Kiitos Jahma. Ja kun sinä kummastelet Gimlin tunteellisuutta, niin vierähtihän kääpiöltä kyynelkin poskelle, kun Frodo heräsi Minas Tirithissä
Fairytale: Ai pari kirjoitusvirhettä! Oikein hävetti, kun luin tekstin läpi ja löysin kaikki virheet. Mutta kiitos sinun, ne on nyt korjattu.
Ja Ayumi, ikävä kyllä kaikki loppuu aikanaan...
A/N: Mutta ei vielä tähän. Pikkujouluista on selvitty ja lopultakin saan uuden kappaleen julki. 13. luvussa valmistaudutaan Aragornin kruunajaisiin ja nyt mukana on vähemmän siirappia
Peilin kuvajaisella oli yllään udunsininen mekko, jonka avaraa, pyöreä kaula-aukkoa kiersi ruosteen värinen nauha. Sama nauha koristi leveiden hihojen reunoja ja mekon helmaa, joka lähestulkoon viisti maata ja jätti alleen neidon pehmeät, sukkamaiset tossut.
Mekon silkkinen kangas laskeutui neidon yllä tämän muotoja mukaillen ja asun vyö, joka lepäsi neidon lanteilla, toisti koristenauhojen väriä.
Tämä on kaunein, päälläni ollut asu, Azaila ajatteli ja pyörähti ympäri kuin pieni lapsi, joka ihailee uutta mekkoaan.
Kevyt koputus kajahti ovesta ja viestintuoja ilmoitti prinssi Legolasin palanneen linnaan.
Azailan sydän hypähti jo pelkästään siksi, että viestintuoja mainitsi Legolasin nimen, mutta myös siksi, että Azaila tiesi haltioiden mukana olevan myös Rivendellin herran, Elrondin; Azailan serkun.
Erinäisten ajatuksien sinkoillessa Azailan mielessä, kuten sen, että tulisiko hänen kertoa Elrondille heidän sukulaisuudestaan, Azaila päästi pukeutumisensa ajaksi kiinni sidotut hiuksensa vapaiksi ja alkoi harjata niitä pehmeällä harjallaan, saaden ne kiiltämään kuin hiilen pinta.
Kampauspöydällä oli ohut, kukista, lehdistä ja ruohoista sidottu seppele, jonka Azaila otti varovasti käsiinsä, laski hiuksilleen ja kiinnitti sen paikoilleen pienin hiussoljin. Seppeleen hännän hän toi kaulansa sivusta eteen ja totesi sen olevan kuin kaulakoru.
Huoneen ovi avautui ja peilin kautta Azaila näki Legolasin astuvan sisälle, mutta koska Azaila oli nurkan takana, ei Legolas nähnyt häntä, vaan astui sisemmälle huoneeseen huhuillen Azailaa.
- Täällä, Azaila vastasi hiljaa ja kuvajaisensa toisti hänen pienen liikahduksensa.
Legolasin katse lennähti peiliin ja Azaila näki haltian silmien pyöristyvän.
-
Nan aear ar in elin,lle naa vanima, Legolas lausahti tullessaan Azailan luo.
-
Hannon le, Azaila vastasi. - Etpä sinä itsekään pahalta näytä, hän jatkoi ja antoi katseensa juosta Legolasin hopeisessa puvussa.
- Myönnettäköön, Legolas vastasi ja mittaili itsekin asuaan, - mutta mieluummin pukeudun kyllä tavallisiin vaatteisiini tämän sijaan, hän sanoi ja nosti katseensa takaisin Azailan kasvoihin, josta katseensa siirtyi seppeleen häntään ja seurasi sen kulkua alas samalla kun kasvoilleen nousi pieni, viekas hymy.
Legolasin tummentuneiden silmien etsiytyessä taas Azailan silmiin ja haltian ottaessa askeleita Azailaa kohti, Azaila perääntyi silmissään ilkamoiva katse, kunnes hänen selkänsä kohtasi seinän ja hän pysähtyi Legolasin jatkaessaan kulkuaan, kunnes heidän kehonsa hipoivat toisiaan.
Legolas nosti toisen kätensä, laski sormensa seppeleen hännälle ja juoksutti sormiaan samaa reittiä, mitä hänen katseensa oli aikaisemmin kulkenut. Tavoitettuaan hännän pään Legolasin sormet siirtyivät Azailan mekon kankaalle ja liukuivat hitaasti sen sileää pintaa pitkin Azailan vartaloa päätyen lopulta hänen selkäänsä ja painoivat hänet kiinni haltiaan aina huuliaan myöden.
