Author: Willy
Genre: Angst
Pairing: Ron/Harry
Rating: K-11
Summary: Mitä jos en ole tarpeeksi hyvä auttamaan tätä maailmaa?
Disclaimer: Potter-maailma ja sen hahmot kuuluvat Rowlingille. Tässä vain puran paineita.
A/N: Nojuu, harvinaista kyllä pidän nimestä. Tämäkin osa FF100 ja sana on 065. Siirtymä
Ron PoV
Miten tässä kävi näin? Tämä kysymys pyöri päässäni, kun katsoin allani makaavaa alastonta Harrya, jota vielä edellisenä päivänä olin pystynyt vilpittömin mielin kutsumaan parhaaksi ystäväkseni. Nyt ystävyyden raja oli rikottu, olimme särkeneet sen kuin se olisi meille mitätöntä roskaa, vaikka todellisuudessa se oli kultaakin kalliimpaa. Kun me kasvoimme yhteen tavalla jota emme koskaan olisi uskoneet kokevamme yhdessä tiesin, ettei siihen ystävyyteen joka meillä oli ennen ei ollut enää paluuta. Ei edes silloin kuin muuttuisimme taas yksittäisiksi kappaleiksi odottamaan seuraavaa kertaa.
Laskin käteni Harryn otsalle ja hyväilin viileää ihoa varovasti sormenpäilläni. Etusormeni kosketti otsan arpea ja seurasi sen muotoa joka muistutti salamaa. Hänen otsalleen kohosi pari ryppyä ja huomasin, miten hän irvisti yrittäessään peitellä kipua. Nostin käteni nopeasti pois, aivan kuin olisin polttanut sormeni.
”Sattuuko arpeesi?”
”Ei oikeastaan”, hän vastasi ja tiesin, että hän valehteli. Kun tuntee jonkun niin hyvin kuin minä tunsin Harryn, on helppoa sanoa milloin toinen puhuu totta milloin valehtelee. En vastannut mitään hänelle, sillä en viitsinyt alkaa saarnaamaan. Harry oli vain suuttunut siitä, jos hän sanoi kaiken olevan hyvin muiden ei auttanut kuin uskoa, oli kyseessä sitten totuus tai valhe. Jos taas olisin esittänyt uskovani Harryn sanat, olisi hän huomannut että valehtelin. Mustahiuksinen poika tunsi minut tarpeeksi hyvin tietääkseen, milloin valehtelin.
Huuliltani karkasi hiljainen huokaus ja annoin käteni vaeltaa Harryn mustaan hiuspehkoon. Ystäväni ei tuntunut huomaavan sitä vaan oli ilmeisesti täysin uppoutunut omaan ajatusmaailmaansa. Vihreissä silmissä piili huoli eivätkä ne enää olleet niin kirkkaan ja viattomat kuin vuosia sitten. Minuun sattui katsoa ystävääni sellaisessa tilassa ja vielä enemmän kun tunsin itseni täysin hyödyttömäksi. Vaikka kuinka olisin halunnut, ei minusta ollut hänelle paljon apua. Ainoa mitä voin tehdä oli kuunnella, jos ystäväni halusi puhua.
Laskeuduin hieman lähemmäs allani makaavaa poikaa, jotta saatoin hipaista hänen poskeaan huulillani. Tunsin, miten Harry värähti hieman äkillisestä kosketuksesta ja pian sen jälkeen hänen kätensä eksyi punaisiin hiuksiini.
”Harry?”
”Ron?”
”Mitä sinä pelkäät?”
Kysymykseni sai hänet hiljaiseksi, ilmeisesti hän mietti kuinka paljon uskaltaisi sanoa ilman että saisi minua huolesta sairaaksi. Vaikka huolissanihan minä olin jo valmiiksi, kuka tahansa olisi jos parhaan ystävän kohtalo olisi joko olla murhaaja tai tulla murhatuksi.
”Joitakin pikku juttuja”, Harry sanoi yrittäen selvästi vältellä suoraa vastausta.
”Ensimmäinen askel pelon voittamiseen on tunnustaa pelkonsa”, vastasin. Harry naurahti korvaani.
”Et sitten kliseisempää vastausta keksinyt?”
”En tähän hätään”.
Hetken jaksoimme nauraa toisiamme vasten, ihan kuin maailman pahuus olisi vain pahaa unta jos olimme juuri heränneet. Pian kuitenkin vakavoiduimme uudestaan, kuin olisimme nukahtaneet uuteen painajaiseen.
