TSH: Estel, ambir, mel, k-11, Legolas/OC -valmis-

[Genova]

Fairytale, vakivastaaja  ja Jahma, kiitos ajatuksistasi.

A/N: Viimeiset hetket Edorasissa, eikä nyt hirveesti ehditä hempeillä, mutta jotain kuitenkin.


When you believe

...En ole koskaan kuvitellut, että jostain löytyisi mies, joka saisi minut tuntemaan näin. Askeleeni ovat kevyet, lauluni on saanut aivan uuden sävyn, näen kaikessa niin paljon kauniimpaa, niin paljon parempaa.

Tänä lyhyenä aikana, jonka olemme tunteneet, Legolas on saanut minut läpikäymään uskomattoman kirjon tunteita, etten ole edes tiennyt sellaisia olevan.
Iloitsen jokaisesta aamunkoitosta, sillä tiedän kohtaavani hänet heti aamiaisen jälkeen, ellen jopa siellä, ja suren hetkeä, jolloin aurinko laskee mailleen pakottaen meidät sisätiloihin, sillä silloin emme saa olla enää kaksin, vaan seurassamme on joukko ihmisiä. Tietysti olemme viettäneet aikaamme huoneissamme, mutta vain lyhyitä aikoja, Legolas kun pelkää ihmisten juoruilua meistä ja asioita, jotka eivät ole totta... paitsi minun unissani...

Kun kuulenkin Legolasin askeleet, aistin hänen tuoksunsa, tunnen katseensa itsessäni, niin minusta tuntuu, että herään, vaikka olisinkin jo hereillä.
Ja hänen kosketuksensa sitten... vasta nyt ymmärrän, miksi rakkaat isäni ja äitini niin mielellään kulkivat käsi kädessä tai kyljet toisaan hipoen. Se tunne, kun aistii toisen ihon lämmön omalla ihollaan, kun kädet hakeutuvat yhteen ja sormet risteytyvät, on jotain niin ihmeellistä.
Puhumattakaan hänen suudelmistaan. Huulensa ovat kuin silkkiä, pehmeät ja sileät ja voisin viipyä niiden otteessa vaikka kuinka pitkään...

Heikko rätinä, joka syntyy liekkien nuollessa kuivaa puuta, kantautui Azailan korviin ja sai hänet keskeyttämään päiväkirjansa kirjoittamisen. Kirja oli hänellä aina mukanaan ja se oli täynnä hänen ajatuksiaan ja asioita, joita hän oli kokenut ja oppinut. Ja nyt se oli täyttymässä hyvää vauhtia Legolaksesta.

Ennen päiväkirjaansa kirjoittamista Azaila oli kirjoittanut kirjeen isälleen, jossa oli kertonut lyhyesti Legolaksesta, Keski-Maata uhkaavasta sodasta ja vaatinut isäänsä sekä setäänsä jättämään Keski- Maan vielä kun heillä siihen olisi mahdollisuus.
Mutta kulkiessaan ikkunaan liekkien äänen johdattelemana ja nähdessään Gondorin viimeisen kokon roihahtavan tuleen Azaila tiesi, ettei kirje koskaan päätyisi Harmaisiin Satamiin.

- Minas Tirithin tulet! Merkkitulet ovat syttyneet! Aragornin ääni huusi ja hetkessä vielä äsken hiljainen kaupunki heräsi eloon.
Sotilaita rynnisti esiin ja kaupungin väkeä kerääntyi ulos katsomaan kokkoja, joka roihui korkealla vuoren huipulla pyytäen apua Gondoriin.

- Se on siis alkanut, Azaila lausahti vaiteliaana Legolasille, jonka oli aistinut tulleen hänen huoneeseensa.
- Kyllä, haltia vastasi lyhyesti ja tuli Azailan viereen katsomaan pihan hälinää. - Gandalf ja Pippin lähtivät kolme päivää sitten ja koska kokot syttyivät näin pian, hädän täytyy olla todellinen, Legolas sanoi.

Azaila katseli merkkitulia ja ihmetteli sitä tyyneyttä, joka hänessä vallitsi. He olivat sentään sodan alkumetreillä ja edessä olisi taistelu, johon Legolasin olisi mentävä, mutta jokin kumma voima ylläpiti Azailan uskoa siitä, että tuo taistelu ei tulisi olemaan turmaksi hänen haltialleen, hänen prinssilleen.

Azaila kääntyi katsomaan Legolasta ja antoi levollisen katseensa juosta alas hänen suoraa otsaansa ja pitkin hänen puhdaslinjaista nenäänsä. Azailan katse pysähtyi hetkeksi haltian huulille, jotka nyt olivat vailla tiukkuutta yhteen suljetut, ja jatkoi siitä edelleen haltian leualle ja kurkulle kohdaten harmaan tunikan v-mallisen kauluksen, joka ei juurikaan suonut näkymää Legolasin kaulakuoppaa pidemmälle.

- Mitä? Legolas kysyi veijarimaisesti matalan pehmeällä äänellä ja Azaila punastui jäätyään kiinni silmäilystään.
- Ei mitään, Azaila vastasi ja hakeutui haltian rintaa vasten piilottaen tältä punaisena hehkuvat kasvonsa.

- Kaikki hyvin? Legolas kysyi sivellen hitaasti Azailan hiuksia.
- Niin kauan, kun saan olla sylissäsi, niin on, Azaila vastasi.
- Saatkin olla, vaikka aikojen loppuun asti, Legolas sanoi ja puristi Azailan tiukemmin syliinsä, mutta jatkoi kuitenkin kysyen: - Mutta jos pyytäisin, niin lähtisitkö nyt kotiisi Harmaisiin Satamiin? Olisit siellä kauempana vihollisesta, haltia jatkoi, kun Azaila oli nostanut kysyvät kasvonsa häneen.

- Ja kauempana sinusta, kiitos ei, Azaila vastasi pehmeästi mutta ehdottomaan sävyyn. - Haluan olla siellä missä sinäkin, jakaa kanssasi kaikki ne hetket, jotka meille suodaan ennen taistelua ja kun tiemme eroavat, jäät kuvana silmiini, makuna huulilleni ja sykkeenä sydämeeni, Azaila lausui ja ilme, joka Legolasin kasvoille nousi Azailan sanoista, kertoi haltian liikuttuneen syvästi.
- Kaikki elämäni vuodet huipentuivat hetkeen, jolloin sain sinut itselleni, Legolas sai vaivoin sanottua ja veti Azailan syliinsä hautaen kasvonsa hänen hiuksiinsa.

Tovin he vain nojasivat toisiinsa, kunnes kiivas koputus sai heidät siirtämään huomionsa oveen ja koputtajan avatessa oven ominpäin he vetäytyivät erilleen.
- Azaila! Éowyn huudahti astuessaan huoneeseen. - Aragorn kaipailee prinssi Legolasta ja sanoi hänen olevan... täällä, neito sanoi äänensä hidastuen, kun näki, että Legolas todellakin oli Azailan huoneessa.

