Ikäraja: S
Genre: Humour, romance, kevyt
teiniköhköhangst
A/N: Olen ujostellut raapustelujeni jakamista muiden kanssa niin kauan, että nyt saa luvan riittää. Jännä paikka siis. Tekstin on tarkoitus olla kevyttä hyväntuulenlukemista, omasta mielestäni aika klassista teinitunnelmointia. Toivottaasti täyttää tavoitteensa viihdyttää
TimeKävelin rokotusklinikan tiskin ohi mulkaisten virkailijaa, joka hymyili iloisesti ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Ei hän kiukkuani ansainnut, vaikka mielialani ei suonutkaan sillä hetkellä kenellekään armoa; miksi maksaa maltaita luvasta tökkiä lihaansa pitkiä, ohuita neuloja... Tunsin kuinka päässäni alkoi taas pyöriä ja vatsassani vääntää.
Tärisin vieläkin jännityksen purkautumisen takia samalla, kun hoipertelin naulakon luokse hakemaan takkiani. Hieroin vasenta käsivarttani toivoen, että jomotus lakkaisi mahdollisimman nopeasti. En todellakaan halunnut joutua muistelemaan koko loppupäivää tätä kurjuutta ja omaa heikkouttani, nimittäin neuloja – ainoaa asiaa jota myönsin pelkääväni.
Kuka edes on alun alkaen keksinyt vaivata ihmisiä jollain niinkin turhalla kuin rokotuksilla, typerillä piikeillä joilla ehkäistään typeriä tauteja ja pelastetaan typeriä henkiä, säästetään myöhemmältä vaivalta ja kivulta… Turhia kaikki. Hymähdin ärtyneenä. ”Välttämätön paha” ei kuulunut suosikkilausahduksiini.
Sain takin keploteltua päälleni jotenkuten, varoen kättäni ehkä enemmän kuin oli tarpeen. Irvistelin ja ähisin, kuvittelin kuinka virkailija vilkuilisi minua huvittuneena. Mielikuva sai minut ärsyyntymään vielä entistä enemmän.
Pääsin kuitenkin klinikan ovesta ulos, ja kopistelin autiota käytävää hissille yrittäen muistella mitä tehtävää tälle päivälle oli jäljellä. Astuin tyhjään hissiin ja tölväisin pohjakerroksen nappulaa raivokkaasti; kaupasta pitäisi ainakin maitoa, juustoa, leipää ja lyijykyniä, perhanan pirulaiset loppuvat aina kesken…
Jouduin keskeyttämään hampaidenkiristelyni, kun vain kerrosta alempana hissi pysähtyi. En ehtinyt kehitellä kovinkaan useaa kauhuskenaariota nälkäkuolemastani tai dramaattisesta tukehtumisestani, ennen kuin ovi avautui muistuttaen, etten ollut ainoa ihminen tässä maailmassa. Sisään astui suunnilleen ikäiseni mieshenkilö. Tämänkin tiesin melkeinpä vain siitä, että olin nähnyt hänet muutaman kerran koululla, jolla kävin opiskelemassa. Olin, ja olen edelleen, surkea mitä tulee ihmisen iän arvioimiseen ulkonäön perusteella.
Tilanne oli joka tapauksessa hiukan hämmentävä. Yritin hetkellisestä herpaantumisesta huolimatta pitää kiinni huonosta tuulestani, jotta saisin mässäillä sillä kunnolla myöhemmin ylhäisessä yksinäisyydessäni. Olin päättänyt, että tuona päivänä kaikki menisi pieleen huolimatta mistään ulkoisesta vaikutuksesta. Ylpeänä saavutuksistani tiesin, että siihen mennessä ei mikään voima maailmassa ollut saanut pahaa tuultani parantumaan, kun olin usein aiemminkin sille päälle sattunut.
Ei mikään.
Hän tervehti minua.
Jouduin keskeyttämään hissikopin seinän pohdiskelevan tarkastelun ja kohtaamaan hänen katseensa. Luulen, etten koskaan aiemmin ollut häntä edes kunnolla katsonut, ajatuksella; ystävälliset, siniset silmät, perussuomalaisen maantienruskea tukka ja huulet, jotka selvästi hymyilivät paljon ja mielellään. Väänsin suupieleni kohteliaaseen hymyyn, ja livautin tervehdyksen hampaideni välistä.
