Tervehdys jälleen ystäväiseni. Virittelin kirjoituskuntoani marraskuussa alkavaan nanoon ja sain tällaista aikaiseksi. Osiosta en ollut varma, mutta eiköhän joku tämän siirtele, jos katsoo aiheelliseksi
Kommentointi erittäin toivottavaa. Niin rakentava kuin ihan vain kommentoinnin ilosta kirjoitettukin.
Elikäs, tässä olisi
Kirjoittaja: Irishe
Ikäraja: S
Tyylilaji: Drama
Paritus/Hahmot: H/D
Vastuuvapaus: J.K.Rowling omistaa oikeudet loistavaan teokseensa. Minä vain hieman leikin hänen antamillaan mahdollisuuksilla. Teen tätä omaksi (ja muiden) iloksi, ansaitsematta tällä mitään muuta kuin hyvää mieltä!
Tiivistelmä : Syttynyt ja sammunut. Niin ohut on sota. Kertomus sodan luojan ja sodalle orjuutetun kohtaloiden yhteen nivoutumisesta. Hetkiä, jolloin elämä ei kiidäkään ohitse filminauhan tavoin, vaan kaikki mikä on tärkeää, on elossa säilyminen
A/N : Sijoitin tarinan viimeiseen sotaan, Harryn ja Voldemortin viimeiseen yhteenottoon. Selkeydeksi sanottakoon, kun puhun Saaseista, tarkoitan kuolonsyöjiä, kun puhun saastaisuudesta tai saasteesta, puhun Voldemortista (alussa Voldemort on myös muodossa sinä/hän). Hän -muotoa käytän tekstin lopuilla kuvaamaan Dracoa. Toisinsanoen, toivottavasti pysytte perässä, milloin tarkoitan ketäkin!
PalaamatonPuun oksisto kohosi ympärilleni kuin ikiaikaisen temppelin kattoholvisto. Tasainen humina kantautuu korviini temppelini katon kuiskivista soinneista. Rauhallisuus, joka ennen juoksi minua karkuun kilvan tuulessa leijuvien lehtien kanssa, laskeutuu nyt ylleni hellivänä hierontana.
Katson aaltojen iskeytymistä rantahietikkoon ja hengitän sisääni suolan ja meren kosteutta hehkuvaa tasapainottavaa massaa. Liityn ääneti laulavien lintujen joukkoon palavana soihtuna taivaalle.
Minä tunnen sieluni avautuvan ja ottavan vastaan luonnon yhteyden – menneisyyden kultaiset aikakaudet ja tulevaisuuden vienon tuoksun. Tämä kaikki pingottaa hermostoni rentoutuneeseen jännitykseen, joka odotuksen jäätävin kyynelin hivelee mieleni pintaa kuin järven jäälle eksynyt kulkija hyväilee askelillaan järven jään pettävää pintaa. Niin hellästi ja arasti se koskettaa kokematonta.
Katson sieluni silmin tätä värien sinfoniaa. Tätä harmoonista tanssia, joka sulautuu kuutamosta leijuvaan usvaan. Niin kalpeaan heijastukseen todellisuuden jyrkästä kontrastista harhaan.
Minä odotan häntä saapuvaksi. Odotan synkän mahtipontisuuden riistävän värit ympäriltäni tappaen harmonian ja hiljentäen kuun auringolle laulamien rakkauslaulujen kaiun. Odotan ja kerään voimiani ja joukkojani.
Yksi toisensa jälkeen valot liukuvat soihduiksi taivaalle. Ne kohoavat kehäksi ympärilleni leikkien revontulien villiä tanssia. Kylminä ne hehkuvat palavaa varmuutta ympärilleni, varmuutta palaamisesta.
Taivas tummuu kukkivien liekkien alla ja sinä annat odottaa itseäsi. Me olemme luonto, sinä saasteet. Ja hetken, pienen kastepisaran eliniän, me saamme nauttia vapaudestamme. Ja sitten matala maaninen mumina alkaa kohoavana massana liukua kohti suojaamme.