Éowyn loi pikaisen, täynnä kysymyksiä olevan katseen Azailaan mutta kääntyi Legolasia päin, kun Legolas kiitti häntä viestin tuomisesta.
- Minun täytyy mennä, Legolas sanoi hieman pahoillaan Azailalle, joka nyökkäsi vastaukseksi ja viestitti katseellaan, että he näkisivät vielä.

- Keskeytinkö minä äsken jotain? Éowyn kysyi varovasti Legolasin mentyä.

Azaila aikoi ensin kieltää asian, mutta päätti sitten myöntää sen.
- Niinkin voisi sanoa, hän vastasi ystävälleen, -  mutta älä siitä huolehdi. Minä ja Legolas ehdimme kyllä viettää aikaa leirilläkin.
Niin ainakin toivon, Azaila lisäsi ajatuksissaan.

- Lähdet siis saattamaan miehiä leirille? Éowyn kysyi yllättäen Azailan, sillä hän oli uskonut Éowyn alkavan kyselemään Legolasista ja hänestä, ei saattomatkasta.

- Totta kai olen, Azaila vastasi ja alkoi pakata tavaroitaan, joita leirielo vaati.
- Hyvä, Éowyn lausahti reippaasti, - sillä tarvitsen sinulta palvelusta.

Azaila vilkaisi ystäväänsä, joka jatkoi: - Uskoisin, että eno jättää leirin minun vastuulleni, mutta minä... minä aion lähteä mukaan taisteluun, joten ajattelin, että voisitko sinä vastata leiristä? Väki kuitenkin luottaa sinuun ja sinä osaat reitin Helmin Syvänteeseen, jos tarvetta on. Tosin, en tiedä, onko Helmistä mitään suojaa, kun kerran sotilaat ovat Minas Tirithissä, mutta on se ainakin hetken turva, Éowyn sanoi nopeaan tahtiin antamatta Azailalle suunvuoroa.

- Tietääkö Éomer aikeistasi? Azaila kysy Éowynin vaiettua.
- Ei tietenkään, mutta minä en aio jäädä leiriinkään odottelemaan, neito tokaisi. - Niin, että sopiiko se sinulle?
- Kyllä se sopii, Azaila vastasi jatkaen tavaroidensa keruuta, sillä oudolla tavalla hänkin kantoi vastuuta kaupunkilaisista. Ja olihan hän ainoa, jolla oli iän tuomaa viisautta, mutta ei lapsia huollettavana.

- Hienoa, Éowyn lausahti ja istuutui Azailan sängylle viekas ilme kasvoillaan ja kysyi: - Sinä ja Legolas siis?

[Jahma]

kiva luku, tämän alun päiväkirjateksti sopi hyvin kuvaan ja siirtyminen todellisuuteen onnistui hyvin.

- Mitä? Legolas kysyi veijarimaisesti matalan pehmeällä äänellä ja Azaila punastui jäätyään kiinni silmäilystään.

Sai hymyn huulille 

Jatkoa odotellessa
Jahma

_{joo se edellinen kommentti meni vähä yli..}

[Fairytale]

Taas laadukas luku Päiväkirjateksti sopi hyvin tuohon alkuun ja Legolas oli ihanan veijarimainen.

En keksi muuta

[Genova]

Kiitos jälleen Jahma ja Fairytale. Onhan tuo haltiakieli kaunista.

A/N: Leiri on koossa ja tunnelma tiivistyy...


Kuultuaan, että Edorasin naiset lähtisivät saattamaan miehiä leirille Legolas oli ottanut uutisen vastaan tyytyväisenä, sillä näin hänelle ja Azailalle tarjoutuisi aikaa yhdessä oloon. Paitsi, että heidän yhteisen ajan eteen oli kurvannut Azailan keittiövuoro, joka oli pistänyt neidon, kuten muutkin naiset, keittopatojen ääreen ja huolehtimaan sotilaiden mahojen täyttämisestä.
Ja sitä neito parhaillaan tekikin Legolasin kärsimättömien silmien seuraamina, haltian herkkien korvien poimiessa jokaisen neidolle suodun kohteliaisuuden ja pyynnön jäädä sulostuttamaan sotilaiden pöytiä. Nuo pyynnöt saivat Legolasin leuat kiristymään, mutta Azaila vain hymähti ehdotuksille ja jatkoi puuhiaan. Lopulta, illan jo hämärryttyä, neito riisui essunsa, etsi katseellaan Legolasin ja vinkkasi hänet seuraansa kevyellä päänliikkeellä.

Mutta samassa kuningas Theoden päätti istuutua pöytään, jossa Legolas ystävineen oli, ja aloitti pohdiskelu hyökkäystaktiikoista. Eikä Legolas, hyvin kasvatettu prinssi ja haltoiden edustaja kun oli, ei kehdannut lähteä pöydästä kesken kuninkaan puheen vaan lähetti Azailalle paljon puhuvan katseen, johon neito vastasi ymmärtäväisellä hymyllä ja suuntasi sitten kohti telttoja.

Vuori hohkasi synkkyyttä ja julmuutta, kosteutta ja kylmyyttä, ja sai Azailan kietomaan kätensä ympärilleen ja nostamaan olkansa korviin paksun matkaviittansa alla.
- Sen julmuuden voi aistia, mutta myös sen tuskan, Azaila sanoi ennenkuin luoksensa saapunut Legolas ehti edes tervehtimään häntä. - Millainen voima saikaan heidät kieltäytymään yhteistyöstä? Kirjat kuitenkin kertovat, että kuningas oli voimallinen hallitsija, Azaila jatkoi apaattinen ihmetys äänessään.
- Sauronin pahuutta ei voi ymmärtää saatikka kuvitella, Legolas vastasi samalla kun kietoi kätensä Azailan ympärille ja veti hänet kiinni rintaansa lausuen: - Sinulla on kylmä.

Azaila laski takaraivonsa haltian olkaa vasten ja veti syvälle keuhkoihinsa tämän metsänraikasta tuoksua. Azaila sulki silmänsä ja sanoi: - Minulla on aina kylmä, kun olen väsynyt. Matka oli rasittava, keittiövuoro raskas ja olen nukkunut totuttua vähemmän, hän nurisi puolivakavissaan Legolasille.
- Miksi? Legolas kysyi hiljaa ja Azaila tunsi haltian lämpimän henkäyksen korvallaan, mikä sai hänet  taivuttamaan päätänsä aavistuksen sivulle.
- Joku on valvottanut minua olemassaolollaan, Azaila vastasi ja laski kätensä haltian käsien päälle .
- Sinun olisi pitänyt sanoa valvottajallesi, että päästää sinut nukkumaan, Legolas sanoi ja Azaila huomasi haltian äänen olevan tavallista matalampi ja syvempi.
- Niin olisi, Azaila vastasi, - mutta mielummin valvoin hänen kanssaan, kuin nukuin yksinäni, vaikka silloinkin...
- Silloinkin mitä? Legolas kysyi äänensä kuuluessa nyt aivan Azailan korvan juuresta.
- Hän oli luonani, Azaila kuiskasi, ... unissani... niin voimallisena, etten tiennyt, oliko se unta vaiko- Azailan lause keskeytyi hänen kiivaaseen hengenvetoon, johon olivat syypäinä Legolasin viileät huulet Azailan kaulan iholla.

