Nimi: Shoppailua sankareiden tyyliin
Fandom: Percy Jackson
Ikäraja: S
Paritukset/hahmot: Percy/Annabeth, Apollon/Hermes + Rachel
Tyylilaji: Kevyttä huumoria
Yhteenveto: Te sanotte, että leirillä kouluttautuminen sankariksi on rankkaa? Kokeilkaa shoppailemista kahden tytön kanssa. Sen rinnalla maailman pelastaminen on lastenleikkiä (olen muuten tehnyt sen, joten voin puhua täysin kokemuksesta), ihan oikeasti.Vastuuvapaus: Percy, Annabeth ja Rachel kuuluvat Riordanille. Jumalia ei omista kukaan, en edes minä (däämn)
Oma sana: No ideankipinän antoi
Carrot kertoessaan unesta, jossa hän oli nähnyt Apollonin ja Hermeksen shoppailevan. Aloin ajattelemaan asiaa ja mietin että pelkkä shoppailu kahden kesken olisi vähän tylsää ja sitten keksin tämän! Olen itse tähän tyytyväinen, kun pituuttakin tuli ihan kivasti. Toivottavasti tekin tykkäätte!
Shoppailua sankareiden tyyliin
Percy PoVHengailu on okei. Maleksiminen on okei. Kauppojen katselu on okei. Jäätelöllä tai syömässä käynti on okei. Mutta varsinainen shoppailu, jossa katsellaan vakavissaan vaatteita, hypistellään niitä, vertaillaan hintoja,
sovitetaan ja lopulta maksetaan, jos ollaan tyytyväisiä, ei ole okei! Se kamalaa. Se on joka pojan pahin painajainen, sano minun sanoneen. Varsinkin, jos shoppailun tavoitteena on ostaa sinulle uusia vaatteita! Mikä minun vanhoissa vaatteissani muka on vialla? Nehän on ihan hyvät! Okei, ne voisivat olla coolimmat, mutta silti. Ei minua olisi tarvinnut raahata tälle painajaismaiselle kierrokselle, joista ainoastaan tytöt selviytyvät ja vieläpä nauttivat siitä! En käsitä, miten he voivat puhkua innosta, kun joku vain mainitseekin sanan shoppailu. Siinä vain kävellään jalat kipeiksi, kun pitää käydä miljoonassa kaupassa ja seistä kilometrien pituisissa sovitusjonoissa. Kiitos jumalille, että Annabeth ja Rachel eivät ole pahimmista päästä. Kuolisin, jos minun pitäisi lähteä shoppailemaan esimerkiksi Afroditen tyttärien kanssa. Silti he ovat tyttöjä. Ja tytöt pitävät shoppailusta. Ja se taas tarkoittaa kipeitä jalkoja ja suunnatonta tuskaantumista minulle. Te sanotte, että leirillä kouluttautuminen sankariksi on rankkaa? Kokeilkaa shoppailemista kahden tytön kanssa. Sen rinnalla maailman pelastaminen on lastenleikkiä (olen muuten tehnyt sen, joten voin puhua täysin kokemuksesta), ihan oikeasti.
Tämä kauppa, jossa olimme taisi olla järjestyksessä kahdeksas, jos olin laskenut oikein. En muistanut enää liikkeen nimeäkään, koska olin nähnyt niin monta liikettä ja kaikkien nimet olivat puuroutuneet yhdeksi sekavaksi mössöksi päässäni. Kauppa kuitenkin oli iso ja se oli panostanut miesten puolelle (senhän takia me siellä olimmekin) ja kaupan koosta johtuen näytti siltä kuin siellä ei olisi ollut paljonkaan asiakkaita. Se rentoutti minua hiukan. Annabethin ja Rachelin hössötys taas ei.
"Mitä meiltä vielä puuttuu?" Annabeth mietti ääneen t-paitojen keskellä. Rachel selasi henkareita ja minä yritin näyttää normaalilta enkä niin ärtyneeltä tai uupuneelta kuin tunsin olevani.
"Meidän pitää löytää vielä toiset farkut", Rachel vastasi. "Oi katso!"
Rachel veti esiin tummansinisen t-paidan, jossa oli himmeänvalkoinen kuva siivekkäistä kengistä.
"Stollin veljeksillä oli tällaiset paidat. Toisella oli vihreä ja toisella sininen", Rachel sanoi. Annabeth kurtisti kulmiaan nähdessään t-paidan. Tänään Annabeth oli laittanut pitkät, kiharat hiuksensa kiinni. Hänellä oli kaulassaan tuttu savihelmikaulanauha, joka oli kaikilla leiriläisillä. Hänellä oli enemmän savihelmiä kuin minulla ja Rachelilla, koska oli hän oli ollut leirillä pisimpään. Kaulanauhan lisäksi hänellä oli viininpunainen toppi, farkkushortsit sekä valkoiset urheilusandaalit, jotka olivat jo hieman tummuneet katujen pölystä. Harmaat silmät olivat nyt kirkkaat ja eloisat. Hän näytti tosi nätiltä.
"Ihanko totta? Tämä ei näytä sellaiselta kaupalta, missä he kävisivät ostoksilla", Annabeth sanoi vähän kummeksuen. Minä olin kuunnellut keskustelua puolikorvalla tarkastellessani muita asiakkaita. Ihan meidän vieressämme oli nuori ja solakka mustahiuksinen mies. Farkkuosastolla näytti olevan 15-vuotias poika ostoksilla äitinsä kanssa. Hän näytti aivan yhtä tuskastuneelta kuin minä, mikä helpotti vähän oloani. Kauempana oli vielä pari miestä, toinen tyttöystävänsä kanssa. Mies näytti hyväntuuliselta ja rentoutuneelta, mikä oli kummallista. Mutta ehkä tämä olikin heidän ensimmäinen kauppansa. Mies ei tainnut vielä tietää, mikä hänellä oli edessä.