Oloni ei ollut edelleenkään kohentunut. Melkein hymisin tyytyväisyydestä voittamattomuuteni takia, kunnes muistin että minun piti olla vihainen. Kyseessä ei siis ollut prinssi, joka pelastaa päivän pelkällä läsnäolollaan ja muutamalla ritarillisella sanalla.
Ajatukseni kompuroivat hetkisen, kun tuikin hieman kapuloita niiden rattaisiin – mistä tuo prinssiroska yhtäkkiä ilmestyi päähäni? Ei jokainen vastaan kävelevä mies ole saalis, mutta jostain syystä aivojeni sopukoissa ahertavat hormonit eivät sitä ymmärtäneet, kerran syytivät tuollaista hömppää mieleni täyteen. Hermostuin aina vain enemmän, tällä kertaa itseeni ja pääni järjettömään sisältöön.
Se päivä ei todellakaan ollut hyvä päivä. Olin katkera siitä, että moinen typeryys iski parhaimman luokan kiukuttelun aikaan. Olin kärsinyt jo vaikka kuinka kauan mielialanvaihteluista, miksei armoa herunut yhtään? Aloin pikkuhiljaa kyllästyä siihen, että minulla ei ollut mitään komentoa pääkoppani sisällä pulppuaviin tunteisiin ja ajatuksiin. Alkaisi pikkuhiljaa olla aika vallan siirtyä omiin hyppysiini.
Lisää itsesääliä ja turhaa rutinaa. Mutta mitäs tuosta, minähän olin vasta pääsemässä vauhtiin.
Vaiti seisoskelimme hississä sen matkustaessa kohti katutasoa; minä olin lähinnä täynnä itsekästä murinaani siitä, miten maailma on minua yhteistuumin vastaan, kun taas hänestä tuntui huokuvan raivostuttava hyväntuulisuus, jonka pelkäsin tarttuvan itseenikin. On sääli kun vaivalla kasvanut ärsyyntyminen menee hukkaan, pölähtää savuna ilmaan vain jonkin satunnaisen yltiöpositiivisen hepun takia. Vaikka ensimmäinen silmäys ei ehkä murhannut kivaa pikku angstia jota huolella ruokin, pidempi altistuminen olisi helposti voinut aiheuttaa kuvottavan pirteyden - ikään kuin se leviäisi ilman kautta jonkin tartuntataudin tavoin. Tähän mennessä hänen hyväntuulisuutensa kuitenkin vaikutti pelkästään lietsovan vihaani, joten huolta ei toistaiseksi näyttänyt olevan.
Käänsin päätäni katsoakseni poikaa, ja näin hänen suupielissään karehtivan hymyn. Mikä pölkkypää. Hän katsahti minuun, ja näytti huvittuvan kaksi kertaa aiempaa enemmän. Siristin silmiäni; mikä tuota järjetöntä luontokappaletta vaivasi? Miksi hänen piti ilmestyä pilaamaan päiväni? Tai siis, pilaamaan yritykseni pilata päiväni…
Samassa hissi pysähtyi pohjakerrokseen, ja meidän oli aika erota. Ei tietenkään sillä, että olisimme missään yhteydessä koskaan olleetkaan, hyvänen aika, olimme vain kaksi hämärästi toisensa tietävää opiskelijaa, selkeästi kotoisinkin aivan eri maailmoista.
Kävelin rivakasti ulko-ovelle ja pyrähdin kaupungintuoksuiseen syysilmaan. Otin kurssin suoraan kotia kohti, kävelin katuja niin nopeasti ja määrätietoisesti kuin vain kykenin. Mutta siitä ei ollut apua, tajusin epätoivoissani, sillä vahinko oli jo ehtinyt tapahtua. Jokin oli mennyt kammottavalla tavalla pieleen – kiukkuni haihtui peruuttamattomalla nopeudella ja tehokkuudella ilmaan, joka leyhyi miellyttävän raikkaana ympärilläni.