Neito taivutti päänsä yhä sivummalle paljastaen Legolasille lisää kaulansa herkkää ihoa ja Legolasin huulilla tuntui kaulavaltimon kiihtyvä syke hänen suukottaessaan neidon kaulan sivua. Hän veti Azailan vieläkin lähemmäs itseään suukkojensa muuttuessa suudelmiksi, jotka jättivät jälkensä Azailan ihoon ja jotka saivat neidon ääntelehtimään ja liikahtelemaan nautinnosta.

Käsi irtautui Azailan uumalta, etsiytyi ulos viitan uumenista, tarttui Azailaa leuasta ja käänsi hänen kasvonsa kohti haltiaa tämän huulien tavoittaessa Azailan huulet. Haltian huulet hyväilivät Azailan huulia yhtä vaativina kuin ne olivat hyväilleet hänen kaulaansakin ja Azaila vastasi suudelmaan samalla tunteen palolla.
Hän kääntyi ympäri Legolasin toisen käden otteessa, painautui kiinni haltiaan koko vartalollaan kätensä hakeutuessa tämän niskaan ja edelleen tämän hiuksiin, jotka soljuivat Azailan sormien lomitse kuin keväinen tulvavesi.

- Legolas? Joku kysyi karhealla äänellä, mutta Legolas oli täysin kuuro nimelleen verensä kohistessa hänen korvissaan sydämensä hakatessa taustalla.
- Legolas? Huuto kuului uudestaan, nyt jo paljon lähempää kantautuen sekä Legolasin että Azailan korviin ja sai heidät irtautumaan toisistaan.

Kohdatessaan Azailan silmät Legolas näki niissä saman hehkun ja halun, minka tiesi omassakin katseessaan olevan. Lisäksi neidon huulet ja kaulan iho rusottivat punaisina suudelmien jäljiltä ja hänen kiivas hengityksenä kulki kuumana huultensa läpi. Vain hiuksensa olivat yhä siisteillä leteillä, mitä Legolas ei uskonut omiensa olevan.

- Legolas?! Kuului huuto kolmannen kerran ja Legolasin oli pakko vastata siihen: - Täällä. Mitä haluat?

Kääpiö asteli heidän luokseen ja saatuaan heidät näköpiiriinsä, hän loi hitaan katseen ensin Legolasiin ja sitten Azailaan, joka nojasi nyt kallioon tukea hakien.

- Mitä asiaa sinulla on? Legolas sanoi ja oli varma, että kääpiö naureskeli itsekseen partansa ja takkutukkansa takaa.

- Elrond tuli hetki sitten leirille mukanaan huonoja uutisia Arwenista, kääpiö aloitti, - sekä Andúril, miekka, joka on taottu Narsilin jäänteistä. Tuon miekan turvin Aragornin on määrä saada Kuolleet taistelemaan hänen kanssaan ja hänen täytyy lähteä vielä tänään Kuolleiden Tielle. Hän aikoo lähtea yksin, kääpiö sanoi verkkaisesti ja loi pitkän katseen tihrusilmillään Legolasiin, - mutta minä ainakin menen hänen mukaansa.
Sanojensa jälkeen kääpiö piti jälleen tauon ja jatkoi: - Ymmärrän toki, jos sinä et... välitä lähteä mukaan, onhan edessä kuitenkin kulku vuorien uumeniin, mistä te haltiat ette niin -
- Pidättele Aragornia, Legolas sanoi keskeyttäen Gimlin. - Minä tulen aivan pian perässäsi.
- Selvä, Gimli vastasi ehkä hieman yllättyneenäkin haltian niin pikaisesta päätöksestä, ja katsahti kerran vielä Azailaa ennenkuin poistui paikalta mutisten jotain omalla kiellellään.

Azaila ei ollut yllättynyt Legolasin päätöksestä lähteä. Jos haltia olisi jättänyt lähtemättä, se olisi yllättänyt Azailan, mutta tämä ei, olihan Legolas kuitenkin Aragornin ystävä ja yksi kulkija Sormuksen Ritareiden hajonneesta rivistä.

- Olen pahoillani, Legolas sanoi ja astui Azailan eteen sekä silitti hänen kasvojaan kädellään.
- Älä ole, Azaila vastasi ja jatkoi samaan hengenvetoon: - Me tiesimme, että vain sinä jatkaisit vuorien toiselle puolelle. Toki uskoimme, että meillä olisi ollut koko yö aikaa, mutta Aragorn tarvitsee nyt apuasi ja sinun täytyy mennä.
- Azaila-, Legolas yritti keskeyttää Azailan, mutta hän ei suonut haltialle sitä mahdollisuutta vaan tarttui tämän käsiin ja jatkoi: - Mutta silti, lupaa minulle jotain; lupaa, ettet hyppää keskelle örkkilaumaa, sillä..., sillä en tahdo elää kera kuolleen sankarin muiston vaan kera elävän haltian, kera sinun, Azaila lausui silmät nyt kyyneleistä kiiltäen ja vaati yhä: - Lupaa minulle.

Legolas nosti Azailan kädet omiensa otteessa rinnalleen sydämensä päälle. Hänellä oli aikomus lausua juhlallinen vala Azailalle, mutta lopulta hänen onnistui vain kuiskata neidolle voimallisesti: - Lupaan.

[Jahma]

ihanaa!

Lisäksi neidon huulet ja kaulan iho rusottivat punaisina suudelmien jäljiltä ja hänen kiivas hengityksenä kulki kuumana huultensa läpi. Vain hiuksensa olivat yhä siisteillä leteillä, mitä Legolas ei uskonut omiensa olevan.

Hirvee Casanova tämä meidän Legolas!

Legolas sanoi ja oli varma, että kääpiö naureskeli itsekseen partansa ja takkutukkansa takaa.

Mä ainaki olisin 

Jatkoa?
Jahma

[Fairytale]

Oi, kun suloista
Legolas on kyllä aikamoinen naistenmies Ja Gimli oli hyvä lisä. Kuvailu oli onistunutta enkä huomannut tai tunnistanut mitään epämääräisyyksiä.

[flandur]

Kun kuulenkin Legolasin askeleet, aistin hänen tuoksunsa, tunnen katseensa itsessäni, niin minusta tuntuu, että herään, vaikka olisinkin jo hereillä.