Kuullessani Annabethin sanat havahduin taas keskusteluun.
"No kuka on puhunut mitään ostamisesta?" naurahdin. "Todennäköisesti he näpistivät ne."
Annabeth ja Rachel hymyilivät ja myöntelivät. Me kaikki tiesimme, että Stollin veljekset varastivat mieluummin kuin ostivat. Se oli heistä hauskempaa. Hieman meidän takanamme oleva mies kuului hymähtävän aivan kuin hän olisi ymmärtänyt mistä me puhuimme. Vilkaisin häntä nopeasti, mutta mies näytti syventyneen jälleen t-paitojen ihmeelliseen maailmaan. Tuskin hän oli edes kuullut meitä.
"No ainakin heillä on hyvä maku", Annabeth sanoi. "Mutta mitä me täällä enää kykimme?"
Katsoin häntä toiveikkaasti. Joko voisimme lähteä? Olihan ostosreissu jo ohi?
"Me ollaan ostettu Percylle jo t-paitoja. Mars farkkuosastolle!" Annabeth komensi. Voihkaisin kuuluvasti. Annabeth ei ollut kuulevinaan vaan kiskoi minua mukaansa.
"Minä tulen kohta perässä", Rachel sanoi katsellessaan yhä t-paitoja. Hän näytti siltä kuin aikoisi napata yhden mukaansa.
"Raaachel, pelasta minut!" minä anelin. Hän katsoi minuun hymyillen.
"Minä tulen katsomaan, kun päälläsi on ekat farkut", Rachel lupasi minulle iskien silmää. Irvistin vastaukseksi ja annoin Annabethin taluttaa minut farkkuosastolle.
~...~
Rachel PoVKatsoin, kun Annabeth raahasi Percyn sovittamaan farkkuja. Percy ei näyttänyt kovin innostuneelta. No ostettavana oli enää yhdet farkut ja siinä se. Eiköhän Percy sen kestäisi. Ellei sekoaisi Annabethin kanssa. Kuvittelin jo heidät nahistelemassa sovitushuoneessa. Ehkä se tapahtuisikin. Joskus sekoitin oikeat ennustukset omiin kuvitelmiini. Jos on hyvä mielikuvitus, sellainen onnistuu hyvinkin helposti.
Hypistelin poikien t-paitoja. Muutamat niistä oli tosi hienoja. En käsittänyt miksei tyttöjen puolella voinut olla yhtä hienoja t-paitoja. Tyttöjen t-paidoissa oli yleensä typeriä iskulauseita tai tylsiä kuvia. Poikien paidoissa oli tyyliä. Minun oli pakko saada yksi!
Valikoidessani huomasin, että kiharatukkainen mies oli yhä samassa paikassa. Hän ei enää katsellut vaatteita vaan näytti puhuvan kännykkään. Siinä nyt ei ollut mitään ihmeellistä. Omituisia olivat asiat, joista mies puhui.
"Kautta Zeuksen, älä yritä!" mies puhahti. Kurtistin kulmiani. Okei, kuka kuolevainen käyttää Zeuksen nimeä tuossa yhteydessä? Ei varmaan kovin moni. Liikahdin lähemmäs kuullakseni lisää.
"Sinä maksat samaan tapaan kuin muutkin. Älä yritäkään luikerrella tästä ulos, Ares! Sinä tilasit sen, sinä maksat siitä. Muuten minä syötän sinut käärmeilleni!" mies uhkaili. Suuni loksahti auki. Hän oli taatusti puhunut sodanjumalasta! Ja se taas tarkoitti että...
"Mitäs me sovittiin työasioista?" kuului toinen ääni ja äkkiä tunsin kasvoillani kuuman ja kuivan ilman; aivan kuin joku olisi tuonut mukanaan palan aurinkoa. Kiharatukkainen mies kääntyi ja juuri tullut mies nappasi häneltä kännykän ja sammutti sen. Hetkinen, oliko kännykässä käärmeitä?
"Hei!" kiharatukkainen mies parkaisi. "Ei sinulla ollut oikeutta tehdä noin!"
Toinen mies tuhahti. Hän olisi ihan hyvin voinut olla joku miesmalli. Hänellä oli lyhyet, vaaleat hiukset, häikäisevä hymy ja kaunispiirteiset kasvot. Lisäksi hän oli tosi ruskettunut. Hän näytti jotenkin tutulta...
"Eikä sinulla ollut oikeutta rikkoa sopimustamme", miesmallin näköinen sanoi sipaisten toisen poskea. "Sinä lupasit tulla shoppailemaan minun kanssani ja jättää työsi sivuun."
"Minä en jaksa olla yhdessä kaupassa liian kauan!" valitti mustahiuksinen mies. "Etkä sinä näytä shoppailevan minun kanssani vaan syöksyt itseksesi ties minne ja tyrkkäät vaan minulle kaikki vaatteet, joita haluat sovittaa."
Vaaleahiuksinen mies kietoi toisen kätensä mustahiuksisen vyötäisille.
"Anna anteeksi, Hermes", vaaleahiuksinen kujersi toisen korvaan. Tunsin silmieni suurenevan, kun ymmärsin keitä minä juuri olin katselemassa. Voi pojat!
"Oi!" minä vinkaisin ääneen silkasta hämmästyksestä. Minun oli pakko päästä kertomaan Annabethille ja Percylle! Hylkäsin t-paidat ja syöksyin sovituskoppien luokse, jotka olivat toisella puolella kauppaa.
