Pelko, tuska ja rakkaus kulkevat käsi kädessä, K11

[dracolove]

Iiks, Pelastakaa Hiirinokka!
Toivon todellakin, että Hiirinokkaa ei tapeta!
Ja oli aika jännää että Harryy kutsuttiin Kalkarokseksi, sukunimensä perusteella
Rakentavat taisi jäädä bussiin jolla tulin kotiin.
Odotellen jatkoa ...

[meFaireCroire]

Hah tuo Harry Kalkaros saa kyllä joka kerta aikaan pienen naurukohtauksen
Mutta joo, todella hyvä luku jälleen !
Menee niinkuin kirjassa, mutta sitten pienet yksityiskohdat muutta kaiken, kuten tuo Harry-ei-ole-Hagridin-ystävä (tai sen käsityksen ainakin sain)
Ja voooi että pieni aww-hetki pyhitetään nyt kyllä Kalkarokselle ja sen ihanalle huolehtivaisuudelle ♥
Öö joo niin, rakentava..? Jatkoa vaan innokkaasti odotellen (:

[Miusamo]

Hih, kiitos kaikille kommenteista ja hyvää joulua! Tämä olkoon joululahjani teille, arvon lukijani! Olette ihania!

- Miusamo

 Luku 9
 Sairaalassa

 Harry selasi tylsistyneenä koulukirjojaan ja paiskasi lopulta kirjat Pyhän Mungon lattialle, koska ei jaksanut lukea. Hän huokaisi syvään ja painoi päänsä tyynyyn. Oli niin tylsää maata vain aloillaan. Hän pääsi nippa nappa käymään vessassa, sinnekin hänen täytyi nilkuttaa tai hyppiä vasemmalla jalalla. Oikea jalka oli polvesta nilkkaan saakka täysin käyttämiskyvytön. Se oli jopa laitettu jästien inhottavaan pakettiin ja hänellä oli ensimmäistä kertaa elämässään kainalosauvat. Parantajat eivät yksinkertaisesti olleet vielä löytäneet parannuskeinoa hänen jalkaansa. Oikea käsikin oli paketissa, joten kainalosauvoilla oli vaikea kävellä.

 Hänen ystävänsä kävivät melkein päivittäin viihdyttämässä häntä ja jos ystävät eivät käyneet niin Severus uhmasi luonnonasettelemia hurjia lumimyrskyjä tai vesisateita kävelemällä Tylypahkasta Tylyahoon ja ilmiintymällä sieltä Pyhään Mungoon. Harry oli kuitenkin saanut vieraakseen jopa kauhistuneen Hagridin, joka oli pahoitellut Hiinokan käyttäytymistä sekä professori McGarmiwan, joka oli myöskin näyttänyt kauhistuneelta. Hermione oli tuonut hänelle joka päivä uskollisesti läksyt, vaikka Harry ei ollut niitä pystynyt tekemäänkään. Hän oli kätensä takia joutunut isänsä kanssa opettelemaan kirjoittamista vasemmalla kädellä. Ja se oli suurta tuskaa. Harrylla ei kerta kaikkiaan riittänyt kärsivällisyys vasemmalla kädellä kirjoittamiseen. Ja aina muste levisi- ihan aina!

 Juuri, kun Harry oli nukahtamaisillaan hänen huoneensa ovi aukeni ja Severus astui sisään. Tällä oli valkoisia lumihiutaleita hiuksissaan ja kaavussaan ja tuulen tuoksu vaatteissaan. Harry huokaisi syvään, hän ei ollut käynyt ulkona pitkiin aikoihin, koko sinä aikana, kun hän oli ollut sairaalassa. Hän ei vain halunnut ottaa yhtäkään ylimääräistä askelta naurettavien kainalosauvojen kanssa.

”Onko siellä paljon lunta?” Harry kysyi. Oli hyvin uutta, että ylipäätään satoi lunta Lontoossa, vaikka oli vasta syyskuu.

 Severus ravisteli viitan pois harteiltaan ja istuutui, ennen kuin vastasi.

”Ei. Muutama milli”, hän vastasi. ”Kannattaisiko mennä itse katsomaan?” hän jatkoi kohottaen samalla toista kulmakarvaansa.

”Ei. En halua”, Harry vastasi. ”Onko jotain uutta?” hän kysyi.

”Ei”, Severus sanoi. Totuutta hän ei kertonut. Hän ei kertonut, että oli ottanut yhteyttä sekä Dumbledoreen että itse taikaministeriin hevoskotka-asiassa ja että oikeudenkäynti oli tulossa. Hagrid ja Hiinokka, samoin kuin Severus itse joutuisivat sinne. Ja Harry tietysti.

”Haluatko jotain syötävää?” Severus kysyi vaihtaen puheenaihetta ovelasti. Harry kuitenkin pudisti päätään, niin kuin aina ennenkin.

”En. Ei ole nälkä.”

 Severus huokaisi.

”Harry, sinun täytyy syödä jotain”, hän sanoi.

”Minä syönkin. Silloin, kun parantajat tuovat ruoan”, Harry väitti. Oikeasti hän ei ollut syönyt kolmeen päivään mitään ja se alkoi näkyä jo. Hän alkoi laihtua. Ja hän tiesi, että enemmin tai myöhemmin Severus huomaisi hänen laihtumisensa. Ellei isä sitten ollut jo huomannut.

 Severus ei kuitenkaan sanonut enempää. Tämä vain otti viittansa, jonka oli laskenut Harryn vuoteen jalkopäähän, ja puki sen päälleen.

”Joko lähdet?” Harry kysyi. Hän ei oikein itsekään tiennyt, oliko hän tyytyväinen vai surullinen, kun isä lähti niin nopeasti.

 Severus nyökkäsi.

”Minun täytyy korjata vielä viidesluokkalaisten kokeet”, hän mumisi. Hän kumartui siirtämään mustia hiuksia pois Harryn silmiltä ja hymyili pienesti.

”Tulen pian uudestaan. Sitä paitsi, jos olet mitään minulta perinyt, olet tyytyväinen saadessasi olla hetken rauhassa. Täällä tuntuu virtaavan ystäviäsi jatkuvasti.”

 Harry virnisti. Isä oli oikeassa.

”Kello onkin kohta jo viisi. Hermione ja Ron tulevat yleensä siihen aikaan, jos ovat saaneet Dumbledorelta tai McGarmiwalta luvan. Ja jos he eivät tule niin Draco tulee Theon kanssa”, hän sanoi. Hän tiesi jo, mihin aikaan hänen ystävänsä yleensä tulisivat. Hänen päivärituaalinsa oli seuraavanlainen: aamulla hän nousi ja käveli tai pomppi vessaan, sen jälkeen hän nukkui hiukan, sitten parantaja toi aamiaisen, jota Harry hiukan näykki, seuraavaksi olikin vuorossa jo läksyjen epäsäännöllinen lukeminen, sitten yleensä isä tuli käymään ja auttoi hiukan läksyissä, lopuksi viiden maissa Ron ja Hermione tai Theo ja Draco kävivät. Sen jälkeen Harry oli yleensä niin väsynyt, että nukahti hetkessä ja heräsi vasta, kun parantaja toi päivän lämpimän aterian, joka jäi kuitenkin syömättä.

 Severus hymyili poikansa sanoille. Hän heilautti mustan viittansa hupun hiustensa peitoksi.

”Nähdään pian”, hän sanoi kääntyessään ovelle.

”Heippa, isä”, Harry mumisi painaessaan silmänsä kiinni.

 **

”Unikeko! Herätys!” Dracon ääni kuului jostain kaukaa, hyvin kaukaa, eikä Harry millään jaksanut avata silmiään. Uni oli ollut ihana, hän oli lentänyt korkeuksissa luudallaan, katsomo oli ollut täysin hiljaa, katsonut jännittyneenä häntä, kun hän oli kiitänyt siepin perässä...

”Herää jo!” Theonkin kärsimätön ääni kuului ja joku heitti valkoisen, pehmeän tyynyn Harryn naamalle.

”Turvat umpeen. Olen juuri nostamassa huispauspokaalia. Olen voittamassa huispauksen maailmanmestaruuden!” Harry mumisi avaamatta vieläkään silmiään.

 Dracon huokaus kuului hyvin selvästi.

”Avaa silmät helvetti. Ei se nyt niin vaikeaa voi olla”, poika sanoi ja Harry virnisti tahtomattaan. Vastahakoisasti hän aukaisi silmänsä. Draco ja Theo seisoivat molemmat suu virneessä hänen sängynsä päässä, molemmilla oli luihuisen virheä kaulaliina, pipo ja lapaset käsissään. Dracolla oli kädessään vielä muovipussi, jonka hän laski Harryn vuoteenreunalle.

”Aloitetaan pidot. Vilkastiin Theon kanssa tuota ruokalistaa viime kerralla ja nuo sairaalan ruoaksi kutsumat keitot, joissa ui varmana jotain veriläiskiä, kuulosti aika inhottavilta. Siksi me päätettiin, että tuodaan sinulle jotain mukanamme tänään”, Draco selitti virnistäen lammasmaisesti. Hän otti pussista pullollisen kermakaljaa, suklaasammakoita, joka maun rakeita ja muita velhomaailman herkkuja, joita Harry rakasti.

”Ei ole nälkä”, Harry kuitenkin sanoi. Hänen teki mieli oksentaa nähdessään Dracon herkut. Draco ilmeisesti huomasi Harryn pahoinvoivan ilmeen, sillä hän työnsi nopeasti herkut takaisin pussiin ja piilotti pussin Harryn sängyn alle.

”Jos sinulle tulee nälkä jossain vaiheessa ja kaipaat Hunajaherttuan hyviä makeisia”, poika selitti. ”Mitä kuuluu?” hän kysyi.

 Harry hymyili ystävälleen.

”Mitäs tässä. Istun täällä jalka ja käsi jästien inhottavissa, kutiavissa kipseissä. Mitäs luulet, mitä kuuluu?” hän kysyi ärttyisämmin, kun oli tarkoittanut. 

 Draco säpsähti vihamieliselle sävylle.

”Anteeksi. Me muuten kuultiin, kun parantaja puhui äsken Severukselle sinusta!” hän huudahti muistaen hyvät uutiset. ”Parantaja sanoi, että sinä pääset huomenissa sairaalasiipeen ja siellä sinut hoidetaan kunnolla kuntoon”, hän jatkoi leveästi virnistäen. Theodorekin hymyili.

 Harry rypisti otsaansa.

”Miten niin kunnolla kuntoon?” hän kysyi. ”Eivät nuo parantajat ole tehneet jalalleni tai kädelleni mitään!” hän jatkoi.

 Theodore ja Draco vilkaisivat toisiaan.

”Tuota... Etkö sinä ole kuullut?” Draco aloitti, mutta katsoi Theota apua anoen.

”Niin... Sinut viedään kuulemma tänään johonkin leikkaukseen...”, Theodore sanoi empien.

”Ja mitä siellä tehdään?” Harry kysyi aavistaen pahinta.

 Draco vilkaisi taas Theodorea.

”Etkö todellakaan osaa arvata?” hän kysyi. Kauhea totuus iski Harryyn, kuin salama. Äkkiä hän tiesi, miksi isä oli ollut poikkeuksellisen lempeä tänään. Äkkiä hän tiesi, mitä häneltä oli salattu. Hän tiesi, että pahin oli vielä edessä.

 Hänen jalkansa... Hän ei koskaan pystyisi kävelemään. Se merkitsi vain sitä, että hänelle laitettaisiin tekojalka ja häneltä amputoitaisiin jalka.

 Ja se taas merkitsisi sitä, että hän voisi saman tien heittää hyvästit muun muassa huispaukselle. Ja kaikelle muullekin. Todennäköisesti hänen isänsä ottaisi eron ja opettaisi häntä kotona. Sitä hän ei kestäisi.

 Älä maalaa piruja seinälle, hän muistutti itseään. Oli oltava vahva. Oli osattava ottaa huomioon tosiseikat.

 Siitäkin huolimatta hän yhtäkkiä vihasi hevoskotkaa.

[elektrik bones]

O_o
iiiik.
sori en osaa kommaa
-Crisu-

[tutti frutti]

Voi ei! Ja järkevä jäi johonkin.
Hyvää joulua!

[Miusamo]

Aawws! Kiitos kiitos tuhannesti kaikille kommenteistanne!  Ootte ihania!

-Miusamo

 Luku 10,
Isä, poika ja hänen opettajansa

 Harry makasi sairaalasiivessä, jonne hänet oli tuotu osapuolin tunti sitten. Hän ei suostunut vilkaisemaankaan säälittävää tekojalkaansa, joka kuitenkin näytti vielä ihan oikealta jalalta. Uskomatonta, hänen käteensä parantajat olivat löytäneet parannuskeinon ja vaikka käsi olikin vielä siteessä, se oli melko kunnossa. Menisi vain pari päivää ja Harry pääsisi pois sairaalasiivestä. Mutta hän ei halunnut, hän halusi oman jalkansa takaisin. Hän halusi lentää, huispata. Hän ei halunnut muiden säälisiä katseita, vaan oman jalkansa, jotta pääsisi lentämään. Sillä Harryn isä oli sanonut, ettei hän saisi lentää enää, riski olisi liian suuri.

 Harry huokaisi syvään muistaessaan ison riidan, jonka hän oli käynyt isänsä kanssa juuri ennen kuin hänet oli viety leikkaussaliin. Harry oli syyttänyt isäänsä asioiden salailusta ja Severus taas oli väittänyt, että oli tehnyt kaiken vain poikansa parhaaksi.

”Harry, kuuletko sinä ollenkaan mitä minä puhun?” Severus kysyi. Harry hätkähti hereille ajatuksistaan ja tajusi, että sulkakynä, jota hän oli pidellyt vasemmassa kädessään oli tehnyt pergamentille ison mustan läiskän, joka vain levisi lisää.

 Harry ja Severus olivat pian jo sopineet riitansa ja Severus oli tullut auttamaan Harrya läksyissä ja opettamaan poikaansa kirjoittamaan vasemmalla kädellä. Harryn oli pitänyt kuusi minuuttia jo kirjoittaa esseetä ihmissusista. Esseen, jonka Severus oli kolmasluokkalaisille määrännyt oltuaan viikon professori Lupinin sijaisena.

”Miksi sinun piti antaa juuri essee läksyksi? Etkö voisi antaa minulle erityisvapautta tästä?” Harry kysyi voihkaisten.

 Severus naurahti.

”En anna. Sinä kirjoitat esseen tai joudut jälki-istuntoon, jossa joudut joka tapauksessa kirjoittamaan esseen”, hän sanoi hymyillen ovelasti.

 Harry irvisti rumasti ja selasi oppikirjaansa kolmellesadalle sivulle. Hän oli onnistunut kirjoittamaan otsikon, tosin siitäkin sai vain hyvin huonosti selvää. Severus otti pergamenttirullan poikansa kädestä ja huokaisi.

