Seve: Iso kiitos kommentistasi! Se tulikin aika sopivaan aikaan, sillä seuraava pätkä on (viimeinkin) valmis *mahtipontinen fanfaari* Mukavaa, kun pidät Remuksesta, niin pidän minäkin (oisitkohan arvannut..? :p). Olen myös vahvasti sitä mieltä, että tämä perinteinen Kelmi-hierarkia James-Sirius-Remus-Peter joutaisi jo vähän sivummalle (:
---
A/N: No niin. Ensin tekee mieli hiukan pahoitella, että kakkosen valmistuminen venyi näinkin pitkälle. Eihän jatko-osia kirjoittaessa tietenkään ole tarkoitus roikkua tappotahdissa, mutta ei ole myöskään mukava, jos lukijat joutuvat odottamaan liian kauan. Vaikka toisaalta on hyväkin, että tämä osa valmistui kaikessa rauhassa - toivotaan, että jälki olisi sen mukaista. Kiitokset vielä tässäkin kanelimarjalle betauksesta.
Osa 1, luku 2
Ulkona oli hyytävän kylmä. Paksut talviviitat oli kaivettu matka-arkuista aikoja sitten, eikä ollut tavatonta nähdä ihmisten käyttävän niitä myös sisällä linnassa, etenkään taikajuomatunneilla. Marraskuu oli lopuillaan ja sää oli koko ajan kylmempi ja kosteampi. Siitä huolimatta Remus ystävineen oli päättänyt viettää lauantai-iltapäivänsä vaellellen Tylypahkan tiluksilla.
Remus kietoi huivin tiukemmin kaulansa ympärille ja nojasi järven rannalla kasvavan lepän runkoon. Hän katseli, kuinka James ja Sirius heittelivät kilpaa leipiä vesirajassa. Peter ei ollut paikalla - hän oli suorittamassa vuoden kolmatta jälki-istuntoa siitä hyvästä, että oli jälleen unohtanut tehdä muodonmuutosläksynsä.
James huudahti voitonriemuisena: kymmenennellä yrityksellään hän oli viimeinkin voittanut Siriuksen leivänheittoennätyksen. Remus koetti sulkea kaksikon melun pois mielestään ja keskittyä käsissään olevaan kirjaan nimeltä Moderni länsimainen velhoyhteisö, jonka hän oli vastikään lainannut koulun kirjastosta. Kirja oli avoinna luvun kohdalta, jossa kerrottiin velhoyhteisön sisällä olevista vähemmistöistä. Remus luki aivan luvun lopussa olevaa lyhyttä tekstikappaletta, jossa käsiteltiin ihmissusia.
Oli kulunut kolmisen viikkoa siitä, kun Remuksen ystävät olivat paljastaneet, että he tiesivät hänen olevan ihmissusi. Sen jälkeen pojat eivät olleet oikeastaan keskustelleet asiasta, lukuun ottamatta satunnaisia Siriuksen tai Jamesin kehittelemiä ihmissusivitsejä, joita nämä kertoivat silloin, kun kukaan muu ei ollut kuulemassa. Remus ei ollut varma tunteako sen tähden helpotusta. Hän ei ollut vielä kunnolla tottunut siihen, etteivät James, Sirius ja Peter tuntuneet pelkäävän tai edes oudoksuvan hänen todellista luontoaan. Kolme viikkoa sitten heidän reaktionsa oli ollut suuri helpotus, nyt se tuntui lähes naurettavalta - miten he saattoivat ottaa koko asian noin kevyesti?
Se juuri olikin ongelma, oli Remus myöhemmin tajunnut. He eivät osanneet ottaa koko asiaa tarpeeksi vakavasti, koska tietenkään heillä ei ollut aavistusta siitä, millaista oli todellisuudessa elää ihmissuden elämää. Eivät harmittomat vitsit sinänsä haitanneet - olihan niiden tarkoitus vain leikinlasku ja tunnelman keventäminen, ja mistäpä aiheesta James ja Sirius eivät olisi kyenneet tai kehdanneet vääntää vitsiä - mutta joskus Remus epäili, ymmärsivätkö hänen ystävänsä oikeasti, mistä oli kyse. Oli helppoa suhtautua liian kevyesti asioihin, joista ei tiennyt mitään. Mitä hänen ystävänsä todellisuudessa tiesivät ihmissusista? Oppitunneilla he eivät ainakaan tulisi käsittelemään aihetta vielä vuosiin. Olivatko ihmissudet Siriukselle, Jamesille ja Peterille edelleen jollain tapaa myyttisiä otuksia, sellaisia, joista vain kuulee kaikenlaisia jännittäviä legendoja?
Remus oli lainannut Modernin länsimaisen velhoyhteisön ja muutaman muun kirjan siinä toivossa, että saisi jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka ihmissusien asema taikamaailmassa oli historian kuluessa muuttunut. Jo lyhyen tiedonkeruun jälkeen vastaus tuntui olevan yksiselitteinen: muutosta ei ollut tapahtunut. Kautta aikojen ihmissusia oli pelätty, eivätkä he olleet kyenneet elämään normaalia elämää; kirjojen mukaan kaikki eivät edes olleet kiinnostuneita yrittämään moista vaan tyytyivät elämään omissa oloissaan. Remus toivoi törmäävänsä kirjoissa poikkeustapauksiin ihmissusista, joiden oli onnistunut elää suhteellisen normaalisti osana velhoyhteiskuntaa. Hän halusi nenänsä eteen aidon esimerkin, joka todistaisi, että ihmissusien oli mahdollista elää taikamaailmassa edes jokseenkin samaan tapaan kuin muiden velhojen ja noitien.
Tästä asiasta Remus ei ollut maininnut ystävilleen. Hänestä tuntui liian vaikealta puhua omaa tulevaisuuttaan koskevista huolista ihmisille, joilla olisi edessään täysin tavallinen elämä. Ehkä he ymmärtäisivät, ehkä eivät... Todennäköisesti he vain käskisivät lopettaa aikaisen murehtimisen, olivathan he vasta toisella vuosikurssilla Tylypahkassa.
Lukemiseen syventynyt Remus ei huomannut, että pojat olivat lopettaneet meuhkaamisen ja leikkimisen. Vasta kun James ja Sirius tulivat hänen luokseen, hän säpsähti, läimäytti hätäisesti kirjansa kiinni ja nosti katseensa.
"Mitäs meidän kirjaviisas pikku-Merlin?" James härnäsi hyväntuulisesti. Hän ja Sirius eivät koskaan kyllästyneet hämmästelemään Remuksen viehtymystä lukemiseen ja kiusoittelemaan häntä siitä.
Remus virnisti ja vastasi Jamesin asettamaan haasteeseen: "Mitäs itse, pikkuveli? Joko kyllästyit leikkimiseen?"
James nauroi makeasti heidän tyypilliselle sanasodalleen. "Ai, sehän puree takaisin! Ihmissuden kanssa pitäisi kai muistaa olla varovainen."
