Kirjoittaja:Norri
Ikäraja: S
Genre: One shot
Varoitukset: Varokaa mielikuvitustanne, se voi päästä valloilleen!
A/N: Lukunautintoja ja senttejä tarjoaa Saunalahti hyvässä yhteistyösä Norrin kanssa.
Vettä satoi
Sitä oli satanut jo monta viikkoa peräkkäin, ja nyt vesi muodosteli omia purojaan ympäri kaupunkia.
Puvuissa kävelevät tärkeät miehet olivat tärvelleet monet hienot ja kalliit nahkakenkänsä astuessaan vesilätäköihin.
Kävellessään he jupisivat hiljaa itsekseen sekä toisilleen, ja manasivat luontoa. "Mitä hyvää se ikinä on meille tuonut? Pelkää surua ja tuhoutuneita asuntoja.
Maan järistyksiä, veden paisumuksia, tulivuoren purkauksia ja vesilätäköitä jotka pilaavat kengät..."
Näin tärkeät miehet ajattelivat juostessaan kiireisinä kokouksiin, joista he olivat myöhässä.
Harmaan mukulakivikadun sivussa istui yksin pieni ihminen. Hän oli tyttö ilman nimeä.
Monet monituiset kerrat oli pieni tyttö katsellut tärkeiden miesten vihaisia ilmeitä, ja kuunnellut heidän turhautunutta jupinaansa.
Tyttö oli kuunnellut hiljaa kun he valittivat milloin kamalasta helteestä, milloin lumisateesta, tai kovasta tuulesta.
Oli asia mikä hyvänsä, se ei kelvannut tärkeille miehille. Aina löytyi jotakin valitettavaa.
Auringon laskiessa tyttö etsi itselleen lämpimän pesän, ja käpertyi sinne yksinään.
Sade alkoi hellittää ja tyttö kuunteli tuulen hiljaista huminaa puiden oksilla, ja pohti, että minkä takia tärkeät miehet olivat alituiseen niin vihaisia?
Hän pohti tätä asiaa niin kovin, että tytön pientä päätä alkoi kivistämään.
Joskus hänestä tuntui, että aivan kuin koko kaupunki olisi vihainen jollekulle. Mutta kukaan ei ollut kertonut tytölle että kenelle he olivat vihaisia.
Mitäköhän tämä henkilö oli tehnyt? Jotain todella pahaa varmaan kun kaikki olivat niin tuohtuneita ja käärmeissään.
Ehkä hän oli mennyt kamppaamaan jonkun tärkeistä miehistä.
Se olisi pahasta, tyttö tiesi sen koska oli itse kerran ollut erään miehen jaloissa ja saanut tämän kaatumaan päistikkaa kohti lehtikasaa.
Mutta tuskin se henkilö oli ketään kaatanut. Eivät muut tärkeät miehet olisi välittäneet sellaisesta niin, että heidän päivänsä meni pilalle.
Tytöstä tuntui, että se olisi saanut vain hymyn tärkeiden miesten muuten kylmille huulille.
Eivätkä vain tärkeät miehet olleet vihaisia, vaan myös äidit ja lapset.
Leikkipaikoilta kaikui kolkko nauru, ja pienempien lasten itku, kun äidit yrittivät epätoivoisesti pitää kaiken kasassa, mutta eivät ehtineet joka paikkaan.
Tyttö tajusi jotakin.
Ihmiset vaikuttivat olevan enemmänkin surullisia kuin vihaisia.
Hän mietti kuumeisesti mitä niin kauheaa olisi voinut tapahtua, että koko maailma olisi surullinen.
Mutta hän ei keksinyt yhtäkään sellaista asiaa.
”Ehkä ihmisillä on vain huono päivä.” tyttö lopulta huokaisi, ja antoi periksi hiipivälle uneliaisuudelle, ja nukahti omaan salaiseen pieneen soppeensa.
Yöllä tyttö näki outoa unta.
Siinä hän oli kauniilla kedolla, jossa kasvoi satoja, ja yhä satoja erilaisia kukkia.
Oli päivän kakkaroita, ruusuja, tulppaaneja, sinikelloja, kieloja silmän kantamattomiin. Kukkien tuoksu oli päätä huumaava.
Taivaalla porotti aurinko, ja antoi lämpönsä ja valonsa levitä ympäri kukkaispeltoa.
Puiden oksilta linnut pyrähtivät lentoon, ja niiden moniääninen kuoro lauloi tytölle, ja niiden laulu oli yhtä kaunista kuin tuhansien urkujen soitto.
Tyttö kaatui selälleen kukkien keskelle, ja hymy nousi hänen huulilleen. Pitkästä aikaa hän tunsi olevansa onnellinen.
”Voi, kunpa tämä ei loppuisi koskaan!” Hän huusi lintujen lauluun.
Mutta kuten kaikki unet, sekin loppui aamun valjetessa. Auringon valoi loisti tytön silmään, ja hän nousi venytellen ylös.
Hän odotti näkevänsä samat harmaat kadut, samat kiireiset ihmiset ja samat jämähtäneet rakennukset, mutta hän näkikin jotain muuta.
Yöllä oli tapahtunut jotain.
Sade oli loppunut kokonaan, ja peni leskenlehti puski pintaan siitä missä eilen oli vielä ollut multakasa.
Auringon valo sai leskenlehden näyttämään pieneltä palaselta Aurinkoa, joka olisi vahingossa tipahtanut maan päälle.
Hän hymyili itsekseen ja kuiskasi uudelle aamulle "Tervetuloa."