”Etkö voisi edes hiukan auttaa? En minä tiedä ihmissusista mitään! Mistä minä voin tietää?” hän kysyi.

”Se lukee kirjassa”, Severus sanoi kärsivällisesti ja otti kirjan käsiinsä. ”Ihminen voi muuttua ihmissudeksi toisen ihmissuden puremalla. Jos sattuu olemaan tarpeeksi vahva ja itsetuntoinen ihmissusi sattaa pystyä muuttumaan omasta tahdostaan milloin tahansa ihmissudeksi. Jos taas ei ole vahva tai itsetuntoinen muuttuu pakosta vain täysikuuöinä ihmissudeksi. Parannuskeinoa ei ole, mutta aivan viime aikoina on kehitelty liemi, joka lieventää suuresti pahimpia oireita. Ihmissusi raapii itsensä vereslihalle, saattaa jopa tappaa itsensä tai jonkun muun, jos ei hallitse mieltään. Täysikuuöinä ihmissutta ei pysty mikään pidättelemään, se unohtaa kuka se on, mitä se on luvannut joskus tehdä eikä hallitse omaa mieltään.”, Severus luki ääneen ja vilkaisi sivusilmällä poikaansa, joka kirjoitti kiihkeästi vasemmalla kädellään kieli keskellä suuta.

 Kun Harry oli kirjoittanut kaiken Severus otti pergamentin poikansa kädestä ja luki sitä sieltä täältä. Luettuaan muutaman rivin hän huokaisi syvään.

”Sinulla on huono käsiala, Harry. Tästä saa hädin tuskin selvää”, hän moitti.

 Harry hautasi kasvonsa tyynyyn.

”En jaksa! En varmastikaan kirjoita sitä uudestaan! Hemmetin hevoskotka, kun meni tappamaan käteni ja jalkani!” hän kirosi äänekkäästi ajattelematta ollenkaan, mitä sanoi.

”Harry”, Severus torui.

”Totta se on! Hemmetin hevoskotka”, Harry sanoi tajuamatta vieläkään, mitä oli suustaan päästänyt.

”Harry! Kielenkäyttö on sallittua”, Severus sanoi. ”Minun läsnäollessani ei kolmetoista vuotias kiroile”, hän jatkoi ankarasti.

 Harry huokaisi. Hänen teki mieli äyskäistä jotain ilkeää takaisin, mutta malttoi mielensä ja tyytyi kohottamaan olkapäitään.

”No niin. Jatketaan”, Severus sanoi.

 Harry kuitenkin pudisti itsepäisesti päätään.

”En ala. Minä en kirjoita sitä”, hän sanoi. ”Ihan hel... Ihan sama laitatko minut jälki-istuntoon. En kirjoita tuota typerää esseetä ennen kuin oikea käteni on kirjoituskunnossa”, hän jatkoi puristaen vasemman kätensä nyrkkiin.

 Oli Severuksen vuoro huokaista. Hän taitteli pergamentin sujuvasti vittansa taskuun, otti laukkunsa lattialta ja sieltä uuden pergamenttirullan. Harry pudisti taas päätään.

”Et ole kuullut, mitä haluan. Haluan, että kirjoitat tähän aakkoset vasemmalla kädelläsi kolme kertaa. Nimesi viisikymmentä kertaa. Se korvaa esseen”, Severus ilmoitti päättäväisesti.

 Harry katsoi isäänsä järkyttyneenä.

”Isä! Minä en ole ekalla luokalla. Eikö riitä, että osaan kirjoittaa oikealla kädellä? Ei kukaan muukaan minun ystävistäni osaa kirjoittaa molemmilla käsillä!” hän protestoi.

”Joko kirjoitat esseen vasemmalla kädelläsi tai sitten teet tämän tehtävän vasemmalla kädelläsi. Saat itse valita”, Severus sanoi.

”Mutta...”, Harry yritti.

”Ei muttia. Olen päätökseni tehnyt”, Severus sanoi osoittaen äänensävyllään, ettei aiheesta enää puhuttaisi. ”Odotan tehtävääsi viimeistään viikon päästä”, hän jatkoi puhuen nyt jo Harrylle tutuksi tulleella opettajanäänellään.

 Harry hautasi kasvonsa uudelleen tyynyyn. Oliko hänellä muka valinnanvaraa? Hän ei aikonut kirjoittaa esseetä, se vaatisi häneltä liikoja. Toisaalta hänen ei myöskään tehnyt mieli alistua isänsä tahtoon ja kirjoittaa aakkosia ja omaa nimeään.

”Harry?” Severus sanoi kysyvästi. ”Olen lähdössä”, hän jatkoi.

”Hyvä”, Harry mumisi tuskin kuuluvalla äänellä. Severus ei jaksanut enää rueta oikaisemaan poikansa kielenkäyttöä vaan pörrötti hänen mustia hiuksiaan.

”Kyllä sinä selviät. Olet selvinnyt ennenkin”, isä sanoi pojalleen. ”Muista, että... Muista, että olen aina ylpeä sinusta. Ja pysyn tukenasi”, hän jatkoi.

 Harry kohotti katseensa.

”Kiitos, isä. Kaikesta”, hän sanoi, mutta irvisti sitten. ”Kaikesta muusta paitsi tuosta inhottavasta tehtävästä”, hän jatkoi ja sai aikaan pienen hymyn isänsä kasvoille.

”Ron ja Hermione ovat varmaan tulossa tänne. He ainakin tulivat vähän aikaa sitten Tylyahosta”, Severus tuumi ja nousi ylös. ”On parasta, että menen ennen kuin he kerkeävät tänne asti”, hän jatkoi.

”Miksi inhoat heitä noin paljon, isä? Eivät he ole tehneet mitään”, Harry puolusti ystäviään. ”Päinvastoin, he ovat tehneet minut onnelliseksi. Luulisi, että olisit tyytyväinen”, hän jatkoi huokaisten.

 Severus hymyili.

”Hyvä, että olet onnellinen. Olen vain sitä mieltä, että... Olisit voinut valita paremmin ystävät, joiden kanssa olisit onnellinen”, hän sanoi valiten sanansa tarkkaan.

”Tarkoitatko Dracoa? Minä olen onnellinen hänenkin seurassaan”, Harry mumisi väsyneesti. Hän ei jaksanut iänikuista kinaa isänsä ja ystäviensä välillä. Hänen ystävänsä vetivät häntä toiseen suuntaan ja isä toiseen eikä kumpikaan osapuoli tajunnut, kuinka paljon se Harrya satutti.

”Kun olet vanhempi, selitän sinulle tarkemmin”, Severus lupasi. ”Minulla on omat syyni”, hän jatkoi hiljaisella äänellään.

”Taas tuo iänikuinen kun olet vanhempi-saarna! Sanot saman joka ikinen vuosi, kun kysyn sinulta tätä. Milloin minä olen tarpeeksi vanha? Neljäkymmentä vuotiaanako?” Harry äyskäisi vihaisesti saaden Severuksen säpsähtämään.

”Sitä en tiedä”, Severus sanoi. ”Mutta sen tiedän, ettet ole vielä valmis kuulemaan kaikkea. Tiedät sitä paitsi suunnilleen, miksi inhoan rohkelikkoja”, Severus jatkoi.

 Harry huokaisi.

”Suunnilleen joo! Luuletko että se riittää minulle?” hän kysyi.

”Sinut tuntien ei”, Severus vastasi hymyillen.

 Ennen kuin Harry kerkesi vastata isälleen sairaalasiiven ovi aukeni ja Ron ja Hermione astuivat sisään. Harry pelkäsi isänsä rupeavan haukkumaan hänen ystäviään, mutta onneksi Severus asteli viitta hulmuten mitään sanomatta ulos sairaalasiivestä.

”Epäkohtelias”, Ron mutisi hiljaa Hermionelle. Niin hiljaa, ettei Harry kuullut. Hermione tönäisi Ronia olkapäähän.

”Moi, Harry” rohkelikot tervehtivät ystäväänsä hymyssä suin. Harrykin hymyili ja käski vieraidensa istua.

”Moi. Millaista Tylyahossa oli?” mustatukkainen poika kysyi.

 Hermione alkoi kertoa ja Ron täytti puuttuvat kohdat. Tylyaho kuulosti entistäkin paremmalta ja sai Harryn tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi ja... kateelliseksi.

”Miten jalkasi?” Hermione kysyi lopetettuaan tarinan Tylyahosta.

 Harry kohautti olkapäitään.

”Kipua ei ole. En toisaalta edes tiedä, tunnenko kipua jalassani enää koskaan”, hän mumisi.

 Ron ja Hermione vaihtoivat yllättyneet katseet. He eivät olleet kuulleet Harryn tekojalasta

”Mitä? Tuntoko sinulta otettiin pois leikkauksessa?” Ron kysyi hämmästyneenä.

 Harry tuijotti ystäviään yhtä hämmästyneenä takaisin. Hän oli luullut, että he tiesivät.

”Älkää nyt vaan väittäkö ettette te tiedä”, hän sanoi. ”Kaikkihan siitä tietävät”, hän jatkoi.

”Tietävät mistä?” Hermione kysyi hiljaa.

 Harry huokaisi.

”Siitä, että minulla on tekojalka hemmetti soikoon! Se hevoskotka kirjaimellisesti tappoi minun oikean jalkani!” hän huusi antaen raivonsa valloilleen.

 Ron ja Hermione aukoivat suutaan yllättyneinä.

”Harry, me ei...”, Hermione yritti selittää.

”Älkää väittäkö, ettette te muka tiedä! Kuten sanoin kaikki tietävät! Sen näkeekin niin helposti! Minulla on tekojalka ja jos tulitte tänne säälimään minua voitte häipyä saman tien. Antaa heittää vain!” Harry huusi edelleen raivoissaan. Hän ei voinut uskoa, että hänen ystävänsä esittivät etteivät tienneet mitään. Hänelle ei olisi tullut mieleenkään, että Ron ja Hermione eivät esittäneet, he eivät tienneet. Severus ei ollut puhunut asiasta kenellekään.

”Harry...”, Ronkin yritti.

”Sinä! Saat minun paikkani huispauksessa. Tai anna se siskollesi tai jollekin. En huispaa enää!” Harry huusi viimeisen lauseen ja hautasi kasvonsa tyynyyn.

”Menkää pois. Antakaa minun olla yksin”, poika pyysi.

”Harry...”, Hermione yritti vielä kerran. ”Me ei oikeasti tiedetty. Me emme olisi ottaneet aihetta esille, jos isäsi olisi edes kertonut meille...”, hän jatkoi. Tytön ääni särkyi ennen viimeisen lauseen loppua.

”Älkää sotkeko isää tähän. Menkää pois”, Harry pyysi nostamatta kasvojaan tyynystä.

”Harry me...”, Ron aloitti.

”Eikö sana kuulu? Menkää pois!” Harry sanoi korostaen viimeistä lausetta. Hermionen kasvoilla oli kyyneliä ja Ron katseli ystäväänsä kasvot kalpeina. Tuntui niin kamalalta nähdä toisen kärsivän eivätkä he voineet auttaa. Oli, kuin he katselisivat Harrya läpinäkyvän seinän lävitse. Katselisivat vain, voimatta koskettaa, voimatta auttaa ollenkaan.

 Hermione kosketti lempeästi ystävänsä olkapäätä, puristi sitä ja antoi kyyneleidensä valua. Hän tiesi, miten tuskallista Harrylle oli, se ettei hän saanut enää lentää. Lentäminen oli, kuin osa Harrya, ilman luutaa ei Harryakaan olisi. Hermione tiesi, ettei Harry pystyisi elämään kauan jos ei saisi lentää.

”Me tullaan pian katsomaan sinua uudestaan. Lupaamme sen”, Ron sanoi ja laski jotain Harryn jalkopäähän. ”Tämä me löydettiin sinun sänkysi alta ja ajateltiin, että saisit siitä... tuota...”, punapää katsoi avuttomana Hermioneen.

”Ajateltiin, että voisit katsella sitä ja miettiä, millaista elämää ennen oli. Me ollaan lisätty sinne omiakin ajatuksia, voisit vaikka lueskella niitä ja tietää, että me... Että me välitetään sinusta yhä”, Hermione auttoi hiljaa.

 Ystävät lähtivät jättäen Harryn yksin makaamaan sairaalasiipeen. Harry kohotti katseensa tarkistaakseen olivatko he todella menneet. Kyllä olivat.

 Harry otti Ronin mainitseman lahjan jalkopäästään ja tunnisti sen heti. Se oli hänen iso, paksu perhealbuminsa. Siellä oli kuvia Harryn syntymästä tähän päivään saakka. Viimeinen kuva taisi Harryn muistin mukaan olla otettu kesälomalla.

 Harry aukaisi albumin. Ensimmäisellä sivulla oli kuva, jossa hän vauvana makasi äitinsä sylissä, Lilyn punaiset hiukset kutittelivat hänen nenäänsä ja Severus oli kietonut kätensä vaimonsa ympärille. Hermionen käsialalla luki kuvan alla: Nyt ymmärrän, miksi kaipaat äitiäsi; noin kaunista naista on vaikea unohtaa. Harry hymyili.

 Harry selaili albumia ja palasi mielessään menneisiin aikoihin. Yksi kuva jäi hänen mieleensä; siinä olivat hän, Ron ja Hermione. Harry itse istui Tylypahkan pihamaan aidan päällä, Hermione hänen ja Ronin välissä ja kaikilla kolmella oli kädet toistensa olkapäiden päällä. Hermione oli kirjoittanut: Paras kuva ikinä! Mitkä muistot! Ja Ron: Harry, muistatko, kun minä oksensin tuon laatan päälle, joka on vasemman jalkasi alla? Luojan kiitos, et saanut siitä kuvaa.

 Harry katsoi viimeisen kuvan albumista. Siinä oli hän ja hänen isänsä, he seisoivat heidän suuren kartanonsa pihalla ja katselivat tähtiä. Kuvaaja oli hiipinyt heidän taakseen ottaakseen kuvan heidän huomaamattaan. Kartano näkyi heidän takanaan. Kuvan alle Ron oli kirjoittanut: Vau. Tuollako sinä asut? Uskomaton paikka. Hermione taas oli kirjoittanut: Hyvä kuva. En olisi uskonut, että professori Kalkaroskin katselee tähtiä. Se ei jotenkin sovi kuvaan, jonka olen hänestä saanut. Ei pahalla, Harry.

 Harry sulki albumin ja jäi katselemaan sen kantta. Kannessa luki isoin, koukeroisin kirjaimin Snape's family. Kansi oli musta, teksti taas oli kirjoitettu valkoisella. Harryn sormet piirtelivät kanteen uusia tekstejä, uusia kuvia. Kuvia, jotka jäivät kuitenkin näkymättömiin. Tekstejä, joita kukaan ei nähnyt lukea. Lopulta Harry huokaisi syvään, laski albumin yöpöydälleen ja painoi päänsä tyynyyn nukkuakseen.