Siinä marssiessani ja omaa napaani pohtiessani jouduin vastahakoisesti ymmärtämään sen, että tapahtunut oli jotain omituista, toistaiseksi vain mittakaavaltaan määrittelemätöntä. Asiat voisivat toki jäädä nykyiseen, mukavaan tilaansa, ja voisin unohtaa tämän hissireissun kuten kuka tahansa tavalliseksi määriteltävä ihminen tekisi, ja jatkaa leppoisaa elämääni.
Tai se voisi muuttaa kaiken. Yleensä ne kaikenmuuttavat tapahtumat kuvitellaan jollain tapaa kliseiseksi kuten pyörtymiseksi, hissin jumittumiseksi kerrosten väliin tai vaikka nopeaksi mielen muuttumiseksi ja toisen perään pinkomiseksi. Mutta tapahtunut oli jotain äärimmäisen, yliluonnollisen arkipäiväistä. Tuosta mitättömästä pikku kohtaamisesta voisi kasvaa mitä tahansa maan ja taivaan välillä olevaa. Sen jollakin tiedostamattomalla tasolla tunsin, vaikka en silloiselta mielialaltani sitä missään nimessä myöntänyt.
Niin me siis tapasimme, minä ja hän.
* * *
Askeleeni narskuivat pakkaslumessa, kun taitoin matkaa pimeässä illassa. Syksy ja talvi olivat kulkeneet eteenpäin omalla painollaan - en todellakaan voinut sanoa kuluneen puolivuotisen kiitäneen ohi erityisen vauhdikkaasti. Koulutehtävät olivat pitäneet minut tehokkaasti stressaantuneena ja tarkalleen nykyhetkessä, millekään ylimääräiselle haahuilulle ei löytynyt aikaa.
Kenkieni narina lunta vasten ei ollut ainoa ääni puiden seassa mutkittelevalla kävelytiellä, vaan seuranani oli eräs henkilö. Kyseessä oli nimenomaan se eräs, jonka tapasin sinä onnettomana syyspäivänä, josta tuntui kuluneen vähintään ikuisuus. Sittemmin me olimme (osin ehkä pakosta) tutustuneet opiskelun merkeissä, ja ajautuneet jonkin kohtalon oikun ansiosta lopulta ystävyksiksi. Erikoisuutenamme olivat mukavat kävelylenkit merenrannassa, yhteinen pieni rentoutumiskeinomme rankan opiskelun vastapainoksi. Olimme tietenkin liikkeellä aina ystävyksinä, kyseessä oli siis täysin viaton ajanviete.
Ainakin ulkopuolisen silmin. Ja hänen.
Ajatus toi mukanaan pienen vihlaisun, joka oli käynyt minulle vaarallisen tutuksi talven myötä. Itselläni kun sattui olemaan muitakin kuin ystävyyteen tähtääviä ajatuksia häntä kohtaan. En vain ollut kakistanut niitä vielä ulos asti.
Havahduin ajatuksistani ja katselin ympärilleni; katulamput loivat pehmeää valoa puiden varjoon, ja lumihiutaleet kiisivät vauhdikkaasti ilman halki. Viima oli pureva, ja kiristin kaulahuiviani; sairastuminen ei tulisi tässä vaiheessa lukuvuotta kysymykseenkään.
Vilkaisin vierelleni lenkkikumppanini kasvoihin. Hän näytti yhtä lailla mietteisiinsä vajonneelta mitä itsekin olin vasta ollut. Ruskea tukka pilkotti pipon alta, pakkanen oli purrut posket sekä nenän läikikkään punaisiksi ja huulet olivat keskittyneessä mutrussa. En voinut olla virnistämättä ajatukselle, että mietteliäisyys oli melko tavatonta käytöstä hänen suunnaltaan. Pysäytin letkautuksen kuitenkin ennen kuin se ehti huulille asti, ymmärtäen vitsailun tuhovoiman mitä tuli kerrankin hiljaiseen hetkeen, ja naurahdin mielessäni ymmärtäessäni mitä tein. Jopa ajattelin tällä kertaa ennen kuin avasin suuni. Vau.
Vakavoiduin kuitenkin muistaessani mietteideni aiheen. En ollut saanut siihen mennessä kerrottua tunteistani, enkä oikeastaan ollut edes varma tilanteen syystä. Niinä aiempina kertoina, kun mielenkiintoni oli kiinnittynyt johonkin tiettyyn ihmiseen, en ollut arkaillut ottaa asiaa puheeksi.