Remus jätti Jamesin kommentin huomiotta. "Mennäänkö sisälle linnaan?" hän ehdotti arvellen, että pojat alkoivat hänen laillaan pikku hiljaa kylmettyä oltuaan ulkona monta tuntia yhtäjaksoisesti.
"Sopii minulle, vaikkakin meidän on keksittävä siellä jotain muuta tekemistä. Minun ei tee vielä mieli kohdata läksyjä", Sirius sanoi leppoisasti. "Mitä sinä muuten luet, Rem?"
Kysymys tuntui oudolta, sillä Remus ei muistanut milloin viimeksi kumpikaan pojista olisi osoittanut kiinnostusta hänen kirjojaan kohtaan. Hän kohautti olkapäitään ja vastasi lyhyesti: "Pientä taustalukemista vain - muuan aiheesta jonka professori Binns mainitsi eräällä tunnilla."
"No, se tosiaan kuulosti kysymisen arvoiselta", Sirius tuhahti päätään pudistellen, aivan kuin hän olisi juuri saanut todisteen siitä, että Remus oli yhtä toivoton tapaus kuin hän oli aina epäillytkin.
Pitämättä turhaan kiirettä pojat tallustivat aution pihamaan läpi linnaan ja suureen saliin päivälliselle. Peter ei ollut rohkelikkojen pöydässä, joten joko hän viipyi edelleen Voron valvomassa jälki-istunnossa tai hän oli jo päässyt pois (mikä tuntui Voron tuntien toiveajattelulta), syönyt aikaisin ja mennyt Rohkelikkotorniin.
Puoli tuntia myöhemmin pojat palasivat Rohkelikkotorniin. Lihava leidi ei ollut suopealla tuulella joutuessaan heräämään päiväuniltaan. Hän piti silmänsä kiinni ja teeskenteli tyynesti nukkuvaa aina siihen asti kunnes James, Sirius ja Remus olivat kukin toistaneet salasanan ('luscinia lusca') kolme kertaa. Sen jälkeen leidin oli pakko heilahtaa muotokuva-aukon tieltä ja päästää pojat sisälle oleskeluhuoneeseen, joka oli lähes tungokseen asti täynnä päivälliseltä palanneita rohkelikkoja.
Joukko viidesluokkalaisia poikia oli vallannut takan edustalla olevat nojatuolit, joten Remus, Sirius ja James linnoittautuivat erääseen rauhalliseen nurkkaan juttelemaan ja odottelemaan Peterin tuloa. He eivät olleet lainkaan yllättyneitä siitä, että kello oli yli kymmenen Peterin saapuessa viimein oleskeluhuoneeseen, joka oli siinä vaiheessa jo lähes tyhjillään. He kuuntelivat hetken aikaa myötätuntoisina, kun Peter kertoi kauheuksista, joita Voro oli pistänyt hänet tekemään (näihin sisältyi muun muassa erilaisia ilman taikakeinoja suoritettavia kuurausoperaatioita) ja haukkuivat vuorotellen antaumuksella koulun vahtimestaria.
"Remus, sinun on autettava minua tekemään muodonmuutosläksyt maanantaiksi! En kestä, jos Voro pakottaa minut vielä pesemään limaisia liemipurnukoita tai putsaamaan kuvitteellista likaa palkintohuoneen pokaaleista!" Peter rukoili avuttomana vuodatuksensa päätteeksi.
"Ei huolta, kyllä minä autan sinua huomenna. Olen jo saanut omani valmiiksi", lupasi Remus.
"Mitä, mitä? Annatko sinä Peterin kopioida läksyjäsi? Mutta ethän sinä koskaan anna minun tai Siriuksen tehdä niin!" James huudahti.
Remus pyöritteli silmiään. "Ihan kuin tässä olisi siitä kyse. Sitä paitsi te kaksi kyllä selviäisitte kaikista läksyistänne leikiten, jos vain vaivautuisitte tekemään ne. Autan Peteriä, koska hän on muuten vaikeuksissa McGarmiwan kanssa."
"Sangen jaloa. No, miten vain, minä taidan painua nyt nukkumaan", James sanoi haukotellen leveästi.
***
Seuraavana päivänä pojat nukkuivat myöhään ja raahautuivat alas suureen saliin syömään aamiaista vasta viimeisten joukossa. Kun he olivat syöneet, Peter ehdotti Remukselle, että he menisivät kirjastoon viimeistelemään Peterin laiskanläksyt. Poika oli valvonut melkein koko edellisen yön esseensä parissa, mutta oli vain onnistunut tuhrimaan pergamenttinsa musteeseen nukahdettuaan lopulta töidensä päälle.
Hetken houkuteltuaan Remus ja Peter saivat myös Siriuksen ja Jamesin liittymään seuraansa. Kukaan ei muistanut milloin viimeksi he kaikki neljä olisivat olleet yhtä aikaa kirjastosta. Ehkä todellinen syy sille, miksi James ja Sirius, kaksi kaikkein epätodennäköisintä poikaa, suostuivat viettämään sunnuntainsa kirjastossa oli se, että heitä huvitti katsella Peterin ponnistelusta vääntyilevää naamaa tämän koettaessa välttää uutta McGarmiwan jälki-istuntomääräystä.
He viettivät kirjastossa koko aamupäivän. Ystävien avustuksella Peter sai viimeisteltyä läksynsä varsin näppärästi ja koetti jälkikäteen hukuttaa Remuksen kiitoksiin. James ja Sirius, jotka olivat koko sen ajan joko pelanneet velhoshakkia tai leijutelleet vuorotellen härnäävästi Peterin koulutarvikkeita heidän päidensä yläpuolella, kääntyivät nyt odottavan näköisinä Remuksen puoleen.
"No niin."
"Mitä 'no niin'?" hymähti Remus.
"Aiotko sinä auttaa meitäkin niin kuin pikku Peteriä?" kysyi Sirius viattomuutta tavoittelevalla äänellä.
"En", Remus totesi lyhyesti ja nousi tuoliltaan. Poikien kysyviin katseisiin hän vastasi: "Minä käyn vain etsimässä yhtä kirjaa, palaan kohta." Lähtiessään hän oli kuulevinaan Jamesin mutisevan jotakin sen tapaista kuin "eihänsilläolekaankuinvastapuolikirjastoalainassa".
Ensin Remus kävi palauttamassa Modernin länsimaisen velhoyhteisön ja muut aiemmin lainaamansa teokset matami Prillille. Mikään niistä ei ollut osoittautunut hyödylliseksi, mikä oli saanut Remuksen turhautumaan. Sitten hän tuumasi, ettei kirjastossa ehkä olisikaan hänen etsimäänsä opusta, ellei sitten...
"Kiellettyjen kirjojen osasto? Sinäkö haluat lainata teoksen kiellettyjen kirjojen osastolta?" Matami Prilli rypisti otsaansa. Remuksesta tuntui ikävästi siltä, että matami mittaili häntä katseellaan kuin nuorisorikollista. Hän alkoi tuntea olonsa levottomaksi, mutta pysyi tyynen asiallisena.