 Hän nukahti. Ja uni alkoi. Se ei ollut painajainen, eikä se ollut hyvä uni. Se oli jotain niiden kahden väliltä. Se oli outo uni.

 ***

 Harry käveli pois sairaalasiivestä. Hän vilkaisi kelloa ja huomasi, että taikajuomien tuntia oli mennyt jo viisi minuuttia. Hän nopeutti askeliaan.

 Hän oli hämmästynyt huomatessaan, kuinka helposti hän pystyi kävelemään tekojalastaan huolimatta. Harry oli luullut, että joutuisi ainakin hiukan nilkuttamaan tai jotain. Mutta hän pystyi jopa juoksemaan. Jos hän pystyi juoksemaan, kai isä antaisi hänen huispatakin? Pieni toivonkipinä alkoi itää.

 Harry koputti vasemmalla kädellä luokan oveen ja aukaisi sen sitten. Hänen oikea kätensä oli yhä siteessä, matami Pomfrey oli antanut julman käskyn; ennen ensi viikkoa sitä ei saisi ottaa pois eikä sillä saisi kirjoittaa.

 Sekä rohkelikot että luihuiset kääntyivät katsomaan, kun Harry käveli luokkaan. Severuskin kohotti katseensa opettajan pöydän edestä.

 Luokassa haisi. Harry oli jo unohtanut, miltä taikajuomat haisivat. Sekä kotonaan että koulussa hän oli joutunut niitä haistelemaan, joten hän oli jo osapuolin tottunut hajuun. Silti viikon poissaollessa hän oli jo kerennyt tottua Pyhän Mungon ja sairaalasiiven puhtaaseen ilmaan.

”Käy istumaan, Harry”, Severus sanoi ja sai aikaan rohkelikoissa kadehtimista. Jos joku muu rohkelikko olisi tullut myöhässä tunnille, mistä syystä tahansa tämä olisi joutunut hetkessä jälki-istuntoon.
 
 Harry puolestaan pujahti omalle paikalleen Ronin viereen ja käänsi katseensa taululle. Ilmeisesti muut keittivät – monen rohkelikon tapauksessa yritttivät – elävien kuolleiden juomaa. Harry ei viitsinyt edes aloittaa juoman tekemistä, koska hän oli tehnyt juoman kesälomalla ja häntä ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut. Niinpä hän selaili kirjaansa ja kirjoitteli hajamielisesti muistiinpanoja liemestä, jota muut keittelivät. Joskus hän nousi ylös auttaakseen Ronia, mutta muuten hän pysyi paikallaan.

 Tunnin lopussa Severus käski Harryn jäädä istumaan, muut saisivat mennä. Harry huokaisi jälleen syvään, mutta pysyi paikallaan.

”Onko sinulla se tehtäväsi?” Severus kysyi. Harry nyökkäsi ja ojensi isälleen pergamentin. Severus lueskeli sitä sieltä täältä, nyökkäsi hyväksyvästi ja rullasi pergamentin.

”Miten sinä jo nyt pääsit pois sairaalasiivestä? Minulle Pomfrey sanoi, että pääset vasta ensi viikolla”, Severus sanoi.

”Pomfrey tarkisti minut tänä aamuna ja totesi, että olen kunnossa ja käski lähteä”, Harry vastasi olkapäitään kohottaen. Samassa hän huomasi isänsä kasvoilla olevan oikeasta silmästä posken alaosaan asti ulottuvan avohaavan. Haava oli ilmeisesti tullut joko sinä päivänä tai sitä edellisenä päivänä iltana, sillä iltapäivällä sitä ei ollut ollut.

”Mistä tuo on tullut?” Harry kysyi osoittaen jälkeä. Severus peitti poskensa nopeasti kädellään.

”Ei mistään”, hän mumisi hiljaa.

 Harry antoi asian olla. Kai isällä oli oikeus salaisuuksiin. Hän nousi, keräsi tavaransa ja lähti luokkahuoneesta. Hän käveli suoraan syömään Suureen saliin ja istuutui normaalille paikalleen Ronin viereen ja Hermionea vastapäätä.

”Mistä Kalkaros halusi puhua?” Ron kysyi.

”Vähän kaikesta”, Harry vastasi epämääräisesti ja kaatoi samalla lasiinsa kurpistamehua.

”Kuten mistä?” Ron uteli edelleen.

”Vähän kaikesta”, Harry toisti.

”Ron hei, jos Harry ei halua kertoa ei hänen ole pakko”, Hermione tuhahti. ”Ne voivat olla henkilökohtaisia asioita”, tyttö jatkoi kääntäen katseensa taas kirjaansa. Hän nousi.

”Minne olet menossa?” Harry kysyi.

”Kirjastoon”, Hermione vastasi. ”Minun täytyy... No jaa, saada tietää yksi asia. Tarkistaa”, hän jatkoi hymyillen anteeksipyytäväisesti. Tyttö katosi kantaen suurta ja varmasti painavaa koululaukkuaan. Harry ja Ron tuijottivat hetken tämän perään.

”Kannattaisiko hänen edes joskus kertoa meille, mitä hän meinaa?” Ron kysyi happamana.

 ***

”Odota! Professori Lupin!” Harry huusi juoksiessaan opettajan perään ensimmäisen ennustuksen tunnin jälkeen.

 Professori Lupin pysähtyi ja jäi odottamaan, että Harry pääsisi hänen luokseen. Harry juoksi nopeasti miehen luokse ja huohotti samalla.

”Hei, Harry. Anteeksi, en huomannut sinua. Miten jalkasi ja kätesi?” Lupin kysyi. Harryn kädessä oli yhä valkoinen side.

”Ihan hyvin. Kuule... Olet PVS opettaja ja karkoitit sen ankeuttajan junasta”, Harry aloitti kiireesti.

”Niin?” Lupin kysyi.

”Tuota... Ajattelin, että voisitko mitenkään opettaa minua karkoittamaan ankeuttajia?” Harry kysyi nopeasti.

”Entä isäsi? Eikö Severus voisi opettaa sinua?” Lupin kysyi kulmakarvojaan kohottaen.

 Harry mietti hetken. Kertoisiko hän totuuden vai valehtelisi? Hän turvautui viimeiseen vaihtoehtoon.

”Tuota... Isällä on paljon kiireitä”, hän keksi. ”Enkä usko, että hän... edes haluaisi”, hän jatkoi.

 Lupin huokaisi.

”Minusta sinun pitäisi kysyä isältäsi ensin”, hän sanoi. ”Hän on kuitenkin huoltajasi”, hän jatkoi.

 Harry pudisti päätään.

”En aio kysyä häneltä. Etkö voisi opettaa minua salassa isältä?” hän kysyi toiveikkaasti. Hänen vihreät silmänsä toivat Remuksen mieleen erään kauniin rohkelikkotytön, johon hänen yksi kavereistaan oli aikoinaan ihastunut.

”Hyvä on. Mutta vain muutaman kerran”, Lupin myöntyi.

 Harry nyökkäsi innokkaasti ja he sopivat, että ensimmäinen tunti olisi seuraavan viikon torstaina melkein viikon päästä.

 Kävellessään kohti rohkelikkotornia Harry vasta ajatteli, mitä isä sanoisi, jos saisi joskus tietää.

 Hän ei saa, Harry ajatteli puristaen kätensä nyrkkiin. Hän lausui Lihavalle leidille tunnussanan ja astui sisään rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen.

[elektrik bones]

Okei, ekaksi kysyisin sitä miten oikein sait mut itkemään koska mä en ikinä itke
Ja toiseksi, tää oli ihana ♥

Yksi juttu puuttui ja nyyh, se oli vain mainittu kerran tässä luvussa ;___;
Ja kukaan tuskin jaksaa edes kuulla mikä se on, mutta kerron silti ^^

Draco Malfoy

Yhyy, ei ollut Dracoa piristämässä Harrya ;__;
Harry-parka ;__;

Mä en tosiaankaan osaa kommentoida tähän. en ollenkaan

hmm... Mitäs Harry juonii?

ajattele että tää on varmaan tähän ficciin kommentoitu järkevin kommentti multa
^ja tossa lauseessa oli taas niin paljon järkeä

Ihana luku ♥

Kiitos tästä :3
pus pus,
♥: Crisu

[meFaireCroire]

Kauheeta kaksi lukua tullut enkä mä ole huomannut mitään !
En osaa sanoa mitään, mutta ihania lukuja molemmat.
Ja oho, en ois uskonut että Harrylle oikeasti laitetaan se tekojalka
Etenee kivaa vauhtia, mutta nyt multa meni kyllä vähän ohi että oliko tuo luvun loppu sitä Harryn unta vai ihan totta ?
No enivei, kiitos näistä ja jatkoa (:

[dracolove]

Kauheeta kaksi lukua tullut enkä mä ole huomannut mitään !

Noin minullekkin oli käynyt En edes tajua kuinka se on mahdollista.
Hyviä molemmat oli, Harryn tekojalka ei tietystikkään ole kiva juttu
Odotellen jatkoa

[tutti frutti]

Tyksin:) sori, siihen jäi. Saat syy lomaa ja niitä lukuisia tunteja tv ääressä.

[Miusamo]

Criss Angel, muahhaa, mä saan aina kaikki itkemään- eiku? Mut oikeesti, mä en vielkää ymmärrä, miten sä oot itkenyt tolle luvulle, ku toi ei ees oo angstia? Ja muahahhaaa, Draco on  vaan mainittu tässäkin luvussa : DDDDDDDD Ajattelin pyyhkiä Dracon pois kokonaan tästä ficistä- eiku? Kiitos kommentistasi, ihana! 
meFaireCroire,  Kaikki on ihan totta tossa luvussa ei unikuvia Kiitos sullekin kommentistasi!
dracolove, Kiitos!
tutti frutti, Lyhyt, mutta ytimekäs kommentti riittää mulle- eiku? Kiitos! 

Luku 11
Yllättäviä uutisia

Kolmasluokkalaiset Harrya lukuunottamatta olivat kaikki jonossa Tylyahon reissua varten. Harry päätti tällä kertaa tavalla tai toisella tulla mukaan.

 Niinpä hän hyvästeli Dracon, Ronin ja Hermionen ja lähti muka apeana kävelemään rohkelikkotornia kohti. Heti mutkan takana hän otti Kelmien kartan esiin.

 Hyvä. Isä oli omassa huoneessaan, Dumbledore kansliassaan eikä yksinäisen noidan luona – jonne Harryn piti mennä – näkynyt ketään. Harry hymyili tietäväisesti, piilotti kartan kaapunsa alle ja lähti kävelemään.

 Mutta juuri, kun Harry oli piilottanut näkymättömyysviittansa ja kelmien kartan pyyhittynä yksinäisen noidan patsaan taakse, juuri silloin Severus astui esiin kulman takaa. Harry säikähti niin, että pudotti pitelemänsä taikasauvan.

”Mitä ihmettä sinä teet täällä?” Severus kysyi kulmiaan kohottaen.

 Harry virnisti vinosti.

”Kunhan tutustun Tylypahkan upeaan linnaan paremmin”, hän sanoi nauttien isänsä vihaisesta katseesta.

”Harry, mitä sinä oikeasti teet täällä?” Severus muotoili kysymyksensä uudelleen katsoen poikaansa suoraan silmiin.

 Harry katseli isänsä mustia silmiä antamatta ilmeensä värähtää.

”Hei muuten, mitä sinä teet täällä?” Harry kysyi uteliaana.

”Etsin sinua”, Severus vastasi. ”Ja näin, kun katosit kulman taakse”, hän jatkoi.

”Onko sinulla jotain asiaa minulle?” Harry kysyi entistäkin uteliaanpana.

”On. Ajattelin, että... Oikeastaan McGarmiwa kävi minun puheillani”, Severus aloitti epäröiden. Hän ei todellakaan osannut päättää, millä tavalla kertoisi asiansa parhaiten.

”En minä ole tehnyt mitään pahaa”, Harry puolustautui heti hymynkaare huulillaan. Severus naurahti.

”McGarmiwa ei tullut syyttämään sinua mistään”, tämä mutisi hiljaa. ”Vaan hän tuli puhumaan minulle omien sanojensa mukaan järkeä”, mies jatkoi tuhahtaen. Hänen ilmeestään Harry päätteli, ettei isä ollut McGarmiwan kanssa samaa mieltä.

”McGarmiwa käski minun olla vähemmän huolehtivaisempi sinua kohtaan ja suorastaan käski minun antaa sinun huispata, koska hänen mielestään rohkelikoilla ei ole koskaan ollut parempaa etsijää”, Severus kertoi nyrpeänä. Tietysti mies oli ylpeä poikansa huispaustaidosta, mutta silti häntä hiukan hirvitti päästää tämä jälleen luudanpäälle.

”Saanko minä siis huispata?” Harry kysyi ihmeissään. Hän ei olisi uskonut isänsä koskaan enää suostuvan huispaamiseen.

 Severus nyökkäsi.

”Päätin antaa periksi. Mutta sinun pitää olla varovainen”, hän jatkoi.


 Harry hymyili.

”Ainahan minä olen. Kiitos, isä”, hän sanoi. Äkkiä hän oli tyystin unohtanut Tylyahon. Eihän velhokylä loppujen lopuksi niin tärkeä ollutkaan.

 **

 Samana iltana Harry lähti kävelemään professori Lupinin huonetta kohti käydäkseen siellä ensimmäisen oppituntinsa. Häntä jännitti, mitä jos Lupin olisikin perunut koko jutun? Jos tämä päättäisikin, ettei pitäisikään Harrylle oppitunteja ankeuttajista?

 Hän huokaisi syvään koputtaessaan ovelle. Lupin pyysi hänet sisään ja hän aukaisi luokkahuoneen oven.

”Ai, hei, Harry”, Lupin sanoi huomattuaan tulijan.

 Harry hymyili. Etunimen käyttö opettajalta tiesi jo hyvää.

”Hei”, hän mumisi.

 Oli hetken aikaa hiljaista.

”Paljonko isäsi on kertonut sinulle ankeuttajista?” Lupin kysyi rikkoen hiljaisuuden.

”Ei kovinkaan paljoa. Tiedän vain, että ne imevät ihmisestä ilon ja onnen pois. Ja että on olemassa muutamia loitsuja, joilla voi vastustaa niitä”, Harry vastasi.

”Vain yksi loitsu. Suojeliusloitsu”, Lupin korjasi Harryn puheita. ”Jästit eivät näe ankeuttajia, eivätkä käsitysteni mukaan myöskään surkit”, hän jatkoi.