- Meidän pitäisi varmasti jo mennä. Muut odottavat salissa, Legolas sanoi irtauduttuaan pitkästä, hellästä suudelmasta eikä Azaila voinut mitään jännitykselle, joka syöksyi häneen Legolasin sanojen myötä, ja hän nielaisi tyhjää.
- Mikä hätänä? Legolas kysyi huomattuaan Azailan reaktion.
- Elrond, Azaila vaikeroi. - En tiedä, mitä minä teen hänen kanssaan. Pitäisikö minun kertoa hänelle kuka olen vai odottaako hänen reaktiotaan, jos hän kuitenkin tietää minusta, ja jos hän ei taas tiedä, niin -
- Rauhoitu Azaila, Legolas lausahti ja veti Azailan syliinsä. - Kyllä kaikki selviää, Legolas lohdutti häntä.
Sitten hän tarttui Azailaa käsistä ja työnsi hänet kauemmaksi ja sanoi: - Annat vain asioiden kulkea omaan tahtiin, ne kyllä löytävät polkunsa, aivan kuten tähänkin asti, Legolas sanoi ja syleili Azailaa vielä kerran ennen kuin ohjasi Azailan pois huoneesta.
Salin puhe jatkui siitä huolimatta, että Azaila ja Legolas astuivat sisälle tilaan, joka oli täynnä haltioita, kaikki kauniisiin asuihin pukeutuneina.
Osa heistä on jopa sukuakin minulle, Azaila mietti, kun samassa tummahiuksinen neito kohotti katseensa heihin ja tämän kasvoille nousi iloinen hymy.
Mitään sanomatta neito kosketti vierellään puhuvan haltiamiehen kättä ja saatuaan tämän huomion, neito nyökäytti päätään Azailaa ja Legolasia päin.
Kalpeakasvoinen mies kääntyi heitä päin ja loi tummaakin tummemmat silmänsä heihin.
Ja äkisti Azailasta tuntui, että hän oli nähnyt miehen ennenkin, joskus aikoja sitten.
Kahden haltian keskeytettyään puheensa kolmannen kanssa, tämäkin kääntyi tulijoihin päin ja Azailan järkytykseksi hän tunsi miehen.
-
Ada! hän huudahti, irrotti otteensa Legolasista ja juoksi vaaleahiuksinen miehen syliin. Mies kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kuiskasi lempeästi: -
Sell vell.
- Kuinka onnellista onkaan nähdä sinut, tyttäreni, hyvissä voinneissa kaikkien viimeaikaisten tapahtumien jälkeen, Eluréd sanoi ja mittaili tytärtään tämän seisoessa hänen edessään.
- Kiitos isä, Azaila sanoi, - ja voit olla varma, että minä tunnen samoin.
- Tyttärestäsi on kasvanut kaunis neito, Eluréd hyvä, tummakatseinen mies sanoi tullessaan heidän viereensä, ja Azailan katseen siirtyessä mieheen, hän mietti jälleen, mistä mies oli hänelle tuttu.
- Olen pahoillani Elrond, Eluréd sanoi miehelle, - mutta pelkäänpä, ettei Azaila muista sinua.
- Niin, Elrond vastasi, - vaan kuinka hän voisikaan. Olihan hän silloin vasta pieni tyttö, kun asuin luonanne Harmaissa Satamissa. Joten saanen esittäytyä teille, arvon Azaila, Elrond jatkoi ja kumarsi Azailalle pienesti: - Olen Elrond, Rivendellin herra, ja sukupuumme mukaan serkkunne, vaikka sen te jo toki tiesittekin, ainakin isänne ja prinssi Legolasin mukaan.
- Kyllä tiesin, teidän arvonne, Azaila sanoi ja niiasi haltiamiehelle. - Ja jos en ole aivan väärässä, niin neito teidän takananne on tyttärenne Arwen, Azaila sanoi, ja Elrond pyysi kyseisen neidon luokseen.
- Olette oikeassa, Azaila-serkku, Elrond vastasi käyttäen luonnollisen kuuloisesti Azailasta serkkunimitystä. - Tässä on tyttäreni Arwen, mutta pelkäänpä, että enää kovin lyhyen ajan saan pitää hänet itselläni, Elrond esitteli tyttärensä äänensä painuksissa ja silmissään katse, joka ennakoi eron tuomaa tuskaa.