"Kyllä vain. Luulen, että etsimäni löytyy sieltä."
"No, tiedät varmaan, että alaikäisenä sinä tarvitset teosta varten opettajan erikseen antaman luvan. Tässä on kaavake, johon sinun on pyydettävä allekirjoitus", Prilli sanoi kuivasti ja ojensi Remukselle pergamenttiliuskan. "Kerrohan vielä, mikä kirja on kyseessä?"
Mutta kun Remus lausui kirjan nimen ääneen, matamin silmät siristyivät ilkeiksi viiruiksi. "Saanko tiedustella", hän sanoi epäluuloisella äänellä, "mihin tarkoitukseen toisen luokan oppilas tarvitsee Varjaag Vulkin kirjaa Ihmissuden nahoissa? Älä väitä, että tämä liittyy läksyihin -"
"Ei läksyihin, ei", Remus kiirehti sanomaan, "mutta kun tässä taannoin taikahistorian tunnilla professori Binns sattui mainitsemaan Varjaag Vulkin omaelämäkerran, joka on kuulemma ainut ihmissuden elämästä subjektiivisesti kertova kirja. Hänen mukaansa sen aiheuttama kohu julkaisuvuonna 1937 oli vielä suurempi kuin maahisten puolestapuhuja Otto von Multavarpaan edellisvuosikymm--"
"Hyvä on, hyvä on!" matami Prilli sähähti, repäisi pergamentin Remuksen kädestä ja raapusti teoksen nimen vihaisesti lappuun. Remus kiitti nopeasti ja säntäsi sitten tiehensä ennen kuin äkäinen noita ehtisi muuttaa mielensä. Näytti siltä, että professori Binns -veto tehosi siis kavereiden lisäksi myös pahantuuliseen kirjastonhoitajaan. Remuksesta olikin aina tuntunut siltä, että matami Prillin kärsivällisyys rajoittui yksinomaa hänen rakkaisiin kirjoihinsa.
"Mitä, ei uusia kirjoja?" pojat hämmästelivät hänen tultuaan takaisin.
"Ei", Remus sanoi ja tunki hajamielisenä lupalomakkeen kaapunsa taskuun. "Mennään lounaalle."
He lounastivat kaikessa rauhassa, minkä jälkeen muut pojat palasivat oleskeluhuoneeseen. Remus sen sijaan otti lupalappu kourassa suunnan kohti McGarmiwan työhuonetta. Hän koputteli oveen pariin kertaan, mutta vastausta ei kuulunut. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että professori oli yhä suuressa salissa lounaalla. Hän istahti odottamaan läheiselle ikkunalaudalle ja katseli lasin läpi, kuinka sade vihmoi koulun tiluksia. Muutaman minuutin kuluttua vasemmalta kuului askeltelten kopinaa. Remus nousi seisomaan ja näki professori McGarmiwan lähestyvän. Seisahtuessaan työhuoneensa ovelle rohkelikkojen tuvanjohtaja näytti yllättyneeltä.
"No mutta hyvää päivää, nuori herra Lupin. Mikset sinä ole tovereidesi kanssa nautiskelemassa kiireettömästä sunnuntaipäivästä? Toivottavasti en saa nyt kuulla, kuinka herrat Potter ja Musta ovat taas saaneet poikien vessan tulvimaan", McGarmiwa sanoa tuhahti.
"Ei, professori", Remus sanoi ja selvitteli kurkkuaan. "Minä vain... minulla olisi asiaa eräästä kirjaston kirjasta, jonka haluaisin lainata... kielletyltä osastolta, siis."
"Ahaa, hyvä on", McGarmiwa sanoi ja hänen otsalleen äsken muodostuneet rypyt tasoittuivat. "Käyhän sitten peremmälle..." Ja hän avasi sauvan heilautuksella työhuoneensa oven. McGarmiwa osoitti kirjoituspöytänsä vierellä olevaa kovaa puutuolia ja kehotti Remusta istumaan. Hän itse istahti samankaltaiseen tuoliin pöydän toiselle puolelle. "Onko sinulla mukanasi lupalappu?" hän kysyi.
Remus kaivoi lapun taskustaan ja ojensi sen professorille. McGarmiwan otsalle palasi oitis kasa ryppyjä hänen luettuaan lapussa olevan nimen.
"Se on vain... ajattelin vain tarkistaa siitä erään tunnilla mainitun jutun. Lisälukemista."
"Vai niin", McGarmiwa sanoi, nosti katseensa lapusta ja iskosti sen nyt Remukseen. Hetken hän tarkasteli poikaa neliskulmaisten silmälasiensa takana tuikkivilla terävillä silmillään sanomatta mitään. Sitten hän kumartui ottamaan pöytälaatikosta sulkakynän ja mustepurnukan. McGarmiwa kastoi sulkakynän tummaan musteeseen, mutta empi hetken ennen kuin laski kynän pergamentille ja raapusti nimensä paperiin. Sitten hän epäröi vielä toisen kerran ennen kuin ojensi lapun takaisin Remukselle.
"Kiitos, professori", Remus sanoi. Hän oli jo tekemässä lähtöä, mutta McGarmiwa sanoi: "Odotahan vielä hetki."
Epävarmana siitä, mitä asiaa McGarmiwalla voisi vielä olla Remus istahti takaisin tuoliinsa.
"Kuulehan", professori aloitti, "haluaisin puhua sinulle... eräästä asiasta. Sekä opettajanasi että tuvanjohtajanasi. Se koskee ystävääsi Peter Piskuilania."
"M-mitä hänestä?" Remus kysyi. Puheenaihe oli varsin yllättävä, eikä Remus käsittänyt mitä McGarmiwalla saattoi olla mielessä.
"No, tokihan sinä tiedät, että Piskuilanilla on lähes aina vaikeuksia minun tunneillani. Tänä vuonna hän on ehtinyt olla jo kolme kertaa jälki-istunnossa yksin minun toimestani. Totta kai aivan syystä, onhan hän joka kerralla unohtanut tehdä läksynsä. Silti...", McGarmiwa piti lyhyen tauon, "...äsken puhuin vielä opettajana, mutta nyt puhun rohkelikon tuvanjohtajana. Totta kai haluaisin, että jokainen tupani oppilas menestyisi vähintäänkin tyydyttävästi opinnoissaan. Niin ikään haluaisin, että tupani jäsenet pitäisivät yhtä ja huolehtisivat toinen toisistaan. Siispä esitän sinulle erään pyynnön, sillä sinä olet vuosikurssisi parhaita oppilaita monessa aineessa, eikä muodonmuutos ole poikkeus, ja koska minä satun tietämään, että olet Peterin hyvä ystävä. Näin ollen toivoisin, että voisit hiukan auttaa häntä, noh, välttämään uudet jälki-istunnot, jos ei muuta."