--sillä en tahdo elää kera kuolleen sankarin muiston vaan kera elävän haltian, kera sinun--

Nämä kaksi pätkää poimein nyt ainakin ^^

Ensimmäinen lukemani TSH ficci, enkä olisi uskonut sellaista löytäväni finfanfunista. Luin kaikki perä jälkeen, sillä tarina tuntui imaisevan mukanaan minut. Pidän tästä parituksesta, Aizaila kuulostaa juuri Legolakselle sopivalta. Legolas taas on muutenkin lempihahmoni TSH:sta. Jatka samaan malliin, minä aion stalkata! (:

[Gil Galad]

Mielenkiintoinen ficci. Oma hahmosi oli onnistunut hyvin. Minusta ficci sopii mainiosti elokuvien aikajatkumoon paremmin kuin kirjojen, koska kirjojen aikajatkumossa olisi hankala perustella Azailia.

[Genova]

Hirvee Casanova tämä meidän Legolas!
Jatkoa?

Oi, kun suloista
Legolas on kyllä aikamoinen naistenmies

Joo, ajattelin vähän keventää herra vakailmeisen haltian olemusta, kun siihen kerran on tilaisuus.

flandur, kiitos kauniista sanoistasi. On hienoa lukea, että ficcini on lukemisen arvoinen ja tavoitan kirjoituksellani lukijan.

Ja kiitos Gil Galad sinullekin.

Jatkoa tulee, mutta vasta syyslomien jälkeen, viimeistään marraskuussa. Arkielämä on melko kiireistä ja kaipaan oman rauhan ja tunnelman, kun kirjoitan näitä pätkiä.
Täytyy myöntää, että olen itsekin melko ihastunut hahmojen kemiaan ja tuntuu ihan pahalta ajatus siitä, että tälläkin ficillä on loppunsa. Ei toki vielä!

[Genova]

A/N: Lopultakin tämä luku on valmis mutta kyllä oli vaikeeta taas hypätä haltiamaailmaan tämän maailman kiireistä.

Olen tällä kertaa ottanut oikeuden pitkittää miesten oleilua Minas Tirithissä taistelun jälkeen, jotta saan Azailan mukaan kaupunkiin. En muista, oliko elokuvassa mainintaa siitä, monenko päivän päästä armeija siirtyi Minas Tirithistä Mustalle Portille, mutta kirjassa mainitaan kolme päivää.

Kursivoitu teksti on takauma.

Ja lisäksi täman luvun alussa on linkki kappaleeseen, jota kuuntelin tätä kirjoittaessani. Noita linkkejä olen lisäillyt myös aikaisempiin lukuihin ja lisään myös tuleviin, nyt kun taas muistin tämän idean. Osa kappaleista loppuu kesken luvun, mutta uskon, että tunnelma säilyy.

Lukuiloa


Riverdance

Legolas istui hänelle osoitetun huoneen lattialla nuolikasojen ympäröimänä.
Heti auringon noustua hän oli mennyt ulos ja kerännyt talteen vihollisen nuolia omiensa tilalle ja nyt, kun aurinko alkoi tehdä laskuaan, hän oli lajittelemassa saalistaan.
Hän suki nuolien sulat suoriksi, tarkasti niiden terät ja keinutti niitä sormillaan, jotta löytäisi niiden tasapainon.
Lopulta nuolet olivat kahdessa kasassa; käyttökelpoisissa ja korjausta kaipaavissa. Käyttökelpoiset nuolet Legolas keräsi käsiinsä ja laittoi ne viiniinsä, kun taas korjattavat hän sitoi nippuun ja asetti nipun oven pieleen odottamaan uutta päivää, jonka tunnit hän kuluttaisi nuolia korjaten.

Pohtien, mitä muuta puuhaa hän keksisi huomiseksi, jotta ajatuksensa eivät olisi alati leiriin jääneessä Azailassa, Legolas vilkaisi ulos ikkunasta ja näki auringon säteiden värjäämän taivaan.
Taivas loisti lämpimissä sävyissä, keltaisesta punaiseen sekä edelleen purppuraan ja näky tempaisi Legolasin muistoista esiin illan, joilloin hän ja Azaila olivat ihailleet samankaltaista auringonlaskua taisteluiden välipäivinä Edorasissa.


- En ymmärrä, Azaila lausui seistessään Legolasin vierellä, katseensa luotuna laskevaan aurinkoon, - kuinka värien tanssi iltataivaalla saattaa sykähdyttää joka kerta, kun sen näkee. Luulisi, että auringonlaskun lumo katoasi, kun niitä on nähnyt tuhansia, mutta ei, Azaila sanoi päätään pudistaen.

Legolas ei vastannut neidon puheluun vaan mietti, kuinka oikeassa tämä olikaan. Sillä hän, Legolas, jos kuka, oli nähnyt tuhansia ja taas tuhansia laskuja, ja aina ne saivat hänet keskeyttämään askareensa, jos siihen vain oli tilaisuus.
- Ehkä se johtuu siitä, Legolas sanoi ääneen, - että yksikään auringonlasku ei ole samanlainen. Jo pelkästää se, että katsooko auringonlaskua maalta tai mereltä, vuorilta tai laaksosta, muuttaa sen muotoa ja värien sävyjä. Pilvet taivalla tuovat oman yksityiskohdan laskuun, lämpötila tekee siitä hehkuvan tai kylmän kauniin ja se, -, Legolas sanoi kiepauttaen vierellään seisovan Azailan syleilyynsä ja katsoen hellästi neitoa, - kenen kanssa laskua katsoo, vaikuttaa myös. Ja sinä teet tästä auringonlaskusta maailman kauneimman laskun, jonka tulen muistamaan iäti.


Lempeä tuulahdus palautti Legolasin mietteistään ja hän huomasi auringon viimeisen säteen hiipuvan pimeyden alle. Pitkästä aikaa hän oli kiitollinen yöstä, sillä sen myötä olisi Azailan saapuminen Minas Tirithiin taas yhtä päivää lähempänä.

/

Hevonen huokaisi syvään sen kavioiden kohdatessa kaupungin muurin edessä kivetyn maan ja Azaila liukui satulasta pois. Oppaansa Leon teki samoin ja käveli isolle, lukitulle portille ja kumautti nyrkillään siinä olevaa ovea.
- Niin? Kysyi ääni pienestä kurkistusluukusta.
- Olen sotilas Leon ja mukanani on neito Azaila, jota Markin marsalkka Éomer lähetti minut hakemaan Dunhargista, sotilas sanoi virallisesti. - Avaisitteko oven ja päästäisitte meidät sisään? Hän pyysi.
- Odottakaa hetkinen, kuului luukusta, joka suljettiin sanojen perään, mikä sai sotilas Leonin silmät pullistumaan ja hän jupisi jotain epäkunnioittavasta käytöksestä.

