. Mutta silti hän kaipasi jotain. Hän ei vain kyennyt muistamaan mitä se oli.
Rose, se oli sen tytön nimi. Poika ajatteli. Rose oli ensimmäinen ihminen jolle hän oli puhunut yhdeksään vuoteen.
Poika muisteli yhdeksän vuoden takaisia tapahtumia. Yö, lumisade, pimeys. Kylmyys, pelko, tuska, vilu. Sitten eläimet, emokarhun lämpö, turvallisuus. Se oli ollut hänen viimeinen ajatuksensa ennen nukahtamista. Aamulla hän oli herännyt tästä luolasta.
Poika muisti yhä millaista oli ollut tuntea eläinten tunteet itsessään ensimmäistä kertaa. Se oli ollut pelottavaa. Loukkaantunut susi. Se järjetön kipu, se kaikki suru ja tuska, se pelko, se halu elää. Poika ei ollut osannut varautua siihen. Hän oli huutanut kivusta, itkenyt, kierinyt maassa. Hän ei millään olisi voinut auttaa.
Seuraavaksi poika oli oppinut ymmärtämään eläinten kielen. Hän keskusteli eläinten kanssa. Ne omalla kielellään, hän omallaan, mutta he ymmärsivät toisiaan.
Yhdeksän vuotta poika oli asunut tässä metsässä. Varastanut vaatteet asukkailta, jotka asuivat metsän lähellä. Eläen eläimen tavoin.
Se tyttö, hän oli outo. Hän oli vaivautunut pojan lähellä. Rose ei ollut pystynyt puhumaan hänelle kunnolla. Miksiköhän? Poika ihmetteli. Oliko tyttö pelästynyt niin lujaa? Vai oliko hänen taitonsa keskustella karhun kanssa todella niin outo? Juuri kun poika luuli löytäneensä jonkun ihmisen jonka kanssa voisi olla ja keskustella ja olla kuin normaali.
Poika oli unohtanut kaiken lapsuudestaan. Hän osasi puhua ja tiesi kaikenlaista, mutta ei muistanut vanhempiaan, kotiaan, miten oli päätynyt metsään, ei mitään. Paitsi nimensä. Tiny, se oli ainut mitä hän muisti itsestään.
Tiny nukahti kyynel poskellaan, viimeisenä ajatuksenaan että tutustuisi Roseen vielä paremmin, vielä joskus tyttö hyväksyisi hänet.