"Totta kai, professori", Remus lupasi päätään nyökytellen. "Autoin itse asiassa Peteriä juuri äsken saattamaan valmiiksi viimekertaisen läksyn. Siis autoin, en antanut kopioida valmiita vastauksia", hän tunsi jostain syystä tarvetta lisätä.
McGarmiwan suupieli nyki hivenen. "Sepä hienoa. Tiesin, että sinuun voi luottaa tässä asiassa. Saat mennä." Jokseenkin merkillinen mutta tulkitsematon ilme kasvoillaan hän jäi katselemaan, kun Remus nousi tuolistaan, hyvästeli ja lähti.
McGarmiwan luota Remus meni suorinta tietä kirjastoon lainaamaan kirjansa. Nyt kun hän oli saanut allekirjoituksen lupalappuunsa, ei matami Prilli vaikuttanut yhtä epäluuloiselta kuin viimeksi. Hän katosi hetkeksi kiellettyjen kirjojen osaston lukittujen ovien taakse ja palasi mukanaan nuhruinen nide, jonka pölynharmaat kannet olivat täynnä omituisia naarmuja, kuin joku olisi viillellyt kirjaa veitsenterällä.
Oleskeluhuoneessa James, Sirius ja Peter odottivat häntä.
"Missä ihmeessä olet viipynyt? Luulimme, että lähdit meidän kanssa suuresta salista, mutta yhtäkkiä sinua ei enää näkynytkään missään."
"Piti käydä kirjastossa... Hain yhden kirjan."
"En olisi uskonut, ettet sinä selviä kunnolla edes puolen tunnin lounaasta ilman kirjoja."
"Todella ovelaa, Potter."
"Mutta nyt kun olet jälleen liittynyt meidän kunnon tyyppien seuraan, niin annas kun kerron sinulle, mistä me juuri äsken puhuttiin", sanoi Sirius juhlallisuutta tavoittelevalla äänellä. "Asia koskee et-ikinä-arvaa-ketä. Me nimittäin muistettiin juuri Jamesin kanssa, kuinka helpolla armas Ruikuli on viime aikoina päässyt."
"Niin. Ja tultiin siihen tulokseen, että on jälleen aika muistuttaa sitä niljaketta meidän olemassaolosta", James täydensi ja hymyili ilkikurisesti Siriukselle. "Me tässä koitetaan keksiä jotain hyvää pikku kepposta, jolla piristää rakkaan ystävämme päivää."
"Hmm, hienoa. Jospa loitsisitte hänen laukkuunsa painoherjan?"
"Äh, kokeiltu on. Ja tuo nyt on muutenkin ihan tavanomaista, tylsää. Tyypithän tekee sitä toisilleen vähän väliä", James tuhahti luoden Remukseen kärsimättömän, melkein loukkaantuneen katseen. Sinulla ei ole lainkaan tyylitajua, se ilmoitti Remukselle.
"Mutta vain sen takia, että te teitte siitä viime vuonna muoti-ilmiön", Peter huomautti väliin. "Ja jostain syystä minä sain niitä loitsuja osakseni enemmän kuin muut", hän mutisi tuskin kuuluvalla äänellä.
"Ai, niinhän se olikin." Muiston myötä Jamesin naamalle levisi hymy, jota joku olisi voinut luonnehtia jopa hellän haikeaksi. "Jossain vaiheessa kaikki Tylypahkan oppilaat raahasivat naama punaisena ja hiestä märkinä raskaita laukkujaan pitkin käytäviä..."
Vaikka oleskeluhuone oli jälleen tupaten täynnä, pojat olivat onnistuneet valtaamaan parhaat paikat takan edessä olevilta sohvilta. Remus asettui mukavaan asentoon sohvalleen ja kuunteli vain puolella korvalla Jamesin, Peterin ja Siriuksen keskustelua, sillä hänen ajatuksensa vaeltelivat vapaasti siellä täällä. Aina katsellessaan ystäviään hänet valtasi voimakas ja lämpimän kupliva hyvänolon tunne, eikä Remus epäröinyt hetkeäkään kutsua tätä tunnetta onnellisuudeksi. Se oli aitoa ja kiistatonta onnea, ja Remus tajusi ettei ollut koskaan aikaisemmin pienen elämänsä aikana tuntenut sitä noin vahvana.
Se oli huumaava kokemus.
***
Kop, kop, kop. Kop, kop, kop.
Koputusta? Remus raotti raukeana silmiään. Hän ei ollut edes huomannut nukahtaneensa tuoliinsa. Kop, kop, kop. Ääni kuului uudelleen.
"Hei, avatkaa joku tuo ikkuna ja päästäkää se sisään."
"Öh. Remus?"
"Mitä?" Remus kysyi kolmasluokkalaiselta pojalta, jonka nimeä hän ei tiennyt.
"'Remus Lupin'. Niin tässä lukee. Tämä tuli juuri äsken sinulle." Poika ojensi Remukselle piskuista kirjettä. Pojan olkapäällä istui ryhdikkäänä ja tärkeilevänä harmaa pöllö, ulkonäöstä päätellen yksi koulun omista.
Remus otti kirjeen vastaan ja kiitti poikaa hämmentyneenä. Heti kun tämä oli tiessään, Sirius, James ja Peter ympäröivät Remuksen uteliaina.
"Keneltä sinä sait kirjeen?"
"Luuletko, että minä tietäisin? Enhän ole vielä edes avannut tätä." Remus hätisti ystävänsä takaisin paikoilleen, jotta hän voisi avata kirjeen kaikessa rauhassa. Se osoittautui erittäin lyhyeksi ja yksinkertaiseksi. Kirjeessä oli smaragdinvihreällä musteella kirjoitettuna seuraavat sanat:
Hyvä Remus Lupin,
olisin hyvilläni, jos voisit tulla tapaamaan minua kansliaani tänä iltana kello kahdeksan. Terveisin, rehtorisi Albus Dumbledore
Pojat, jotka olivat haukkana seuranneet, kun Remus avasi kuoren, panivat merkille hänen yllättyneisyytensä ja hyökkäsivät oitis kysymyksineen hänen kimppuunsa.
"No? Keneltä se on?"
"Dumbledorelta", vastasi Remus.
"Dumbl... siis rehtorilta?"
Remus nyökkäsi. Ennen kuin hän ehti estää, Sirius oli repäissyt kirjeen hänen kädestään ja luki sitä Jamesin ja Peterin kurkkiessa innokkaina hänen olkapäidensä yli.
"Mitä, rehtori haluaa tavata sinut tänään? Mutta miksi?" Siriuksen ääni kuvasti täydellisesti Remuksen omaa hämmennystä.
Remus pudisteli päätään. "En tiedä. Ei aavistustakaan."
"Mitä sellaista sinä olet mennyt tekemään, että olet ansainnut vierailun rehtorin luona?" ihmetteli James vuorostaan.