”Suojeliusloitsu on ainoa tapa saada ankeuttaja perääntymään. Sitä tehdessään täytyy ajatella jotakin onnellista muistoa elämässään”, Lupin lopetti.

 Onnellista muistoa. Harry mietti, mikä olikaan hänen onnellisin muisto. Yksi onnellisimmista oli ehdottomasti se, kun hän sai kaikki riidat sovittua Dracon kanssa...

”Loitsun nimi on Odotum suojelius”, Lupin jatkoi selitystään.

”Odotum suojelius, okei”, Harry sanoi.

”Loitsu ottaa hahmokseen jonkun eläimen, sitä hahmoa sanotaan suojeliukseksi ja vaikka se on kaunis sen on tarkoitus suojella sinua”, Lupin selitti.

”Okei”, Harry sanoi taas.

”Haluatko kokeilla?” Lupin kysyi ja veti pöydän alta arkun, joka oli punainen. ”Tämä on vain mörkö. Oikean ankeuttajan olisi saattanut pistää sinut taas tajuttomaksi”, hän jatkoi.

”Haluan kokeilla”, Harry sanoi.

”Muista onnellinen muisto”, Lupin käski avatessaan arkun kannen. Harry odotti, kun mörkö otti ankeuttajan hahmon ja piti taikasauvansa vakaana. Hän sulki silmänsä ja mietti hetkeä, jolloin oli sopinut kaikki riitansa Dracon kanssa...

”Odotum suojelius!” Harry huusi ja huitoi sauvallaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hän yritti saada äidin kiljunnan pois päästään, mutta huuto vain vahvistui, vahvistui... Lopulta Harry tajusi makaavansa polvillaan lattialla. Lupin oli karkoittanut mörön takaisin arkkuun.

”Harry?” Lupin kysyi. Harry kohotti katseensa. Lupin ojensi pojalle suklaapatukan, jonka Harry pureskeli pieniksi paloiksi.

”Sinulla oli liian hauras muisto. Saanko kysyä, mitä muistoa ajattelit?” Lupin kysyi.

”Joo, saat. Minä, tuota... Ajattelin sitä hetkeä, kun, tuota, sovin Dracon kanssa meidän vanhan riidan”, Harry mumisi epäselvästi ja tunsi punan poskillaan.

”Ei riitä. Muiston pitää olla todella onnellinen”, Lupin sanoi. ”Haluatko yrittää uudestaan?” hän jatkoi kohottaen kulmakarvojaan.

 Harry nousi ylös.

”Haluan”, hän sanoi pidellen taikasauvaansa ylhäällä.

”Oletko valmis? Lasken kolmeen”, Lupin sanoi.

”Yksi.”

 Harry puristi taikasauvaansa ja sulki silmänsä.

”Kaksi. Muista muisto...”

 Harry mietti. Mikä olisi tarpeeksi onnellinen muisto? Hän ajatteli äitiään.

”Kolme”, Lupin sanoi ja avasi arkun.

 Harry aukaisi silmänsä, tällä kertaa mörkö otti heti ankeuttajan muodon, lähestyi häntä ja äidin kirkunta lähestyi myös, mutta Harry ajatteli vain äitiään ja sitä, miten joskus... Joskus ehkä tapaisi tämän uudelleen.

”Odotum suojelius!” hän huudahti ja tällä kertaa hänen sauvastaan lähti jotain kirkkaan sinistä ankeuttajaa päin. Suojelius otti muodokseen joutsenen, kauniin, hehkuvan kirkkaan joutsenen, joka liiteli ympäri huonetta.

”Hyvä, Harry”, Lupin sanoi leveästi hymyillen. ”Edistyt loistavasti, tuo oli jo suojelius!” hän riemuitsi.

 Harry hymyili innostuneesti.

”Voinko kokeilla uudestaan?” hän kysyi.

 Lupin katsahti kelloa. Se näytti jo seitsemää.

”Ehkä myöhemmin. Kello tulee pian jo kahdeksan”, hän sanoi. ”Selvisit kuitenkin hienosti”, hän jatkoi hymyillen ja pilkkoi Harrylle suklaalevystä rivin.

”Syö nämä, etten saa isäsi vihoja päälleni”, hän jatkoi melkein jo nauraen. ”Paitsi ettei se olisi mitenkään erilaista verrattuna tähän hetkiseen tilanteeseen”, opettaja mumisi hiljaa päätään pudistaen.

”Miksi isä vihaa sinua niin paljon?” Harry kysyi uteliaana.

”Se johtuu menneisyydestä. Niin ja tästä työpaikastani. Isäsi on sitä mieltä, ettei minuun voi luottaa”, Lupin sanoi hymyillen kuitenkin urheasti.

”Miksi hän on sitä mieltä?” Harry kysyi.

 Lupin heilautti väheksyvästi kättään.

”Se on meidän kahden ongelma, ei sinun. Ansaitsit muuten tänään viisi pistettä rohkelikoille upeasta suojeliuksestasi”, hän jatkoi vaihtaen ovelasti aihetta.

 Remus katseli, kun Harryn kasvoille levisi hymy ja tämä katosi koulun käytävälle toivotettuaan ensin hyvää yötä. Mies huokaisi syvään. Vaikka Harry oli Remuksen entisen vihamiehen poika tämä ei ollut yhtään isänsä kaltainen. Ulkonäöltään kyllä, mutta luonteeltaan Harry oli enemmän Lilyä kuin Severusta. Harry oli selvästikin perinyt vanhempiensa parhaat puolet. Lilyn kiltteyden ja Severuksen lojaalisuuden. Lisäksi hänessä oli jotain, joka tuli vain hänestä itsestään. Remus tunsi polttavaa halua suojella tuota poikaa, suojella häntä vaaroilta. Harryssa oli joku vetovoima, joka veti kaikkia suojelemaan poikaa. Remus oli aistinut sen ensimmäisestä hetkestä lähtien.

 ***
 Seuraava päivä oli ensimmäinen joululomapäivä. Harry pakkasi tavaroitaan, sillä hän oli menossa sinä päivänä kotiinsa kartanolle. Ron istui omalla sängyllään ja söi suklaata, jonka oli ostanut Tylyahosta. Hän jäisi Tylypahkaan.

”Miksi et pakannut tavaroitasi eilen?” punapää kysyi kulmiaan kohottaen.

 Harry viskasi arkuun päällimmäiseksi kahdet sukat.

”Minulla oli muuta puuhaa”, hän mumisi epäselvästi sulkiessaan arkkunsa. ”Minun täytyy löytää isä”, hän jatkoi muminaansa.

”Hän on kirjastossa”, Ron sanoi heti.

 Harry vilkaisi ystäväänsä epäilevästi.

”Mistä tiedät? Tiirailetko isääni selkäni takana?” hän kysyi huvittuneena.

 Ron nauroi.

”En. Hermione kertoi”, hän sanoi olkapäitään kohottaen.

 Harry huokaisi helpotuksesta.

”Minä jo luulin, että olet alkanut tapailemaan isääni salaa. Tiedätkö, hän on ehkä vähän liian vanha sinulle”, hän tuumi.

 Ron virnisti.

”Älä nyt. Sehän olisi hyvä, saisin määräillä sinua”, hän sanoi virnistäen leveästi.

 Harry voihkaisi.

”Pidä vain näppisi erossa isästä, jooko?” hän sanoi.

”Haluat pitää hänet itselläsi. Olenkin aina miettinyt isäsi ylihuolehtivaisuutta”, Ron sanoi kasvoillaan edelleen virne.

 Harry heitti ystäväänsä tyynyllä, joka lensi kuitenkin ohi. Tyyny tippui suoraan Seamuksen vuoteelle. Harry huokaisi uudelleen.

”Minun pitää kai hakea tuo, ennen kuin Finnigan keksii jotain, josta voi syyttää minua”, hän sanoi noustessaan lattialta.

 Seamuksen ja Harryn välit olivat todella huonot. Seamus ei voinut sietää Harrya silmissään, siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä oli Kalkaros. Valitettavasti Dean, Seamuksen paras ystävä oli ystävänsä kannoilla ja myöskin inhosi Harrya. Neville Longbottom pelkäsi Harryn isää, mutta ei varsinaisesti inhonnut Harrya.

 Harry heitti koristetyynyn takaisin sängylleen ja otti matka-arkkunsa lattialta.

”Nähdään loman jälkeen”, hän sanoi Ronille, halasi ystäväänsä ja katosi.

 Kävellessään Rohkelikkokäytävää pitkin Harry törmäsi taas kerran isäänsä. Severus käveli viitta hulmuten rohkelikkojen oleskeluhuonetta kohti, oli ilmeisesti etsimässä poikaansa.

”Minulla on sinulle uutinen”, Severus ilmoitti ensimmäiseksi.

”Mikä uutinen?” Harry kysyi uteliaana, kuten aina.

”Suostun lopultakin siihen, että ystäväsi saavat tulla meille jouluksi”, Severus sanoi. Harryn suu loksahti auki. ”Minulla on sen verran työjuttuja, etten kerkeä olla sinun kanssasi ehkä niin paljon, kuin haluaisit, joten ajattelin, että kaipaat varmasti seuraa”, Severus jatkoi selitykseksi.

”Kiitos, isä!” Harry huudahti heti, kun sai äänensä takaisin. ”Menen heti etsimään Ronin ja Hermionen”, hän jatkoi hymyillen leveästi.

 Nyt hän oli sitä mieltä, että tästä tulisi kaikkien aikojen paras loma. Ikinä.

[elektrik bones]

Älä nyt jauha siitä itkemisestä! XD eiku?

Ööäääh. Mä en osaa kommentoida senkin rontti, kirjoitat liian hyvin niin en osaa kommentoida   kirjoittaisit huonommin :< *mökötys* eiku?

Höh. Mä en oikeesti keksi sanottavaa! DD:::
Miksi mä sitten kommentoin? o______O'

Pjaah. Ihana luku oli taas kerran ja jatkoa sitten joskus :>

~ Aivohäiriöinen Crisuuh ~

[tutti frutti]

Jatkoa!

[Miusamo]

Kiitokset taas kommenteistanne! Nyt tulee piiitkä luku, todennäköisesti kaikista minun tekemistä luvuistani pisin.

 Luku 12,
 Pimeää taikuutta

Harry, Ron, Hermione ja Severus seisoivat kaikki Kalkarosten suuren kartanon edessä. Harry oli onnellisempi, kuin kertaakaan hänen jalkansa leikkauttamisen jälkeen ja jopa Severuksen huulilla kaarteili hymyntapainen, jonka mies kuitenkin pyyhki pois huomattuaan Ronin tuijotuksen.

 Severus katosi nopeasti työhuoneeseensa selittäen ensin Harrylle moneltako aamiainen, iltapala sun muut olivat. Harry nyökkäili kuuliaisesti isänsä puheille ja hymyili.

”Älä stressaa”, hän kehotti isäänsä. ”Nyt on loma”, hän jatkoi hymynkaare edelleen huulillaan.

”Yhdestä asiasta en tingi. Olette te vieraita tai ette, minua ei saa keskeyttää tai työhuoneeseeni ei saa tulla. Jos jompikumpi tekee sen virheen, hän lentää pihalle nopeammin, kun kerkee tavuttaa taikajuomat. Ymmärsittekö?” Severus kysyi kääntyen äkkiä poikansa ystävien puoleen.
 
 Ron ja Hermione nyökkäsivät.

”Hyvä”, Severus mutisi kiirehtiesssään ulko-ovelle ja riuhtoessaan sen auki. Hän katosi nopeasti sisälle.

 Harry hymyili ystäviensä hämmentyneille ilmeille.

”Älkää välittäkö isästä. Hän on vain huolissaan minusta. Tiedättehän, huispauksen ja teidän tulonne takia”, hän sanoi kohottaen olkapäitään.

 Ron kääntyi salamana ystäväänsä päin kuullessaan sanan huispaus.

”Mistä puhut? Ethän sinä saa huispata enää!” punapää totesi.

 Harry naurahti.

”Ai, en olekaan kertonut. Isä antoi luvan huispaamiseen”, rohkelikko sanoi virnistäen sitten ystäviensä hämmästyneille ilmeille. Hermione kapsahti Harryn kaulaan heti lauseen kunnolla tajuttuaan, sillä tyttö tiesi, miten tärkeää huispaus oli Harrylle. Ron riuhtoi Hermionen irti ja halasi puolestaan Harrya.

”No niin. Etteköhän te ole lääppineet minua tarpeeksi. Mennään sisälle. Hermione, odota, kun näet kirjastomme”, Harry sanoi edelleen virnistäen.

 Hermionen ruskea pää kääntyi salamana Harrya päin.

”Onko teillä täällä kirjastokin?” hän kysyi epäuskoisesti.

 Harry vilkaisi virnistäen Ronia.

”On”, hän sanoi. ”Kuvittele mielessäsi: kymmeniä isoja kirjahyllyjä, kaikki täynnä kirjoja...”, Harry aloitti. Hermionen silmät alkoivat loistaa.

”Ihmissusista hämykeijuihin... Sukuhistoriasta manaliuksiin”, Harry jatkoi.

”Mennään jo!” Hermione sanoi innoissaan. Harry ja Ron nauroivat.

”Vampyyreista sotahistoriaan”, Harry sanoi nauraen. Hermione painoi kädet korvilleen ja mumisi:

”Jos et nyt lopeta, muutan tänne.”

 Kolmikko lähti raahaamaan laukkujaaan ulko-ovea kohti. Oli kylmä pakkassää, pakkasasteita oli ainakin viisi ja lunta satoi koko ajan. Harrylla, Hermionella ja Ronilla oli kaikilla päällä rohkelikon kaulaliinat, pipot ja lapaset.

 He astuivat ulko-ovesta eteiseen. Ron vilkaisi kateellisena ympärilleen. Jos eteinen näyttää jo tältä, miltä muu talo näyttäisi? Poika pohti mielessään.

 Eteisestä suoraan aulaan ja sieltä Harry lähtikin yllättäen kävelemään torniin viemiä portaita. Kesäisen räjähdyksen jälkeen Harryn tornihuone oli korjattu ja se oli nyt jo melkein entisellään. Ainoa ero oli siinä, että huoneen halkaisi nyt seinä, johon oli laitettu ovi, joka taas vei Harryn oleskeluhuoneeseen. Ja Harryn huone oli hieman erilaisempi, ei niin valoisa.
 
 Ron ja Hermione olivat uteliaita näkemään ystävänsä huoneen, niin uteliaita, että he melkein hyppivät portaat ylös. Harry oli asetellut jo portaiden seiniin kuvia suosikki huispausjoukkeistaan, kuuluisista velhoista ja parista velhobändistä.

 Harry aukaisi huoneensa oven ja astui sisään uteliaat Ron ja Hermione perässään. Ron ja Hermione tuijottivat näkyä epäuskoisena.