Hänen suhteensa tilanne tuntui kuitenkin hieman monimutkaisemmalta. Vaikka minulla olikin aiempaa seurustelukokemusta, tällä kertaa ihastumiseen tuntui sekoittuvan jotain uutta; kuin en olisikaan enää ainoa ihminen maailmassa, kuin mielenkiinto olisi alkanut kiinnittyä myös ulkopuolisiin asioihin ja ihmisiin, niiden tilaan ja hyvinvointiin.
Se kieltämättä tuntui hieman oudolta, nimittäin ajatus minun aikuistumisestani. Jokin hänessä kuitenkin tuntui laukaisseen silmieni avautumisen maailman kunnolliseen tarkasteluun. Ehkä hän vain ihmisenä oli liian mielenkiintoinen sivuutettavaksi olankohautuksella. Hänen kanssaan seurustelu olisi tarkoittanut vastuunkantamista itseni lisäksi myös hänestä, hänen tunteistaan, mielialoistaan ja itsetunnostaan.
Huomasin säikähtäväni ajatusta enemmän kuin mitään muuta, sillä sellaiseen ryhtyessäni olisin paljastanut heikkouksia ja tunteita, joita en ollut itsekään ehtinyt vielä tutkia ja oppia tuntemaan. En tiennyt, luotinko häneen vielä niin paljon, että olisin saattanut koko identiteettini ja mielenrauhani vaaraan vain kertoakseni hänelle tunteistani – teko, jonka uskoin olevan paitsi turha, myös minut täydellisesti nolaava ja kunnon mielipahan aiheuttaja meille kummallekin.
Yritin tuhahtaa pari höyrypilveä pakkasilmaan, mutta navakan tuulen takia en ehtinyt nähdä niitä ollenkaan. Olimme kääntyneet mutkaan, josta näki estottomasti merelle ja sitä peittävälle jäälle. Kiristimme tahtia päästäksemme nopeasti vähän matkan päässä nököttävien puiden suojaan, pois armottoman tuulen kourista.
Hän naurahti. Miten monta sävyä hänen naurustaankin voi löytää… Mieleni teki saman tien lätkäistä itseäni poskelle ja käskeä ryhdistäytymään. Romanttinen ääliö, sekö minusta oli tulossa...
”Ei ehkä kaikkein paras ilma lenkille, vai kuinka?” Hän kysyi virnistäen. Hymähdin kuivakasti.
”Ei auta, ulos oli päästävä hinnalla millä hyvänsä. Ei sisällä pysty ajattelemaan,” vastasin ja katsoin kuinka hänen virneensä levisi ennestään. Miten se oli edes mahdollista? Miten oli mahdollista hymyillä niin leveästi? Hän kyllä harjoitteli ahkerasti joka päivä. Joskus tapasin miettiä, kykenikö hän oikeastaan ollenkaan vakavuuteen. Tiesin varsin hyvin, että jos sekin ulottuvuus hänessä olisi vielä noussut pintaan, olisin ollut lopullisesti mennyttä naista. Vaikka ei sillä, olin itsekin taipuvainen tiettyyn asioiden vitsiksi vääntämiseen. Joskus vain, kuten esimerkiksi tuona iltana, sain ankaria pohdiskelupuuskia.
Pysähdyimme pieneen, tien varrella olevaan leikkipuistoon. Istuimme keinuissa, välillä jutellen ja välillä tuulen huminaa kuunnellen. Hän hyräili jotain kappaletta jota en tunnistanut, mutta lopetti senkin ja kääntyi katsomaan minua.
”Mikä on, neiti vakava? Veikö kissa kielen, vai painaako maailman murheet muuten vaan?”
Irvistin hänelle, kun en keksinyt heti mitään nokkelaa vastausta. Vatsaani väänsi, koska ymmärsin jääneeni kiinni epätavallisesta mielentilastani – vaikka olikin ehkä hiukan outoa hermostua asiasta. Nousin ylös ja tallustin neliskulmaisen kummun, oletettavasti hautautuneen hiekkalaatikon, luokse potkiskellen lunta hajamielisesti mennessäni. Sormeni meinasivat jäätyä, tuuli tunki lapasista lävitse.