"Olenko kuulevinani äänessäsi kateutta, herra Potter?" hymähti Remus takaisin. Mutta Jamesin sanat jäivät vaivaamaan häntä. Oliko kuitenkin mahdollista, että hän oli tehnyt jotakin? Mitä? Tähän mennessä hän oli ollut yhden ainoan kerran jälki-istunnossa ja silloinkin vain sen takia, että oli ollut väärässä paikassa väärään aikaan... ja väärien ihmisten (Jamesin ja Siriuksen) seurassa. Ja sekin oli ollut vain väärinkäsitys, mutta siitähän oli Voro aikoinaan vähät välittänyt. Mistä siis oli kyse tällä kertaa?
"Minä en usko, että tässä on kyse siitä, että Remus on tehnyt jotakin. Eihän Remus koskaan tee mitään, mistä pitäisi rangaista", sanoi Peter.
"Öhm... kiitos, Peter."
"Niin. Remushan on niin kiltti poika, ettei hän kyllä ansaitse treffejä Voron kanssa", nauroi James. "Eihän Remus ole koskaan sotkeutunut mihinkään kiellettyyn tai epäilyttävään tai vaaralliseen - tai no, mitä nyt sattuu kerran kuussa muuttumaan karmeaksi hirviöksi."
"Pidä hei vähän pienempää ääntä, jooko?"
"Älä nyt tuollaisesta hikeenny, velikulta. Ei kukaan meitä kuule."
Kun kello lopulta alkoi sinä iltana lähetä kahdeksaa, Remus hyvästeli ystävänsä ja poistui oleskeluhuoneesta. Linnan käytävät olivat hiljaiset ja hämärät, eikä Remus kohdannut matkallaan rehtorin kansliaan muita kuin Norriskan, joka tarkkaili häntä silmät kiiluen muuan haarniskan varjoista.
"Mene matkoihisi, minä en ole pahanteossa", hän murahti kissalle ja hillitsi halun potkaista mokomaa otusta.
Rehtorin kanslian ovea vartioi kaksi rumaa kivihirviötä, jotka vaikuttivat olevan sikeässä unessa. Mutta heti kun Remus seisahtui niiden eteen, toinen nosti päätään ja murahti: "Tunnussana."
"Öh."
"Ei tunnussanaa, ei sisäänpääsyä", ärähti toinen.
"En minä tiedä tunnussanaa... Mutta rehtori kutsui minut tänne tähän aikaan, hän lähetti kirjeen..."
Kirje. Remus kaivoi kirjeen kaapunsa taskusta ja taitteli sen auki. Kirjeessä ei ollut mainintaa tunnussanasta. Hetken mielijohteesta hän käänsi lapun ympäri. Kääntöpuolella oli kuin olikin kirjoitus, jota hän ei ollut aiemmin huomannut: "P.S. Lakritsisauvat ovat suosikkejani".
"Lakritsisauva...?" Remus ehdotti kivihirviöille.
"No jo oli aikakin. Luulin, että tässä pitäisi odottaa aamuun asti", murahti toinen kivihirviöistä ja päästi Remuksen ohitseen kierreportaikkoon, joka johti kanslian ovelle.
Ovella Remus tarttui kultaiseen kolkuttimeen ja kopautti sitä kolme kertaa. Miltei saman tien oven takaa kuului kehotus: "Käy sisään." Remus ei ollut tajunnut olevansa lievästi hermostunut ennen kuin vasta työntäessään ovea auki.
Albus Dumbledore istui pöytänsä ääressä silittelemässä komeaa leiskuvanpunaista lintua. Remus oli tavannut Dumbledoren ensimmäistä kertaa hieman yli vuosi sitten, kesällä ennen hänen ensimmäisen Tylypahkan-vuotensa alkua. Remus muisti heidän kohtaamisensa yhtä selkeästi kuin se olisi tapahtunut edellispäivänä.
Eräänä kesäpäivänä Remuksen kotiin saapui komea pöllö nokassaan Tylypahkan vaakunalla sinetöity kirje. Se oli kirje, joka ilmoitti, että hänelle oli varattuna paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Remus hyppeli riemuissaan kotinsa ympäri ja juoksi kirje kädessään vanhempiensa luokse. Mutta äiti ja isä vaihtoivat synkkinä katseitaan nähdessään kirjeen. Remus ymmärsi saman tien, mistä oli kyse. Hänen vanhempansa eivät halunneet päästää Remusta Tylypahkaan. Siitä oli puhuttu ennenkin.
Myöhemmin hän kuuli vanhempiensa puhuvan kahdestaan kirjeestä.
"Mitä varten se lähetettiin meille? Kaikkien niiden taikaministeriön henkilöiden kanssa käydyn keskustelun perusteella sain sellaisen käsityksen, ettei poika koskaan tulisi saamaan koko kirjettä..."
"Eihän Remus voi mennä Tylypahkaan, se ei olisi turvallista..."
"Poika parka. Alkaa elätellä turhia toiveita. Näithän sinä, kuinka innostunut hän oli tuodessaan kirjeen näytille."
"Ei huolta. Minä kirjoitan Dumbledorelle heti huomenna ja selvitän asian."
Tuona yönä Remus ei saanut unta. Hän oli aina tiennyt, että hänenlaistensa elämä tulisi olemaan erilaista, että hän tulisi aina olemaan jollain tapaa eristäytynyt muusta maailmasta. Nytkään hänellä ei ollut edes kavereita; hän vietti lähestulkoon kaiken aikansa omissa oloissaan. Hän oli aina tiennyt odottaa, ettei ehkä koskaan näkisi Tylypahkan linnaa ja saisi varttua ikäistensä noitien ja velhojen kanssa. Mutta tähän asti se ei ollut estänyt häntä toivomasta. Haaveilemasta.
Mutta sitten saapui Dumbledoren vastauskirje. Vanhempien tarkoitus oli pitää sekin salassa Remukselta, mutta jälleen kerran hänen onnistui salakuunnella isän ja äidin puhetta kun he luulivat, että poika nukkui sikeästi huoneessaan.
"Mitä hän oikein tarkoittaa tässä? Miten niin 'koko asia on puhtaasti järjestelykysymys'? Eihän hän voi olla tosissaan."
"Hän näyttää olevan todella sitä mieltä, että Remus kykenisi opiskelemaan Tylypahkassa kaikesta huolimatta."
"Alkaakohan sillä miehellä vanhuus painaa. Ei kukaan taikaministeriössä ollut tätä mieltä."
"Hmm. No, Albus Dumbledore on kenties aina ollut vähän omalaatuinen, mutta harva asettaa hänen viisautensa kyseenalaiseksi."
Albus Dumbledore. Remus ei tiennyt paljoa tuosta miehestä, ainoastaan sen, että hän oli Tylypahkan rehtori ja että hänen vanhempansa mitä ilmeisimmin kunnioittivat häntä, vaikka kenties pitivätkin häntä tällä hetkellä hiukan kajahtaneena. Remuksen mielessä tuo nimi alkoi kuitenkin äkkiä vaikuttaa pelastusrenkaalta.
