Illuusiot ikuisuudesta (K11, Rowena/Godric, romance, drama)

[amorito]

Beta: hiddenben
Ikäraja: K11
Genre: romance, drama
Paritus: Rowena/Godric (sivuosassa muita, esim. Godric/OC)
Tiivistelmä: Minä olen paikalla muiden koulun perustajien kanssa, kasvoillani ilme, joka niillä tuleekin olla, kun ollaan oikein iloisia ystävän puolesta. Kai minä olenkin, onhan Godric onnellinen, ja miksen minä olisi onnellinen silloin? Jokin kuitenkin puuttuu, enkä osaa tuntea niinkin helppoa ja luonnollista tunnetta kuin ilo.
A/N: FF100-haasteeseen sana 003. Loppu. Jatkaa sarjaani Rowenan ja Godricin rakkaustarinasta, joka on mielestäni niiin ilmiselvä


OSA I

1.

Godric on aina osannut ottaa huoneen haltuunsa – huone voi olla millainen tahansa, kivitorpan ainoasta tuvasta suurten linnojen upeisiin juhlasaleihin. Nytkin viimeksi mainitun kaltainen, korkea sali on täynnä väkeä; ainakin sata, ellei kaksi- tai kolmekin sataa noitaa ja velhoa on pakkautunut samaan tilaan, mutta silti Godric erottuu joukosta.

Leijona on hänen suojeliuksensa, ja se vakiintui ensimmäisenä Rohkelikkotuvan tunnukseksi. Minun ja muiden piti pohtia omia tunnuseläimiämme vähän kauemmin, tai ainakaan niitä ei heti ilmoitettu muille. Komea Godric on minun silmissäni aina, suuri ja vahva ja leijonamainen.  Ei hän muidenkaan mielestä varmasti hassumman näköinen ole, mutta se ei varmaankaan ole asia, mikä huomattaisiin ensimmäisten joukossa. Hänen suuri äänensä, vahva ruumiinrakenteensa ja kunnioitusta herättävä ja hieman pelottavakin älynsä tekevät ensivaikutelman. Vasta keskusteltuaan Godricin kanssa kunnolla ja henkilökohtaisesti voi huomata sen, että hänhän on myös lempeäkasvoinen, hymyherkkä ja tuikkivasilmäinen.

Nyt Godric on näitä kaikkia, enemmän kuin koskaan aiemmin, jos se on mahdollista. Komea, hauska, äänekäs – näiden vuoksi huomiota herättävä, muttei siksi paheksuttava. Ja totta kai hän on huomion keskipiste, häntähän tänään juhlitaan. Häntä ja hänen morsiantaan. Mutta ei, minä en ole se morsian.

Joskus Helga huomautti minulle, hyvin hienovaraisesti tietenkin, että olisin komea ilmestys Godricin rinnalla. En kuollaksenikaan olisi sanonut sitä ääneen, mutta niin olisin omasta mielestänikin ollut. Lähes samanpituisena, tummana siinä missä Godric oli vaalea, vahvana ja älykkäänä kuten hänkin. Mutta olisin kuitenkin ollut liiaksi riippuvainen hänestä; ehkä olisin tahtomattani näyttänyt yhtä lammasmaiselta ja typerältä kuin Anna nyt hänen vierellään.

Anna on ulkonäöltään ja luonteeltaan yhtä valju kuin nimi antaa ymmärtää. Tai ehkä olen epäreilu; ei nimessä ole vikaa, eikä kyllä ihmisessäkään – en vain saata käsittää, mikä sai Godricin valitsemaan mieluummin hänet. Tai ehkä käsitänkin.

Mutta, takaisin Annaan. Hän on kolmas neljästä tyttärestä, poikia perheessä on vain yksi ja hänkin heikko ja mieleltään vioittunut. Anna ei ole sisarusparvestaan kaunein, älykkäin, taitavin tai tulisin. Vanhin tai nuorin olisi ikään kuin saanut nämä puutteet anteeksi; esikoisen puutteet saattavat selittyä pikkusisarusten kaitsemisen paljoudella, jolloin omat vahvuudet jäävät kehittymättä, nuorin saa iällään ja suloisuudellaan kaiken painettua villaisella. Ei Anna mitenkään tyhmä tai vastenmielinen ole; vain huomaamaton, kohtelias ja hiljainen. Sievä mieleenpainumattomalla tavalla. Hänessä on jotain haamumaista, läpikuultavaa ja ajatonta. Nuori hän on myös, mutta jotenkin iättömällä tavalla.

Ja nyt hän on Godricin morsian. Häät pidettäisiin kuukauden kuluttua, ja nämä ovat kihlajaiset, jotka Annan kohtuullisen varakkaat vanhemmat pitävät. Minä olen paikalla muiden koulun perustajien kanssa, kasvoillani ilme, joka niillä tuleekin olla, kun ollaan oikein iloisia ystävän puolesta. Kai minä olenkin, onhan Godric onnellinen, ja miksen minä olisi onnellinen silloin? Jokin kuitenkin puuttuu, enkä osaa tuntea niinkin helppoa ja luonnollista tunnetta kuin ilo.

Yllättäen tunnen Salazarin kanssa yllättävää yhteenkuuluvuutta; tuo juro, salaperäinen ja jostain syystä Godricin paras ja luotettavin ystävä on kanssani samaa mieltä siitä, ettei Anna ole Godricille sopiva. Minun syyni tosin ovat henkilökohtaiset, Salazarin enemmänkin ammatilliset. ”Hän vie huomiosi pois koulusta”, Salazar sähähti Godricille eräänä aurinkoisena kesäiltana kärpästen suristessa opettajainhuoneessa. Muistan, kuinka Godricin sieraimet laajenivat vihaisesti eikä hän sanonut mitään ennen kuin marssi suurieleisesti pois huoneesta. En puhunut Salazarille juuri muuten kuin työasioihin liittyen, enkä halunnutkaan puhua tästä hänelle. Tiedän kuitenkin, että hän on Godricille yhtä vihainen kuin minä.

Helga haluaisi pysyä sovussa ja pitää koulun perustajajäsenet koossa; ”jos välimme rikkoutuvat, yhteistyöstä ei tule mitään”, kuten hän sanoo. Tottahan se oli, mutta toisaalta ärsyynnyin hänen lapsellisesta suhtautumisestaan – koulun olisi pitänyt olla meille kaikille tasapuolisesti Se Tärkein Asia juuri nyt, mutta jos yksikin meistä saisi lapsia, tärkeysjärjestys muuttuisi. Ei rakkaus aina ollut niin ihanaa ja ruusunpunaista kaikille. Minähän sen tiedän.