”Tässäkö tämä on?” he kysyivät.

 Harry pudisti päätään. Hänen oma huoneensa oli pieni, seinät oli maalattu mustanharmaiksi ja vain yksi ikkuna korosti vinoa kattoa. Sänky oli heti ikkunan vieressä, oikeassa nurkassa ja sänkyä vastapäätä – vasemmassa nurkassa – oli valkoinen koulupöytä. Harry kuitenkin hymyili ja avasi sängyn varjoon jääneen oven, jota Ron ja Hermione eivät olleet edes huomanneet.

”Ei aivan. Tulkaa tänne”, poika sanoi virnistellen ovelasti. ”Tämä torni kaatui kesällä... öö... myrskyssä koko talon päälle, asuimme Malfoyilla sen aikaa, kun torni korjattiin”, hän selitti.

”Tämä on minun oleskeluhuoneeni”, Harry ilmoitti astuessaan ovesta sisään. Hermione astui heti ystävänsä perässä ja henkäisi ihastuneena. Ron ilmestyi vasta silloin, sillä hän oli jäänyt katselemaan ikkunasta näkyvää maisemaa. Ovelle päästyään punapää kuitenkin pysähtyi niille sijoilleen suu auki.

 Oleskeluhuone korvasi Harryn huoneen huonot edut. Se oli kirkas, täynnä valoa ja värikäs. Seinät olivat ruskeat, ikkunoita jokaisella seinällä kautta koko huoneen. Lamppuja jokaisessa nurkassa ja muuallakin. Valkoinen matto, joka jätti suuren osan parkettilattiasta piilottamatta. Huoneeseen oli aseteltu tuoleja ja sohva ja ne muodostivat keskenään ison ringin. Ringin keskelle oli laitettu kaksi toisissaan kiinni olevaa kaunista sinimustaa pöytää.

 Sohva oli haalean ruskea ja koristeeksi siihen oli laitettu paljon punaisia, mustia ja erivärisiä ruskeita tyynyjä. Se näytti hyvin pehmeältä.

 Yksi ikkuna olikin lasiovi, josta pääsi parvekkeelle. Parveke oli kaunis, kuten koko muukin huone. Muualla huoneessa oli muun muassa kunnon ruokapöytä, paljon tasoja ja kaksi isoa kirjahyllyä täynnä kaikenlaista luettavaa. Hermione riensi heti kirjojen luokse ja huokaili ihastuksesta ja kateellisuudesta niiden nimiä selaillessaan.

”No? Mitä sanotte?” Harry kysyi kärsimättömänä.

”Ihan kamala”, Ron sanoi ja Harryn suu loksahti auki.

”Ron, mitä sinä...”, Hermione aloitti, huomasi sitten Ronin kiusoittelevan ilmeen ja jatkoi nopeasti. ”Todella karmiva”, tyttö sanoi virnistäen.

 Hermionen virnistyksen nähdessään Harry tajusi, että koko juttu oli vain pilaa ja hän hymyili.

”Okei. Menin lankaan. No niin, rehellinen tuomio”, hän sanoi.

”Todella ihana!” Hermione huudahti heti Ronin nyökkäillessä vieressä.

”Tosi mahtava”, punapää lisäsi. ”Tämän rakentamisessa on varmasti mennyt kauan”, poika jatkoi.

 Harry nyökkäsi.

”Koko kesä. Me asuimme isän kanssa sillä aikaa Malfoyilla”, hän jatkoi. ”Ennen oma huoneeni oli paljon valoisampi, kuin nyt. Mutta kun sain päättää uuden järjestyksen, halusin huoneestani hieman enemmän oman näköiseni”, hän selitti.

”Ja täysin musta huone on sinun käsityksesi oman näköisyydestäsi? Olet hullu”, Ron sanoi pudistellen päätään epäuskoisena.

”Mieti kenelle puhut”, Harry mutisi vain. Ron virnisti heittäytyen samalla sohvalle.

 Rohkelikot istuutuivat kaikki sohvalle ja tuoleille ja juttelivat niitä näitä illalliseen saakka. Kellon lyödessä yhdeksän Harry nousi ylös.

”Illallinen”, hän selitti kahdelle ystävälleen, jotka nousivat myös ylös nälän kiilto silmissään.

 Harry, Ron ja Hermione kävelivät ripein askelin keittiöön, joka sijaitsi aivan torniin viemän oven vieressä. Severus istui jo keittiön pöydän ääressä edessään valtava määrä ruokaa.

 Harry pysähtyi.

”Öö... Isä? Me ei olla mitään hevoskotkia”, hän sanoi. Severuksen katse kävi Harryssa ja poika tajusi, mitä oli sanonut. Hän löi käden suulleen.

”Tarkoitan, että kyllä me olisimme selvinneet pienemmälläkin ruokamäärällä”, hän selitti vaivautuneesti.

”Älä minua syytä. Tuo kirottu kotitonttu päätti hemmotella sinua”, Severus sihisi ja osoitti Elainaa, jonka Lucius oli lainannut heille.

”Onko teillä kotitonttukin?” Hermione kysyi hämmästyneenä.

 Harry vilkaisi ystäväänsä.

”Elaina on Malfoyiden kotitonttu. Miksi Elaina on muuten täällä?” Harry kysyi kääntäen katseensa isäänsä.

 Severus otti kulauksen Tuliviski-lasistaan ennen kuin vastasi.

”Lucius, Narcissa ja Draco ovat tämän ja huomisen Luciuksen vanhempien luona. Tiedäthän, että he asuvat Skotlannissa. Lucius sitten tarjoutui 'lainaamaan' Elainaa minulle pariksi päiväksi, jottei tontun tarvitsisi mennä Tylypahkaan tai olla yksin”, Severus vastasi kohottaen olkapäitään.

”Kotitonttujen hyväksikäyttöä”, Hermione huomautti. Severus vilkaisi tyttöä ja hetken ajan miehen teki mieli sanoa jotain todella pahaa takaisin. Severus kuitenkin hillitsi itsensä ja tyytyi kohottamaan olkapäitään.

”Hermionella on kummallinen pakkomielle kotitonttuihin”, Harry sanoi vaivautuneena. Hän ei voinut kestää riitoja – varsinkaan riitoja ystäviensä ja isänsä välillä.

”Joo. Hänen mielestään kotitontut ansaitsevat kunnon kohtelua ja palkkaa”, Ron sanoi ja hänen äänestään kuulsi, kuinka naurettavana hän ajatusta piti.

 Severus ei kiinnittänyt pienentäkään huomiota heidän sanoihinsa. Sen sijaan hän vilkaisi kysyvästi Harrya, nousi sitten ja katosi keittiön pöydästä. Salamana Elaina ilmestyi paikalle ja haki likaiset astiat. Harry puolestaan kääntyi mennäkseen isänsä perään.

”Minne sinä menet?” Ron kysyi hölmistyneenä istuutuessaan pöydän ääreen. Hermione istuutui ystäväänsä vastapäätä ja kohotti katseensa Harryyn.

”Isän luokse. Kun hän katsoo tietyllä tavalla, minun on mentävä. Valitettavasti tämä tietty katse tuli juuri äsken”, Harry vastasi.

”Mutta...”, Ron aloitti.

”Älä viitsi, Ron. Tietysti Harry haluaa puhua isänsä kanssa edes kerran päivässä”, Hermione totesi.

”Tulen pian takaisin”, Harry lupasi. ”Jättäkää tästä juhla-ateriasta minullekin osa, jooko?” hän jatkoi hymy huulillaan.

”Saa nähdä, kun Ron on syömässä...”, Hermione sanoi pyöritellen silmiään ystävälleen, joka kasasi ruokaa lautaselleen.

 Harry nauroi ennen kuin katosi keittiön ovesta aulaan. Hän käveli isänsä työhuonetta kohti ja kurkisti sisään. Severus seisoi ikkunan edessä selin Harryyn. Hän näytti ajattelevan syvästi jotain asiaa.

 Harry kosketti isänsä olkapäätä ja tämä hätkähti. Severus kääntyi ympäri ja huomattuaan tulijan olevan vain Harry hän huokaisi helpotuksesta.

”Mennään. Haluan antaa joululahjani”, Severus sanoi ja otti poikansa tämän täydeksi yllätykseksi syliinsä.

”Osaan kävellä itsekin, kiitos vain”, Harry sanoi vastaan yrittäessään rimpuilla isänsä tiukasta otteesta.

”Paikka, jonne menemme ei ole lapsia varten”, Severus selitti ottaessaan naulakosta päälleen hansikkaat.

”Minä en olekaan mikään lapsi”, Harry vastusteli edelleen.

”Anteeksi. Korjaan sanavalintaani. Paikka, jonne menemme, ei ole ala-ikäisiä varten. Oletko nyt tyytyväinen?” Severus kysyi.

 Harry mulkaisi isäänsä.

”Miksen voi kävellä itse? Tuskin sentään räjähdän kappaleiksi, jos astunkin omalla jalallani”, hän mutisi.

”Itse asiassa...”, Severus sanoi kurottaessaan samalla ottamaan taikasauvaansa. ”Niin sinulle juuri käy”, hän jatkoi ja sai Harryn hiljaiseksi.

”Ilmiinnymmekö me?” Harry kysyi muuttaen taitavasti puheenaihetta.

 Severus nyökkäsi.

”Kyllä. Pidä minusta tiukasti kiinni”, hän käski ja Harry kietoi kätensä isänsä kaulan ympärille samalla, kun Severus heilautti vaivalloisesti sauvaansa.

 ***

 He olivat pimeällä, täysin mustalla ja melkein autiolla kadulla. Missään ei näkynyt ketään eikä katuvalojakaan ollut. Harry katseli ympärilleen isänsä sylissä täysin mykistettynä.

”Isä”, hän aloitti.

”Niin?” Severus kysyi kävellessään nopeaan tahtiin pimeää kujaa eteenpäin. Severus oli ilmeisesti käynyt kujalla monta kertaa, sillä pimeässäkin tämä tunsi paikat.

”Onko täällä pimeää taikuutta? Tiedät, että en pidä siitä”, Harry sanoi.

 Severus huokaisi.

”On. Mutta me kävelemme vain tämän paikan ohi nopeasti. Muutaman korttelin päässä on kauppa, jossa on joululahjasi”, hän vastasi.

”Tarkoitat, että sinä kävelet ja minä makaan tässä kuin joku hemmetin pikkulapsi”, Harry huomautti.

”Kielenkäyttö”, Severus muistutti.

 Harry ei kiinnittänyt huomiota isäänsä. Severus kyllä itse kiroili, mutta Harry ei saanut niin tehdä. Hemmetti, poika ajatteli vihaisesti, mutta virnistys valtasi hänen kasvonsa, kun hän tajusi, mitä kaikkea hän voisikaan ajatella eikä isä tietäisi mitään.

”Luulen tunnistavani tuon ilmeen”, Severus sanoi.

 Harry virnisti uudelleen. Hän tärisi.

”Minulla on kylmä. Miksi ihmeessä et antanut minun pukea päälleni paremmin ennen kuin rupeat kantamaan minua jossain jääkylmällä kadulla?” mustatukkainen poika kysyi vihaisesti.

”Koska minulla on kiire”, Severus vastasi kärsivällisesti.  ”Annoin itselleni vain tunnin aikaa, sillä minun täytyy mennä kokeilemaan kuudesluokkalaisen pojan liemi, jota hän valitti tunneilla”, mies jatkoi.

”Ei sinulla varmaan niin kiire ole, että et olisi kerennyt antaa minulle päälleni edes viittaa”, Harry vastasi. ”Kuulemieni juttujen mukaan kukaan vanhemmista ei anna lapsensa paleltua jäiseen talvi-ilmaan?” hän jatkoi kysyvästi.

”Nyt riittää. Olen kuunnellut tarpeeksi. Jos et lopeta nyt niin perun päätökseni huispauksesta”, Severus uhkasi.

”Hui. Pelottaa”, Harry vastasi ivallisesti.

”Hyvä on. Tiputan sinut sylistäni”, Severus sanoi.

”Et tekisi niin. Rakastat minua liikaa”, Harry vastasi virnistäen.

”Vien sinut kotiin ja perun joululahjasi”, Severus uhkasi.

”Haha. Niin kuin sinä tekisit sellaista”, Harry sanoi melkein jo nauraen. Hän nautti tästä pienestä väittelystä. Näitä heillä oli isän kanssa aivan liian vähän.

”Teen, jos et lopeta”, Severus vastasi tyynesti.

”Mutta kun minun ei tee mieli lopettaa”, Harry sanoi. ”Haluan kiusata sinua vähän”, hän jatkoi.

”Harry, nyt oikeasti lopetat. Kauppa on tuossa”, Severus sanoi. Harry sulki suunsa ja avasi sen sijaan silmänsä katsoessaan isänsä mainitsemaa kauppaa. Se oli aivan yhtä musta kuin koko katu, mutta sisältä loisti kirkas valo.

 Severus aukaisi oven ja astui sisään.

”Saanko minä täällä kävellä itse?” Harry kysyi.

”Hyvä on. Mutta älä koske mihinkään ja pysy minun lähelläni”, Severus myöntyi ja laski poikansa maahan. Harry antoi katseensa kiertää kaupassa.

 Kauppa oli pikimusta ja hyvin sotkuinen. Jokaisella seinällä oli hyllyjä, jotka pursuivat erilaisia tavaroita ja esineitä. Kauppa oli pölyinen ja likainen.

”Hei, tämähän on sotkuisempi, kuin minun huoneeni”, Harry sanoi piloillaan.

”Luulin, ettei se ole edes mahdollista”, Severus mutisi astellessaan harmaalle tiskille. ”Herra Month?” hän sanoi kysyvästi.

”Harry, muista, mitä sanoin”, Severus sanoi huomattuaan poikansa kävelevän uteliaana erään hyllyn luokse. Harry kääntyi ja käveli nopeasti takaisin isänsä luokse.

”Minä vain katsoin”, hän sanoi.

”Aioit katsoa käsilläsi. Minä näin”, Severus sanoi.

”Enhän”, Harry väitti vastaan.

”Lopeta”, Severus sanoi.

”Herra Kalkaros, tekö siellä olette?” ääni kuului tiskin takana olevasta valtavan kokoisesta huoneesta.

”Kyllä. Minä. Tulin hakemaan poikani joululahjaa”, Severus sanoi äänekkäästi takaisin.

 Huoneesta asteli pieni mies. Mies ei ollut kääpiö, mutta ei myöskään ihminen. Hän oli hiukan Harrya lyhyempi. Miehellä oli musta tuuhea parta ja mustat hiukset. Hänen silmänsä olivat ruskeat. Hän oli aika lihava ja noin viidenkymmenen ikäinen, Harry päätteli.

