Luku 17.
Pakkasin matka-arkkuani. Jäljellä olisi enää yksi päivällinen Tylypahkassa, ennen kuin juna lähtisi puksuttamaan takaisin kohti Lontoota. Kaavut, viitat, arkiasut ja juhlamekko, padat, taikajuoma-ainesten jämät, kirjat ja muut tavarat, jotka sattuivat kuulumaan minulle. Nostin viimeiset sulkakynät laukkuun, suljin kannen ja napsautin lukot kiinni. Aruban häkki nökötti tyhjillään sänkyni päädyssä, pian olisi aika hakea se pois pöllölästä. Sujautin taikasauvani farkkujen taskuun ja poistuin makuusalista, suuntana Suuri Sali. Rohkelikon oleskeluhuoneessa liityin seurueeseen, johon kuului noin puolet rohkelikkotuvasta, ja yhdessä kävelimme yhtenä nauravana massana Suureen Saliin. Istuimme tupapöytään odottamaan ruokaa ja Dumbledoren läksiäispuhetta. Viimein kaikki oppilaat olivat salissa, ja Dumbledore käveli puhepömpeliin, joka tuotiin opettajainpöydän eteen aina, kun rehtorilla oli tärkeää ilmoitusasiaa, tai muuta.
“Taas yksi vuosi on kulunut Tylypahkassa. Taas joukostamme valmistui suuri määrä upeita loitsijoita, ja taas on aika lähteä kotiin kesälomalle. Tämä vuosi on tosiaan ollut erikoinen kolmivelhoturnauksen takia, ja siksi pyydänkin teitä kaikkia ruokailun jälkeen kokoontumaan pihalle hyvästelemään ulkomaiset vieraamme.” Dumbledoren puheen keskeytti tämän jalalle hyppäävä Trevor.
“Öh.. Josko herra Longbottom noutaisi konnansa, jotta voimme jatkaa.” Kirkkaanpunainen Neville nousi pöydästä luihuisten nauraessa ja koppasi räpistelevän sammakon kouraansa.
“Kiitän. Kuten joka vuosi, on tänäkin vuonna kilpailu tupapisteistä ollut kovaa. Jaan siis nyt tupapokaalin. Neljännellä sijalla on 385 pisteellä Korpinkynsi.” Kohteliaasti Dumbledore odotti vaimeiden aplodejen vaimenemista, ja jatkoi sitten puhumista.
“Kolmannella sijalla on 392 pisteellä Luihuinen.” Luihuisten pöytä näytti järkyttyneeltä, ja aplodien vaiettua puhe jatkui.
“Toisella sijalla on 403 pisteellä Rohkelikko, joka tarkoittaa sitä, että ensimmäiselle sijalle 420 pisteellään päätyi Puuskupuh! Osoitankin nyt lämpimät onnitteluni, ja toivotan hyvää ruokahalua.”
Viimeiset sanat katosivat huimiin aplodeihin. Kahteenkymmeneen vuoteen ei puuskupuh ollut voittanut tupamestaruutta, sen enempää kuin huispausmestaruuttakaan. Kolmivelhoturnajaisten takia tänä vuonna ei oltu pelattu huispausta, joten huispausmestaruuspokaalia ei myöskään jaettu.
Kukaan ei ollut huomannut ruokien ilmestymistä tarjoiluastioille, ja kun väki viimein tajusi ruuan saapuneen, sali hiljeni syömään. Puuskupuhin pöydässä oltiin erityisen hilpeällä tuulella, kun luihuisen ja korpinkynnen pöydässä taas vaikutettiin kerrassaan masentuneilta. Minua ei haitannut hävitä puuskupuhille, ja hymyilinkin kaikkien puuskupuhien riemulle.
Syötyäni suuren annoksen herkullista kanapaistosta ja siirappitorttua, kävelin muiden oppilaiden muassa pihalle, jolla Durmstrangin ja Beauxbatonsin oppilaat juuri hyvästelivät uusia ystäviään muista kouluista.
“George?” Fleur Delacour tuli vieressäni seisovan Georgen luokse.
“Oli ilo kilpailla kanssasi. Toivon todella että vielä näemme!” Fleur sanoi iloisesti ja vaihtoi poskisuudelman Georgen kanssa. Pian Durmstrangin laiva ja Beauxbatonsin valtavat vaunut kuitenkin olivat poissa, ja oppilaat palasivat sisälle linnaan. Oli aika lähteä Tylyahon juna-asemalle. Kannoimme matka-arkkumme eteishalliin ja lähdimme etsimään vapaata vaunua, joka veisi meidät junalle. Vaihdoin vielä viimeiset sanat tupatovereideni kanssa, hyvästelin kaikki jotka ehdin, ja istuin vaunuun Fredin, Georgen, Ginnyn, Danielin ja Benjaminin kanssa. Ginny istui tiiviisti Danielin kainalossa.