~...~
Annabeth PoVNäin kuinka Rachel ryntäsi sovitushuoneeseen. Hän näytti samaan aikaan sekä innostuneelta, että hämmästyneeltä.
"Annabeth!" Rachel henkäisi. "Et arvaa, mitä minä juuri näin!"
Koska Rachel näki meitä paremmin sumun läpi, näki hän toisinaan kaikenlaista mielenkiintoista, joten olin syystäkin kiinnostunut. En kuitenkaan ehtinyt kysyä mitään, kun kuulimme Percyn äänen verhon takaa.
"Enpä oikein tiedä. Nämä ovat niin tiukat..." Percy mutisi. Vaihdoimme innostuneen katseen Rachelin kanssa. Vai tiukat?
"Näytä meille!" vaadimme yhteen ääneen. Percy huokaisi, mutta veti kuitenkin verhon syrjään ja tuli meidän luoksemme näyttäen hyvin kiusaantuneelta. Henkäisimme terävästi. Vau!
Olin vain ohimennen valinnut Percylle myös vähän tiukemmat mustat farkut. En ollut ajatellut niiden oikeasti sopivan, mutta siinä poikaystäväni nyt seisoi tiukoissa mustissa farkuissa ja näytti käsittämättömän hyvältä!
"Miksi te katsotte minua tuolla tavalla?" Percy kysyi kulmat kurtussa. "Itsepä valitsit nämä, Annabeth!"
"Ne näyttävät -" aloitin, mutta sitten huomasin kauempana tytön, jonka katse oli tiiviisti Percyssä. Olin oitis sotajalalla, jota myös mustasukkaisuudeksi kutsutaan.
"Kamalat!" pamautin. Rachel näytti hämmästyneeltä, mutta en aikonut selitellä. "Ei ne sovi sinulle, Percy. Kokeile niitä toisia."
Tytön ilme muistutti nyt nälkäistä tiikeriä. Sen vuoksi päätin nousta ylös ja suudella Percyä. Poikaystäväni vastasi suudelmaan pienen hämmennyksen jälkeen.
"Mmmh", meidän molempien suusta pääsi, kun uppouduimme suudelmaan.
"Joo, se tyttö meni jo, Annabeth", Rachel sanoi, kun suudelma oli ollut pidempi kuin tavallisesti. Huitaisin Rachelia kohti vähättelevästi. En välittänyt enää tytöstä enkä Rachelista. Välitin vain Percystä ja hänen huulistaan.
"Hankkikaa huone!" Rachel pihahti ärtyneenä. Percy teki loistavan kompromissin. Hän astui taaksepäin vetäen minut mukanaan ja sulki sovitusverhon takanamme. Kiedoin käteni hänen niskaansa ja vatsassani myllersi mukavasti, kun hän laski kätensä vyötäisilleni. Percy näykkäisi kiusoittelevasti alahuultani. Huokaisin äänekkäästi. Tämä oli
ehdottomasti päivän kohokohta…
"Minä kuulen teidät ja ihan tiedoksenne myyjä on tulossa tänne päin. En usko, että hän sallii sovituskopeissa kuhertelun", Rachel sanoi. Vasta se sai meidät havahtumaan. Vetäydyin Percystä kauemmas.
"Senkin mustasukkainen älypää", Percy hymähti minulle ja minä punastuin.
"Se tyttö näytti siltä kuin aikoisi syödä sinut", puolustelin, mutta hän vain naurahti ja kuiskasi korvaani:
"Minä välitän vain yhdestä tytöstä ja hän on täällä samassa sovituskopissa kanssani."
Hymyilin hänen sanoilleen leveästi. Sitten hän hätisti minut ulos sovituskopista. Rachel katsoi minua syyttävästi ulkopuolella, mutta olin niin hyvällä tuulella, etten välittänyt.
Uppouduin jälleen sohvalle ja odotin, että Percy saisi toiset farkut päälleen.
"Mistä sinä halusit kertoa?" kysyin Rachelilta.
"Kerron myöhemmin", hän lupasi. Samassa Percy astui jälleen näköpiiriimme farkuissa, jotka olivat enemmän hänen näköisensä.
"Nämä tuntuu hyviltä", Percy sanoi nopeasti. "Mitäs jos vain otetaan nämä ja häivytään?"
"Sopivatko ne oikeasti?" kysyin kulmat koholla. Tiesin Percyn olevan jo väsynyt shoppailuun, joten oli aika todennäköistä, että hän vain yritti puhua itsensä ulos täältä.
"Oikeasti", hän sanoi katsoen minua silmiin. "Paljon paremmin kuin ne äskeiset."
"Joo. Ne näyttävätkin paremmilta", Rachel sanoi vähän kärsimättömästi. "Minä haluan jo jäätelölle. Jalkojani särkee."
"Niin minunkin", Percy huokaisi.
"Minun myös", myönsin. "Jäätelö kuulostaa hyvältä."
Percy nyökkäsi voipuneen näköisenä ja sulki taas verhot. Hän pukeutui omiin shortseihinsa ennätysmäisen nopeasti ja me kolme lähdimme kassoille päin. Olimme muutaman metrin päässä kassoilta, kun kaikki meni vikaan.
Kauppa tuntui räjähtävän. Lensin monta metriä taaksepäin ja rysähdin lattialle. Pari vaatetelinettä putosi päälleni ja minä hautauduin vaatteisiin pää pyörällä. Pääni oli osunut lattiaan, lujaa. Minulla kesti hetki tajuta mitä oli tapahtunut.