”Toitte poikanne mukananne. Miten hän pääsi tänne räjähtämättä palasiksi?” mies kysyi.

”Kannoin hänet”, Severus vastasi olkapäitään kohottaen. ”Se joululahja, herra Month?” hän jatkoi kysyvästi.

”Aivan, aivan. Jospa poikanne ojentaisi kätensä?” herra Month ehdotti.

 Harry katsoi kysyvästi isäänsä, joka nyökkäsi. Poika laski kätensä tiskille. Herra Month pyysi Severusta laskemaan kätensä Harryn käden päälle ja sen jälkeen mies mutisi jotain merkillistä pitäen omaa kättään ilmassa heidän käsiensä päällä.

”Mitä hän tekee?” Harry kysyi ihmeissään isältään.

”Otan selvää kyvyistäsi, nuori mies”, herra Month vastasi ja Harry hätkähti.

”Ai te niin kuin ennustatte?” hän kysyi.

 Herra Month naurahti.

”Ei. Minä luen merkkejä kädestänne”, mies korjasi. ”Jotta voin asettaa ne isänne antamaan joululahjaan”, hän jatkoi.

 Harry vilkaisi isäänsä, joka oli jo vetänyt kätensä pois.

”Entä mihin te tarvitsitte isän kättä?” Harry kysyi.

”Harry, älä kysele noin paljon”, Severus sanoi. ”Selitän sinulle kaiken kotona”, hän jatkoi.

 Herra Month naurahti uudestaan.

”Voi, ei se haittaa. Siitä on ikuisuus, kun täällä on käynyt lapsia”, hän totesi. ”Olen melkein unohtanut, miten paljon te kyselette”, hän jatkoi silmäillen Harrya.

”Poikanne on muuten aivan teidän näköisenne. Paitsi silmistä...”, mies sanoi.

”Hänellä on äitinsä silmät”, Severus sanoi lyhyesti ja Harry tunsi olonsa vaivautuneeksi. Hän oli aina silloin vaivautunut kun ihmiset tuijottivat ja kuiskuttelivat.

 Herra Month nyökkäsi ja otti pienen ruskean paketin käteensä.

”Odottakaa kolmekymmentä minuuttia niin tuon valmiin”, hän sanoi ja katosi taas huoneeseen.

 Harry ja Severus istuutuivat mustiin nahkaisiin nojatuoleihin.

”Mikä tuo mies oikein on?” Harry kysyi isältään.

”Puoliksi kääpiö puoliksi ihminen”, Severus vastasi.

”Mihin hän tarvitsi sinun kättäsi?” Harry kysyi.

 Severus huokaisi.

”Oletpa sinä utelias. Hän tarvitsi minun kättäni verratakseen niitä toisiinsa”, mies selitti.

”Minä vain haluan tietää asioita”, Harry vastasi isänsä ensimmäiselle lauseelle.

”Kas, tuossahan herra Month onkin. Paljonko olen velkaa?” Severus kysyi noustessaan ylös. Harry seurasi isäänsä tiskille.

”Se tekee kahdeksankymmentä kaljuunaa ja viisi sirppiä”, herra Month ilmoitti hinnan ja Harryn silmät laajenivat. Niinkö kalliin lahjan hänen isänsä osti hänelle? Poika katseli kun Severus iski tasarahan tiskiin ja piilotti pienen ruskean paketin viittansa taskuun.

”Nähdään taas, herra Kalkaros. Oli ilo asioida kanssanne ja tavata vihdoin poikanne”, herra Month sanoi hymyillen pienesti.

”Kiitos paljon, herra Month”, Severus sanoi. Harry hymyili ystävälliselle kauppiaalle ja tämä vastasi hymyyn.

”Harry, älä mene ulos”, Severus sanoi.

”En ollut menossakaan”, Harry protestoi, kun hänen isänsä nosti poikansa jälleen syliinsä.

”Etpä”, Severus pudisteli päätään itsepäiselle pojalleen. Hän kiitti vielä kerran kauppiasta, asteli sitten ovelle, aukaisi sen ja katosi mustaan yöhön poika sylisssään.

 Harrya inhotti maata isänsä sylissä kuin joku pikkulapsi, mutta hän ymmärsi, ettei isä halunnut hänen räjähtävän.

”Miksi tämä on kiellettyä aluetta lapselle?” hän kysyi unisesti.

 Severus kaivoi sauvansa taskustaan ennen kuin vastasi.

”Koska täällä on  pimeää taikaa”, mies sanoi lopulta. ”Tämä oli toisessa sodassa kuolonsyöjien kokoontumiskeskus”, hän jatkoi.

”Ai. Kuolonsyöjätkö ovat asettaneet ehdon, ettei lapsia saa tuoda tänne?” Harry kysyi uteliaana.

 Severus nyökkäsi.

”Kokoukset ovat vaarallisia ja ehkä jopa pelottavia lapsille”, hän sanoi. ”Sen takia en anna sinunkaan koskaan olla mukana kokouksissa”, hän jatkoi.

 Severus heilautti sauvaansa.

 ***

 He seisoivat vieritysten Kalkarosten suuren kartanon edessä. Harry käveli nopeasti sisälle taloon ettei jäätyisi kokonaan. Hän käveli suoraan keittiöön, jossa hänellä oli jäänyt iltapala kesken. Ron ja Hermione istuivat edelleen keittiön pöydässä ja pelasivat velhoshakkia.

”Kylläpä sinulla kesti. Missä ihmeessä te kävitte?” Ron kysyi.

”Kaupassa”, Harry vastasi kohottaen olkapäitään. ”Isä osti joululahjani”, hän selitti nähdessään ystäviensä hämmästyneet ilmeet.

”Ai. Mitä sait häneltä?” Ron kysyi iskiessään Hermionen ratsun.

”En tiedä. Jouluaatto on vasta huomenna”, Harry vastasi pyöritellen silmiään. ”Jotain pimeään taikuuteen liittyvää, kai”, hän jatkoi.

 Nyt Hermione kohotti katseensa shakkilaudasta.

”Pimeää taikuutta?” tyttö kysyi. ”Miksi professori Kalkaros antaisi sinulle jotain pimeään taikuuteen liittyvää?” hän jatkoi rypistäen otsaansa.

”Ehkä sinä saat Valedron päiväkirjan”, Ron kiusoitteli.

 Harry hymyili ja pudisteli päätään. Kolmikko istui keittiön pöydässä vielä puoleenyötä saakka ja sen jälkeen he kipusivat Harryn tornihuoneeseen nukkumaan. Kaikki kolme nukahtivat heti.

[elektrik bones]

Huuuuu! Tahdon jo tietää mitä Harry saa lahjaksi yhyy, ja missä Draco missä on minun drarrypornoni ;_______; EIKU? pupau, pidän tästä ja jatkoa joskus taas jookosta :>

kiitos tästä luvusta

~ Crisun prkl ~

[Miusamo]

Koska mä nykyään saan jatkuvasti ideoita ja kirjotan nopeesti nii luvutkin ilmestyy nopeasti - valitettavasti. Tässä on siis seuraava luku.

 Criss Angel, Voi sua, ku Draco ei oo tässäkään luvussa Mä aina unohdan sen. Mut ens luvussa sillä on merkittävä osuus, lupaan sen! Kiitos kommentistasi sinä ihana

A/N: Olen muuten unohtanut kertoa, että tässä ficissä on jo 63 sivua! 

Luku 13
Tulisalama

Seuraavana aamuna Harry heräsi jälleen kerran aikaisin. Hän ei koskaan oikein ollut aamuvirkku, mutta viime aikoina hän oli kummallisesti herännyt aina aikaisin. Nyt aikainen ylösnouseminen johtui tietysti osapuolin lahjakasasta, joka oli hänen jalkopäädyssään.
 
 Harry hymyili kääriessään peiton pois jalkojensa päältä ja istuutui kunnolla sänkynsä jalkopäätyyn. Hän oli saanut ainakin Theolta, Dracolta, Ronilta ja Hermionelta lahjan. Lisäksi pinossa oli myös joku muukin paketti, pitkä ja kapea. Harry henkäisi. Se oli luudanvarsi. Oliko se isältä?

 Ron, joka makasi Harryn vuoteen vieressä telttavuoteessa heräsi myös. Tämä katsoi omaa pakettipinoaan ja hymyili sitten. Sen jälkeen punapää käänsi katseensa Harryn lahjakasaan ja henkäisi aivan samalla tavalla, kuin Harry nähdessään luudanvarren.

”Avaa se! Onko tuo isältäsi?” poika kysyi hämmästyneenä ja kateellisena.

 Harry pudisteli päätään.

”Ei kai. Isän pakettia ei edes ole tässä”, poika mumisi pettyneenä. Hän otti kuitenkin osaksi Ronin yllytyksestä ja osaksi omasta mielenkiinnostaan paketin syliinsä ja aukaisi sen.

 Se ei ollut, mikä tahansa luuta vaan Tulisalama. Se Harryn unelmaluuta, jota hän oli kauan kinunut isältään. Isä vain sanoi aina, että Harrylla oli kunnollinen luuta ja se sai kelvata. Isä oli ostanut Harrylle vain kerran markkinoiden parhaimman luudan, ensimmäisellä luokalla, kun Harry oli päässyt tupajoukkueseen tietyin ehdoin. Silloin Severus oli ostanut Harrylle Nimbus 2000. Mutta Nimbuksen olisi pitänyt olla Harrylla vielä ainakin kolme vuotta ennen kuin hän saisi uuden. Ja silti, se markkinoiden nopein luuta makasi juuri nyt hänen sylissään.

”Vau. Se on Tulisalama!” Ron huudahti uskomatta silmiään. ”Kuka sen on antanut?” hän jatkoi.

”Ei mitään havaintoa”, Harry vastasi täysin typertyneenä. Hän silitteli luutaansa, antoi käsiensä kulkea sitä pitkin ja kuvitteli mielessään hetkeä, jolloin hän ponnistaisi maasta ja lentäisi luudalla...

”Anna minunkin kokeilla sitä joskus!” Ron mankui samalla, kun Hermione astui sisään sylissään kaksi avaamatonta lahjapakettia. Tyttö pudotti hämmästyneenä lahjapaketit Harryn huoneen lattialle nähdessään luudan, jota Harry piti sylissään.

”Oho. Keneltä sinä tuon sait?” rohkelikko kysyi hämmästyneenä.

 Harry kohotti olkapäitään.

”En tiedä. Ei ollut korttia tai mitään mukana”, hän sanoi.

 Hermionen otsa rypistyi kummallisella tavalla ja tämä mutisi kiireesti menevänsä vessaan. Harry ja Ron tuijottivat tytön perään hämmästyneinä.

”Mikähän hänelle tuli?” Harry kysyi otsa rypyssä. Hän osasi jo arvata pahinta.

 Kului tuskin viitäkään minuuttia kun hyvin vihaisen näköinen Severus Kalkaros astui Harryn huoneeseen.

”Voi hemmetti”, Harry kuiskasi ja huokaisi syvään.

”Mikä se luudanvarsi on, josta neiti Granger puhui?” Severus kysyi katsellen ympärilleen. Sitten hän äkäsi luudanvarren poikansa sylissä, syöksähti sen luokse ja nappasi luudanvarren.

”Mitä ihmettä sinä teet, isä?” Harry kysyi edelleen typertyneenä. Hetken ajan hän oli pitänyt maailman nopeinta luutaa sylissään...

”Takavarikoin tämän”, Severus vastasi aivan kuin asia olisi itsestään selvä. Severukselle se ilmeisesti olikin.

 Ron sen sijaan aukoi suutaan.

”Ette te voi tehdä sellaista, professori!” Punapää sanoi loukkaantuneena. ”Luuta, joka annettiin pojallesi joululahjaksi on maailman arvokkain ja nopein ja mahtavin luuta!” hän jatkoi sinnikkäästi puristaen samalla kätensä nyrkkiin.

 Severus vain mulkaisi poikaa ja tämä hiljeni heti. Harryyn sen sijaan ei tepsinyt isänsä mulkoilut, hän oli kerennyt jo tottua niihin.

”Anna luutani takaisin! Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta viedä sitä!” poika sanoi tuhahtaen.

”Ai ei vai? Miten olisi sellainen oikeus, kuin suojeluoikeus?” Severus kysyi tyynesti.

 Harry tuhahti uudestaan.

”Mitä vaarallista luudassa muka voi olla?” hän kysyi ristien samalla kätensä ja jalkansa. Severuksesta poika näytti ihan samalta kuin hän aikoinaan. Silloin kun Severus itse oli riidellyt isänsä kanssa monista aiheista. Severus oli silloin vannonut, ettei ikinä kohtelisi omia lapsiaan sillä tavalla. Ja silti se tapa tuli nyt ilmi. Severus oli jo aikoja sitten rikkonut omat nuoruuden lupauksensa. Mies vilkaisi Ronia ja Hermionea, jotka tajusivat vihjeen ja katosivat nopeasti Harryn oleskeluhuoneeseen. Sen jälkeen Severus istuutui Harryn vuoteen laidalle poikansa viereen.

”Luudan on todennäköisesti lähettänyt Sirius Musta, joten se voi olla kirottu”, hän sanoi koettaen pitää äänensä lempeänä. Harryn silmistä paisui raivo, viha ja epätoivo ja pelkkä pojan katse repi Severuksen tunteita kahtia.

”Ei Musta voi noin vain marssia Hienoihin luudanvarsiin ja ilmoittaa aikovansa ostaa luudan! Hän on etsintäkuulutettu ja koko maa haluaa hänen päänsä! Hänet on luovutettava taikaministeriölle elävänä tai kuolleena mieluiten kuolleena jos minulta kysytään”, Harry sanoi edelleen vihaisena.

 Severus henkäisi kauhistuneena kuullessaan poikansa viimeiset sanat. Kuva Siriuksesta kuolleena, kuva Siriuksen hautakilvestä nosti miehen niskakarvat pystyyn ja sai melkein kyyneleet valumaan hänen poskilleen. Hän ei voisi antaa Siriuksen kuolla. Hän rakasti liikaa miestä, ihan niin kuin hän rakasti Harryakin. Rakkaus oli kaikille hallitsematon voima.

”Älä enää ikinä puhu noin. Lupaa minulle”, Severus sanoi ääneen koettaessaan estää kyynelien valumasta poskilleen. Hän huokaisi ja käänsi päänsä voidakseen rauhassa itkeä pari kyyneltä ja pyyhkiä ne saman tien.

”Minähän puhun, miten haluan”, Harry sanoi vihaisesti, huomaamatta isässään minkäänlaista muutosta.

 Severus käänsi päänsä taas poikaansa päin ja katsoi tätä.

”Ei. On asioita, joita ei pidä sanoa ääneen”, mies sanoi hiljaa. ”Ja valitettavasti edellinen lauseesi loppu oli juuri niitä asioita”, hän jatkoi.