Ehkä minun pitäisi kertoa vähän siitäkin, miten tähän tilanteeseen päädyttiin. Kyllä, Godric on kihloissa ja umpirakastunut valjuun morsiameensa minun sijastani. En vain ole liiemmälti puhunut siitä, miksi se on minulle niin vaikeaa ja mitä kaikkea tätä tilannetta ennen on tapahtunut. Ajatukseni eivät vain ole kovin selkeät juuri nyt, tulette kyllä ymmärtämään miksi.

***

Ennen Tylypahkan perustamista taikakoulutuksen jakautuminen oli epätasaista sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä. Useimmiten poikia koulutettiin tyttölapsien sijaan, tai ainakin heille opetettiin eri asioita: pojille loitsuja ja muodonmuutoksia, tytöille yrttitietoa. Lisäksi opetuksen tulokset riippuivat usein vanhempien taidoista; vanhempien, jotka opettivat lapsilleen juuri niitä loitsuja, joita itse katsoivat tarpeellisiksi kuin myös vanhempien, jotka eivät yrittäneetkään muistuttaa, ettei taikoja saanut käyttää jästejä vastaan.

Godric, minä, Helga ja Salazar olimme saaneet kukin kattavan, tyylipuhtaan opetuksen vanhemmiltamme ja muulta suvulta. Me olimme saaneet opiskella jokaista ainetta yllin kyllin ja olimme myös matkustelleet kuka missäkin omaksumassa toisten velhokulttuurien taikoja ja taitoja. Kunkin perheessä oli myös ilmaistu oma kanta koulutuksen tasosta tässä maassa – vaihtelevin perusteluin ja tausta-ajatuksin he kaikki halusivat yhtenäistää nuorien noitien ja velhojen opetusta.

Salazar ja Godric olivat ystävystyneet eräällä matkallaan Aasiaan, minä ja Helga puolestaan olimme lapsuudenystäviä vanhempiemme ystävyyden ansiosta. Me neljä kohtasimme eräässä tavanomaisen riitaisessa taikaministeriön tilaisuudessa, jossa yritettiin saada jästien ja taikayhteisön välisiä jännitteitä kuriin. Siellä löysimme yhteisen ajatusmaailman ja haaveen: maahan oli saatava mahtava, sukupolvia yhdistävä taikakoulu.

Eikä siinä kauan mennytkään: ministeriö tuki hanketta vahvasti, niin ajatuksen tasolla kuin taloudellisestikin. Suuri linna pystytettiin Skotlannin syrjäiseen kolkkaan, jossa ei paljon jästejä liikuskellut, ja satunnaisista yksilöistä huolehtivat muutamat nerokkaat loitsut. Tämä järjestely piti opiskelijoiden ajatukset yksinomaan asiassa – oikeanlaisen koulutuksen hankinnassa.

Koulurakennuksen ollessa jo pystyssä ja valmiina opiskelijoita varten tajusimme jotain ensiarvoisen tärkeää – meillä neljällä ei ollut oikeastaan muuta yhteistä tavoitetta koulun suhteen kuin halu välittää tietoa. Godric arvosti luonteenlujuutta ja urheutta enemmän kuin loistavaa älykkyyttä; minä en kaivannut häliseviä tyhjäpäitä opetukseeni, vaan tahdoin oppilaideni olevan jo lähtökohdiltaan älykkäitä; Helga arvosti kaikkia yhtä lailla, luonteeseen, nerokkuuteen ja syntyperään katsomatta; Salazar karsasti kaikkia muita kuin puhdasverisiä ja oman luonteensa tavoin suosi oppilaita, jotka ovat nokkelia ja lojaaleja omilleen mutta kuitenkin valitsevat mieluummin oman henkensä kuin jonkun muun.

Aikamme pohdittuamme tulimme siihen tulokseen, että oppilaat tulisi jakaa tasaväkisesti juuri persoonallisuutensa perusteella; Godric loihti tähän tarkoitukseen vanhan hatunreuhkan, jonka asetimme oppilaiden päähän – hattu hoiti oppilaan testauksen puolestamme ja antoi meille jokaiselle ihanteelliset oppilaat.

Tässä vaiheessa olin jo hiusrajaani myöten rakastunut Godriciin. En tahtonut myöntää itselleni sitä, mutta rakkaus muutti minut sellaiseksi, jota oikeastaan halveksin: haaveksivaksi, aikaansaamattomaksi ja toivottoman optimistiseksi. Godric nautti ihailustani huomattuaan sen, enhän tietenkään kyennyt hallitsemaan ja piilottamaan rakastumistani – mikä luonnollisesti suututti minua sekin. Jonkin aikaa tämä jatkui; minä häpesin omaa haavoittuvuuttani, Godric paistatteli huomiossani ja odotti minun tempautuvan lopullisesti hänen vaikutuspiiriinsä.

Ja tietenkin lopulta kävi niin kuin hän halusi; vaikka yritin kieltää itseäni uppoamasta Godricin täydellisyyteen, kävi täsmälleen päinvastoin ja hän täytti ajatukseni lopulta kokonaan. Yritin perustella itselleni lukemattomilla tavoilla, miksi Godricin ja minun suhde ei tulisi toimimaan (olimme työtovereita, olimme liian kiireisiä, olimme erittäin tavoiteltuja, erityisesti Godric, olimme ystäviä…), mutta silti onnistuin kiertämään moraalini ja järkeni asettamat esteet ja portit ja solahdin lopulta ruusunpunaisiin haavekuviin niin, etten olisi osannut poistua niistä vaikka olisin halunnutkin. Enkä silloin enää halunnut.

Kun Godric tajusi saman kuin minä (eli etten voinut olla ajattelematta häntä), hän suostui lopulta tulemaan vähän vastaan. Hän myhäili inhottavan tyytyväisenä, kun suostuin hänen illalliskutsuunsa tyynen rauhallisesti (sisäisesti olin luhistua hermostukseeni). Katsellessani hänen leveää, itsetyytyväistä selkäänsä loittonemassa pitkin ilta-aurinkoista käytävää en voinut välttyä ajattelemasta että siinä menee leijona, joka on saanut taas yhden uuden naaraan laumaansa.

Tuosta illallisesta on kulunut jo vuosia: olinkin kauhean nuori silloin, varmasti typerämpi ja makeilevampi kuin nyt. Vaikka muistankin, miten unenomaista, romanttista, kutkuttavaa ja täydellistä kaikki (ja Godric) oli, en tahdo edes kuvitella, miltä olen varmasti näyttänyt. Godricilta en koskaan tullut kysyneeksi, millaisena hän minut muistaa siltä illalta, mutta ehkäpä samalta, miltä kaikki Godricin illallisseuralaiset sitä ennen ja sen jälkeen. Palvovalta ja ääliömäisesti hymyilevältä kenties. Se on myös syy, miksi en tahtoisi ajatella sitä: en tahdo olla Godricin muistoissa niin kuin kaikki muut, tahdon erottua joukosta kuin eläväinen, syvänpunainen rubiini valjujen timanttien tai helmien joukossa.