Saasteet ovat liittyneet seuraamme. Ne liikkuvat puiden lomassa mustana massana koettamattakaan peittää tuloaan. Ne vyöryvät luoksemme julkisena mielenosoituksena luonnolle, rymyten läpi pyhäkköjen armoa tuntematta.
Ja me odotamme. Odotamme heidän astuvan kehän läpi. Odotamme polttohaudan aukeamista ja vuoromme alkamista. Ja kun ensimmäinen askel halkoo kehän, minä soihtuna hillitsen tuhoa. Räsähdystäkään ei kuulu ennen kuin kehä on täyttynyt tulijoista.
Kehä toisensa jälkeen syttyy hehkumaan ajattoman loitsun kuutamosta langennutta tehoaan. Ja me katselemme heidän hämmennystään silmät kiiluen tyytyväisyydestä kaiken sen soihkuisuuden alla.
Me laskeudumme heidän luoksensa tulta hehkuvina palloina kiitäen ilman läpi viiltävinä veitsinä, poistaen pelistä lukuisia pisteitä mustuutta. Me halkaisemme heidän saasteisen olevaisuutensa kirkkaudella, joka viattomuudellaan heilauttaa heidät olemattomuuteen.
Muiden väistellessä lentäviä kirouksia ja laskeutuessa murentamaan saastaisuuden ringin tehovoimaa, minä leijun sen kaiken yläpuolella ja odotan. Minä odotan eturintaman kaatumista. Minä odotan sotilaiden murtuvat paineen alla ja soihtujen kohoavan korkeuksiin. Minä vain odotan ja puhallan luontoa heidän yllensä, tukahduttaen loitsujen voimaa. Ja sitten minä jään kuuntelemaan hätäännyksen kohisevaa virtaa.
Kaikki hiljentyy ja jäljelle jääneet soihdut nousevat vierelleni täyttäen itseään tukevalla voimallani. He lepattavat toinen toisiaan heikommin ja voimakkaammin, taistellen pysyäkseen muodossaan. Osa seisoo jo jaloillaan pimeydessä, kykenemättä osumiltaan nousemaan taivaan kanteen. Eikä ole mitään, mitä voisin tehdä heidän hyväkseen.
Me tiedämme pahimman olevan edessä. Olemme murtaneet vasta ensimmäisen kehän saastetta eikä meillä ole tietoakaan, montako kehää meitä odotaa ennen lopullista tuomiota. Mutta me emme ole kauhuissamme. Emme ole edes peloissamme. Me leijumme varmuudessa, valmiina kohtaamaan kohtalomme ja ottamaan vastaan sen protestoimatta.
Taivas mustuu yllämme ja me putoamme hehkuvina mustuuteen. Ja me tiedämme tämän olevan viimeinen iltamme, emmekä me välitä. Meillä ei ole mitään menetettävää, sillä olemme vain sotilaita, pelkkiä nappeja suuremmassa kokonaisuudessa.
Tunnemme painon laskeutuvan yllemme kiristävänä seittinä koettaen auttamattomasti valuttaa meitä alas suojastamme, muodostamme. Emme anna psykologisen paineen valita puolestamme, vaan jäämme hehkumaan pimeyteen ottaen vastaan piilotetut hyökkäykset torjuen ne keveästi.
Me suojaamme itsemme valolla ja viattomuudella, puhtaudella. He suojaavat itsensä vihalla ja pimeydellä, saastaisuudella. Ja kun ydinrintama tulee nähtävillemme, me luomme viimeisen katseen toisiimme rohkeutta valaen ja laskeudumme heidän joukkoonsa kuin parvi mehiläisiä pesäänsä etsien kukin oman taisteluparinsa. Ja me aloitamme leikin, pelin, sen tanssin, jonka tarinana on selviäminen ja koreografiana kuolema. Me tanssimme sievästi kuoleman tahdissa laittaen omat ja toisten taidot koetuksille.