“Taas yhdessä?” Kysyin kaksikolta, joka nyökkäsi hymyillen. Tunsin Georgen käden kiertyvän ympärilleni, ja näin Fredin puistelevan päätään.
“En kyllä vieläkään ymmärrä teitä.” Hän mutisi ja kaikki nauroivat, paitsi Fred itse. Viimein hänenkin suupielensä kaartuivat kuitenkin ylöspäin, ei hän halunnut murehtia hetkeä kauempaa. Kuului Weasleyn luonteeseen.
Asemalla laukkumme pakattiin junaan ja lähdimme etsimään vaunuosastoa. Löysimme junan toisesta vaunusta tilavan osaston, johon itseni lisäksi istuivat George, Fred, Lee, Benjamin, Ginny, Daniel, Neville, Harry, Ron ja Hermione. Vaikka osasto olikin tilava, se oli aivan liian ahdas yhdelletoista hengelle. Kukaan meistä ei kuitenkaan poistunut, ja loppujen lopuksi sopu sijaa antaa. Mahduimme jotenkuten, ja se riitti. Juttelimme koko matkan ajan, eikä minulla ollut koskaan ollut yhtä hauskaa koulujunassa. Istuin suuren osan matkasta Georgen sylissä, ja välillä varastin tältä suudelman juttelun lomassa. Ginny istui Danielin sylissä, ja nämäkin tuntuivat intensiivisesti keskittyvän toisiinsa. Huomasin Hermionen vilkuilevan välillä kaipaavasti Ronin syliin, ja mietin, pitäisikö minun vihjata Ginnylle uutta potkittavaa. Viimein kun illansuussa saavuimme laiturille 9 3/4, oli laituri jo täynnä lapsiaan kotiin odottavia vanhempia. Tavoitettuani äitini ja tämän siskon, Danielin äidin, vein heidät Weasleyn vanhempien luokse, jotta voisimme sopia menostamme Kotikoloon. Sovimme Weasleyn isän hakevan minut ja Danielin ministeriön sisäänkäynnin luota 1. elokuuta, ja olisimme Kotikolossa koko viimeisen lomakuukauden. Suutelin Georgea hyvästiksi, ja sovimme kirjeenvaihdosta kesällä, vaikka suuresti epäilinkin pojan muistavan. Viimein istuin tummanvioletissa bussissa arkkuineni, Danielin ja Benjaminin välissä. Takapenkillä kuten aina. Olimme kuitenkin luopuneet hyppimisleikistä jo vuosi sitten. Anton ei istunut seurassamme. Hän oli etääntynyt veljestäänkin hyvin paljon luihuisuutensa myötä.
“Muistatteko sen leikin, jonka keksimme silloin ennen kuin aloitimme koulun?” Kysyin, ja Daniel hypähti paikallaan. Nauraen aloimme hyppiä, ja nauroimme lisää, kun ajattelimme, miten tyhmiltä näytimme. Neville istui taas mummonsa kanssa hiukan meistä eteenpäin, ja vilkaistessaan taakseen hänkin alkoi nauraa. Emme olleet unohtaneet, kuinka tutustuimme.
Viimein bussi lähti poksahtaen liikkeelle. Maisemat vilahtelivat ikkunoiden takana. Ensin kaupunkia, sitten peltoa, sitten merta, sitten meidän kotikatumme. Tuntui oudolta olla kotona, kuten aina kouluvuoden jälkeen. Daniel lähti äitinsä kanssa vasemmalle, He asuivat aivan kadun päässä, Kuuspihlajankujan talossa numero 2. Me muut kävelimme vähän matkaa oikealle, kunnes olimme meidän talomme kohdalla. Talon numero 13. Anton ja Benjamin jatkoivat äitinsä kanssa vielä kahden talon välin eteenpäin, ja kääntyivät risteyksestä vasemmalle. He asuivat risteystä lähimmässä talossa, Viispihlajankujan talossa numero 26. Asuinalueemme ideoijilla tosiaan oli mielikuvitusta. Pihlajankujia oli kuusi, pensasmustikankatuja kahdeksan. Ruusunmarjapuistotie oli myös nimi, jonka olin nähnyt ainakin neljän katunumeron muassa. Kuka tahtoo asua Neliruusunmarjapuistotiellä, kysynpä vaan.
Chyilly, Frederica ja Desbina, Kiitos kommenteista