- Vartija joutuu varmasti herättämään Éomerin, Azaila lausui sovittelevaan sävyyn. - Eihän vartija voi millään tuntea teitä kaikkia sotilaita ja uskon, että he kohtelevat kaikkia tulijoita näin, Azaila puolusteli vartijan käytöstä, vaikka hän itsekin tunsi odottelun ikäväksi väsymyksen kolottaessa hänen vartaloaan ja mieltään. Mutta rasitus oli hänen itsensä aiheuttama, sillä hän oli pyytänyt sotilas Leonilta, että he taivaltaisivat läpi päivät jä yöt mahdollisimman pienellä levolla, joten hän työnsi rasituksen tuntemukset syrjään ja veti keuhkoihinsa yön viileää ilmaa toivoen sen virkistävän häntä.

Portin lopulta avauduttua Minas Tirithin asepukuun sonnustautunut mies lähti johdattamaan heitä kaupungin halki kapeaa reittiä pitkin pysähtyen aina välillä porteille, joissa heidän ei kuitenkaan enää tarvinnut odotella, kiitos sotilaan, jonka läsnä olo takasi heille sujuvan kulun.

Lopulta heidän edessään nousi linna, jonka torni ulottui korkeuksiin. Jalkauduttuaan ratsujensa selistä Azaila ja Leon saivan uuden oppaan, joka vei heidät sisälle linnaan, jossa he tapasivat Éomerin, joka ilmiselvästi oli herätetty kesken unien.

- Taittuipa matka teiltä nopeasti, Éomer totesi ja katsoi heitä pitkään. - Jä väsyneiltäkin näytätte, hän jatkoi ja loi Leoniin toruvan katseen.
- Neito Azaila tahtoi ratsastaa vuorokaudet ympäri, Leon vastasi ja hänen äänestään saattoi kuulla puolustautumisen sävyn. - Minä kyllä yritin toppuutella häntä, mutta... Leon jätti lauseen kesken ja pyöräytti silmiään, mikä puolestaan sai Eómerin naurahtamaan.

- Mukavaa, että teillä on hauskaa kustannuksellani, Azaila lausahti liian väsyneenä ärtymään miesten sanoista, - mutta minua ei todellakaan haluttanut nukkua ulkona tällaisena aikana. Ja sitä paitsi, -, Azaila aloitti, mutta Éomer keskeytti hänet sanoen: - Haltiasi on lähes tulkoon hyppinyt seinille sinua odottaessaan, joten eiköhän jätetä tämä puhelu tähän ja siirrytään kaikki yöpuulle.

Sitten Éomer päästi Leonin tämän omien sotilaittensa luo ja ohjasi Azailan Legolasin huoneen ovelle poistuen itsekin huoneeseensa.

Azaila seisoi hetken oven edessä, mutta avasi sen sitten ja pujahti varovasti sisään.
Huone oli yön hämärtämä ja hän joutui hetken odottamaan silmiensä tottumista hämärään, ja näki Legolasin istuvan ikkunalaudalla pelkät housut jalassaan. Haltian silmät oli suljetut ja hän nojasi ikkunan karmiin. Vaalea rintakehä kohoili rauhallisen hengityksen tahtiin ja hetken Azailasta tuntui, että Legolas oli unessa, vaikka haltiat eivät nukkuneet.

Melkeinpä hengittämättä Azaila antoi katseensa juosta haltian hiuksissa, tämän olkapäillä ja käsivarsilla, joiden pitkät lihakset piirtyivät vahvoina ihon alla.
Hän etsi merkkejä vammoista tai haavoittumisesta, mutta ei helpotuksekseen löytänyt yhtään ja kiitollisuuden kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä.
- Kiitos Valar, että pidit hänestä huolen, Azaila lausui ja vaikka äänensä oli vain kuiskaus, niin se tavoitti Legolasin korvat ja haltia avasi silmänsä. Katse, joka löysi Azailan, oli täynnä ihmetystä.

- Hei, Azaila kuiskasi ja silmänsä lukittuivat Legolasin katseeseen. - Ei ollut tarkoitus häiritä sinua, Azaila jatkoi yhä hiljaisella äänellään.
- Jos se todellakin olet sinä, niin olen iloinen, että häiritsit, Legolas vastasi tullessaan Azailan luo. Haltia ojensi kätensä ja kietoi sormensa Azailan sormien lomaan. - Kuinka sinä olet jo täällä?
- Minun oli sinua ikävä, Azaila kuiskasi kyynelten kohotessa hänen silmiinsä. - Ratsastin hevoseni lähes loppuun päästääkseni mahdollisimman nopeasti sinun luoksesi.
- Minäkin kaipasin sinua, Legolas vastasi vetäen Azailan syliinsä ja suuteli pois kyyneleet neidon poskilta.

[Fairytale]

Oi, oli niin suloinen Ja erityisesti yksi kohta:

Éomer keskeytti hänet sanoen: - Haltiasi on lähes tulkoon hyppinyt seinille sinua odottaessaan, joten eiköhän jätetä tämä puhelu tähän ja siirrytään kaikki yöpuulle.

Legolas on hermona, voi voi

Kuvailu on edelleen sopivaa ja luvun loppu oli kaunis. Eipä minulla muuta

[Jahma]

- Jos se todellakin olet sinä, niin olen iloinen, että herätit, sillä todellisuus on tällä hekellä untani kauniimpaa,

Yksi ainoa virhe löytyi!

Todella hieno luku taas! Ja erityishuomiota saa minulta myös tämä:

- Haltiasi on lähes tulkoon hyppinyt seinille sinua odottaessaan, joten eiköhän jätetä tämä puhelu tähän ja siirrytään kaikki yöpuulle.

komppaan Fairytalea tässä kohtaa, ei ihan Legloasmaista käytöstä 

Jatkoa odotellen
J

[Genova]

Ihanaa, että jaksoitte lukijat yhä roikkua mukana, vaikka taukoa oli kuukauden verran.

Fairytale. Sanasi ovat kuin taivaan tähtien tuike, joka saa hymyn huulilleni. Kiitos niistä taas.

Jahma. Kiitos sinullekin

A/N: Kun viime lukua sai odottaa niin pitkään, niin nyt pääsette lyhyemmällä ajalla.


Cirle of life

Oli iltapäivä, mutta ajankohdasta huolimatta Legolas lokoili yhä sängyssä ja ihailevin silmin katsoi vierellään syvää ja rauhallista unta nukkuvaa Azailaa.

Kauniiksi Legolas oli neidon jo alusta alkaen mieltänyt, mutta vasta nyt, kun neidon kiehtovat silmät olivat kiinni ja hänen lempeä äänensä vaiti, Legolas saattoi keskittyä tämän kasvonpiirteisiin.