"Percy!" yritin huutaa, mutta ääneni oli pelkkää pihinää. Riuhdoin vaatteita sivuun, jotta näkisin mitä oli tapahtunut. Samassa toivoin, etten olisi tehnyt sitä.
Kauppa oli tulessa ja lattialla oli hirveästi lasinsiruja ja kaatuneita vaatetelineitä ja mallinukkeja. Mutta eivät ne minua pelästyttäneet. Kaupassa oli kaksi valtavaa lohikäärmettä ja niiden jaloissa kolme helvetinkoiraa haukkuen ja muristen. Kuolevaiset kirkuivat ja parkuivat juosten sinne tänne kuin päättömät kanat. Lohikäärmeet syöksyivät eteenpäin ja lattia tärisi niiden askelten voimasta. VUUUSH! Pakenin pois alta, kun tulimeri laajeni.
"PERCY!" kirkaisin niin kovaa kuin jaksoin ja yritin löytää hänet ryntäilevien ihmisten joukosta.
"Täällä!"
Tunsin valtavan helpotuksen, kun näin Percyn kömpivän kassan takaa. Hänen vaatteensa kytivät, mutta muuten hänessä ei ollut naarmuakaan. Se oli Akhilleuksen kirouksen ansiota. Poikaystäväni oli lähestulkoon haavoittumaton. Mutta nyt hänellä ei ollut sotisopaa ja hän voisi ihan hyvin saada kuolettavan iskun akilleenkantapäähänsä ellei pitäisi varaansa.
"Kiitos jumalille", huokaisin ja juoksin hänen luokseen, mutta hän veti minut maahan, kun toinen lohikäärme puhalsi tulta meitä kohti.
"Meidän pitäisi siis hoidella kaksi valtavaa lohikäärmettä ja kolme helvetinkoiraa?" Percy varmisti minulta.
"Joo!" vastasin ja silmiäni vetisti savun takia. "Mutta sammuta nyt ensin tuli, leväaivo!"
"Ai niin joo", Percy mumisi ja sulki silmänsä. Katosta alkoi purkautua vettä kaikkialla, kuin joku olisi tarkoituksella letkulla sammuttanut tulen. Kun liekit olivat pienentyneet tarpeeksi, me loikkasimme ylös ja ryntäsimme taisteluun.
~...~
Rachel PoVHienoa. Kipeiden jalkojen lisäksi sain vielä kokea kahden lohikäärmeen ja kolmen helvetinkoiran hyökkäyksen. Hemmetin sankarit. Aina aiheuttamassa ongelmia.
Kompuroin ylös ja tiirailin missä vaara vaani. Toinen lohikäärme oli toisella puolella kauppaa. Se oli niin iso, että sen piti kulkea kumarassa. Kaksi helvetinkoiraa pyöri sen jaloissa repien ja raadellen ihmisiä. Mutta missä se toinen lohikäärme oli?
Takaani kuului pihahdus. Käännyin nopeasti ja edessäni oli massiivinen lohikäärme. Korkea kuin kaksikerroksinen talo. Sen suomut kiiltelivät pronssisina ja sieraimista pöllähteli savua. Sen kauhistuttavat pedonsilmät oli suunnattu minuun. Olisin mennyttä. En ehtisi karkuun tarpeeksi nopeasti. Minusta tulisi tuhkaa.
Lohikäärme valmistautui syöksemään tulta, kun jokin kiisi ohitseni. Jokin kultainen ja kirkas. Se osui lohikäärmeen silmään. Ja koko hirviö hajosi kultasateeksi. Tuijotin hetken kultaista tuhkakasaa räpytellen hämmentyneenä silmiäni.
"Oletko kunnossa, muru?" kysyi lempeä ääni takaani ja sen äänen minä tunnistin.
Käännyin ja näin hänet. Vaaleahiuksisen miehen, joka piteli käsissään kaunista, kultaista jousta. Hän tuli luokseni. Tunsin taas kuuman ilman kasvoillani. Se oli kuin auringonsäteet iholla. Pehmeää ja lämmintä ilmaa.
"Apollon", minä henkäisin, kun pystyin taas puhumaan.
"Minä itse", jumala vastasi ja hymyili niin, että hänen valkoinen hammasrivistönsä näkyi. Hän oli todella komea, mutta se ei häirinnyt minua. Tai no ehkä vähän, mutta kuka tyttö muka ei olisi voinut olla välittämättä, edes vähän?
"Apollon", sanoi toinen ääni. Se kuulosti moittivalta. Äkkiä edessäni oli toinen jumala. Hän oli se sama kiharatukkainen mies, joka oli katsellut vaatteita meidän lähellämme. Jumalten sanansaattaja, Hermes.
"Oletko jo mennyt rikkomaan muinaisia lakeja?" Hermes kysyi. Apollon nauroi ja huiskautti kättään vähättelevästi.
"Vielä mitä! Minä en puuttunut sankareiden taisteluun. Pelastin vain oman oraakkelini", Apollon sanoi. Hermes katsoi minuun. Hänen ilmeensä oli tutkimaton. En voinut olla miettimättä, oliko hän huomannut minun katselevan heitä. Mutta ei sitä voinut kutsua vakoiluksi. Me olimme julkisella paikalla.
"Porsaanreikä", Hermes mutisi katse yhä minussa. "Ei kai se muuta voi olla, kun olet kerta kunnossa."
"Olitko jo huolissasi?" Apollon kysyi hymyillen kiusoittelevasti. Hermeksen kasvot nytkähtivät aavistuksen, mutta ele ei jäänyt meiltä kummaltakaan huomaamatta. Jumala tuhahti ja pyöräytti silmiään.
"No nyt kun olet pelastanut oraakkelisi -" Hermes aloitti, mutta en voinut olla keskeyttämättä häntä.