 Sanat saivat Harryn näkemään punaista. Yhtäkkiä hän oli niin täynnä raivoa, että nousi pystyyn ja koko huone tuntui pyörivän pojan silmissä. Hänen mustat hiuksensa nousivat pystyyn, aivan kuin olisi tuullut todella kovaa. Severus oli vain kerran aikaisemmin nähnyt Harryn suuttuvan todella pahasti ja se ei todellakaan ollut ollut mukavaa katseltavaa. Harryn vihreät silmät salamoivat vihasta ja tämän katse oli tuomitseva. Hän saattaisi vaikka tappaa Severuksen siinä mielentilassa.

”Mikä sinä olet minulle saarnaamaan asioista, joita en saa sanoa? Sinä, joka olet monta vuotta sanonut asioita, jotka olisi pitänyt jättää sanomatta! Sinä, joka et ole muuta minulle tehnytkään kuin huutanut ja huutanut! Sinä, joka takavarikoit minulta kaiken, mitä minä rakastan! Sinä, joka inhoat ystäviäni, jotka kuitenkin osoittavat välittävänsä minusta enemmän kuin sinä itse koskaan! Olet säälittävä ja häpeän myöntää, että olen poikasi!” mustatukkainen poika sanoi vihaisesti. Ei, hän ei sanonut, hän huusi. Huusi niin kovaa, että tuuli talon sisällä vain yltyi yltymistään.

”Harry, rauhoitu”, Severus sanoi lempeästi, tarttui poikaansa hartioista kiinni ja koetti hymyillä tälle. ”Hajotat pian koko talon”, mies jatkoi.

 Harry huokaisi syvään, painoi viileän käden lämpimälle otsalleen ja istuutui sängylleen. Hän hengitti syvään monta kertaa, yrittäen rauhoittua. Pikku hiljaa hänen aiheuttama myrsky laantui, tavarat lensivät oikeille paikoilleen. Harry huokaisi uudelleen syvään.

”Anteeksi”, poika kuiskasi. ”En aikonut hajottaa mitään”, hän jatkoi ja pieni kyynel putosi hänen poskelleen.

 Severus painoi poikansa pään rintaansa vasten ja silitteli tämän mustia hiuksia.

”Ei mitään hätää. Olet perinyt tuon Lilyn isältä. Kun hän suuttui, kaikki kävi melkein samalla tavalla, kenenkään ymmärtämättä syytä”, Severus sanoi.

”Haluan tämän pois. En halua olla tällainen. Haluan olla normaali, tai niin normaali, kuin velho vain voi olla”, Harry sanoi apeasti, mutta onnistui hymyilemään hiukan.

 Severus vastasi poikansa pieneen hymyyn.

”Perinyttä asiaa ei voi vetää pois. Geenit ovat lahja”, hän sanoi silittäen poikansa hiuksia. Harry nyökkäsi pienesti, nousi kunnolla ylös ja katseli pienestä ikkunastaan ulos.

”Haluatko muuten saada joululahjasi?” Severus kysyi.

 Harry kääntyi heti isäänsä päin.

”Totta kai haluan! Olen ollut todella utelias siitä asti, kun veit minut sinne ihme kauppaan!” hän huudahti.

 Severus naurahti.

”Päivä ei ole aika eikä mikään. Tässä se kuitekin on”, mies sanoi ja ojensi Harrylle tuon saman ruskean paketin, jonka oli kaupassa aikaisin piilottanut viittansa taskuun.

 Harry tarkasteli pakettia kauan ennen kuin aikaisi sen. Lopulta poika kuitenkin veti ensimmäiset paperit pois ja henkäisi nähdessään pienen mustan silkkirasian. Hän tutki sitäkin kauan, ennen kuin aukaisi.

 Rasian sisällä makasi musta medaljonki. Se oli pyöreä ympyrä, halkasijaltaan ehkä kolme senttiä. Medaljongin keskellä oli kirjaimet H ja K. Harry aukaisi medaljongin ja henkäisi.

 Keskellä ympyrää oli pieni peilinpalainen, mutta siihen Harry ei aluksi kiinnittänyt ollenkaan huomiota. Peilin reunoilla oli nimittäin miljoonia erivärisiä jalokiviä. Oli tummanvirheää, vaalean sinistä, tumman sinistä, punaista, violettia ja läpinäkyviä jalokiviä. Kaikki heijastuivat peiliin ja näyttivät upeilta.

 Ympyrän kansi sitten... Siinä oli kaunis kuva Lilystä ja Severuksesta ja kun Harry kosketti kuvaa hän tajusi, että kaikki oli painettu erivärisistä kivistä. Kuvassa Lilyn punaiset hiukset loistivat, tämä suuteli Severusta suoraan suulle, Severus piteli Lilyä lantioista. Kuva ei liikkunut, mutta paikallaankin se oli suorastaan ihmeellinen. Harry oli nähnyt kyseisen kuvan perhealbumissa.

”Oho. Vau”, olivat ainoat sanat, jotka Harryn suusta sillä hetkellä pääsi ulos asti.

”Jokainen jalokivi merkitsee jotakin”, Severus kertoi. ”Smaragdi, - tuo tuossa – kertoo miten paljon rakastat perhettäsi. Akvamariini, tuo vaalean sininen, kertoo miten hyvä olet koulussa. Topaasi, tuo sininen, kertoo miten paljon pidät elämästäsi tällä hetkellä. Rubiini, tuo punainen, heijastaa tunteita. Granaatti, tuo violetti, kertoo harrastuksista. Timantti taas ystävistä”, Severus selitti.

 Harry tuijotti koruaan. Hänen smaragdi-jalokivensä oli tummanvirheä, akvamariini taas oli sopivan sininen, topaasi oli myöskin normaalin sininen, rubiini taas oli verenpunainen, granaatti melkein vaalean violetti ja timantti ihan läpinäkyvä.

”Miten ne kertovat sen?” Harry kysyi.

”Väreillään. Smaragdissa on kolme väriastetta, vaalea, keskivertainen ja tumma. Tumma kertoo kaikista suurimmasta rakkaudesta perheenjäseniin. Akvamariinissä on sama asia. Kolme väriastetta, vaalea, keskivertainen ja tumma. Samoin topaasissa ja rubiinissa. Granaatissa ja timantissa ne menee toisin päin, vaalea kertoo granaatissa, että on todella, todella hyvä harrastuksessaan, timantissa vaalea kertoo, että välittää todella paljon ystävistään. Mitä tummempi taas on näissä, sitä vähemmän välittää”, Severus selitti.

”Oho. Mikä tuo peili sitten on tuossa keskellä?” Harry kysyi osoittaen peiliä, johon ilmestyi hänen kasvonsa, kun hän katsoi sitä.

 Vastaukseksi Severus otti paitansa alta esiin samanlaisen mustan medaljongin. Siinä oli kirjaimet S ja K. Severus aukaisi medaljongin ja sisältään se oli täysin samanlainen, paitsi, että jalokivien värit oli erilaiset ja ne olivat muutenkin erinäköisiä. Ja kivikuvassa oli vain Harry.

”Tämän peilin avulla minä pystyn keskustelemaan sinun kanssasi olit sitten missä tahansa. Aina, kun minulla on asiaa, korua alkaa polttaa”, Severus ilmoitti.

”Miksi äiti ei ole tuossa kuvassa?” Harry kysyi osoittaen isän kivikuvaa.

 Severus huokaisi.

”Koska päivä, jona sain tämän olin vielä Lilyn kanssa yhdessä. Lily ei halunnut itse kuvaan”, mies sanoi pudistellen päätään.

”Oliko äidilläkin tällainen?” Harry kysyi.

 Severus nyökkäsi.

”Muuten täysin samanlainen, paitsi että se oli mustan sijaan verenpunainen. Koru oli Lilyllä kaulassa aina, myös hänen kuolinpäivänään”, mies kertoi ja nousi sängyltä.

”Missä se on nyt?” Harry kysyi, vaikka oikeastaan tiesi jo vastauksen.

”Alakerrassa Lilyn laatikoissa”, Severus sanoi yllättäen Harryn vastauksellaan. Harry olisi voinut lyödä koko omaisuudestaan vetoa, että koru oli äidin kaulassa.

”Haluan nähdä sen”, Harry ilmoitti ja Severus nyökkäsi. Mies käveli alas poika perässään.

 Severus astui olohuoneeseen. Hermione istui lattialla nojaten sohvaan ja lukien jotain kirjaa, Ron taas lämmitteli itseään takan edessä. Severus ei kiinnittänyt huomiota poikansa ystäviin, vaan käveli kahden ison kirjahyllyn eteen, polvistui ja otti esiin ison pahvilaatikon. Harry istuutui pehmeälle mustalle matolle polvilleen ja Severus aukaisi laatikon.

 Severus otti päällimäisen kirjan pois laatikosta. Mies siveli kantta hetken ja aukaisi kirjan. Hän henkäisi.

”Tämä on Lilyn päiväkirja. Sinä voit lukea sen”, hän sanoi ojentaen kirjaa Harrylle.

 Harry otti sen vastaan, sulki kirjan ja katseli sen kantta. Se oli pehmeä vaaleanpunainen eikä siinä lukenut mitään. Hän pani kirjan vastahakoisena syrjään.
 
 Tällä välin Severus oli löytänyt etsimänsä. Hän otti samanlaisen mustan samettirasian, jossa Harryn medaljonki oli maannut esille laatikosta ja aukaisi sen. Hetken päästä Severus piteli käsissään verenpunaista medaljonkia, jossa oli kirjaimet L ja K. Harry otti sen isänsä kädestä ja aukaisi sen. Lilyn kivikuvassa oli he kaksi, Severus ja Harry. Kaikki timantit olivat mahdottomat vaaleita, vain smaragdi loisti tummanvirheänä.

”Sinä saat sen. Lily antaisi sen sinulle, jos olisi täällä”, Severus sanoi hiljaa ja nousi. ”Minä menen tekemään  töitä”, hän jatkoi kääntyi ja käveli pois huoneesta.

 Hermione asteli Harryn luokse, polvistui ja hymyili. Harry vastasi hymyyn, mutta ei sanonut sanaakaan, puristi vain äitinsä medaljonkia kädessään ja tämän päiväkirja makasi hänen polvillaan.

 Harry käveli sohvalle, käpertyi sohvan nurkkaan ja aukaisi äitinsä päiväkirjan.

 Rakas päiväkirja,
 Välillä en tiedä, mitä tekisin. Tunnen polttavaa surua aina kun vain vilkaisen Jamesia. Minusta on sääli, että hän rakastaa minua niin paljon, mutta minä en rakasta häntä vaan Severusta. Haluaisin rakastaa Jamesia, jotta hän ei olisi aina niin... niin surullinen. Aina kun kohtaan hänen katseensa jossain hänen pähkinänruskeista silmistään loistaa suru. James ei inhoa minua, hän rakastaa minua niin paljon, että häneen tekee kipeää kun minä olen Severuksen seurassa. Kun suutelen Severusta Jamesin katseen alla.
 Severus sanoo, että minun ei pitäisi välittää Jamesista. Että minun pitäisi antaa asian olla ja olla itse onnellinen. Mutta Severus onkin aina ollut mustasukkainen Jamesille ja nyt hän on tyytyväinen kun on kerrankin saanut jotain, jota James ei koskaan saavuta. Minut.
 James ja Severus ovat aina kisanneet kaikesta keskenään. Milloin aiheena on ollut huispaus, milloin koulu, milloin tytöt. Lista jatkuu loputtomiin. Ja ihan aina James on voittanut. Joten kyllä minäkin olisin Sevin tapauksessa onnellinen. Vahingoniloinen. Mutta Jamesin katse...
 James on muuttunut. Hän on lopettanut luihuisten kiusaamisen kokonaan, tunneilla hän ei enää heitä typeriä kommentteja tai lausu vitsejä vaan opiskelee pää painoksissa. Hän on selvästikin maseentunut. Minun tekee  pahaa kun vain vilkaisen häntä. Sirius yrittää lohduttaa Jamesia, mutta se vain pahentaa tilannetta. Ei auta, vaikka Sirius huutaisi:
”Sarvihaara, nyt tehdään jotain hauskaa! Mennään kiusaamaan luihuisia! Kepposia!”
 Mutta toisaalta Siriuksen lohduttamisyritykset on hieman omalaatuisia. Hänen mielestään Jamesin pitäisi mennä Kolmeen luudanvarteen ja vetää elämänsä kännit. Mutta James on johtajapoika ja hänen pitää näyttää esimerkkiä pienimmille, joten siinä tapauksessa olen iloinen, ettei hän noudata Siriuksen ehdotuksia. Siriuksen ehdotuksiin kuuluu myös luihuisten kiusaaminen, kepposten tekeminen ja huispaus. Sana huispaus sai aina ennen Jamesin silmät loistamaan ja hän suorastaan lensi kentälle. Mutta nykyään, nykyään edes huispaus ei helpota.
 Minä en edes tiedä, miksi kirjoitan Jamesin murheista, vaikka me emme seurustele emmekä ole edes ystäviä. Mutta jostain kumman syystä minun tekee pahaa katsoa toisen pahaa oloa ja tekisin mitä vain, jotta saisin Jamesin taas onnelliseksi. Paitsi sen yhden asian. Minä en rakasta Jamesia enkä voi sen takia seurustella hänen kanssaan.
 Kuka tietää, ehkä Jamesin tilanne helpottuu ja hän löytää elämänsä tytön vielä joskus! Toivon Jamesin itsensä takia sitä.
 Rakkaudella
 Lily

 Harry sulki päiväkirjan. Lily oli ollut huomaavainen, ystävällinen. Sosiaalinen. Välittävä. Kaikkea sitä, mitä isä sanoi usein äidin olevan. Harry pakeni omaan huoneeseensa ja hautasi kasvonsa tyynyyn. Miksi hän ei saanut koskaan nähdä äitiään elävänä? Miksi vain isällä oli ollut oikeus tähän? Mitä hän, Harry, oli tehnyt väärin? Harry vihasi Voldemortia. Voldemortin takia hänellä oli vain isä, ei äitiä.

 *****

 Joululoma lähestyi loppuaan ja Harry, Ron ja Hermione kävelivät jo Tylypahkan tutuilla käytävillä. Oliver Wood, rohkelikkojen huispausjoukkueen kapteeni ja pitäjä, käveli heitä vastaan ja pysäytti Harryn.

”Hei, Harry. Ensi viikolla on peli korpinkynttä vastaan, pystytkö pelaamaan?” poika kysyi.

 Harry nyökkäsi.

”Joo. Anteeksi, kun en päässyt viime matsiin”, hän sanoi.

 Wood naurahti.

”Ei se sinun vikasi ollut. Se hevoskothahan kävi sinun kimppuusi etkä sinä sen”, poika sanoi hymyillen. Hän taputti Harrya olkapäälle ystävällisesti. ”Miten joululoma?” hän kysyi kohteliaasti.