Mustat hiukset kiilsivät auringon paisteessa ja sileällä otsalla kauniisti kaartuvat kulmat sekä suljettujen silmien ripset toistivat hiusten väriä. Nenä oli siro ja hieman pysty päästään ja sen alla olevien, kevyesti yhteensuljettujen huulten amorinkaari syvä ja suupielet kohottautuneet ylöspäin luoden neidon huulille ikuisen hymyn häiveen. Leuan keskellä oli pieni vako ja leukapielet nousivat pehmeänä kaarena ylös suippopäisiin korviin.

Legolasin katse jäi neidon korviin ja hänen huulilleen nousi pieni, vino hymy, kun hän muisti Azailan syvät, nautinnosta kertovat henkäisyt Legolasin suukotellessa neidon herkkiä korvia. Eivätkä korvat olleet edes Azailan herkin kohta, sen oli Legolas oppinut, kun intohimo, joka oli kipinöinyt leirissä, oli leimahtanut liekkeihin ja roihunut läpi kuluneen yön.

Auringon kulku toi säteet Azailan kasvoille ja häiriintyneenä niiden valosta neito siirtyi unissaan pois niiden ulottuvilta, lähemmäksi  Legolasia.
Hento ruusun tuoksu leijaili Legolasin nenään aivan kuten silloinkin, kun hän ja Azaila tapasivat ensimmäisen kerran, vain pari viikkoa sitten.

On uskomatonta, Legolas mietti, kuinka vähässä ajassa saattoi tapahtua niin paljon. Vielä toista viikkoa sitten olin mieleltäni vakaa ja rauhallinen haltia, joka uskoi sillä hetkellä kohtaavansa vaativia taisteluja pimeyden voimia vastaan, mutta sitten Azailan ja minun tieni ristesivät ja nyt Azaila on kaikki, mitä minulle merkitsee; kaikki, miksi elän.
Ja miten vähän siihen tarvittiinkaan; vain muutama lohdutuksen sana häneltä ja hänen lempeä olemuksensa, ja minä olin mennyttä haltiaa, Legolas naurahti ääneti itselleen, päätäänsä hiljaa pudistaen.

Katsoessaan yhä nukkuvaa Azailaa Legolas tunsi oudon aistimuksen sydämessään. Hän oli tuntenut sen jo kerran aikaisemminkin, Dunhargin leirissä, heidän suudellessaan, mutta nyt tunne oli voimakkaampi; aivan kuin hänen sydämensä olisi äkisti muuttunut liian pieneksi.
Hän hengitti syvään kuin yrittäen luoda sydämelle tilaa laajentua rinnassaan, kun samassa hänen korvissaan kaikui yksittäinen lause hänen isänsä, kuningas Thranduilin, käyttämästä siunauksesta, jonka tämä lausui toisilleen lupautuneille haltiapariskunnille:
”Suurimmankaan sydämen rajat eivät riitä, kun rakkaus täyttää sen.”

Sanojen voima tyhjensi Legolasin ajatukset, pysäytti hänen aloilleen ja hetkeen hän osannut muuta kuin tuijottaa Azailaa. Ja ymmärsi rakastavansa häntä.

Auringon valo tunkeutui läpi Azailan suljettujen luomien herättäen hänet lopullisesti. Hän aisti toisesta vartalosta hehkuvan lämmön ja raikkaan, metsäisen tuoksun. Hän avasi silmänsä ja kohtasi taivaansinisen, täynnä lempeyttä olevan katseen.
- Huomenta, Azaila toivotti Legolasille ja haltian kasvoille nousi onnellinen hymy.
- Huomenta, Legolas vastasi hänelle. - Tai pikemminkin iltapäivää, Legolas oikoi.
- Iltapäivää? Azaila kysyi silmänsä pyöreinä ja hän kohottautui käsivartensa varaan suunnaten katseensa ikkunaan, josta tulvi korkealla taivaalla loistavan auringon valo. - Onko päivä jo noin pitkällä? Hän ihmetteli ja käänsi katseensa takaisin Legolasiin kysyen: - Mikset herättänyt minua?

Hetkeen Legolas ei vastannut mitään Azailalle, katsoi vain häntä vakavin mutta iloisin silmin, joiden sävy oli äkisti tummunut.
- Legolas? Azaila kysyi hiljaa, sillä jokin haltian katseessa sai hänen niskahiuksensa pörhistymään.

Aivan kuin unesta heränneenä haltia räpäytti silmiään ja sanoi: - Olit unesi ansainnut. Sitä paitsi, hän jatkoi, veti Azailan takaisin makuulle ja painoi kiinni rintaansa, -  halusin pitää sinut vielä vain itselläni... Azaila, mela en' coiamin.

Legolasin viimeisten sanojen ymmärtäminen vei Azailalta kaksi sydämen lyöntiä. Hänen silmänsä laajenivat ja niiden epäuskoinen katse lukittui haltian silmiin. Ja ennenkuin Azaila ehti sanomaan mitään, niin Legolas lausui hänelle: - Amin mela lle, Azaila.

Kolme pientä sanaa, mutta yhteen liitettyinä merkitykseltään niin suuria.
Ne saivat väreet juoksemaan Azailan iholla, hänen sydämensä jättämään lyöntejä väliin, hengityksensä lakkaamaan.
Niin useasti hän oli kuullut noita sanoja jaettavan neitojen ja nuorukaisten kesken. Hänen äitinsä ja isänsä olivat lausuneet niitä toisilleen lähes päivittäin. Ja niin monesti hän oli miettinyt, miltä niiden kuuleminen tuntuisi. Olisiko se iloa ja riemua, tuhansia tähdenlentoja taivaalla, halua säilöä hetki pulloon, jotta voisi nauttia siitä yhä uudelleen ja uudelleen?
Ja kyllä, se tunne oli niitä, mutta se oli myös rauhaa ja turvaa, joiden alla oli hento epäilys siitä, että kaikki tapahtuisi liian nopeasti.
Mutta tuo miete jäi tunteista vahvimman alle. Se tunne oli tietoisuutta, että hän, Azaila, koki samoin kuin Legolas; hän tiesi sisimmässään, että Legolas olisi hänelle se yksi ja ainoa elämän rakkaus, aivan kuten hänkin olisi Legolasille.
Ja hän vastasi Legolasin sanoihin niillä sanoilla, joilla toisen rakkauden tunnustamiseen vain saattoi vastata: - Amin mela lle, Legolas.


mela en' coiamin = elämäni rakkaus

Amin mela lle. = Minä rakastan sinua.

[Fairytale]

Awww. Sanat eivät riitä kuvaamaan. Legolas oli niin ihana, hänen syvät mietteensä ja kaikki

Ja ennenkuin Azaila ehti sanomaan mitään, niin Legolas lausui hänelle: - Amin mela lle, Azaila.
...
Ja hän vastasi Legolasin sanoihin niillä sanoilla, joilla toisen rakkauden tunnustamiseen vain saattoi vastata: - Amin mela lle, Legolas.

Niin suloinen.

