Title: Ennen aamunkoittoa
Genre: Drama, humour
Author: hymykuoppa
Paring; Draco, Dumbledore
Raiting: S
Summary: Tylypahkan rehtori on hassunkurinen vanha mies. Hän tykkää väellella käytävillä yksinään hykerrellen, mutta saattaapa hän välillä eksyä myös oleskeluhuoneisiin.
A/N: Löysin tällaisen ficin arkistoistani, enkä ole tätä syystä tai toisesta koskaan julkaisuut, joten nyt paikataan tämä erehdys.
Idea on peräisin omasta asuntolanvalvojastani, joka saattoi tulla kämpällemme kolme kertaa päivässä, kerran kahden aikaan yöllä ja lähti neljän aikaan.
Ihana nainen, oikeasti
Eli ficlet/lyhyt one-shoot ken mielii.
Ennen aamunkoittoaDraco Malfoy istui ylhäisessä yksinäisyydessä Luihuisten oleskeluhuoneessa. Kello tikitti hiljakseen kohti kolmea kuun loistaessa sirppinä ikkunalasin toisella puolella. Viileä tuuli ei tyytynyt hengittämään ulkona, vaan puski sisään ikkunanpielistä. Viileät henkäykset saivat pojan värähtämään.
Ikävä vinkaisu ponkautti Dracon ylös sohvalta. Taikasauva eksyi automaattisesti oikeaan käteen, mutta rauhallinen tervehdys sai sauvan laskeutumaan: ”Iltaa Draco.”
Poika nyökkäsi rehtorille ja istua rötkähti takaisin myrkynvihreälle sohvalle.
”Miksi istut täällä yksin?”
Draco katseli harmaahapsista rehtoria. Silmistä huokui ystävällisyys jopa Luihuisia kohtaan: ”Ei syytä.”
Vaikka mieli olisi tehnyt, hän ei esittänyt rehtorille vastakysymyksiä.
”Jokin vain sattui viemään yöunesi?” Dumbledore kysyi pieni hymynkare huulillaan ja asettui valtaamalleen nojatuolilleen mukavasti. Draco nyökkäsi.
Voi rähmä, sehän aikoo jäädä tänne.”Sinä muistutat niin kovin erästä täällä ennen asunutta oppilasta”, rehtori jatkoi välittämättä Luihuisen epäröivästä, inhottavasta katseesta, ”Hän tosin oli Korpinkynsi. Ja tyttö. Ja kaikkien ystävä, fiksu -”
”Mmm?”
”Oi, ohhoh, anteeksi”, Dumbledore naurahti partaansa silitellen, ”Eihän hän siinä tapauksessa muistuttanutkaan sinua millään muotoa”, rehtori oli mielissään saadessaan luotua Dracon kasvoille pienoisen hymyä muistuttavan virneen, ”Eikä se ole millään tapaa oikein juoruta vanhoista oppilaista.”
”Kyllä minulle saa aivan vapaasti kertoa”, Malfoyn katse harhaantui rehtorista takkaan, jonne roihahti tuli pyytämättä. Poika katsoi oransseja liekkejä ja kääntyi takaisin rehtorin puoleen: ”Sinäkö?”
Dumbledore hymyili: ”En haluaisi kehuskella, mutta kyllä, minä.”
Edes Draco ei voinut tuossa hetkessä olla hymyilemättä. Se oli niin Albuksen tapaista, mitä hän oli kuullut. Eihän poika oikein koskaan ollut ollut tekemisissä Tylypahkan rehtorin kanssa, mutta hänen täytyi myöntää, ettei rehtori ollut sen kummoisempi äijä.
Viisarit liikkuivat kellossa ja kuu oli väistymässä auringon tieltä, kun rehtori viimein nousi ylös vihreältä nojatuolilta: ”Kappas, en ollenkaan huomannut ajankulkua. Päästänkin sinut nukk-”
Albus jäi katselemaan Luihuista. Draco röhnötti sohvalla silmät kiinni. Leaun hän oli nojannut vasempaan nyrkkiinsä ja kuolavanan hän oli sijoittanut valumaan alas pitkin käsivarttaan. Toinen silmä oli hieman raollaan, mutta epämääräinen mutina varmisti rehtorille, että poika oli sikeässä unessa.
Dumblerode siirsi katseen kelloonsa, jonka hän oli kaivanut taskustaan automaattisesti. Kymmentä vaille viisi. Oppilailla alkaisi tunnit kahdeksalta. Rehtori pudotti kellon takaisin viittansa taskuun ja sulki silmänsä keskittyneen oloisena.
* * *
Draco puristi silmiään kiinni ennen kuin raotti niitä hivenen. Oli hiljaista. Ja pimeää. Poika nousi istumaan unen painaessa silmäluomia tiukasti alas. Hän hapuili ympärilleen ja kurtisti kulmiaan. Miksi hän istui omalla sängyllään?
Vaati paljon energiaa että pimeässä makuusalissa istuva Luihuinen sai silmänsä auki. Kuului kuorsausta ja kaikenlaisia epämääräisiä ääniä. Joku nauroi kaukaisesti, joku yski keuhkojaan ulos. Draco heitti jalkansa sängyn laidan yli ja nousi hiljaa ylös. Puinen lattia oli kylmä paljaiden jalkojen alla, kun poika tallusti unisena ulos makuusalista kohti oleskeluhuonetta, jossa oli Luihuisten ainoa toimiva kello.
Puoli kolme.
”
Haa?” Draco katseli viisareita kauan, mutta edelleen kello näytti puolta kolmea.
”Mitä ihmettä...”, poika lysähti sohvalle haukotellen, ”Tuo ei
todellakaan voinut olla unta”, sanat valuivat hitaasti pojan huulilta, ennen kuin pienoinen kuorsaus alkoi täyttää oleskeluhuonetta.