Kun olimme vielä pelkkiä työtovereita ja tuttavia, huomasin Godricin naissuhteiden ja naisten noudattavan tiettyä kaavaa. Naiset ilmaantuivat kuvioihin limittäin, yleensä heitä oli kaksi-kolme kerrallaan, joskus enemmän, mutta ei koskaan kahta vähempää. Jotkut pysyivät vain viikon, kaksi, jotkut kestivät jopa vuoden. Kaikilla oli jokin suuri etu puolellaan: he olivat hätkähdyttävän kauniita, satumaisen rikkaita, viiltävän älykkäitä tai taitavia jollakin muulla alalla, kuten laulamisessa, tanssimisessa tai… no, tiesimmehän me kaikki mitä Godric ja kaikki muutkin minkä kaltaisia taitoja miehet naisessa arvostivat.

Kun Godric vihdoin oli esittänyt kutsunsa liittyä pitkälle listalle rakastajattariaan, odotin jännittyneenä, henki kurkussa suorastaan, millainen nainen minä olisin. Kuuluin ilmeisesti ”älykkäiden naisten” kategoriaan, mutta kuinka kauan Godricin mielenkiinto säilyisi? Kului viikko ja kaksi, ja Godric oli edelleen yhtä intensiivinen minun piirittämisessäni kuin aluksikin; kuukauden kuluttua hän oli jo kuin kihlattu minulle; kun olimme olleet tiiviisti yhdessä jo puoli vuotta, tajusin, että muut naiset oli hienovaraisesti heivattu matkoihinsa. Ja tuudittauduin tähän ihmeelliseen, ihanaan ja ainutlaatuiseen tunteeseen, että minä olin ainut ja ilmeisesti tärkein nainen Godricille.

Ehkä olisi kuitenkin tarpeen selittää hieman omaakin toimintatapaani. Siinä missä Godric piti useita naisia samaan aikaan ja tuhlasi heille huomiotaan ja lahjojaan, minä noudatin toisenlaista linjaa. Minä pidin vain yhtä rakastajaa kerrallaan; kun kiinnostukseni lopahti, otin toisen vasta hyvästeltyäni edellisen. Minä en juuri nauttinut aineellisista huomionosoituksista, vaan sain suorastaan julmaa nautintoa siitä, että nuo miehet riutuivat lähes fyysisen tuskan vallassa. Kun katsoin, että he eivät enää kestäisi hetkeäkään, soin heille hyväilyäni kuin omistaja kissalleen. Kiedoin heitä pikkusormeni ympärille huomaamattomasti kuin vaaleaa lankaa: aluksi ei pysty edes erottamaan, että sormen ympärillä mitään onkaan, mutta muutaman kierroksen jälkeen tuloksena onkin vahva, tiukka vyyhti.

Myöhemmin olen pohtinut, että poikkesin normaalista ehkä siksi, että Godric teki päinvastoin. Tai oikeammin, me molemmat teimme aivan saman teon: teimme jotain itsellemme vierasta, koska se tuntui oikealta. Lähtökohtamme vain olivat niin erilaiset, että muutos vaikutti päinvastaiselta. Siispä kuin Godric siirtyi pitämään minua ainoana naisystävänään, minä otin hänen rinnalleen muita. Tämän selitin itselleni mielestäni aivan loogisesti. Godric ei ollut koskaan pitänyt lukuisia naisiaan niin suuressa arvossa, että olisi huolehtinut heistä yksitellen, miksi minäkään olisin pitemmän päälle poikkeus? Niinpä ajattelin, että en jäisi tyhjän päälle, mikäli Godric piakkoin työntäisi minut hellästi luotaan, niin kuin pikkupoika lähettää kaarnaveneensä vesille.

Kuitenkin minä rakastin Godricia, en ketään muita. En tieteilijöitä, herttuoita, maailmanmatkaajia tai virkamiehiä: he olivat vain vahvistusta sille, että Godric oli minulle oikea mies ja se, jonka luokse saatoin palata sammuttamaan rakkaudenjanoani. Fyysinen himoni tuli tyydytetyksi sekä muiden että Godricin luona, mutta rakkautta ei tarjonnut kuin Godric.

”Mistä sinä tulet, rakkaani?” Godric kysyi eräänä yönä raukeasti, kun tulin hänen pimeään makuuhuoneeseensa erään rakastajani luota.

”Todellisesta maailmasta tähän haavemaailmaan”, minä vain kuiskasin, kömpien hänen viereensä sänkyyn ja näykkäisin hänen korvanlehteään. Eikä hän tarvinnut muita selityksiä, vaan veti minut kiinni itseensä, haistamatta toisen miehen hajua ihollani.

[amorito]

A/N: Reissunmittaisen tauon jälkeen tarjoilen seuraavan luvun!

2.

Ehkä Godric kiehtoi minua myös siitä syystä, että hän kohteli minua vertaisenaan ja samalla vastustajanaan eli ehkä jopa vahvempana kuin hän itse: hän saattoi pelätä minua ja samalla pelottaa minua omalla suuruudellaan, joka oli toisenlaista kuin omani. Raivokkaat riitamme ja yhtä lailla tuliset sovintomme olivat minusta kiistämätön todiste siitä. Ajattelin joskus, että olimme kuin jästien kuninkaat ja kuningattaret konsanaan; mittelimme voimiamme, kiusoittelimme toisiamme ja joskus jopa vihasimme toisiamme, mutta kuitenkin lopulta yhdistyimme liitoksi, joka liitti toisiinsa kaksi suurvaltaa.

Vaikka saatan vaikuttaa välinpitämättömältä Godricin suhteen, en missään tapauksessa ollut sitä. Melkein huusin ääneen onnesta, kun hän sanoi rakastavansa minua eräänä aamuna. Lämmin, hehkuva aamuaurinko väritti hänen hiuksensa kullankeltaisiksi ja sai hänen silmänsä tuikkimaan aivan erityisen vihreinä. Luonnonvalo piilotti myös totuuden siitä, punoittivatko hänen poskensa sanojen lausumisen aiheuttamasta ponnistuksesta vai toiko aurinko vain verisuonet paremmin esiin.

”Rakastatko todella?” minä kysyin hiljaa, lähestyin Godricia ja hymyilin kujeillen. Tiesin kyllä, että hän oli tosissaan, halusin vain kuulla sen vielä uudelleen.