"Se on Rachel", sanoin. Hermes katsoi minuun yllättyneenä, joten jatkoin. "Kutsu minua Racheliksi älä 'oraakkeliksi'."
"Rachel", hän toisti. Sitten hän hymyili. "Sinulla on sisua. Minä pidän siitä."
"Totta kai hänellä on sisua!" Apollon puhahti. "Hän heitti Kronosta sinisellä muovisella hiusharjalla silmään."
Punastuin, kun Apollon mainitsi asiasta. Voi jee, tunnettaisiinko minut koko loppuelämäni kuolevaisena, joka heitti titaanien valtiasta hiusharjalla? No, ansioni olisivat voineet olla huonommatkin.
"Ihan totta?" Hermes kysyi ja näytti vaikuttuneelta. "Siinä sitä taas ollaan. Aina pullistellaan kaiken maailman taikakaluilla ja sitten tehdään tuollaista hiusharjalla!"
En voinut olla virnistämättä hivenen omahyväisesti, vaikka teko olikin ollut täysin vaistonvarainen. Apollon iski minulle silmää.
"Mitä sinun piti sanoa?" Apollon kysyi omiin ajatuksiinsa vaipuneelta Hermekseltä, jonka ajatukset pyörivät näköjään edelleen hiusharjoissa.
Hermes havahtui ja jatkoi sukkelasti siitä mihin oli jäänyt.
"Tule auttamaan kuolevaisia. Nyt kun olemme täällä, voimme aivan hyvin auttaa useimmat ulos", Varkaiden jumala sanoi. Apollon nyökkäsi.
"Saanko minäkin auttaa?" kysyin, sillä tulisin hulluksi, jos minun pitäisi vain seistä jossakin ja odottaa kavereideni joko tulevan elävinä ulos tai... olla tulematta. Hermes katsahti Apolloniin, joka kurtisti kulmiaan.
"Onko sinulla asetta?" Apollon kysyi. Nyökkäsin. Tietenkin minulla oli ase! Olisin hullu, jos olisin kulkenut aseettomana ympäriinsä. Okei, Delfoin henki periaatteessa suojeli minua varmalta kuolemalta, mutta eihän sitä aina voinut luottaa siihen, minkä Delfoin henki tulkitsisi "varmaksi kuolemaksi". Joten olin opetellut käyttämään pientä miekkaa, käytännössä veistä, puoliveristen leirillä ja kannoin sitä aina mukanani minne ikinä meninkin.
"Ja osaat käyttää sitä?" Hermes varmisti. Pyöräytin silmiäni ja tuhahdin.
"Kunhan vain varmistin", hän naurahti. Annoin hänelle anteeksi.
"Okei. Eli ohjasta heidät vain uloskäyntien luo ja rauhoittele heitä. Tue heidän käsitystään, mikä ikinä se onkaan, sillä kuolevaiset ottavat heti nokkiinsa, jos heidän näkemystään epäillään. He kyllä rakentavat yhtenäisen kuvan, kun pääsevät ulos muiden luo", Hermes sanoi ja hymyili minulle hyväksyvästi. Nyökkäsin ja me hajaannuimme omiin suuntiimme.
*
Ihmiset kyllä tulkitsivat tapahtumaa niin eri tavalla kuin oli mahdollista. Lähdin ohjaamaan ulos hysteeristä keski-ikäistä rouvaa, nuorta naista ja aknenaamaista teinipoikaa.
"Terroristeja!" vauhkosi keski-ikäinen rouva.
"Kaasuräjähdys. Ihan varmasti kaasuräjähdys", nuori nainen hoki itsekseen.
"Joku ääriliike taas vauhdissa", mutisi poika ja minä myöntelin heitä tähän tyyliin:
"Joo, kyllä ne terroristit ovat kamalia!"
"Tietysti, kaasuräjähdyksiähän sattuu ihan alvariinsa!"
"Ääriliike! No niinpä tietysti! Miksen minä sitä tajunnut?"
Ja he keskittyivät seuraamaan minua. Olin valinnut mahdollisimman suojaisen reitin, joka oli kaukana lohikäärmeestä. Valitettavasti yksi helvetinkoira kiinnostui meistä ja lähti meidän peräämme. Yritin kiristää tahtia, mutta se vain innosti koiraa lisää. Se loikki meitä kohti kuin valtava, tuhoisa kivenjärkäle ja kolmikkoni alkoi hätääntyä.
"Terroristien kouluttama ihmissyöjäkoira!" keski-ikäinen rouva parkui. Kurtistin kulmiani. Niin mikä?
"Miten tänne karhu on päässyt?" nainen ihmetteli. No okei. Se voisi oikeasti tapahtuakin. Karhu New Yorkin keskustassa? Joo, olihan se mahdollista. Ehkä. Poika taas töllötti helvetinkoiraa tyrmistyneenä. Mikähän hänen versionsa asiasta olisi?
"Geenimuunneltu susi!" poika karjaisi. No niinpä tietysti.
Minun piti astua eteenpäin ja kohdata koira tai se repisi meidät kaikki riekaleiksi. Se olisi ensimmäinen helvetinkoira, jonka listisin. Jos listisin.
Sinä pystyt tähän, vakuutin itselleni.
Olet kohdannut paljon pahempaakin. Mutta silloin minulla oli ollut apujoukkoja. Percy tai Annabeth taustalla. Nyt olin vain minä ja helvetinkoira. Ja kolme parkuvaa ihmistä. Minun piti suojella heitä.
Rohkeutta, Rachel, sanoin itselleni, kun koira oli itsestäni enää muutaman metrin päässä.
Tapa se.