Ja riemulla minä katson valojen olevan varjoja voittoisampia. Minä näen pimeyden syöpyvän olemattomiin ja taivaan kirkastuvan loistoonsa ja minä tiedän meidän voittavan, jos vain voin tehdä oman osani.
Jännitys ottaa minut laivaansa puhaltaen täysin purjein eteen päin ja minä tartun ruoriin koettaen hillitä itseäni.
Ja kun viimeinenkin morsian on viety häneltä, tapettu tai käännytetty, hän astuu alttarille itse. Ja sydän tuskasta räjähtäen näen hänen vastentahtoisen morsionsa. Valittunsa, joka henki henkeä vasten uhrataan.
Heikkouteni Häneen on kuin luolat napajäätikön alla, ohjaten toimintaani odottamattomiin suuntiin. Ja pimeys tietää sen. Se on heikkouden hyödyntämisen mestari ja minä kiroan luontoani tuskissani.
Minä tiedän jo lopputuloksen. Hänen kuoltua, minäkin kuolen. Ja katkeruudessani muutun saastaisuudeksi saastaisuuteen, vaikka onnistuisinkin tappamaan saastaisuuden ytimen. Mutta jos luovutan henkeni Hänen puolestaan, saastaisuus ei koskaan hävelennytkään.
Ja verisiä kyyneleitä itkien, toivon luonnon pelastavan Hänet, minut, meidät. Ja luonnosta minä puen suojaavan viitan hänen yllensä. Katson Hänen muuttumistaan ja toivon Hänen viattomuutensa korjaavan syntini.
Ja kun Hän on mennyt, liittynyt yölintujen äänettömään kuoroon hahmossaan, minä nousen saastaisuutta vastaan asettaen panokseski oman viattomuuteni, oman elämäni. Toivoen samalla Hänen nousevan taivaan sineen niin vapaana ja kauniina kuin Hänen kuuluukin.
Aistin luonnon kerääntyvän taakseni, kuun astuvan esiin ja tiedän voittavani tämän tanssin. Vain yksi välähdys kirkasta vihreää ja saastaisuus on poissa. Se vajoaa maan poveen, upoten peruskallion huomaan pystymättä enää vahingoittamaan ketään, ja sydämeni on vapaa kahleistaan.
Ja sitten se kaikki vajoaa päälleni. Tuskaisa tietoisuus tehdyistä synneistä, kipu menetyksistä. Ne kaikki sumentavat voiton aurinkoni ja saavat sen itkemään kultaisia kyyneleitä maiseman ylle.
Kotkan huudot hukkuvat hiljaisuuteen ikiaikaisen temppelin hoiteissa. Ja minä toivon, toivon todella syntieni olevan nyt sovitetut.
Ja hetki ennen pimenemistä näen platinaisen kotkan laskeutuvan luokseni hahmoaan muuttaen. Se kantaa auringon kehrää sylissään. Ja Hän on siinä, Hän on haamu ja siltikin täynnä elämää. Epäröimättä luovun valtikastani ja aloitan putoamisen mielessäni voin yksi ajatus: Kaikki järjestyy parhain päin.
Ja kun herään, olen lakannut putoamasta. Olen juhlittu sankari, joka pelasti jotain suurta ja korvaamatonta. Mieleni kuitenkin kieltäytyy kunniasta, sillä tahdon vain rauhaa ja Hänet. En tahdo mainetta enkä kunniaa, vaan vastarakkautta siltä ihmiseltä, joka polttomerkittiin sieluuni ensisilmäyksellä ja joka on tatuoituna ihooni kotkan hahmossaan, auringon kehrineen. Sillä minä annoin Hänelle elämän, Hänen kuollessaan minäkin kuolen ja minun kuolemani vie Hänetkin mukanaan, sillä sellainen on luonto. Pyhän rakkauden luoja.