”Rakastan, Rowena”, hän sanoi uudelleen, kääntyen pois ikkunasta minua kohti. Hänen kätensä kietoutuivat lantioni ympärille, silitin hänen paksuja kiharoitaan ja tajusin, että hänen kasvonsa todella olivat punakammat kuin tavallisesti. Siinä oli mielestäni jotain todella suloista; hiljainen ääni sisälläni hieman halveksi Godricin pikkupoikamaista punastelua, mutta vaiensin sen heti paikalla. Ehkäpä mitään ääntä ei ollut ollutkaan. Niin, ei ollut, varmasti ei.

”Hyvä, koska minäkin rakastan sinua”, minä sanoin, nojautuen lähemmäs hänen kasvojaan ja suukotin hänen hieman raollaan olevia huuliaan. Ne olivat ehkä jääneet auki hänen lopetettuaan puheensa, tai ehkä ne olivat raottuneet kiihtymyksestä hänen nähdessään, ettei silkkiaamutakkini alla ollut mitään. Olin taipuvainen ajattelemaan jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Olen myös sillä kannalla, ettei Godric koskaan saanut tietää muista rakastajistani. Olen varma, että hänen omahyväisyytensä olisi saanut tiedosta niin kovan kolauksen, ettei hän olisi pystynyt pysymään vaiti kuin nöyryytetty aisankannattaja-aviomies. Ja minä pidinkin huolen, ettei kukaan saanut tietää heistä. Useimmat miehistä olivat perheellisiä tai siinä asemassa, ettei irtosuhteita olisi katsottu hyvällä; minä olin samalla kannalla ja valitsinkin nuo miehet niin, että he saattoivat noudattaa samoja periaatteita kanssani. Edes Helga, joka sentään oli paras ystäväni, ei saanut tietää kaikkien nimiä tai edes heidän lukumääräänsä. Godricistakin hän sai tietää suhteellisen myöhään, vasta parin kuukauden yhdessäolon jälkeen.

Eräänä keskipäivänä, lounastunnin lopulla, livahdin opettajainhuoneeseen Godricin ja minun salaisen kohtaamisen jälkeen. Yritin kätkeä hymyni ja peittää punoittavat kasvoni hiuksillani, silittelin kaapujeni ryppyjäkin vielä kun jo suljin opettajainhuoneen ovea perässäni. Opettajainhuone oli Helgaa lukuun ottamatta tyhjä; ystäväni nautti teekupillista ja luki oppilaidensa esseitä sulkakynä kädessään. Mustepullossa oli arvatenkin vaaleanpunaista mustetta: Helga sanoi usein, että hänestä punakynällä oli jo niin vakiintunut asema ankarana, suvaitsemattomana värinä kokeidenkorjausten vuoksi, joten hän halusi käyttää pehmeämpää, ystävällisempää sävyä. Eipä sillä, että hänen sanansa niin lyttääviä olisivat olleetkaan.

Helga vilkaisi minua ja tervehti ystävällisesti, mutta hajamielisesti. Tervehdin takaisin, luonnottoman aurinkoisesti kenties, mutta se jäi työhönsä syventyneeltä ystävältäni huomaamatta. Kaadoin itsellenikin teetä ja istahdin Helgaa vastapäätä huokaisten tyytyväisenä (ja varsin tyydytettynä). Helga silmäili tekstin ja korjauksensa vielä kerran läpi ja pyöräytti arvosanan esseen alkusivulle, asetti sulkakynän mustepulloon ja nosti silmänsä minuun.

”Onko sinulla vielä paljon tunteja? Ajattelin että voisimme poiketa Lontoossa”, Helga ehdotti ja siemaisi teetään. Oli perjantai, eikä Helgalla enää ollut opetusta sinä päivänä. Minulla alkaisi tunti viidentoista minuutin kuluttua, minkä ilmoitin hänelle ja lupasin miettiä Lontoon-vierailua. Siellä olisi kyllä mielenkiintoinen ministeriön kokous, mihin meidänkin olisi hyvä osallistua: siellä keskusteltiin uusista eurooppalaisista taikakouluista (Tanskassa ja Espanjassa) ja niiden merkityksestä velhoyhteisöjen taloustilanteisiin.

Hetken aikaa istuimme hiljaisuuden vallitessa: Helga mietti luultavasti jäljellä olevia esseitä ja kuinka kauan niiden lukemisessa menisi ja minä tuijottelin ikkunasta, miettien viimeksi kulunutta puolituntista Godricin kanssa pimeässä komerossa. Olisimme voineet valita minkä tahansa paremminkin varustellun huoneen, Godricin tai minun makuuhuoneen tai vaikka tarvehuoneen, mutta emme ehtineet innoissamme ajatella järkevästi.

”Miksi sinulla on Rohkelikon solki viitassasi?” Helga kysyi yhtäkkiä pehmeään sävyynsä, ei hyökkäävästi kuulustelutyyliin, vaan mietteliäästi, kuin ajatellen ääneen. Minä katsoin alas niin äkisti että niskaani sattui: ja siinä leukani alla oli tosiaan kultainen leijonasolki punaisen rubiinisilmänsä kera. Tajusin samassa, että yhtä raivokkaasti kuin olimme hankkiutuneet vaatteistamme eroon, olimme myös pukeutuneet samalla vauhdilla. Ei siis mikään ihme, että solkemme olivat vaihtuneet; kas kun minulla ei kaiken huipuksi ollut Godricin ruskeaa samettiviittaa sotkeutumassa nilkkoihini!

Hitaasti nostin katseeni Helgaan. Lumottu tiimalasi pöydän keskellä tuntui valuttavan hiekkaansa alas vaivalloisemmin kuin tavallisesti, kuin hiekanjyvät olisivat kasvattaneet yllättäen kokoaan: pilvet ja linnut ikkunan takana taivaalla tuntuivat pysähtyneen. Nielaisin olematonta sylkeä kurkustani alas. Nopea älyni petti minut juuri, kun olisin tarvinnut sen selityksenkeksimiskykyä.

Kello kalahti kuin jostain kaukana: tunti oli alkamassa ja minun piti jo mennä. Nousin tärisevin jaloin, yrittäen säilyttää tyynen ilmeen. Helgan katse nousi samalla kun minäkin. Keräilin muka viattomana pergamenttejani, sulkakyniä ja häkin, jossa oli pikkulintuja loihdittavaksi viidesluokkalaisille. En uskaltanut katsoa ystävääni.