Huomasin, että sängyn päätyä pitkin kulki hämähäkki. Sen katsominen tuntui vastenmieliseltä ja tunsin, miten lihakseni jännittyivät ja ihoni meni kananlihalle. Hämähäkki ojenteli pitkiä koipiaan nopeasti kulkiessaan eteenpäin, mutta minun silmissäni sen liikkuminen näytti tuskallisen hitaalta. Mieleni olisi tehnyt mieli kavahtaa kauemmas ja olisin niin varmasti tehnytkin, ellei maailma olisi ollut sellaisessa tilanteessa mihin se oli ajettu. Kuka vain saattoi kuolla milloin vain, eikä silloin maanpäällisillä peloilla olisi mitään merkitystä.
”Kerrotko jonkin pelkosi jos minä kerron ensin?” sanoi ja kuljetin huuliani pitkin Harryn solisluuta, jolloin mustahiuksiselta pojalta pääsi hiljainen voihkaisu.
”Luulen, että tiedän jo kaikki pelkosi”, Harry sai sanottua voihkaisunsa lomasta. Olin kuin en olisi kuullut hänen sanojaan vaan nousin istumaan Harryn lantion päälle. Ystäväni voihkaisi pettyneesti vetäytyessäni kauemmas, mutta en kiinnittänyt siihenkään huomiota vaan kurotin käteni hämähäkin kulkureitille jolloin tuo pitkäjalkainen otus pääsi kävelemään kädelleni. Kun tunsin kahdeksan ohuen jalan kosketuksen kämmenelläni, tunsin niin valtavaa kuvotusta että oli vähällä etten ravistellut sitä saman tien pois. Kuitenkin tiesin, että joutuisin kohtaamaan suurempiakin pelkoja sodan edetessä.
”Hämähäkit”, sanoin ja korjasin asentoani niin, että Harrykin näki sormillani tanssivan otuksen. Ellen olisi tuntenut suurta vastenmielisyyttä, olisin varmasti nauranut Harryn epäuskoiselle ilmeelle.
”Olen inhonnut niitä koko elämäni ja inhoan vieläkin, mutta jos kuolen huomenna…” aloitin, mutta keskeytin kun Harry tarttui lujasti käteeni jolla hämähäkki oli saaden otuksen putoamaan jonnekin sängyn pohjalle.
”Älä sano noin!”
Kohotin katseeni Harryyn, jonka silmät olivat sumentuneet surun ja pelon vaikutuksesta. Tunsin kuinka paras ystäväni tärisi allani.
”Sinun vuorosi”, sanoin tuskin kuiskausta kuuluvammin. Harry laski katseensa ja hänen otteensa kädestäni heltyi hieman, muttei vetäytynyt kokonaan pois.
”Pelkään muiden puolesta. Kaikkihan pelkäävät, mutta… Tuntuu kuin jokaisen elävän ja kuolevan henki olisi minusta kiinni”.
Katsoin Harrya tuntien suurta myötätuntoa ja kumarruin antamaan hänelle suudelman, jonka oli kai tarkoitus tuoda lohtua.
”Sinä et voi tälle mitään, tämä kohtalo vain osui sinulle. Et sinä voi pelastaa koko maailmaa”, sanoin. Ystäväni hymähti hieman, muttei sanonut mitään.
”Pelkään myös epäonnistumista. Se on typerää, mutta kaikki ovat varmasti huomanneet sen”, sanoin vuorostani ja virnistin.
”Ystävänä sinä et ainakaan ole epäonnistunut”.
En vastannut mitään Harryn sanoihin, sillä tunsin olevani epäonnistunut ystävänä juuri kyseisellä hetkellä. Minkälainen ystävä harrastaa seksiä ystävänsä kanssa?
”Pelkään myös itseni puolesta. Mitä jos en ole tarpeeksi hyvä auttamaan tätä maailmaa?” Harry sanoi ja antoi käsiensä vaeltaa selkääni ja piirtää sinne kuvioita.
Katsoin Harrya hieman surullisesti, kukaan ei vaatinut häneltä liikoja mutta miten selittäisin sen ystävälleni?
”Kuten jo äsken sanoi, sinun ei tarvitse pelastaa kaikkia. Tärkeintä on, että teet parhaasi ja pysyt hengissä”, sanoin ja silitin mustia hiuksia.
”Entä jos en pysy?”
Käteni pysähtyi Harryn hiuksiin, olin jo pitkään pelännyt milloin tämä aihe tulisi esiin.