Olin kyllä miettinyt unettomina iltoina sitä, että minun pitäisi lopettaa tämä typeryys ja kertoa hänelle. Pahin kohtaus tähän mennessä oli ollut edellisenä yönä, ja siitä vaiteliaisuuteni osin johtuikin; olin rajannut vaihtoehdot pois, ja ainoa järkeni säästävä ja pidemmän päälle fiksu menettelytapa oli kertoa totuus. Sitten se olisi ohi. Hän sanoisi, että on pahoillaan mutta ei voi vastata tunteisiini ja se siitä. Sitten surisin vähän aikaa ja elämäni palaisi raiteilleen.
Helppoahan se oli suunnitella, mutta tuomion täytäntöön laittaminen oli haastavampi tehtävä, kun hän ilmielävänä oli vierelläni.
Toinen ongelma oli se, että vaikka kuinka itselleni niin uskottelinkin, elämäni tuskin palaisi entisiin raameihinsa. Voisin unohtaa hänet, mutta en silti kuitenkaan. Monimutkaista? Tämä oli kuitenkin se asia, jota tarkoitin miettiessäni lopullista muutosta, joka oli tapaamisestamme aiheutunut.
Minua melkein puistatti se vakavuus, joka oli minuun juurtunut tuon tyypin myötä. Asia täytyi saada pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman nopeasti.
”Kuule, minä…” aloitin käännähtäen ympäri, vain huomatakseni, että siinä miettiessäni elämän ja kuoleman kysymyksiä hän oli ehtinyt hiippailla taakseni. Kääntyessäni hän avasi kätensä, johon oli kauhaissut kinoksesta lunta, ja antoi sen lentää tuulen mukana suoraan naamalleni. Pärskin äkillisestä kylmästä säikähtäneenä samalla kun hän nauroi, mutta hekotus katkesi aika nopeasti lumen ansiosta, jonka raapaisin maasta ja hieraisin hänen kasvoihinsa.
”Tasapeli,” sanoin omahyväisesti ja ojensin käteni sovinnon merkiksi. Hän huitaisi sohjon naamaltaan ja ravisti kättäni nopeasti saaden minut nauramaan.
Jatkoimme matkaa. Oloni oli entistä ahdistuneempi, ja olin melkein harmissani yritykseni epäonnistumisesta. Yllättävä tilanne ei ollut erityisesti onnistunut kohentamaan mieltäni huvittavuudestaan huolimatta. Päättelin kuitenkin, näemmä tuon kohtalon saneleman tapahtuman perusteella, että olin tuomittu hulluuteen. Muuttaisin mökkiin metsän keskelle elämään kissojen kanssa, ja olisin ikuisesti katkera siitä, kuinka oikean ihmisen tullen en ollut saanut suutani auki ja olin menettänyt kaiken järkiparkaani myöten. Hypoteettisesti siis. Sillä hänhän ei minusta pitäisi, ei sellaista vaihtoehtoa voinut olla olemassa.
Huomasin että olin ajautunut ajatuksissani siihen tilanteeseen, että jäljellä oli enää katkera itku. Kirosin tunteiden jumalia, jos sellaisia edes oli olemassa: miksi nyt? Ei nyt. Kotona yksin voisi itkeä. Mutta ei nyt. Tihensin askeleitani, koska risteys, jossa yleensä erosimme, ilmestyi näkyviin mutkan takaa. Huikkaisin vain hyvät yöt olkani ylitse, ja ryntäisin kotiin kieriskelemään itsesääliini ja kurjuuteeni. Ihan kohta, vain sadan metrin spurtti...
Mutta häntä en hämännyt. Käsi tarrasi huppuuni, ja jouduin pysäyttämään puolijuoksuni, jos mielin säästää kalliin takkini ehjänä. Hän tarttui harteisiini ja käänsi minut ympäri, ja jouduin kohtaamaan hänen huolestuneen katseensa. Haaleasta katulampun valosta huolimatta hän ei varmasti voinut olla huomaamatta kyyneleitä, jotka olivat ehtineet poskilleni asti. Niiskahdin surkeasti.
”Mikä sun on? Miksi itket? Kerro pois, jos se vaan yhtään helpottaa.”