[Vloom]

Nyt olen lukenut tämän ficin pariin kertaan läpi varmistaakseni että oletko laittanut jatkoa. Ole kiltti ja laita jatkoa pian, tämä on ihan uskomaton ficci !!! Muutaman kirjoitusvirheen taisin havaita, mutta tekstin laatu korvaa sen  Odotan innolla jatkoa ! Milloin sitä tulee  Jos et jatka niin suutun !    

[Jahma]

Ihanaawwihanaawwwihanaaww!
Ihana tunteellinen ja herkk' luku
Amin mela lle Genova!

innolla jatkoa odotellen
J

[Genova]

Kiitos jälleen Fairytale.

Odotan innolla jatkoa ! Milloin sitä tulee  Jos et jatka niin suutun !    

Vai ruvetaan sitä jo uhkailemaan Mutta joo, tiedän itsekin, miltä tuntuu odottaa seurattuun ficciin jatkoa.

Amin mela lle Genova!

Jahma

A/N: Jo 10. luku ja melkein tuhat lukijaa Suuri kiitos kaikille lukijoille, teette minut hyvin onnelliseksi.


Azaila peitti haukotuksensa kädellään, kun hän kulki linnan salin avoimille oville ja kurkisti sisälle saliin, jossa sormusten ritarit kera Faramirin ja Éomerin pitivät neuvonpitoa, mutta ikäväkseen huomasi neuvottelun olevan yhä kesken.
Legolas, joka nojasi takkaan hieman erillään muista, huomasi kuitenkin Azailanja käänsi kasvonsa häneen.

- Meneekö sinulla vielä kauan? Azaila kysyi niin vaimeasti kuiskaten, että sanansa ulottuivat vain Legolasin korviin.
- Varmaankin, Legolas muodosti huulillaan äänettömät sanat. - Olen pahoillani.
- Älä suotta, Azaila kuiski takaisin. - Odotan sinua huoneessamme, hän jatkoi ja lisäsi vielä: - Olet rakas.
- Sinä myös, Legolas vastasi onnesta kertova ilme kasvoillaan.

Samassa Azaila huomasi salin muiden miesten vaienneen ja seuraavan heitä. Azailan katse kiersi nopeasti kaikki salin miehet läpi kohdaten onnekseen vain tyytyväisiä ilmeitä, mutta silti hänestä tuntui, että hänen pitäisi pyytää anteeksi tunkeiluaan.
- Tarkoitukseni ei ollut häiritä teitä, hän lausui. - Pahoitteluni.
- Se on turhaa, Gandalf vastasi hänelle. - Kauniin neidon läsnäolo ei ole koskaan häiritsevää.
- Kiitos velho Gandalf, Azaila vastasi lyhyesti niiaten. - Olkoon neuvonpitonne tuloksekas, hän sanoi vielä ja poistui sitten ovelta korvissaan miesten hyväntuuliset naljailut, jotka oli osoitettu Legolasille.

Päästyään hänen ja Legolasin huoneeseen Azaila siirsi päiväpeiton pois sängyltä ja avasi pehmeät peitteet. Hänen huulilleen kohosi vieno hymy, kun hänen mieleensä nousi muistikuvia viime yöstä, joka oli ollut täynnä uusia tuntemuksia.
Kuinka hellä ja lempeä rakastaja Legolas osasikaan olla, Azaila mietti ja tunsi pienen lepatuksen vatsassaan, mikä jätti alleen hänen väsymyksen tunteen.

Äkillinen tuulenpuuska pyyhki hänen mekkoaan ja käännyttyään ikkunaa päin, hän huomasi sen olevan yhä auki. Hän meni ikkunan luo sulkeakseen sen, mutta näkymä, joka ikkunasta paljastui, jätti hänet sijoilleen.

Kuun kelmeässä valossa kaupungin tallautunut, musta edusta kiilsi kylmästi muistuttaen takana olevasta, raa'asta, lähestulkoon epätoivoisesta taistelusta.
Haavoittuneet sotilaat, joita Azaila oli koko päivän hoitanut yhdessä muiden naisten kanssa, olivat kertoneet örkeistä, joiden maahanlöymiseen ei ollut riittänyt yksi eikä kaksi miekaniskua, hiisistä, jotka kävivät ihmisten kimppuun kuin pedot terävine hampaine ja jättimäisistä olpihanteista. Lisäksi moni sotilaista oli ollut sitä mieltä, että ilman Aragornin tuomaa Kuolleiden Armeijaa, taistelu olisi hävitty.

Ja jos niin olisi käynyt, niin minä olisin menettänyt Legolasin, Azaila mietti ja vasta nyt hän ymmärsi, kuinka hölmöä oli ollut uskoa siihen, ettei mikään erottaisi heitä.

Ilmavirta, joka johtui huoneen oven avautumisesta, liikautti ikkunan keveitä verhoja. Pehmeät askeleet kulkivat Azailan taakse, kädet kietoutuivat hänen harteittensa ympäri ja jänteikäs vartalo painautui kiinni häneen.

- Anteeksi, että jouduit odottamaan, sanoi Legolas Azailan korvaan. - Mutta en voinut lähteä kesken neuvonpidon.
- Et tietenkään, Azaila vastasi ja nosti kätensä Legolasin käsivarsille. - Löysittekö ratkaisun? Hän kysyi katsellen yhä ikkunasta ulos.
- Jos odottaminen on ratkaisu, niin sitten kyllä, mutta emme oikein voi muutakaan, Legolas vastasi väsyneen oloisena ja jatkoi: - Gandalfilla on yhä yhteys Frodoon, mikä tosin heikkeneen alati. Se taas tarkoittaa sitä, että Frodo ja Sam lähestyvät Mordorin aluetta.
- Entä sitten, kun he pääsevät Mordoriin? Azaila kysyi eikä pitänyt siitä vakavuudesta, joka Legolasin äänestä välittyi.
- Sitten he ovat yksin, kuului apea vastaus. -  Emme voi juurikaan auttaa heitä, emme tiedä, miten he pärjäävät. Saatamme vain toivoa, että he onnistuvat tuhoamaan sormuksen.
- Uskotko heidän kykenevän siihen? Azaila kysyi ja kääntyi ympäri Legolasin otteessa. - He kun ovat niin pieniä, aivan kuin lapsia, Azaila selitti kysymystään.

Legolas oli hetken vaiti ja leikki sormillaan Azailan kampauksesta paenneilla hiussuortuvilla.
- Uskon, hän lopulta vastasi syvä luottamus ääneessään. - Hobitit ehkä näyttävät pieniltä, mutta heidän tekonsa ovat todistaneet, että he ovat yhtä kyvykkäitä kuin kuka tahansa meistä. Heillä on suuri, puhdas sydän ja he kuuntelevat sitä sekä toimivat sen mukaisesti. Aivan kuten sinäkin, Legolas sanoi ja kumartui suutelemaan Azailaa.