”Tässä taas yksi asia jota olen pelännyt. Sitä, että kysyt minulta tuota. Tahtoisin niin kovasti vastata, ettet sinä kuole, mutta miten minä voisin olla mistään varma? Ainoa mitä voin tehdä on toivoa”, sanoi ja painoi pääni Harryn rinnalle. Pitkään aikaan meistä kumpikaan ei sanonut mitään, makasimme vain ääneti tuskallisen hiljaisuuden ympäröidessä meitä. Sydämeni ympärille tuntui kietoutuneen jäinen koura, joka parhaillaan puristi sitä kokoon.
”Etkö keksi enempää?” kysyin kun hiljaisuus alkoi käydä liian painostavaksi.
”Mitä?”
”Pelkoja”.
Harry oli taas hiljaa, en tiennyt miettikö hän vai eikö hän vain halunnut jatkaa aihetta.
”Ankeuttajat. Kuolonsyöjän kohtaaminen taistelukentällä ei tunnu niin ylivoimaiselta, mutta kun vastustajana on jotain joka ei ole kuollut, mutta jota ei kuitenkaan voi tappaa… Siinä tuntee itsensä kovin avuttomaksi ja jos en pysty toimimaan ajoissa, ne…” hän lopulta sanoi, mutta lauseen loppu häipyi jonnekin kuulumattomiin. Harry selvästi puistatti pelkkä ajatuskin ankeuttajista.
”Keksin vielä ainakin yhden”, sanoin saadakseni Harryn ajatukset pois ankeuttajista.
”Kerro”.
Vedin syvään henkeä, olin pakoillut tätä tilannetta jo kauan ja nyt oli aika kohdata se.
”V-voldemort”.
Harry katsoi minua yllättyneenä. Ei kai se ollut ihme kun kaikkina kuluneina vuosina olin saanut sätkyn pelkästään äsken mainitsemani nimen kuulemisesta.
”Ensimmäinen askel pelkoa kohti on tunnustaa pelkonsa. Jos en pystyisi edes mainitsemaan pelkoani nimeltä, miten pystyisin koskaan kohtaamaan sitä?” sanoin.
”Ei sinun tarvitse kohdata Voldemortia”.
”Jos sinä kuolet en vastaan siitä mitä menen tekemään”.
Harry siirsi varovasti pois päältään, nousi istumaan ja veti minut tiukkaan halaukseen. Tunsin, miten hän nyyhkytti olkaani vasten niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli. Harry yritti selvästi peitellä kyyneliään, joten päätin kunnioittaa hänen tahtoaan ja olla mainitsematta siitä mitään. Tyydyin vastaamaan halaukseen ja taputin kömpelösti ystäväni selkää.
”Kyllä me selviämme”, kuiskasin.
”On vielä yksi pelko”, Harry sanoi ja tunsin, miten halaus tiukkeni entisestään.
”Sano”.
Harry tärisi ja keräsi rohkeutta seuraaviin sanoihin.
”Miten meille käy tämän jälkeen?”
Kysymys tuli niin äkkiä ja menin siitä niin sekaisin, että Harry olisi voinut yhtä hyvin läimäyttää minua täysillä poskelle. Punnitsin vastaustani pitkään toivuttuani ensin suurimmasta kysymyksen tuomasta järkytyksestä. Minun oli turha väittää, että kaikki palaisi ennalleen sillä tiesin itsekin varsin hyvin ettei se ollut totta.
”En ainakaan halua luopua sinusta”, vakuutin.
”Mutta voiko mikään palautua enää normaaliksi?”
Huokaisin, turha minusta oli valehtelemaan kun Harry kumminkin tietäisi etten puhunut totta.
”Tuskin palautuu. Ja minä en tosiaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan”.
Harry itki nyt jo lähes hysteerisesti. Päätin jättää puhumiset siltä illalta, joten vedin Harryn viereeni sängylle ja peiton meidän molempien päälle. Kiedoin käteni suojelevasti parhaan ystäväni ympärille ja puristin itseäni vasten. Harry painoi silmänsä kiinni ja yritti saada unta. Kyyneleet olivat kuivuneet poskille ja kasvot punoittivat hieman pimeässä.
”Mihin ikinä maailma meidät ajaa, mitä ikinä tapahtuukin, en väisty rinnaltasi. Taistelen puolestasi niin kauan, kuin on tarve. Minulla ei ole mitään syytä hylätä henkilöä, joka on minulle tärkeämpi kuin kukaan tai mikään muu maailmassa”, kuiskasin käheästi Harryn korvaan.
Huoneessa alkoi jo olla niin pimeää, etten nähnyt kunnolla, mutta silti olisin voinut vaikka vannoa että Harry hymyili pienesti ja painautui lähemmäs minua. Suljin myös silmäni ja päätin, etten huolehtisi enää mistään ennen auringon nousua.