”Älä huoli, Rowena, en minä kerro kenellekään”, Helga sanoi kun olin jo ovella. ”Toivotan vain onnea.” Epäröin käsi ovirenkaalla, vilkuilin sivulleni kuin aikeissa kääntää päätäni kohti Helgaa ja tämän vilpittömiä kasvoja, availin suutani, mutta lopulta kiskaisin vain oven auki, leijutin sirkuttavan lintuhäkin edelläni käytävään ja lähdin kohti luokkaani.

***

En tiedä, kertoiko Godric sitä vastoin ystävilleen, esimerkiksi Salazarille. Olisihan ollut outoa ja ehkä epäreiluakin, että Helga tiesi minusta ja Godricista (vaikken sanallisesti sitä hänelle vahvistanutkaan; tuon päivän jälkeen en puhunut Helgalle mitään asiasta) mutta Salazar olisi pidetty pimennossa. Ei suhde kuitenkaan salassa pysynyt, Salazar oli viisas mies kaikessa salaperäisyydessään ja jopa töykeydessään. Kaipa hän ihaili minua, kuten niin moni muukin. Koskaan Salazar ei kuitenkaan kritisoinut minua tai Godricia päin naamaa, paheksui hän meitä tai ei.

Eräissä juhlissa talvipäivänseisauksen aikoihin, kun Godric ja minä olimme olleet yhdessä jo puolitoista vuotta, minua huolestutti ja ahdisti melko moni asia. Eräs rakastajani (minulla oli siinä vaiheessa melko epätyypillisesti kaksi muuta miestä Godricin rinnalla) oli alkanut osoittaa epätoivon merkkejä ja suorastaan jo pelotti minua kiihkeydessään; Godric oli humalassa ja tiesin hänen osoittavan päihtyneenä epämukavan paljon huomiota epämukavan suurelle joukolle naisia; minulla oli kuuma ja paha olla, ja lisäksi epäilin olevani sairas, sillä olin voinut pahoin jo pitkään ja olin usein uupunut. Seisoskelin raotetun ikkunan vierellä ja katselin tanssivia pareja ja nauravia ja keskustelevia (tai pikemminkin toisilleen huutavia) ihmisryhmiä. Lasit kilisivät, viini virtasi ja luutut soivat: ruokatarjoilua oli puutteellisesti, juotavaa ja vieraita puolestaan aivan liikaa.

Halusin kiihkeästi etsiä Godricin ja päästä hänen lähelleen: tietyssä mielentilassa hänellä oli minuun rauhoittava, tyynnyttävä vaikutus. En ollut nähnyt häntä koko päivänä enkä kahtena aiempanakaan päivänä ja aloin jo ikävöidä häntä kiihkeästikin. Ehkä minun olisi pitänytkin olla vähän ymmärtäväisempi sitä toista rakastajaani kohtaan…

Kun lopulta hoksasin, missä Godric piti hoviaan, vatsani muljahti jälleen (kuten se oli tehnyt jo useampana päivänä): hänen seurassaan oli kaksi miestä vaimoineen, mutta kahdelle muulle naiselle ei löytynyt mitään selitystä – paitsi tietenkin se, että he olivat Godricin molemmin puolin juuri hänen takiaan. Godric lopetti vitsinsä, kaskunsa tai minkä lie huvittavan tarinan ja seurueen purskahtaessa nauramaan hän tyhjensi lasinsa, laski sen takanaan olevalle pöydälle ja – kauhukseni – kiepautti kätensä molempien naisten lonkalle.

Äkkiä ikkunasta tulviva pakkasilma ei riittänytkään: minun oli saatava paljon enemmän happea. Lähdin kohti ovea, raivon, häpeän ja surun vallassa, sitten pysähdyin ja käännyin kannoillani vihoissani, astuin muutaman askelen kohti Godricia, mutta käännyin sitten taas alkuperäiseen suuntaan. Olin enää vain noin kymmenen jalan päässä ovesta, kun kuulin äänen sanovan korvaani: ”Viisas päätös” ja vilkaisin vasemmalle taakseni. Salazar oli hiipinyt perässäni, pitkine askeleineen, äänettömästi kuten aina.

Kivisessä, soihduin ja kynttilöin valaistussa käytävässä oli koleaa, mutta raikasta. Kiiruhdin käytävää niin pitkälle kuin sitä riitti, otin lopulta tukea ikkunasyvennyksestä ja hengitin syvään ja katkonaisesti. Kasvojani kuumotti ja pelkäsin kyyneleitä enemmän kuin mitään. Salazar oli edelleen vierelläni, vilkuillen ilmeettömänä pimeyttä ikkunan takana. Näkyikö ikkunan takaa edes mitään, en tiedä; ehkä Salazar katseli vain kuvajaistaan ja samalla minun heijastustani.

”Tiedäthän sinä, millainen Godric on, ei tuon pitäisi järkyttää sinua noin”, Salazar lausahti kylmästi. Käännähdin äkisti kohti häntä, pyyhkien tahattomasti poskelleni valahtaneen kyyneleen.

”Eikö todella pitäisi? Minunko pitäisi vain hyväksyä tämä?” sähähdin Salazarin profiilille, mutta tiesin hänen olevan oikeassa: minun pitäisi hyväksyä tämä, emmehän edelleenkään olleet virallinen pariskunta. Godricin ja minun piti molempien ylläpitää mainettamme vapaina, sitoutumattomina ihmisinä.

”Niin, ethän sinä hyväksy, koska sinä haluat omistaa hänet. Kesyttää leijonan, niin sanoakseni”, Salazar hymähti ja katsahti minuun. Tunsin oloni epämiellyttävän likaiseksi, kuin olisin katutyttö, jonka Godric oli ostanut itselleen pidemmäksi aikaa. Salazarin kylmä katse sai niin oppilaat kuin aikuiset velhot ja noidat tuntemaan itsensä torakkaakin pienemmäksi ja säälittävämmäksi.

”Tiedän siinä missä sinäkin, että Godric ei ole omistettavissa eikä liioin kesytettävissä”, lausahdin mahdollisimman arvokkaasti. Olin jo ehtinyt rauhoittua; silmiäni ei poltellut enää ja käytävän viileys oli jäähdyttänyt palavat poskeni. Ryhdistin selkääni vielä suoremmaksi ja nostin leukaani, yrittäen saada Salazarin tuntemaan edes kerran elämässään pelkoa ja jopa alemmuutta.

”Tiedät, niin. Mutta koska olet noin voimakas ja mahtava noita, haluat tietenkin loihtia kaiken toiseksi”, Salazar kohtasi katseeni. Hänen luisevat kasvonsa ja syvältä tuijottavat kivenharmaat silmät katselivat minua omituisesti. ”Pystytkö sinä kuitenkaan sellaiseen?”