Kun koira loikkasi, minä heilautin veistä. Oli lähellä osumaa, mutta iskuni oli väärässä kulmassa. Koira kuitenkin perääntyi ja olihan sekin jotain. Sen punaiset silmät kiiluivat pahantahtoisina ja se murisi minulle. Siristin silmiäni ja puristin veistäni lujempaa. Koira syöksyi ja minä iskin. Ja tällä kertaa minä osuin. Koiralta pääsi ulvahdus, ennen kuin se hajosi pölyksi. Jahas, mitäs minun kolmikkoni tähän suhtautuisi?
"Se meni ohi", he huokaisivat helpottuneina ja minun urhoollisuuteni oli jäänyt heiltä täysin huomaamatta. Tyypillistä. Juuri kun sain tilaisuuden olla edes vähän sankarina niin kukaan ei edes huomannut. Huokaisin raskaasti ja vein heidät ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen läpi hajonneen näyteikkunan. He lähtivät kukin omiin suuntiinsa eivätkä edes kiittäneet minua. Huokaisin uudestaan ja lähdin hakemaan lisää ihmisiä.
Seuraavaksi löysin parrakkaan miehen, joka vaahtosi ufoista ja avaruusolioista. Huomautin hänelle, että kyse tuskin oli ufoista ja ukko reagoi aivan niin kuin Hermes oli ennustanutkin. Hän kimpaantui aivan mielettömästi ja nimitteli minut typeräksi tytönheitukaksi, joka ei ymmärtänyt vakavista asioista yhtään mitään. Sen jälkeen pidin suuni kiinni. Mukaani tarttui vielä neljä ihmistä. Kolme naista ja yksi mies. Mies oli sitä mieltä, että tänne oli pudonnut lentokone. Naiset pölisivät keskenään pommeista ja karvaisista demoneista. Ihan vaan mietin, että miten pommit ja demonit liittyvät muka yhteen? Sumu oli outo asia. Se sai ihmiset näkemään ja ajattelemaan ihan kummallisesti.
Sain koko porukan ulos ja koska joukon hännille oli haahuillut vielä kolme lisää, minusta tuntui, ettei sisällä ollut enää paljon ihmisiä.
Ja olin oikeassa. Kauppa oli tyhjä lukuun ottamatta lohikäärmettä, joka oli edelleen elossa, mutta raivostunut, mikä ei voinut olla hyvä juttu. Helvetinkoirat olivat poissa, mikä oli minusta hyvä. Kiiruhdin sille kassalle (tai mitä siitä nyt oli jäljellä) jossa olimme aikoneet maksaa Percyn farkut. Näin sieltä erinomaisesti, miten Percy loikki pois liekkien tieltä. Annabethia ei näkynyt missään, mutta hänellä oli todennäköisesti näkymättömyyslippis päässään, sillä hän ei olisi ikimaailmassa jättänyt Percyä yksin.
"Saitko kaikki ulos?" viereeni kassan takaa ilmestynyt Apollon kysyi enkä edes hämmästynyt hänen äkillisestä ilmaantumisestaan.
"Sain", vastasin katsoen edelleen huolestuneena Percyä, jonka lohikäärme yritti parhaansa mukaan liiskata alleen ja vähällä oli, ettei se olisi onnistunut.
"Hyvä juttu", Apollon sanoi. Käänsin katseeni vaivoin häneen, koska tulisin hulluksi huolesta, jos katsoisin Percyn elämänkamppailua koko ajan. Katsoin häntä tarkkaavaisesti. Mieleeni tuli se kuinka hän oli kietonut kätensä Hermeksen vyötärölle ja sipaissut toisen jumalan poskea.
"Oletteko sinä ja Hermes - tai siis tarkoitan, oletteko te niin kuin - " änkytin hurmaavasti. Kirosin itseäni ja punastuin railakkaasti. Apollon pysyi kuitenkin tyynenä.
"Niin?" Apollon kysyi rauhallisesti.
"Oletteko te pari?" kysyin nopeasti ja olin iloinen, että sain lauseen suustani. Apollon hymyili kysymykselleni.
"Kyllä olemme", hän vastasi niin mutkattoman yksinkertaisesti, että olin kerta kaikkiaan hämmästynyt hänen suorasukaisuudestaan. Olin jo melkein odottanut hänen sanovan, ettei asia kuulunut minulle pätkän vertaa, (eihän se tietenkään kuulunutkaan, mutta minä olin aika suorasukainen ihminen) mutta sen sijaan hän olikin myöntänyt asian tyynesti kuin olisi todennut taivaan olevan sininen.
"Vau, sehän on hienoa!" minä sanoin vilpittömästi, koska hämmennyksestäni huolimatta olin huomannut miten hyvin heidän juttunsa toimi.
"Mikä on hienoa?" kysyi kukapa muukaan kuin paikalle singahtanut Hermes. Punastuin uudestaan. En ollut innokas myöntämään, että olin udellut heidän yksityiselämäänsä. Apollon vain hymyili hänelle. Se oli vilpitön, onnellinen hymy ja sitä katsellessa teki mieli itsekin hymyillä.
"Tämä", Apollon sanoi hiljaa ja suuteli Hermestä yllättäen sekä minut, että Hermeksen.
Aluksi en osannut muuta kuin tuijottaa. Apollonin toinen käsi oli Hermeksen kasvoilla ja toinen kietoutuneena hänen ympärilleen. Hermeksen kädet eksyivät Apollonin niskaan ja heidän huulensa... Kröhöm. No he suutelivat aika intensiivisesti. Nolostuin, kun suudelma venyi ja tunsin itseni hirveäksi tunkeilijaksi tässä kaupassa. Käänsin katseeni nopeasti toisaalle, mutta sitten Hermes vetäytyi.