Tämä on väärin, Azaila mietti, kun lepatus hänen vatsassaan kasvoi ja huuhtoutui läpi hänen vartalonsa. Emme saisi nauttia näin, kun toiset..., hänen ajatuksensa katkesi, kun hän tunsi korsettinsa nyöritys hellittävän. Legolasin huulet irtautuivat hänen huuliltaan ja Azaila hengitti syvään, mitä hän ei ollut keynnyt korsetti yllään tekemään.

- En kykene ymmärtämään tämän asusteen tarvetta, Legolas sanoi korsetin pudotessa lattialle Azailan uumalta. - Miten sen kanssa pystyy edes hengittämään? Haltia jatkoi ihmettelyään ja huulensa etsiytyivät jälleen Azailan iholle.
- Yhtä heikosti kuin nytkin, Azaila kuiskasi tukahtuneesti ja hänen kasvonsa, joilla paloi puhdas nautinto, kohottautuivat ylöspäin Legolasin suukkojonon kulkiessa pitkin Azailan solisluita, kohoten hänen kurkkuaan pitkin leualle päättyen hänen huulilleen suudelmana, joka tiesi rakkauden täytteistä yötä heille molemmille.

/

- … polut ovat niin pehmeitä, että askeleiden äänet jäävät kuulumattomiin. Nuoret puut ovat solakoita ja taipuisia ja niiden lehdistö helisee tuulessa, kun taas vanhojen puiden rungot ovat ryhmyisiä ja laajalle ulottuvat oksat luovat suojaavan katveen, josta kuitenkin auringon säteet pääsevät kurkkimaan maahan luoden elämää myös maanpinnalle sadoin kukkasin, heinin, pensain ja sammalein, Legolas päätti pitkän kuvailunsa, jolla hän oli yrittänyt luoda Azailalle mielikuvan Synkmetsästä, kun he istuivat sylikkäin ja raukeina sängyllä, Azailan nojatessa selkäpäin Legolasin rintaa vasten.
- Kotisi kuulostaa kauniilta paikalta, Azaila sanoi ja avasi silmänsä, sillä hän oli kuunellut Legolasin kuvailua silmät kiinni.
- Ei vain minun kotini, Legolas vastasi, etsi Azailan käden omaansa ja ujutti sormensa Azailan sormien lomaan, - vaan meidän kotimme. Niin pian kuin sormus on tuhottu ja Keski-Maa on taas vapaa, niin minä vien sinut Synkmetsään ja esittelen sinut vanhemmilleni, rakkaimpanani, sydämeni kotina.

Azaila nielaisi Legolasin sanoille, jotka lupasivat heille yhteistä elämää, mutta pieni epäilys, joka kaivoi hänen mieltään, ei hellittänyt.
- Mitä, Azaila sanoi vaitonaisena, - jos minä en riitä heille? Olenhan kuitenkin vain puoliksi haltia enkä lainkaan kuninkaallinen, Azaila jatkoi tuoden esiin häntä painavan asian.
 
Legolas irroitti kätensä otteen ja vaihtoi asentoaan niin, että näki Azailan kasvot.
- Rakkaani, hän sanoi, - juurillasi ei ole väliä. Vanhempani ovat sanoneet minulle aina, että on vain ja ainoastaan minun oma asiani, kenen kanssa jaan eloni kulun. Ja minä tah- .

Napakka koputus oveen keskeytti Legolasin ja oven läpi kuuluivat sanat veivät hänen huomionsa Azailasta; - Prinssi Legolas, teidät on kutsuttu alasaliin, mahdollisimman nopeasti, kertoi viestintuoja asiansa.

Legolasin katse siirtyi ovesta takaisin Azailaan, joka tunsi vatsassaan kouraisun. Katseensa yhä Azailassa Legolas vastasi viestintuojalle tulevansa aivan kohta ja tämän askeleet lähtivät etääntymään ovelta.
- Älä ole tuon näköinen, Legolas sanoi ja kietoi kätensä Azailan ympärille. - Tuskin tässä mistään vakavasta on kyse, hän jatkoi puristaen Azailan kiinni rintaansa.

Mutta he kumpikin tiesivät, että kun edessä olisi jo toinen neuvonpito kuluneen yön aikana, asia ei voinut olla muuta kuin vakava.

Ja kun Legolas oli poistunut huoneesta, ei peitto, jonka Azaila oli kietonut paljaan vartalonsa ympärille, riittänyt lämmittämään hänen vartaloaan siltä kylmyydeltä, joka kasvoi hänen sisällään. Kylmyydeltä, joka vei kaiken toivon mukanaan.

[Jahma]

Ihanaa tuli nopeasti jatkoa!

- En kykene ymmärtämään tämän asusteen tarvetta, Legolas sanoi korsetin pudotessa lattialle Azailan uumalta.

En mäkää, korsetit on kamalia!

hän sanoi vielä ja poistui sitten ovelta korvissaan miesten hyväntuuliset naljailut, jotka oli osoitettu Legolasille.

Osaan niin kuvitella tuon tilanteen 

haltiossaan jatkoa odottaen
J

[Fairytale]

Aika vakava luku. Mutta silti niin suloinen
Muut naljailee Legolakselle

Enpäs nyt osaa tähän oikein mitään järkevää sanoa, mutta oli ihana luku ^^

[flandur]

Kaksi lukua tullut lisää edellisen lukemiskerran jälkeen, jeij <3

hän sanoi vielä ja poistui sitten ovelta korvissaan miesten hyväntuuliset naljailut, jotka oli osoitettu Legolasille.

Tämä kohta oli minunkin mielestäni jotenkin helpsoti kuviteltavissa ja hauska. Olisin ehkä halunnut tietää millaista naljailua Legolas sai kokea.

Korsetin riisumiskohta oli minusta ehkä hieman ristiriitainen:

Azaila hengitti syvään, mitä hän ei ollut keynnyt korsetti yllään tekemään.
- En kykene ymmärtämään tämän asusteen tarvetta, Legolas sanoi korsetin pudotessa lattialle Azailan uumalta. - Miten sen kanssa pystyy edes hengittämään? Haltia jatkoi ihmettelyään ja huulensa etsiytyivät jälleen Azailan iholle.
- Yhtä heikosti kuin nytkin, Azaila kuiskasi tukahtuneesti

Aluksi Azailalle on helpotus, kun korsetti otetaan pois hän pystyy hengittämään syvään. Sitten hetken kuluttua hengittämisen kanssa on ongelmia. Minusta se oli hieman ristiriitaista, vaikka molemmat kannat ovat sinänsä perusteltuja, syvään hengittäminen kuin tukahtuneisuuskin.
Tuntuupa muuten turhauttavalta kirjoittaa jostakin tälläisestä hengittämisestä..

Pidän tästä yhä hyvin paljon ja aion jatkaa lukemista. Toivottavasti sinulla riittää aikaa ja halua kirjoittaa tätä.