Hänen vanhempansa kirjoittivat Dumbledorelle uudelleen. Ja Dumbledore vastasi heille uudelleen. Kirje kirjeeltä Dumbledore koetti saada herra ja rouva Lupinin vakuuttuneiksi siitä, että heidän pojalleen todellakin olisi tarjolla paikka Tylypahkassa. Että kun Dumbledore sanoi järjestävänsä asian, hän myös järjestäisi. Että hän olisi sanojensa mittainen mies. Lopulta Remuksen vanhemmat suostuivat ja Dumbledore pyysi oitis lupaa tulla tapaamaan koko perhettä.
Elokuun 13. päivänä vuonna 1971 koko Remuksen perhe odotteli pikkuisessa olohuoneessaan saapuvaksi tätä erityislaatuista miestä, joka lupaili ihmeitä. Rouva Lupin oli jatkuvasti poikansa kimpussa: "Käyttäydy sitten siististi. Puhuttele kohteliaasti, vastaa mutisematta aina, kun kysytään. Seiso suorana ja istu kiemurtelematta." Remus, joka oli hermoillut tämän arvostetun velhon saapumista alusta lähtien, muuttui hänen äitinsä vaikutuksesta entistä hermostuneemmaksi.
Dumbledore saapui täsmällisesti. Kun ovelta kuului kevyt koputus, herra Lupin riensi päästämään tulijan sisään. Ja sitten Dumbledore seisoi siinä, keskellä heidän olohuonettaan. Se oli näky, jota Remus ei hetkessä unohtaisi. Dumbledore oli juuri niin vaikuttavan ja mahtavan näköinen kuin Remus oli odottanutkin, muttei pelottavalla tavalla. Mies oli pitkä ja laiha ja hänellä oli hopeanhohtoinen parta, joka oli pidempi kuin Remus olisi osannut kuvitella mahdolliseksi. Yllään hänellä oli tyylikkäästi leikattu kastanjanruskea silkkikaapu. Puolikuun muotoisten lasien takana tuikkivat mitä hyväntahtoisimmat silmät - väriltään niin merkillisen siniset, ettei Remus saanut omia silmiään irti niistä - ja kun Dumbledoren parrakas suu kaartui aurinkoiseen hymyyn, Remuksesta tuntui, että nuo silmät hymyilivät myös. Remus ei ollut enää hermostunut vaan hänen olonsa oli rennon luottavainen. Hän piti Dumbledoresta oitis.
"Tässä on vaimoni", herra Lupin sanoi. Rouva Lupin nousi tuolistaan ja Dumbledore suuteli hänen kämmentään. "Ja tässä on Remus, poikamme." Remus nousi ja kätteli ujosti Dumbledorea.
"Ah", Dumbledore sanoi hymyillen säteilevästi, "oikein hauska tavata, nuori herra." Hän iski silmää Remukselle.
Herra Lupin ohjasi Dumbledoren istumaan. Rouva Lupin riensi keittiöön ja palasi hetken kuluttua mukanaan teetä ja kuppeja.
"Siinäpä vasta ihastuttava teeastiasto!" Dumbledore huudahti. "Jos sallitte, minä hieman tutkailen lähempää..."
Ihmeissään Remus katseli, kuinka Dumbledore tarttui ilmeisen kiinnostuneena yhteen teekuppiin ja tutkaili sen kuvioita. Mies oli hieman outo - mutta kiehtovalla tavalla.
He nauttivat teetä kaikessa rauhassa ja aika ajoin Dumbledore lausui Remuksen äidille sellaisia kohteliaisuuksia kuin "Teillä on kerrassaan lumoava puutarha..." tai "Ah, kuinka viihtyisä kotinne onkaan". Toisinaan hänen katseensa käväisi Remuksessa, joka kuitenkin ujosteli edelleen liikaa vastatakseen suoraan miehen katseeseen.
Heidän lopetettuaan teen nautiskelun Dumbledore puhui ensimmäistä kertaa saapumisensa jälkeen suoraan Remukselle: "No niin... jospa sitten kävisimme asiaan. Remus, et kai pane pahaksesi, jos juttelen ensin hetken pelkästään vanhempiesi kanssa?"
Remus lähetettiin huoneeseensa odottelemaan. Hänestä tuntui kiusalliselta maata sängyllä ja odottaa, kun aikuiset puhuivat hänestä. Dumbledore oli niin mielenkiintoinen, että hän olisi paljon mieluummin jäänyt olohuoneeseen ihan vain tuijottamaan vaivihkaan miehen kunnioitusta herättävää ulkomuotoa ja kuuntelemaan tämän puhetta. Lopulta Remuksen huoneen oveen koputettiin ja hänen äitinsä astui sisään.
"Tulehan olohuoneeseen. Dumbledore haluaa puhua kahdestaan sinun kanssasi."
Kahdestaanko? Remus käveli olohuoneeseen, missä Dumbledore odotteli häntä. Herra ja rouva Lupin poistuivat vuorostaan huoneesta.
"Kiitos kärsivällisyydestäsi. Nyt minulla olisi sinulle hieman asiaa." Dumbledore tarkasteli Remusta pitkän koukkunenänsä vartta pitkin. "Sinä et tainnut koskaan uskaltaa toivoakaan, että tämä päivä koittaisi, vai mitä?"
Remus ei sanonut mitään. Olihan hän toki toivonut, mutta hän oli pitänyt huolen siitä, ettei toive koskaan kasvanut liian suureksi niin, että se valtaisi hänen mielensä ja avaisi siten tietä suurtakin suuremmalle pettymykselle kun sen aika koittaisi. Sitten Remus muisti, mitä hänen äitinsä oli monta kertaa sanonut hänelle ennen Dumbledoren saapumista ja kiiruhti avaamaan suunsa ja vastaamaan: "M-minä... en oikeastaan." Hän oli iloinen, ettei äiti ollut sillä hetkellä paikalla kuulemassa, kuinka hänen poikansa änkytti vieraalleen.
"Iloksesi voin nyt kuitenkin kertoa, etteivät vanhempasi enää lainkaan epäröi päästää sinua Tylypahkaan. Me olemme juuri sopineet aivan erityislaatuisesta järjestelystä, jonka turvin sinä voit vapaasti nauttia kaikesta, mitä Tylypahkalla on sinulle tarjota", Dumbledore selitti irrottamatta hetkeksikään älykkyydestä tuikkivaa katsettaan Remuksesta. Remus pysyi jälleen vaiti. Dumbledore pani tämän merkille ja huomautti: "Vaikutat... epäilevältä."
"Mmm", Remus painiskeli jonkin aikaa sanojen kanssa, "minä... minä vain... Professori, olen vain huolissani muiden... turvallisuudesta. Ja siitä, mitä muut mahtavat minusta ajatella."
"Siitä sinun ei tarvitse olla huolissasi. Ainoastaan koulun henkilökunta tietää. Ja mitä turvallisuusasioihin tulee... se on hoidossa. Luota vain järjestelyihin, jotka on tehty sinua varten."