"Iisisti Apollon", hän nauroi irrottautuen toisen jumalan otteesta. "Me juuri nolasimme Rachelin totaalisesti."
"Sori", Apollon sanoi minulle, mutta ei kuulostanut kovin pahoittelevalta. Hermeksen silmät tuikkivat niin kirkkaasti, että olin vakuuttunut hänen olevan onnensa kukkoilla. Muistin taas taistelevat kaverini, kun kuulin karjaisuja ja huutoja.
"Teidän täytyy auttaa heitä", sanoin jumalille hädissäni.
"Ei me voida", Hermes sanoi. Katsoin heitä tyrmistyneenä.
"Miksette muka? Auttoihan Apollon minuakin!" sanoin korottaen ääntäni.
"Muinaiset lait, Rachel. Ja Apollon pystyi pelastamaan sinut, koska sinä et ole puoliverinen etkä ollut taistelemassa sitä lohikäärmettä vastaan vaan..." Hermes mietti oikeaa sanaa.
"Kuolemassa", Apollon auttoi.
"Niin, kuolemassa", Hermes jatkoi. "Sankareiden suhteen moinen on kiellettyä. Meidän ei auta nyt muuta kuin katsoa. Me tosin voisimme lähteä..."
"Nääh, voidaan ihan hyvin jäädäkin. Taisteluiden katsominen on kivaa", Apollon sanoi. Katsoin häntä kauhistuneena.
"Kivaa?" toistin hyisellä äänellä. "Miten sinä voit ajatella sitä pelkkänä hupina?"
"Ei Apollon sitä tarkoittanut", Hermes kiirehti sanomaan. "Hän tarkoitti, että taistelut ovat hänestä mielenkiintoisia."
"Anteeksi väärä sananvalintani", Apollon pahoitteli ja istui penkille, jolla sovitettiin kenkiä. Minä katsoin häntä edelleen epäileväisesti, mutta istuin hänen viereensä kun en muuta voinut. Odotin Hermeksen istuvan Apollonin viereen, mutta hän istuikin minun puolelleni. Meillä oli siitä esteetön näkymä lohikäärmeeseen, Percyyn ja nyt näkyvään Annabethiin, koska kaikki vaatetelineet ja muotinuket olivat pyyhkiytyneet edestämme jonnekin vekeen.
Syliini ilmestyi valtava popcorn-kulho, josta kaksi kättä nappasi itselleen oitis suolaista herkkua.
"Ette voi olla tosissanne", puhahdin heille, kun he katsoivat keskittyneesti kuinka Percy muodosti vedestä suihkun lohikäärmeen suuhun.
"Aika hyvä", Hermes hymähti kuin olisi katsellut järjestettyä taistelua eikä suinkaan oikeaa elämänkamppailua. Apollon ei ollut sen parempi.
"No mitä vielä. Katso tuota tyttöä!" Apollon sanoi ja tosiaan. Annabeth oli hypännyt lohikäärmeen selkään ja liukasteli nyt suomujen päällä ja varoi lohikäärmeen selästä kasvavia teräviä piikkejä.
"Älä putoa, älä putoa", kuiskailin itsekseni ja tungin huomaamattani kourallisen popcorneja suuhuni.
Percy oli päättänyt kiinnittää lohikäärmeen huomioon täysin itseensä, jotta Annabeth voisi kiivetä rauhassa. Percy loi vedestä yhä uudelleen vesisuihkuja, joita hän roiskutti lohikäärmeen kasvoihin. Hirviö näytti hermostuvan.
"Apua", minä inahdin, kun lohikäärme teki syöksyn Percyä kohti. Apollon ja Hermes olivat vaiti, mikä teki tilanteesta sata kertaa kauheamman. Tiedän, että äsken olin vielä paheksunut heidän leppoisaa jutusteluaan, mutta nyt heidän vaiteliaisuutensa tuntui kuolemantuomiolta. Jos he eivät vain olisi olleet noin hiljaa... Percy perääntyi ja houkutteli lohikäärmettä nojautumaan pidemmälle niin että se rojahti maahan ja ennen kuin se ehti nostaa päätään, olivat Percy ja Annabeth sen kasvojen päällä ja tunkivat aseensa lohikäärmeen silmiin. Se päästi kammottavan kiljaisun ennen kuin hajosi jättäen jäljelle vain jättimäiset hampaansa.
"Jes!" hihkaisivat Apollon ja Hermes ja minä olin lysähtää maahan silkasta helpotuksesta. Laskin kulhon Hermeksen syliin ja syöksyin kavereideni luo.
"Rachel!" he huusivat ja me halasimme toisiamme ryhmänä.
"Me olimme kamalan huolissamme siitä, missä sinä olet", Annabeth pulisi halatessaan minusta ilmat pihalle.
"Joo. Missä sinä oikein olit?" Percy kysyi.
"No minä törmäsin siihen toiseen lohikäärmeeseen", aloitin, mutta he keskeyttivät minut ennen kuin pääsin edes alkuun.
"Ai niin, se toinen lohikäärme!"
"Mitä sille tapahtui?"
"Nuo sille tapahtuivat", minä sanoin osoittaen kohti jumalia, jotka istuivat edelleen siellä minne olin heidät jättänytkin syöden popcornia. Kaverini töllistelivät heitä hetken.
"Ovatko nuo ne, joita niiksi luulen?" Percy viimein kysyi ja samassa me jo marssimme jumalia kohti.
"Apollon. Hermes", Percy sanoi tunnistaessaan jumalat. "Pieni apu ei olisi ollut pahitteeksi."