”Godric… on jo muuttunut. Hänellä ei ole muita kuin minut”, sanoin vastaan ja nielaisin. Kuulostin halveksittavan arkipäiväiseltä, kuin keneltä tahansa tavalliselta maalaisnoidalta, joka keittelee lemmenjuomia kaukorakkautensa kohteelle. Tai pahempaa: kuin kaikilta maailman jästinaisilta, jotka sokean itsevarmuuden tai vaihtoehtoisesti epävarmuuden vallassa kuvittelivat, että heidän miehensä eli vain heidän vuokseen, että juuri he olivat muuttaneet rakkaat miehensä huikentelevaisista hulttioista uskollisiksi urhoiksi.

Salazar katseli minua, ilmeettömänä kuten tavallista, mutta jokin pilkallinen välkkyi silmissä. Hän käytti ohuita, kalpeita huuliaan hampaidensa välissä, lipaisi niitä sitten.

”Ehkä niin”, hän myönsi sitten. Olin jo lähdössä takaisin saliin, kun Salazar liikahti hätkähdyttävän nopeasti ja esti minua. ”Mutta onko sinulla?” En ehtinyt sanoa mitään (jos olisin, olisin ilmoittanut jyrkästi, ettei asia kuulunut hänelle), kun Salazar jo tarttui ruumismaisilla, mutta vahvoilla käsillään käsivarsiini ja suuteli minua. Annoin hänen jatkaa vain, koska olin niin järkyttynyt moisesta käänteestä: en voi sanoa nauttineeni siitä, en vähääkään. Hän oli liian ahnas ja huulensa liian kovat. Silti nuo sekunnit ehtivät vaikuttaa tuhoisasti.

”Rowena…?” olin kuulevinani. Hetken ajan ajattelin, että suuteleminen vain muistutti minua Godricista, joka muutenkin pyöri mielessäni, mutta sitten tajusin, että Godric puhui pääni ulkopuolella, ei sisäpuolella. Työnsin Salazarin irti minusta ja katsoin kauhuissani käytävään.

Godric seisoi punakkana, hiusraja hikisenä keskellä käytävää, noin kymmenen jaardin päässä. Salin ovesta käytävän toisessa päässä kaikui yhä musiikki ja nauru, mutta käytävän tunnelma ei olisi voinut olla erilaisempi.

”Godric!” minä huudahdin, torjuen omat päänsisäiset nuhteeni siitä, miten kimakka ja kauhea ääneni oli. ”Olen etsinyt sinua jo monta päivää, tahdoin puhua sinulle…”

”Joten etsit minua parhaan ystäväni suusta?” Godric kysyi ärtyneesti, vielä pieni häivähdys huumoria äänessään. Hänen kulmansa olivat jo kurtistuneet, silmät niiden alla pälyilivät vuoroin tyynenä ja äänettömänä seisovaa Salazaria, vuoroin minua.

”Ei, kultaseni, ei tämä ole… Kuulehan, meidän tosiaan pitää puhua”, yritin johdattaa Godricin ajatukset pois tästä tilanteesta, kenties saisin vietyä Godricinkin toiseen huoneeseen.

”Näyttää tosiaan siltä, että meillä on keskusteltavaa”, Godric sanoi, mutta jopa ärtynyt huumori oli nyt kaikonnut hänestä. Hän oli enää vain synkeän ja jotenkin pienemmän näköinen. Hän ei oikeastaan enää katsonut minuun, tuijotti vain Salazaria, joka tuijotti takaisin. Lopulta minä liikahdin kohti Godricia, mutta hän käännähti samanaikaisesti kannoillaan ja marssi takaisin juhlasaliin ja luultavasti samaa kyytiä pois koko juhlista.

”Uskomatonta”, sähähdin Salazarille ja lähdin Godricin perään. Minua raivostutti ja pelotti samanaikaisesti. Ei kai Godric tosiaan voinut luulla minun olevan Salazariin rakastunut?

***

[amorito]

A/N: Kolmas luku, olkaatten hyvät.


3.

Mutta ilmeisesti hän luuli. Godric oli tosiaan poistunut juhlista huomiota herättävän aikaisin, mutta loppujen lopuksi kaikki vain päättelivät hänellä olevan kiire seuraaviin juhliin tai että hän joutuisi heräämään varhain seuraavana aamuna; olihan hän tärkeä ja velvollisuudentuntoinen mies. En löytänyt Godricia mistään seuraavana päivänä, vaikka kolusin koko linnan: seuraavana aamuna, kaksi päivää talvijuhlien jälkeen, ilmiinnyin hänen kotikyläänsä, keskelle toria. Viheliäinen tuuli henki niskaani ja nilkkoihini, kuin yrittäen suostutella minut kääntymään takaisin.

Huokaisin helpottuneena, kun näin Godricin savupiipusta tupruavan savun. Kiirehdin pihaportista ja pitkin lumeen peittynyttä polkua. Koputin kiivaasti ja vaativasti: en ollut tajunnutkaan miten kiihkeästi todella tahdoin puhua hänelle.

Kun ovi avautui, Godric seisoi itse oven takana: ilmeisesti hän oli passittanut vanhan taloudenhoitajansa kotiin joulunviettoon. Mustassa kotikaavussaan hän näytti uhkaavalta, ja kylmä katse vahvisti vaikutelmaa.

”Godric, rakkaani, minulla ja Salazarilla ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa”, aloitin käyden suoraan asiaan, tuntien Godricin kärsimättömän luonteen. ”Hän suuteli minua, jostain käsittämättömästä syystä. Olin vain loukkaantunut ja peloissani, kun näin sinut niiden naisten keskellä, ja…”

Godricin suuri käsi laskeutui karmille eteeni; olin yrittänyt puhuessani hivuttautua sisään tuulelta suojaan. Matkani katkesi yhtä äkkiä kuin lauseeni. Tällainen lapsellisuus alkoi jo ärsyttää minua: rypistin kulmiani hieman ja katsoin Godricia tiukimmalla katseellani. Aioin tulla tuosta ovesta, vaikka minun pitäisi kaataa seinät sen ympäriltä ensin.

”Godric, päästä minut sisään, ole hyvä”, lausuin selkeästi artikuloiden ja tein vain pienen liikkeen, joka osoitti, että olin tulossa joka tapauksessa, hyvällä tai pahalla. Godric tunnisti elekieleni ja huokaisi väistäessään päästäen minut sisään lämpimään taloon. Astelin suoraa päätä olohuoneeseen, jätin viittani oven vieressä olevan suuren tuolin selkämykselle ja asetuin takan eteen. Vastavalo aiheuttaisi dramaattisen vaikutelman ja saisi minut näyttämään uhkaavammalta. Varjo saisi kasvoni myös näyttämään salaperäisemmiltä.