Remus mietti hetken kuulemaansa ja kysyi sitten varovasti: "Millaisiin järjestelyihin?"
"Sen näet myöhemmin. Mainittakoon kuitenkin, että koulun tilusten ulkopuolelle on suunniteltu sinua varten paikka, jonka tarkoitus on pitää sekä sinut että muut turvassa muodonmuutoksesi aikana."
Epävarmana Remus nyökkäsi.
"Näen, että sinua mietityttää, miksi minä olen niin luottavainen tämän asian suhteen. Voin kuitenkin vakuuttaa sinulle, ettei ole syytä olla huolissaan. Katsohan, Tylypahka on aina avoinna lapselle, jonka suonissa virtaa hitunenkin taikuutta. Ei ole sellaista estettä, joka tämän asian voisi muuttaa. Tylypahkan ovet ovat aina avoinna sille, jolla on halua oppia."
"Halua...?"
"Niin. En minä sinua sentään pakota", naurahti Dumbledore, "mutta jos vain tahdot Tylypahkan oppilaaksi, ei mikään sinua estä. Jos tahdot oppia taikuutta, sinulla on oikeus siihen. Vanhempasi ovat kertoneet, että sinä olet kovin teräväpäinen poika ja teräväpäiseltä sinä todella vaikutat. Olen varma, että menestyt opinnoissasi hyvin, kunhan teet ahkerasti töitä... Vanhempasi ovat myös kertoneet, että sinulla ei ole oikeastaan koskaan ollut ikäisiäsi tovereita. Voin vakuuttaa, että Tylypahkasta löydät itsellesi mitä uskollisimpia ystäviä. Tupasi tulee olemaan kuin toinen perhe sinulle. Siis jos vain tahdot... siitä huolimatta, että tuntisitkin juuri nyt epävarmuutta ja huolta. Ja vaikka sinusta tuntuisi, ettei Tylypahka olisi sinulle oikea paikka... No, voin vakuuttaa, että Tylypahka on historian aikana tarjonnut kodin jos jonkinlaisille velhoille ja noidille - yllättyisit vain, jos tietäisit - koska he kaikki ovat tahtoneet sitä. Kysymys kuuluukin: tahdotko sinä?"
"Tahdon... professori. Tahdon kyllä!" Remus henkäisi ja pomppasi ylös tuolistaan. Sitten, nolostuen äkillisestä innokkuuden purkauksestaan hän istahti takaisin tuoliinsa, painoi päänsä ja sanoi hiljaisella äänellä: "Kiitos, professori." Muuta hän ei samalla kertaa kyennyt sanomaan, oli kuin sanat olisivat yhtäkkiä karanneet hänen ulottumattomiinsa. Mutta sillä hetkellä eräs asia oli hänelle selvä: tämä kohtaaminen, tämä keskustelu - hän tulisi muistamaan ne koko loppuelämänsä.
Dumbledore hymyili leveää hymyään ja iski jälleen silmäänsä. "Hienoa, hienoa. Sitten me tapaammekin seuraavan kerran syyskuun ensimmäisenä päivänä."
Nyt Dumbledore hymyili Remukselle aivan samalla lailla kuin vuosi sitten. "Hyvää iltaa. Istu alas", hän kehotti. Dumbledore osoitti pöydällään olevaa koristeellista peltirasiaa. "Saisiko olla sitruunatoffee?"
Ajatellen, että olisi ollut epäkohteliasta kieltäytyä, Remus otti kullanruskean ja tahmean makeisen rasiasta ja pisti sen suuhunsa.
"On varmaankin luonnollista olettaa, että olet hiukan hämmentynyt, kun kutsun sinut yllättäen luokseni tähän aikaan illasta", Dumbledore totesi hyväntuulisena ja poimi hänkin makeisen suuhunsa. "Kyse ei tietenkään ole mistään vakavasta. Ajattelin vain, että kenties meidän olisi hyvä hieman jutella..." Dumbledore piti pienen tauon ja imeskeli hajamielisenä toffeetaan. "Professori McGarmiwa sattui mainitsemaan, että sinä pyysit häneltä tänään lupaa lainata erään kirjan kirjaston kiellettyjen kirjojen osastolta. Ei, ei pidä näyttää huolestuneelta! En minä sen vuoksi ota tätä asiaa puheeksi! Eihän se kiellettyä ole", Dumbledore kiiruhti lisäämään Remukselle, joka oli tosiaankin ehtinyt hieman huolestua rehtorin sanoista. Dumbledore selitti: "Tulin vain ajatelleeksi, että sinulla lienee jokin tietty syy sille, miksi halusit lainata juuri Varjaag Vulkin kirjan. Toki on aivan ymmärrettävää, miksi sinussa herää halu hankkia lisää tietoa ihmissusista, mutta jos totta puhutaan, Varjaag Vulkin teos on kovin synkkä ja synnytti aikanaan varsinaisen kohun..."
Dumbledore oli sanonut "ihmissusista", ei "kaltaisistasi". Remus piti Dumbledoresta. Ei sillä, että kellään muulla olisi ollut tapana liittää häneen suoraan käsitettä "ihmissusi", esimerkiksi kotona hänen vanhempansa pitivät koko sanaa tabuna - sitä ei käytetty koskaan. Eipä Remus olisi sitä halunnutkaan. Häntä inhotti ajatus leimautumisesta, ajatus siitä, että hän olisi sellainen. Se tuntui samalta kuin kantaisi tarttuvaa tautia.
"Kerrohan, Remus. Huolestuttaako sinua jokin asia?" Kuin painottaakseen kysymystä Dumbledore naulitsi silmänsä Remukseen. Miehen tarkkailu tuntui Remuksesta hieman epämukavalta, sillä se loi mielikuvan siitä, että Dumbledore näki suoraan hänen sisälleen. Tai pikemminkin hänen lävitseen.
Remus ei ollut varma, kuinka paljon hän halusi rehtorille kertoa. Vaikka ei kai olisi huono asia, jos Dumbledore tietäisi hänen ajatuksistaan? Kenties Dumbledore voisi antaa vastauksen Remusta pahiten kalvaviin kysymyksiin.
"Olen vain miettinyt sitä, mitä minulle tapahtuu Tylypahkan jälkeen..." Ja sitten kysymyksiä pidättelevä pato tuntui murtuvan ja ne pyyhkäisivät yhtenä aaltona Remuksen läpi: "Millaista... ihmissusien elämä oikeasti on nykyään? Saavatko ihmissudet töitä? Voivatko ihmissudet vaikkapa... perustaa perhettä?"
Dumbledoren katse oli muuttunut hetkessä myötätuntoiseksi ja ymmärtäväiseksi. Hän huokaisi ja hymyili pienesti. "Poika raukka. Sinähän aivan ratkeat kysymyksiesi määrästä. Kenties on kuitenkin hieman ennenaikaista huolestua... vaikka totta kai minä ymmärrän, että tällaiset asiat mietityttävät sinua. Olisi merkillistä, jos et lainkaan tuhlaisi aikaasi niiden pohdiskeluun.