- Pelkäänpä pahoin, Eluréd sanoi liittyen keskusteluun, - että jokainen mies, joka on tullut isäksi tyttärelle ja saanut kuulla, nähdä ja kokea olevansa tärkein mies tälle, niin tulee kokemaan myös sen hetken, jolloin toinen mies- , Eluréd piti tauon sanoissaan, loi pikaisen katseen Legolasiin, joka toisaalla keskusteli muiden haltioiden kanssa, huokaisi syvään ja sanoi ajatuksensa loppuun: - vie hänen asemansa tyttärensä tärkeimpänä miehenä.
-
A ada, Azaila naurahti isälleen, jonka apean katseen hän huomasi teeskennellyksi, ja laski kätensä tämän käsivarrelle. - Voin luvata, että vaikka sydämeni kuuluukin nyt toiselle miehelle, niin sydämessäni on aina oma, erityinen paikkansa sinulle, Azaila sanoi ja jatkoi katseensa Elrondissa: - Ja uskoisin, että näin on myös Arwenin sydämen kanssa. Vai kuinka, sukulaistyttöni? Azaila lausahti katsoen Arweniin, ja tummahiuksinen neito nyökkäsi vastaukseksi Azailan sanoille.
- Sanasi, tyttäreni, Eluréd sanoi silmänsä kosteina, - osoittavat minulle sen, että kaiken tämän keskellä, olet säilyttänyt tapasi puhua suoraan sydämestäsi, aivan kuten äitisikin.
- En olisi onnistunut siinä ilman häntä, Azaila sanoi ja käänsi katseensa Legolasiin, joka aistittuaan Azailan katseen itsessään, kohotti katseensa häneen ja soi hänelle lempeän hymyn.
- Rakastat Synkmetsän prinssiä, Eluréd totesi.
- Kyllä, Azaila vastasi katseensa yhä Legolasissa. - Hän on kaikkeni. En voisi elää ilman häntä, Azaila lausahti ja tiesi Legolasin kuulleen hänen sanansa, sillä haltia painoi vaivihkaa kätensä rinaalleen ja kumarsi pienesti.
- Sitten tiedänkin syyn, miksi hän on pyytänyt minulta kahdenkeskistä tapaamista, Eluréd lausahti, ja Azaila käänsi yllättyneen katseensa isäänsä, joka jatkoi: - Enkä näe mitään syytä kieltää häneltä sitä, mitä uskon hänen minulta tulevan pyytämään; sinut itselleen.
- Voi isä! Azaila äännähti ja halasi isäänsä voimakkaasti silmänsä kyyneleistä kiiltäen.
- No, no tyttäreni, Eluréd toppuutteli, mutta oli itsekin liikuttunut tyttärensä onnesta. - Mutta sen vannon, Eluréd jatkoi äänellä, joka oli muuttunut äkisti vakavaksi ja viralliseksi, ja katsoi nyt Azailan ohitse, - että jos korviini kantautuu vihjauskin siitä, että olette kohdelleet tytärtäni huonosti, niin kaadan silloin vaikka kaikki Synkmetsän puut, jotta saan teidät käsiini ja suon teille vain yhden mahdollisuuden selittää tekonne. Ja jos en usko sitä, niin en tule kohtelemaan teitä sen hellemmin kuin kaatamiani puitakaan, Eluréd sanoi julki sanansa, silmänsä tummina hohtaen.
- Isä, Azaila lausahti järkyttyneenä isänsä sanoista, jotka olivat selvästikin osoitettu Legolasille, jonka läheisyyden Azaila aisti selkänsä takana.
- Voitte uskoa, arvon Eluréd, Azaila kuuli Legolasin vastaavan Elurédin vahvoihin sanoihin ja käännähti rajusti ympäri, - että jos saatan itseni kuvailemaanne asemaan, niin saatte kohdella minua juuri niin kuin oikeaksi katsotte. Sillä silloin tyttärenne rakkaus ei kuulu enää minulle, eikä elollani ole enää minulle merkitystä, Legolas sanoi vakaasti, katseensa Azailan isässä.
- Sanasi osoittavat sen, että ymmärrät tyttäreni arvon, Eluréd sanoi ja irroitti Azailan käden käsivarreltaan. - Joten suon tyttäreni teidän huomaanne ja toivon teille kahdelle ikuista onnea, Eluréd virkkoi äänensä taas lempeyttä täynnä. - Ja tässä salissa olijat todistakoot tekoni, hän jatkoi vielä, liittäen Azailan ja Legolasin kädet yhteen salin haltioiden osoittaessaan hillittyä suosiotaan.
Nan aear ar in elin,lle naa vanima = Kautta meren ja tähtien, sinä olet kaunis.
Hannon le = Kiitos
Ada = Isä
Sell vell = Tyttäreni
A ada = Voi isä