”Iha ok”, Harry sanoi pakottaen itsensä hymyilemään.

 Ron pukkasi ystäväänsä kylkeen.

”Kerro hänelle!” punapää vaati.

 Harry vilkaisi ystäväänsä.

”Kerro mitä?” Wood kysyi hämmentyneenä.

”Harry sai joululahjaksi Tulisalaman!” Ron hihkui riemuissaan.

”Tulisalaman? Aidon Tulisalaman? Minun joukkueessani!” Wood sanoi.

 Harry pudisteli päätään.

”Älä innostu. Se takavarikoitiin”, hän sanoi alakuloisesti ja kertoi koko jutun.

”Mitä? Eihän Siris Musta voi noin vain astua Hienoihin huispaustarvikkeisiin ja ostaa luudanvarren!” Wood tuskastui.

 Harry nyökkäsi.

”Niin minä sanoin isälle. Mutta hän sanoi, että Mustalla on omat keinonsa. Että tämä on todennäköisesti käyttänyt pimeää taikuutta”, Harry sanoi edelleen apeana.

 Wood hymyili.

”Älä huoli. Minä puhun professori Kalkarokselle järkeä”, hän lupasi ja lähti kävelemään kohti liemien luokkaa mutisten samalla jotain käsittämätöntä.

 Harry katsoi epäuskoisena pojan perään.

”Hän ei tiedä, mihin ryhtyi. Isä ei anna periksi”, hän sanoi.

 Ron taputti ystäväänsä olkapäälle.

”Kyllä sinä vielä korpinkynttä vastaan pelaat – Tulisalamalla vieläpä, saat nähdä”, poika sanoi lähtiessään raahaamaan laukkuaan rohkelikkotornia kohti.

 Harry katsoi tämänkin pojan perään. Oliko Ronilla jotain mielessä? Jokin suunnitelma?

[tutti frutti]

Nyt pääsin oikaisemaan tämän ja tuo medaljonki oli ihana keksintö.

[elektrik bones]

Oi! Olin ihan varma, että Draco olisi antanut sen luudan 8DDD ei näköjään 8( no mut mut, ihana luku taas, jatkoa pian, jooko? :3

(jee, Draco \o/ )

[Miusamo]

tutti frutti, Awwss, kiitos!   
Criss, muahah, ei Draco ei.   Kiitos! 

A/N: Mä en todellakaan tiiä, mikä saa mut kirjottamaan tätä koko ajan. Mut teidän riemuksenne seuraava luku on jälleen täällä Aika paljon vuoropuhelua, mut antakaa se anteeksi, jooko?

 Luku 14,
 Mahdottomia ja mahdollisia asioita

 Seuraavana päivänä Oliver Wood ilmestyi synkän näköinen ilme naamallaan rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen ja etsi käsiinsä Harryn.

”Minä juttelin isäsi kanssa”, poika sanoi katsellen käsiään. ”Ja hän, tuota...”, hän jatkoi, mutta lopetti lauseensa kesken.

 Harry huokaisi.

”Anna kun arvaan. Isä syytti sinua siitä, ettet välitä minusta ollenkaan ja että miten vastuuton kapteeni olet ja että luuta on kirottu ja että minä en todellakaan saa pelata sillä luudalla”, hän sanoi.

 Wood tuijotti Harrya ihmeissään.

”Mistä sinä arvasit?” poika kysyi.

 Harry huokaisi uudelleen.

”Tunnen oman isäni”, hän mumisi.

”Minä keksin!” Ron huudahti. Hän makasi rohkelikkojen oleskeluhuoneen pehmeällä pörrömatolla ja lämmitteli itseään  takan ääressä. ”Jospa menisit itse puhumaan isällesi?” hän ehdotti.

 Harry mulkaisi ystäväänsä.

”Ja hankin kaikki huudot ja haukut? Isän päätä ei noin vain käännetä, kun hän on päättänyt jotain. Hän on yhtä itsepäinen kuin minä”, hän sanoi.

 Ron ei välittänyt ystävänsä mulkoilusta, vaan painosti tätä edelleen ja lopulta Harry suostui. Hän nousi saman tien.

”Taidan mennä heti puhumaan, jotta se on ohi nopeammin”, poika mutisi.

 Ron nyökkäsi.

”Kun saat Tulisalaman takaisin, saanko kokeilla sitä?” hän kysyi. Punapää vilkaisi ulos. ”Siellä on vielä aika valoisaakin”, hän jatkoi.

 Harry tuijotti ystäväänsä epäuskoisena.

”Sano minun sanoneen, että tämä tulee olemaan täysin turha reissu”, hän sanoi silmiään pyöritellen.

”Ääh, isäsi suostuu mihin vain, kun sinä olet kyseessä”, Ron vastasi virnistäen.

”Tietäisitkin”, Harry mumisi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut. Hän heilautti kättään ystävilleen ja käveli nopeasti pois rohkelikkojen oleskeluhuoneesta ettei vain tulisi koskaan katumaan päätöstään.

 ***

 Harry aukaisi isänsä huoneen oven koputtamatta ja astui sisään. Severus istui pöytänsä ääressä ja luki otsa kurtussa jotakin juuri saamaansa kirjettä.

”Yleensä koputetaan ennen kun astutaan opettajan huoneeseen”, Severus sanoi katse edelleen kirjeessään.

”Ehkä opettajan, mutta entä isän?” Harry kysyi istuutuessaan isäänsä vastapäätä.

 Severus pisti kirjeensä pois ja nousi ylös.

”Mitä asiaa sinulla on?” hän kysyi kulmaansa kohottaen. ”Minulla on kiire”, hän jatkoi ottaessaan viittansa naulakosta.

”Oletko menossa Tylypahkan ulkopuolelle?” Harry kysyi ihmeissään. Yleensä isä poistui koululta vain silloin, kun hän, Harry, oli lähdössä jonnekin.

”Olen. Kerro nyt asiasi, jotta pääsen lähtemään”, Severus hoputti.

 Harry käänsi katseensa käsiinsä.

”Tuota, Woodhan kävi tänään luonasi...”, hän aloitti.

 Severus huokaisi.

”Jos on kyse Tulisalamasta, niin ei, en muuta mieltäni”, mies sanoi.

 Harry katsoi isäänsä rukoilevasti.

”Minä pyydän. Meillä on Tulisalaman kanssa parhaimmat mahdollisuudet voittaa korpinkynsi”, hän sanoi.

 Severus käveli ikkunan luokse ja käänsi selkänsä Harrylle.

”Onko huispaus sinulle tärkeämpää kuin oma turvallisuutesi?” hän kysyi hiljaa.

 Oli Harryn vuoro huokaista.

”Isä, sinä sanoit McGarmiwalle, että lopetat ylihuolehtivaisuutesi”, hän muistutti.

”Sanoin, että olen vähemmän huolehtivaisempi sinua kohtaan, en, että lopettaisin huolehtimasta kokonaan”, Severus korjasi katse edelleen ikkunassa.

”Jos rakastat minua niin sinä annat Tulisalaman takaisin”, Harry tarttui viimeiseen oljenkorteensa.

”Uskallatko väittää, että en rakastaisi?” Severus kysyi sihisten kääntymättä vieläkään.

”Uskallan”, Harry sanoi, vaikka ei oikeastaan tarkoittanut sanojaan.

 Severus sen sijaan uskoi hänen tarkoittaneen. Mies kääntyi salamannopeasti poikaansa päin ja näki tämän pelokkaat silmät. Severuksella oli takanaan raskas päivä, pelkkiä rohkelikkojen ja korpinkynsien tunteja. Kaiken lisäksi hän oli juuri saanut kirjeen taikaministeriltä. Kirjeessä kerrottiin, että Tobias Kalkaros, Severuksen isä, oli saanut sydänkohtauksen samana aamuna ja makasi juuri sillä hetkellä jästisairaalassa. Severus oli juuri menossa katsomaan isäänsä, mutta Harrylle hän ei aikonut sanoa sanaakaan Tobiaksesta.

”Uskallat väittää, etten rakasta sinua! Kerronko Lilyn viimeiset sanat minulle? Hän hengitti vielä, kun pääsin kotiin. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja kuiskasi: 'Pidä huolta Harrysta.' Sen jälkeen hän kuoli. Ja sinä väität, etten muka ole pitänyt huolta sinusta! Etten muka rakasta sinua?” Severus sanoi purstaen kaikella voimallaan työpöytäänsä. Kaikki päivän aikana tapahtuneet asiat, toisella luokalla oleva rohkelikkopoika oli pilannut liemensä totaalisesti, korpinkynnet taas olivat olleet niin ärsyttävän täydellisiä kuin aina, kaikki päivän huonot asiat tulvivat hänen mieleensä ja hän purki pahan tuulensa poikaansa.

 Sanottuaan kaiken Severus irrotti otteensa työpöydästään ja hetkessä hänen nyrkkinsä olikin jo Harryn vasemassa silmässä. Harry oli totaalisen yllättynyt eikä edes puolustautunut isänsä lyöntiä vastaan. Harry taipui kaksinkerroin mahalleen lattialle. Hän piteli kättään vasemman silmänsä edessä ja veri vain vuoti hänen paidalleen ja lattialle.

”Harry...”, Severus aloitti ja polvistui poikansa viereen.

 Harry nousi salamannopeasti ylös, vaikka kipu silmässä pyöryttikin häntä. Hän ei aikonut itkeä, ei todellakaan.

”Minä vihaan sinua, vihaan!” poika huusi, juoksi ovelle, riuhtoi sen auki ja lähti juosten pois. Hän tiesi, että maailmassa oli vain yksi ainoa ihminen, joka sillä hetkellä ymmärtäisi ja toivoi löytävänsä tämän ihmisen tähtitornista. Sinne Draco yleensä lähti päivän päätteeksi. Sinne Harry juoksi ja siellä Draco seisoi, katsellen tähtiä. Luihuinen yllättyi kuulessaan ystävänsä askeleet takanaan. Vielä enemmän hän yllättyi nähdessään tämän silmän.

”Mitä tapahtui?” Draco kysyi rientäessään Harryn luokse.

”Isä”, Harry mutisi hiljaa yrittäen vieläkin peittää tuskan kyyneleet.

”Mitä? Luulin, että te tulette hyvin toimeen!” Draco sanoi taikoessaan nenäliinan käteensä. Hän käski Harryn istua lattialle ja poika totteli. Draco itse polvistui tämän eteen ja puhdisti hitaasti silmää.

”Hän raivostui. Kysyin häneltä Tulisalamaa takaisin ja hän raivostui ja löi”, Harry vastasi. ”Emmekä me ole tulleet ollenkaan toimeen viimeisten kuukausien aikana. Sirius Mustan paon jälkeen olemme vain riidelleet”, hän jatkoi huokaisten.

”Onko hän lyönyt sinua aikaisemmin?” Draco kysyi hiljaa.

 Harry pudisti päätään.

”Ei koskaan”, hän sanoi. ”Ei edes pienenä. Kyllä hän karjuu, jos olen tehnyt jotain väärin, mutta ei hän ole ennen sortunut väkivaltaan saakka”, hän jatkoi ja nyt pieni kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän käänsi kasvonsa.

”Harry”, Draco aloitti. ”Severus rakastaa sinua”, hän sanoi lempeästi, otti ystäväänsä kädestä ja puristi sitä.

 Harry pudisteli päätään.

”Eikä rakasta. Ei ole koskaan rakastanut”, hän väitti vastaan.

 Draco naurahti.

”Luuletko, että me olemme ihan sokeita? Kuka tahansa näkee, kuinka paljon isäsi rakastaa sinua. Ainahan hän juoksee heti sinun luoksesi, kun sinulle on sattunut jotain tai kun olet pahalla päällä. Muistatko ensimmäisellä luokalla kun te lähditte hakemaan Viisasten kiveä? Kenen kasvot näit ensimmäisenä kun heräsit sairaalasiivestä? Isäsi. Hän valvoi silloin vuoteesi ääressä kolme päivää. Entä toisella luokalla kun ryhmy melkein tappoi sinut? Kuka sinut kantoi sairaalasiipeen? Isäsi. Tai kesälomalla kun pyörryit kun kiltalaiset hyökkäsivät kotiinne, kuka kantoi sinut olohuoneenne sohvalle? Isäsi. Tajuatko? Isäsi on aina silloin luonasi ja tukenasi kun sinulla on kaikista vaikeinta. Luin kerran joskus, että joku tyttö oli nähnyt unta, jossa oli kävellyt hiekkarannalla enkelin kanssa. Heidän ohitseen valui tytön elämästä kaikkea, melkein aina oli hiekassa kahdet jalanjäljet, paitsi silloin, kun tytöllä oli kaikista vaikeinta. Silloin hiekassa oli vain yhdet jalanjäljet. Se tyttö kysyi enkeliltä, miksi tämä oli jättänyt hänet silloin kun hänellä oli ollut kaikista vaikeinta. Enkeli vastasi, että silloin hän oli kantanut tyttöä sylissä”, Draco sanoi ja Harry käänsi hämmästyneenä katseensa ystäväänsä.

”Tai silloin kun hevoskotka kävi sinun kimppuusi? Silloinkin isäsi valvoi vuoteesi äärellä”, Draco jatkoi. ”Me muut vain katsomme kadehtien. Isäsi rakastaa sinua enemmän kuin ketään muuta. Sinä olet ainoa, joka on hänen perheestään jäljellä”, Draco lopetti ja puristi edelleen lempeästi Harryn kättä.

”Olet oikeassa. Kiitos Draco”, Harry sanoi. Muistot vierivät hänen mieleensä, kyllä, isä oli todellakin ollut aina hänen lähellään, kun hänellä oli vaikeaa. Kun hän oli sairaalassa. Tai kun hän muuten vain oli surullinen. Harry alkoi jo hävetä sanojaan. Hän nousi ylös.

”Minun täytyy mennä pyytämään isältä anteeksi”, hän sanoi hiljaa.

 Draco nousi myös, mutta ennen kuin Harry kerkesi lähteä hän painoi suukon tämän poskelle.

”Ajattele, joku muukin taitaa rakastaa sinua”, hän sanoi hymyillen.

 Harry vastasi hymyyn.

”Pidän tuon mielessä. Kiitos vielä kerran, Draco”, hän sanoi.

[elektrik bones]

Oi! Täydellinen aloitus viikolle! ^^
Severus on kiva! Jee jee! jokseenkin mulle tuli taas se eilinen "käy käsiksi" juttu mieleen ja se mitä mulle tuli siitä ekana mieleen!
Mut juu, Draco oli suloinen :3 ja Ron oli ärsyttävä! tappaisit sen xD
Ihana luku taas, kiitos täsä ja jatkoa jooko *3*