"Mutta enkö minä ole jo todistanut sinulle ainakin sen, että ihmissudet voivat elää normaalisti muiden ihmisten kanssa? Tietysti siihen liittyy aina riskejä, mutta se on mahdollista. Kaikki eivät sitä usko, mutta he, jotka oikeasti haluavat sitä, löytävät kyllä keinon... He vain ovat kovin harvassa. Se on pitkälti koko velhomaailman syvälle juurtuneiden asenteiden syytä - vihan ja pelon voimalla me olemme ajaneet ihmissudet nurkkiinsa, aivan yhteiskuntamme laitamille, niin, että ajan myötä he ovat tottuneet elämään omillaan. Kenties se tuntuu heistä ainoalta ratkaisulta, mutta tietyllä tapaa myös helpoimmalta. Olen monta kertaa ehdottanut taikaministerille, että meidän on etsittävä keinoja, joilla vanhat uskomukset saataisiin vähitellen vaihdettua uudempiin, jotta ihmissudetkin voisivat tuntea olevansa yhtä lailla osa maailmaamme. Ongelmana vain on se, että kumpikin osapuoli - ihmissudet ja muu velhomaailma - on kovin ennakkoluuloinen koko muutosajatuksen suhteen. Kuten sanoin, jotkin asenteet ja käsitykset ovat syvälle juurtuneita...
"Useimmat ihmissudet vihaavat itseään ja he uskovat, että muiden velhojen ja noitien on täysin mahdotonta hyväksyä heitä - eiväthän he itsekään hyväksy sitä, mitä heistä on väkisin tullut. Luonnollisesti muiden asenne ihmissusia kohtaan taas on vihamielinen, mutta se on pelon ruokkimaa vihaa. Ja pelko taas johtuu tuntemattomasta. Monet velhot ja noidat eivät ymmärrä, että ihmissudet ovat edelleen tavallisia ihmisiä, eivät petoja ihmisen asussa. Hm, vaikka toki jotkut heistä kiistatta ovatkin petoja, kuten esimerkiksi sinua purrut ihmissusi Fenrir Harmaaselkä, joka on valinnut elämäntapansa omasta tahdostaan... antautunut pedolle sisällään, voisi joku kai luonnehtia." Dumbledoren ääni oli ollut alusta alkaen tyyni ja asiallinen, mutta Remus saattoi kuulla, kuinka rehtorin äänestä kuulsi äkkiä läpi inho tämän mainitessa Harmaaselän nimen.
Remus itse tunsi kylmän puistatuksen ravisuttavan kehoaan. Hänen vasenta pohjettaan kihelmöi paikasta, jota tulisivat ikuisesti koristamaan irvokkaat arvet. Siihen Fenrir oli aikoinaan painanut lähtemättömän puumerkkinsä.
"Luulen, että vastasin jo alussa viimeiseen kysymykseesi. En yhtään epäile, etteivätkö ihmissudet voisi löytää elämänkumppania kaikista riskeistä huolimatta. Luulisin, että vastasin jollain tapaa myös ensimmäiseen kysymykseen. Ihmissudet ovat edelleen ahtaalla. Kenties muiden heitä kohtaan tuntema viha ei ole samalla lailla verenhimoista kuten vielä edellisvuosisadalla, mutta yhä se on tallella. Mutta ajat ja tavat muuttuvat, vaikkakin toisinaan muutos voi olla hidasta. Ja on valitettava tosiasia, että ihmissusien on kovin vaikeaa, melkeinpä mahdotonta, löytää työpaikkaa ja siten vakiintunutta asemaa yhteiskunnassa. Useimmat ovat perheen ja ystävien jättämiä hylkiöitä, tai erakkoja, jotka kaihtavat muiden seuraa. Silti...", Dumbledore nosti kätensä lähelle kasvojaan ja liitti sormenpäänsä yhteen, "...ei ihmissuden elämä aina ole yksinäistä ja kurjaa. Minä olen saanut sellaisen käsityksen, että herrat Potter, Musta ja Piskuilan ovat oikein hyviä ystäviäsi. Minä uskon, että he ovat ystäviä juurikin sanan todellisessa merkityksessä: sellaisia ihmisiä, jotka pysyvät aina ja uskollisesti lähellä sinua."
Jälleen kerran Remuksesta tuntui, että Dumbledore näki ja tiesi enemmän kuin antoi ymmärtää.
Äkkiä Dumbledoren suupielet kääntyivät hymyyn ja mies totesi naurahtaen: "Te neljä vaikutatte viihtyvän hyvin keskenänne... Jos totta puhutaan, olen tyytyväinen, ettet ole kuitenkaan ottanut James Potterin ja Sirius Mustan lailla tavoitteeksesi rikkoa joka ikistä koulumme sääntöä vähintään kahteen kertaan ennen valmistumista."
Heidän välilleen lankesi hiljaisuus, jonka aikana Remus katseli ympärilleen. Dumbledoren kanslian seinät olivat täynnä aiempien rehtoreiden muotokuvia. Useimmat muotokuvan aiheet nukkuivat ja niiden tasainen kuorsaus oli ainoa ääni huoneessa. Jotkut henkilöt olivat kuitenkin täysin hereillä ja kuuntelivat kiinnostuneina heidän keskusteluaan.
Yllättäen jostain Remuksen viereltä kuului merkillinen ääni, aivan kuin hento harpun helähdys. Hän tajusi äänen aiheuttajan olevan se merkillinen punainen lintu. Se oli istunut koko ajan Dumbledoren pöydällä, mutta keskustelun lomassa Remus oli unohtanut sen olemassaolon kokonaan.
Dumbledorekin havahtui mietteistään linnun äänen kuullessaan. "Mmm. Tämä tässä on Fawkes, feenikslintu", Dumbledore selitti ja ojensi sormeaan silittääkseen linnun komeaa höyhenpeitettä. "Feenikslinnut ovat kenties kaikista taikaeläimistä kiehtovimpia... Merkillisiä otuksia, mutta niistä saa oivan lemmikin. No niin, hassua kyllä, mutta minusta tuntuu siltä kuin Fawkes olisi juuri muistuttanut meitä neiti Ajan olemassaolosta. Kello alkaa olla paljon, enkä tietenkään halua riistää sinulta yöuniasi."
Dumbledore oli tarkkanäköinen. Hänen puhuessaan Remusta oli ruvennut haukotuttamaan, mutta hän oli yrittänyt peitellä sitä. Remus nousi ylös ja oli lähtemäisillään, mutta kääntyikin takaisin rehtorin puoleen. "Kiitos."
Dumbledore nyökäytti päätään hivenen. Sormi yhä feenikslintu Fawkesin poskella hän sanoi: "Ei ole hyvä nuoren mielen rasittaa itseään liiallisella huolella. Se on vanhojen tehtävä. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä, rehtori."