Godric seisoi ovensuussa, tuliviskipikari kädessään, nojaten vapaalla kädellään samaan tuoliin, jolla viittani lepäsi. Godric vain katsoi minuun eikä selvästi aikonut aloittaa keskustelua tai tarjota minulle juotavaa tai mitään muutakaan. Mutta en tarvinnutkaan muuta kuin tilaisuuden selittää ja sen olin nyt saanut.

”Ilmeisesti aikomuksenasi on tehdä minusta jonkinlainen rikkuri, pettäjä tai juonittelija”, sanoin lujalla äänellä. Toivoin, että olin ollut oikeassa siinä, ettei Godricin luona tosiaan ollut muita: en halunnut edes palvelijan olevan kuulolla.

”Mutta toivon, että ymmärrät, että olin vain järkyttynyt ja pakenin käytävään, jotta välttyisin näkemästä sinun elosteluasi. Sitä, josta olit jo ymmärtääkseni luopunut…” Selitin lyhyesti, miten näin Godricin noiden naisten välissä, miten Salazar seurasi minua käytävälle ja suuteli minua väkisin. Kun pääsin loppuun, Godric kohotti kulmakarvojaan ja siirsi katseensa minusta pois, kuin epäuskoaan hilliten. Päätin olla välittämättä moisesta epäkohteliaisuudesta ja katsoin suoraan Godriciin. Odotin hänen vastaustaan, kohteliasta tai loukkaavaa, jopa anteeksipyyntöä.

”Liian kauan olen minä sinua jaksanut”, Godric sanoi kuitenkin hiljaa, katse edelleen lattiassa, ääni syvältä kummuten. ”Mutta että paras ystäväni?”

”Minähän sanoin, ei se ollut mitään. Minä en voinut…”

”Vaikka et”, Godric keskeytti ja nosti katseensa jälleen. ”Rowena, minä luovuin kaikista muista sinun vuoksesi, täydelleen. Ja sinä et voinut tehdä samaa minun vuokseni?”

Avasin ja suljin suuni. Ymmärsin, ettei tässä ollut enää kyse Salazarista ja minusta, vaan Godric tiesi kaikista muistakin rakastajistani; oli luultavasti tiennyt kaiken aikaa. Olisin halunnut palata jälleen niihin kahteen naiseen, jotka olivat saaneet minut niin tolaltani, mutta tajusin kyllä, että en tiennyt heistä todellisuudessa mitään: ehkä he olivat vain olleet satunnaisia kuulijoita, jotka vain olivat liimaantuneet häneen ihaillen, saamatta vastakaikua.

”Mutta uskot kuitenkin, että Salazar ja minä…” yritin varmistaa.

”Voi Rowena, Salazarilla on varmasti aina ollut tunteita sinua kohtaan, sinä vastaat tarkalleen hänen toiveitaan! Älä luulekaan, että Salazar oli se korsi, joka taittoi hevoskotkan selän. Se oli sinun ylireagoiva tunteilusi kahden satunnaisen naisen tähden, vaikka sinä olet pyörittänyt oikeaa miesten sirkusta minun ohellani. Sinä et ymmärrä rakkautta, kultaseni, ja minä en aio auttaa sinua ymmärtämään.”

Godric astahti ovea kohti, ja tajusin kyllä vihjauksen siitä, että minun pitäisi lähteä. Suoristin diadeemini ja astelin häntä kohti; tartuin viittaani katsomatta siihen, tuijottaen tiiviisti Godricia.

”Kaikista rakkaudentunnustuksistasi huolimattakin päädyt tähän? Vaikka tiedät, että minua parempaa et todennäköisesti voi löytää?” en malttanut olla sanomatta. Se saattoi kuulostaa omahyväiseltä, mutta tiesimme sen olevan totta. Ainakin minä tiesin.

”Hyvää jatkoa”, Godric lausahti sävyllä, joka viestitti kutakuinkin päinvastaista eikä vastannut kysymykseeni. Ovi avautui, ja minun oli astuttava kuistille. Odotin vielä jonkinlaista pahoittelua, lempeämpää hyvästelyä, jopa lupausta siitä, että ehkä myöhemmin voisimme yrittää uudelleen, mutta ovi vain sulkeutui takanani. Ennen kuin kaikkoonnuin, olin kuulevinani sisältä naisen äänen, ja pari sanaa jotka saattoivat olla ”Godric” ja ”kuka”. Hymähdin; Godric oli selvästi tehnyt päätöksensä minun jättämisestäni jo ennen tuloani. Suostuttelutaitoni eivät siispä olleetkaan peruuttamattomasti ruosteessa: Godricilla vain oli jo olemassa syy olla kuuntelematta ja kaipaamatta minua.

***

En tiedä, keskusteliko Godric Salazarin kanssa, ja millaisen kuvan tämä antoi Godricille tapahtuneesta. Lunastin Godricin arvelut siitä, että osasin käyttäytyä hyvin: puhuimme toisillemme hyvin vähän, mutta aina asiallisesti ja työkeskeisesti. Salazarin ja minun välit eivät koskaan olleet olleet lämpimät, joten ne palasivat yhtä lailla entisiin uomiinsa. Helga ei puuttunut asiaan, vaikka vaikuttikin koko lopputalven huolestuneelta ja hänen katseensa hyppi hermostuneesti meidän kolmen välillä aina, kun olimme samassa huoneessa.

Kun oppilaiden loma päättyi paria viikkoa myöhemmin, Godric oli poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Hän tervehti lempioppilaitaan ja kollegoitaan suorastaan raivokkaan hilpeästi, karjahdellen niin, että ohikulkijat säpsähtivät ja hieroskelivat korviaan mulkoillen äreästi taakseen, säteilevää Godricia kohti. Lounastunnilla me opettajat saimme tietää tarkemmin, mikä aiheutti Godricin iloisuuden.

Siitä pääsemmekin takaisin siihen, mistä tarinani aloitin: kihlajaisjuhlaan, joka sattuu olemaan täsmälleen kaksi kuunkiertoa Godricin ja minun viimeisimmän keskustelun jälkeen. Anna ja Godric hymyilevät, kiittelevät onnittelijoita, tanssivat ja tuijottelevat toisiaan silmiin; minä hymyilen myös, yrittäen näyttää onnelliselta niin heidän puolestaan kuin tulevasta lapsestani. Kukaan ei ole uskaltanut kysyä lapsen isästä, enkä oikeastaan tiennyt, mitä olisin sanonut. En oikein voi sanoa, etten tiedä (vaikka asia niin onkin), enkä toisaalta voi vakuuttaa, että olen sopinut isän kanssa järjestelyn, joka sopii molemmille. Molemmat aiemmat rakastajani olivat jo aikaa sitten kyllästyneet kerjäämään huomiotani (epätoivoisempi itse asiassa päätyi myrkyttämään itsensä) ja olen pitkästä aikaa yksin. Godric vilkaisi kasvanutta vatsaani pari päivää sitten Tylypahkan käytävällä, yritti tavoitella katsekontaktia, mutta hymyilin vain huolettomasti ja yritin viestittää sanattomasti, ettei hänen tarvinnut huolehtia. Eikä tarvinnutkaan: oli hän sitten isä tai ei, en välittänyt hänen huolenpidostaan enää.