"Kaksi sanaa: muinaiset lait", Apollon sanoi paljonpuhuvasti heittäessään popcornin suuhunsa.
"Haluaisinpa tosiaan tietää, miten monta niitä on", Percy mutisi.
"Voin lähettää sinulle listan, jos haluat", Hermes sanoi, mutta Percy pudisti päätään.
"Joten te siis istuitte täällä ja söitte popcornia?" Annabeth kysyi epäuskoisena.
"Suunnilleen", Hermes vastasi ja Annabeth näytti kiukkuiselta. Minä kiirehdin puolustamaan jumalia.
"He auttoivat kuolevaisia ulos", selitin. Kaverini näyttivät leppyneemmiltä. Huomasin, että Annabethin haavat olivat parantuneet eikä Percykään ollut enää niin kalpea.
"No niin!" Apollon sanoi reippaasti pienen hiljaisuuden päätteeksi. "Meidän pitää nyt lähteä, mutta kiitos pikku näytöksestä. Se oli oikein ki- öh, mielenkiintoinen. Morjens!"
Ja hän katosi kultasateeseen. Hermes iski meille silmää ennen kuin hänkin katosi.
Heidän mentyään me jätimme rahaa kassalle ja etsimme Percyn farkut ja muut kauppakassit ja lähdimme pois kaupasta.
"Jumalat!" Annabeth puhahti ulkopuolella. "Heihin törmää aina kun sitä vähiten odottaa."
"No hei, tällä kertaa ne eivät ainakaan pyytäneet meiltä mitään", Percy sanoi ja me väistimme ihmisjoukon, joka oli kerääntynyt paikalle katsomaan tuhoutunutta kauppaa. Myös poliisiautot ja ambulanssit me kiersimme kaukaa.
"Hyvä pointti", Annabeth myönsi. "Mutta nyt mennään sinne jäätelölle! Tuon jälkeen olen ansainnut valtavan annoksen."
"Päivän paras idea", Percy sanoi. "Minusta tämä koko shoppailureissu oli yksi suuri virhe."
"Sinä jaksat aina vain valittaa, vaikka me etsimme sinulle kovalla vaivalla kaikki tarvitsemasi vaatteet!" tokaisin. Annabeth myönteli ja Percy mutisi itsekseen jotain liittoutumisesta ja epäreiluudesta. Minä ja Annabeth nauroimme.
"Hei Rachel", Annabeth sanoi äkkiä, kun olimme päässeet rauhallisemmalle kadulle. "Mistä sinä halusit kertoa silloin, kun ryntäsit sovitushuoneeseen?"
Muistelin sitä hetkeä, jolloin olin ollut sekä hämmentynyt että innostunut ja ajattelin jo kertoa. Sitten muistin sen, kuinka Apollon oli hymyillyt Hermekselle ja kuinka Hermeksen silmät olivat tuikkineet heidän suudelmansa jälkeen. Päätin olla kertomatta mitään. Mitäpä asia meille kuului. He näyttivät olevan onnellisia. Minkä tähden minä sellaisesta alkaisin juoruilemaan?
"Ei se ollut mitään ihmeellistä. Kalpenee totaalisesti koko lohikäärmejutun rinnalla!" minä sanoin. "Kertokaa nyt mitä te teitte. Minä muuten tapoin yhden helvetinkoiran!"
Jos en tavallisilta ihmisiltä ollutkaan saanut tunnustusta, niin Annabethiltä ja Percyltä sain sitä tuplamäärän. He ylistivät minua ja sanoivat olevansa minusta ylpeitä. Se lämmitti oloani.
"No meidän taistelumme alkoi niin kuin melkein kaikki taistelut", Annabeth aloitti. "Herra leväaivo tässä sai päähänsä keskittyä vain ja ainoastaan lohikäärmeeseen eikä huomioinut helvetinkoiria. Joten minä pelastin hänen nahkansa. Taas."
"Sanoo tyttö, joka riisui näkymättömyyslippiksensä juuri silloin, kun lohikäärme nosti jalkaansa, että tämä näkisi varmasti liiskata hänet", Percy lohkaisi takaisin.
Nauroin heille molemmille ja me jatkoimme matkaamme jäätelöbaariin unohtaen totaalisesti kipeät jalkamme. Odotin tosin myös jo innolla sitä, että pääsisin kotiin maalaamaan ja piirtämään. Mielessäni nimittäin oli jo kuva, joka joko oli aito tai sitten vain mielikuvitukseni tuotetta. Siinä oli kaksi miestä. Vaaleahiuksinen ja mustahiuksinen.
He seisoivat jossakin korkealla ja laskeva aurinko valaisi heitä pehmeästi. Hermes oli kietonut kätensä Apollonin vyötäisille ja kuiskasi jotain toisen jumalan korvaan ja Apollon nauroi sille, mitä Hermes oli kuiskannut hänelle. Ja he olisivat vain kaksin. Onnellisina ja nauravina. Ja heidän takanaan häämöttäisi puoliksi syöty popcorn-kulho.
Oma sana 2: Oma suosikkini on termi: "Terroristien kouluttama ihmissyöjäkoira" xD Sumun kanssa on kiva leikkiä, kun ihmiset voivat nähdä niin eri asioita. Toisaalta olisin voinut antaa Rachelin kertoa Apollonista ja Hermeksestä (Percyn ilme! xD) mutta aattelin, että parempi näin. Kyllä se varmaan selviää niillekin ennemmin tai myöhemmin. Ja tietenkin kauppaan piti saada säpinää kahden lohikäärmeen ja kolmen helvetinkoiran muodossa. Sai Rachelkin oman osansa sankaruudesta ^^
Mutta joo, kiva kun luitte!
