Pihakeinu (James/Sirius, K-11)

[Brunburga Blue]

Title: Pihakeinu
Pairing: James/Sirius
Genre: angst, romance
Rating: K-11
Summary: Sirius seisoo Jamesin haudalla vaikka hänen pitäisi olla piilossa Kalmanhanaukiolla, mutta hänen on kerrottava Jamesille eräs asia.
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot, minä leikin kirjailijaa.
A/N: Haikea palanen.



He katsovat minuun sääliä silmissään ja sanovat että hymyilen harvoin. Näkevät kai sen mitä minusta olisi voinut tulla. Onnellinen.
Mutta minäkin hymyilin joskus. Silloin sanoivat että hymyilen aina. Ja ainoa syy siihenkin olit sinä.

Hymyilin kun istuimme sylikkäin autiotalon pihakeinussa, paeten yön viileyttä toisiimme. Se oli meidän salainen paikkamme, jossakin Lontoon reunalla, missä vanhat puut kätkivät meidät. Kumpikin oli unohtanut, että elämä saattoikin olla muutakin kuin pelkoa ja pimeyttä, mutta tuossa salaisessa kohtaamispaikassamme sodan tahraama maailma jäi narisevan portin taa, ja hetkeksi kaikki hiljeni vain meitä varten. Painoit otsasi kaulaani vasten, ja oli aina yhtä ihmeellistä, kuinka iho jäi siitä kohtaa aivan lämpimäksi, vaikka kylmyys muuten pureutuikin varpaisiin asti. Sinun hiljainen äänesi mutisi väsyneitä sanoja, mutta tunsin huultesi hymyilevän ihoani vasten. Joskus istuimme hiljaisuudessa aamuun asti, keinun naristessa väsyneesti. Poltimme samaa savuketta vuoron perään, enkä vieläkään ymmärrä kuinka jaksoit esittää niin äreää kun omin lopun aina itselleni.
Siinä keinussa sanottiin ne kolme sanaa, jotka kumpikin oli sanonut mielessään toisilleen jo vuosien ajan.

Lokakuun viimeisenä päivänä keinu luultavasti narisi tuulessa yksinään. Ohitin paikan matkalla tappamaan petturiamme, mutta silloin en nähnyt enkä kuullut mitään. Sillä hetkellä kaikki mennyt tuntui unelta, sellaiselta unelta joka jättää ihmeellisen olotilan, mutta jota ei kykene muistamaan, enkä vieläkään ole päässyt tuosta tunteesta kokonaan eroon. Tuskin pääsen koskaan.

*

Kuljin paikkamme ohi jokin aikaa sitten. En olisi saanut lähteä Kalmanhanaukiolta - en olisi saanut nytkään, mutta tiedän että pidät salaisuuteni näistä lyhyistä retkistäni. Mutta minun oli nähtävä tuo hiljainen piha – oliko se yhä olemassa? Oliko sitä koskaan ollutkaan? En olisi yllättynyt vaikka koko muisto olisi vain mustuneen mieleni hämärää unta, jotain pakollista kaunista jota mielikuvituksen oli luotava menneisyyttä varten.

Vaan siinä se oli. Samat korkeat puut, sama pimeä talo, sama ränsistynyt aita ja pihakeinu. Olin kuulevani pimeydestä tuttua natinaa. Hiivin lähemmäs.

Ja arvaatko mitä näin, James? Pakkohan sinun on arvata. Aivan: hämärässä, kirsikkapuun varjossa, erotin kaksi hahmoa meidän pihakeinussamme, toinen nojaten otsaansa toisen kaulaa vasten.

[Orkidea]

Voi, tämähän oli kaunis.

Tykkään James/Siriuksesta tosi paljon - musta se on yksi potterdomin parhaita angst-parituksia. Tässä se angstisuus toteutui vähän eri tavalla kuin mitä yleensä; ei Lilyn, vaan Jamesin kuoleman muodossa. Jollain tapaa oli todella Siriuksen tyylistä unohtaa koko Lily ja puhua vain Jamesille tämän haudalla, mutta jossain määrin se oli myös häiritsevää. Pihakeinut ja rakkaudentunnustukset johdattelivat lukijaa vähän siihen uskoon, että tämä oli AU eikä Lilystä oltu kuultukaan, mutta sitten taas tuli tuo alku, että ennen aina hymyilevä Sirius oli muuttunut joksikin ihan muuksi - ja se tuskin liittyi pelkästään Jamesin kuolemaan, koska sen jälkeen Sirius ei paljoa ketään nähnyt...