Sanat oli kai tarkoitettu myötätuntoisesti lohduttamaan, mutta tapauksessani ne vain yllyttivät kyynelvirtaa, joka oli jo päässyt pysäyttämättömään vaiheeseen. Hänen ilmeensä oli aidon huolestunut. Astuin askeleen taaksepäin, mutta en yrittänyt peitellä punaisia silmiäni ja kyyneleitäni. En voinut olla katsomatta hänen huoltaan joka sai minussa liikkeelle jonkin oudon reaktion – en halunnut hänen olevan minun takiani allapäin. Tilanne sai suustani kontrolloimatta pulpahtamaan sanoja vastaukseksi hänen kysymykseensä, ja ne tulivat ilmoille itkusta huolimatta vakaasti ja painokkaasti.
”Pidän sinusta. Etkä sinä pidä minusta.”
Suljin silmäni ja valmistauduin armoniskuun, jaksamatta olla edes vihainen sen takia, etten hallinnut puheitani senkään vertaa mitä edellytetään henkisesti terveeltä nuorelta naiselta. Kun mitään ei kuulunut tuulen rajua kohinaa ja hänen hiljaista hengitystään lukuun ottamatta, avasin silmäni ja kohtasin hänen katseensa purren hampaat yhteen, varautuen torjuvaan olemukseensa.
Hänen silmänsä kertoivat kuitenkin jotain ihan muuta, mitä olin olettanut joutuvani ottamaan vastaan ja hyväksymään. Säikähdin näkemääni lämpöä ja lempeyttä, ja ymmärsin, että paluuta ei ole. Hän astui välimatkamme umpeen ja halasi minua. Kukaan ei ollut halannut minua niin, koskaan.
Suljin taas silmäni ja painoin poskeni hänen takkiaan vasten, ja tunsin sydämeni rauhoittuvan välittömästi. Oloni oli varsin epätodellinen; olin tottunut siihen, että rakkaudentunnustukset kuuluvat hetkiin, jolloin maailman tuntee kääntyvän päälaelleen ja kaiken nuljahtavan sijoiltaan. Minä tunsin vain kuinka kaikki, hyvin hiljaa ja huomaamattomasti, loksahti juurikin oikeille paikoilleen – niille, joilla asioiden oli aina kuulunut olla. Tunsin villaisen kaulahuivini tuoksun, lapasteni läpäisevän viiman kun nostin käteni hänen selkänsä taakse, ja tunsin hänen rintansa hiljaisen kohoilun hengityksen tahdissa.
Juuri niin kuin pitikin. Kuivasin kyyneleeni huiviini ja niiskahdin hiljaa. Itkukin oli unohtanut itsensä. Sen verran minulla oli tilanteessa jäljellä vanhaa kunnon huumorintajuani, että ymmärsin hymyillä pienesti eräälle typerälle asialle – elämäni alkoi täyttyä hälyttävällä tavalla kliseillä, vaikka ei kuitenkaan aivan siinä huonossa merkityksessä, mitä olin niiden kuvitellut edustavan. Onhan elämä itsessäänkin loppujen lopuksi kaikissa muodoissaan ainakin kertaalleen kahlattu läpi ja täynnä miljoonia kertoja nähtyjä tapahtumia…
Ajatukseni palasivat silti nopeasti epäoleellisilta raiteiltaan vallitsevaan tilanteeseen, jossa pitelin sylissäni salaista unelmaani. Kallistin päätäni ja soin hänelle hymyn, joka oli epäilemättä toivottoman lempeä ja kasvoilleni entuudestaan vieras. Sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä, vaikuttaisinko muiden mielestä höperöltä vai en, ei enää. Maailmani oli yllättäen räjähtänyt avoimeksi, ja häntä katsellessani en voinut olla miettimättä – kuinka mieletön tuuri ihmisellä yleensäkään voi käydä? Pitäisi kai koettaa lotota, jos voittoputki vaikka sattuisi jatkumaan...
---
A/N: Tämmöönen rykäisy. Turhan monen tarkistuskerran takia olen aika lailla turtunut mahdollisiin virheisiin ja epäoleellisuuksiin, ja toisaalta yliärsyyntynyt muutamiin seikkoihin. Mutta siitä viis, kiitän ja kumarran jos tarinani jaksoit lukaista! Palautetta saa tällekin satunnaiskirjoittelijalle antaa