No, niin tai näin, ajatus Siriuksesta ja Jamesista pihakeinussa öisin sotaa paossa on kovin suloinen ja tykkäsin kovasti tämän tekstin toteutustyylistä. Kahteen osaan jako tuntui näin lyhyesä pätkässä aluksi hassulta, mutta toiseen otteeseen luettuani se tuntui jo enemmän välttämättömältä - tässä oli sitä tiettyä ennen-jälkeen-asettelua, mistä tykkäsin kyllä. Ensimmäisessä Sirius oli enemmän kuohuksissaan, James oli juuri kuullut eivätkä asitit oikein toimineet matkalla Peteriä etsimään. Jälkimmäisessä aikaa oli ilmeisesti kulunut jo enemmän, ajatukset olivat paossa, mukana enemmän kaipausta ja tuo lopun maininta kahdesta vieraasta henkilöstä heidän pihakeinussaan herätti muutamia ajatuksia myös. En tiedä ajattelenko enemmän heidän olleen Siriuksen harha, jonkinnäköinen lohtu tai ilmoitus Jamesille, että nyt minä olen päässyt yli, vai ihan todellisuutta, joka varmaan lohdutti sekin kyllä. Kumpikin vaihtoehdoista on kuitenkin tosi nätti, joten ei sillä.

Näkevät kai sen mitä minusta olisi voinut tulla. Onnellinen.

Ehdottomasti suosikkikohtani; tiivistää minusta todella kauniisti James/Siriusta ja muutenkin, oijoi. Tykkään!

Kiitos tästä ihanasta pienestä tekstistä. :>

[Epäkorrekti]

en osaa sanoa muuta kun että sun kirjotustapas ja tää fic sai mut itkemään ja uskoisin että se kertoo enemmän kun mikään rakentava kritiikki♥

[Carolynne]

Oi ♥

Minä rakastan James/Siriusta, ja tässä tekstissä paritus oli parhaimmillaan: haikeana, surullisena, mutta kuitenkin sellaisena, jossa hahmot todella rakastivat toisiaan ja olivat saaneet palasensa onnesta. Tämä teksti oli kokonaisuudessaan vain niin kaunis, surulliset osat loivat mahtavan kontrastin pihakeinussa vietettyihin hetkiin ja saivat ne tuntumaan entistä arvokkaimmilta ja ihanimmilta, samoin kontrasti sodan ja hiljaisesti narisevan keinun kanssa oli toimiva. Mielikuva rauhallisesta keitaasta keskellä julmaa maailmaa tuli esiin todella hyvin.

Osasin kuvitella kuvailemasi pihapiirin erittäin hyvin, ja ajatus Siriuksesta ja Jamesista kerrankin rauhallisina, nojaamassa toisiinsa ja polttamassa tupakkaa, on sydäntä särkevän ihana. Ja kun Sirius epäili, oliko kaikki ollutkin unta, sait minut epäilemään hänen kanssaan, ja huokaamaan helpotuksesta kun niin ei ollutkaan. Todella vahvasti välitettyjä tunteita siis. Niin ja ylipäätään kaikki kuvailu pihapiirissä oli ihanaa, toiseen nojailu, väsyneet sanat, Sirius aina hamstraamassa tupakan loput...

Loppu oli kyynelehdittävän lohdullinen, kruunasi tekstin ja kosketti ainakin mua todella paljon. Miten näin kauniisti voi kirjoittaa? Loppujen lopuksi tykkäsin siis oikeastaan ihan kaikesta, mutta lainailen vielä pari kohtaa, johon rakastuin erityisesti:

Näkevät kai sen mitä minusta olisi voinut tulla. Onnellinen.

Kuten Orkidea jo sanoikin, tämä tiivistää niin Siriuksen kuin S/J:nkin erinomaisesti, ja on yksistäänkin todella upea kohta.

Siinä keinussa sanottiin ne kolme sanaa, jotka kumpikin oli sanonut mielessään toisilleen jo vuosien ajan.

Ja oi ♥ En osaa sanoa muuta, tämä lause ansaitsisi kaikki kehusanat ♥ Lisää juuri sen keinun ja sen pihapiirin taikavoimaa, ja lisäksi minusta James ja Sirius ovat juuri tällaisia - tietävät kuuluvansa toisilleen vuosien ajan, mutta eivät välttämättä osaa kertoa sitä ennen kuin on liian myöhäistä. Onneksi tässä he ehtivät saada hetkensä.

Kiitos, tämä oli kertakaikkisen ihana ja sydäntä raastava, ja taisin rakastua ♥