[amorito]

A/N: Vielä viimeinen osa tarinaa, tarjoillen toisenkinlaisen näkökulman loppumisen teemaan.


OSA II

 Kuten aluksi sanoin, perhe ja naimisiinmeno eivät sopineet työmme kanssa yhteen. Salazar oli raivoissaan Godricin päätöksestä mennä naimisiin, ja hän tuntui jotenkin loukkaantuneen siitä, että minä sain lapsen, Helenan, aivan kesän lopussa. Totta puhuen olin itsekin hieman käärmeissäni: olinhan ollut aivan samaa mieltä siitä, että koulun piti olla ensimmäisenä meidän kaikkien tärkeysjärjestyksessä. En voi väittää, ettäkö olisin laittanut Helenan etusijalle läheskään joka tilanteessa: Godric sen sijaan valitsi Annan, jos valittavana olivat Tylypahka ja rouva Rohkelikko.

Helgan ja minun välit olivat yhä mainiot, vaikka tunnelma kiristyi välittömästi, jos Helga yritti johdatella keskustelua lapsen isään. Onneksi näin ei käynyt usein, ja Helga jumaloi Helenaa liikaa, jotta olisi miettinyt tämän syntyperää sen enempää. Mutta Godricin ja Salazarin ystävyys alkoi rakoilla: ensimmäinen särö ilmestyi jonnekin huomaamattomaan kulmaan talvijuhlailtana, jolloin Salazar suuteli minua. Särö kasvoi, kun Godric löysi Annan, se pirstoi koko ystävyyden herkän pinnan Annan ja Godricin mentyä naimisiin ja lopulta eräs loppusyksyn päivä jätti yli kaksikymmenvuotisesta ystävyydestä jäljelle vain sirpaleet.

Tapahtumapaikkana oli jälleen opettajainhuone, jossa oli nyt jo useampia opettajia: oppilasmäärä oli kasvanut niin suureksi, että meidän oli ollut pakko valita muitakin ihmisiä huolehtimaan opetuksesta, nelistään emme enää pärjänneet. Muutama näistä uusista tulokkaista oli entisiä oppilaitamme, pari oli tuttavia ja ystäviä, jotka olivat kiinnostuneet opettajantyöstä. Ulkona riehuva syysmyrsky paukutti ikkunoita silloin tällöin, mustelmanvärisistä pilvistä purkautui äkäisiä ukkosenmurahduksia.

”Kuinkas pieni perheesi voi?” Salazarin viileä ääni kajahti opettajainhuoneen nurkkaan asetetusta tuolista kohti Godricia. Salazar piti tuota tuolia omana pikku valtakuntanaan, josta hän silloin tällöin päästi ilmoille pilkallisia naurahduksia tai mutisi pahansuopia sanoja. Salazar oli ollut oikein erityisen pahasuinen siitä lähtien, kun Godric oli uudenkuun aikaan ilmoittanut Annan odottavan heidän ensimmäistä lastaan.

”Oikein hyvin”, Godric vastasi paikaltaan pitkän pöydän päästä. Hän selaili kirjeenvaihtoaan ja poltti piippua; unelias savukiemura leijaili hattujen suippojen kärkien tienoilla. Godricin ääni kuulosti torjuvalta: hän oli toki kiireinen, mutta sävy osoitti myös, ettei hän halunnut puhua asiasta, etenkään Salazarin kanssa.

”Mainiota”, Salazar vastasi, äänellä, joka kuulosti kaikkea muuta kuin vilpittömältä. ”Olet varmasti kaikkien kiireidesi keskellä jo etsinyt itsellesi seuraajan?”

”Seuraajan?” Godric havahtui ja kääntyi kohti Salazaria, kulmat ärtyneessä rypyssä.

”No mutta totta kai”, Salazar vastasi ääni kehräävänä, silmät siristyneenä yhtä pilkallisesti kuin suu oli mutristunut, ”emmehän halua pitää sinua poissa perheesi luota.”

”Ei perheeni vaikuta työntekooni; perhe, Salazar hyvä, ei ole vamma, vaan hieno lisä elämään”, Godric lausui, jopa hieman ilkeästi. Nuoremmat opettajat alkoivat jo liikahdella ja vilkuilla toisiaan kiusaantuneina ja hämmentyneinä, arastellen kuitenkin nousemista ja huoneesta poistumista ajatellen sen vaikuttavan liian avoimelta protestilta moista sanasotaa vastaan.

”Varmasti niin”, Salazar myönteli tuttuun tapaansa niin, että vaikutti ylemmyydentuntoiselta, ikään kuin olisi ynähdellyt myöntävästi pikkulapsen mielikuvitukselliselle jaarittelulle.

”Rowenallakin on, saanen huomauttaa, lapsi ja siitä huolimatta hän tekee työtä”, Godric jyrähti kuin se sinetöisi hänet sanailun voittajaksi, osoittaen minua leveällä kädellään. Pidin suuni kiinni ja silmäni visusti kirjoittamani puheen luonnoksessa; olisin halunnut sanoa, että Helenalla oli hoitaja, joten minun ei tarvinnutkaan olla jatkuvasti häntä hoivaamassa ja sitä paitsi asuin Tylypahkassa vakituisesti, Godric sen sijaan Annan kanssa edelleen Godrickin notkossa.

”Voi Godric, ystäväni”, Salazar sanoi ja uppoutui syvemmälle tuolinsa pehmusteisiin. ”Sinä kuvittelet aina tietäväsi ratkaisun kaikkeen, mutta sanoisinpa, että parasta olisi tällä kertaa luottaa viisaamman sanoihin. Myönnät varmasti itsekin, ettet enää pidä Tylypahkaa elämäsi prioriteettina ja otteesi työhön alkaa, suonet anteeksi, lipsua.”

”Anteeksi kuinka?” Godric kimposi istuimeltaan ja kääntyi nyt täysin Salazaria kohti. Nyt kolme, neljä opettajaparkaa jo nousi tuoliltaan ja poistui kiireen vilkkaa käytävään: se oli varmasti ihan viisasta ja minunkin teki mieleni poistua, mutta enemmän mieleni teki jäädä katsomaan, mihin tämänkertainen riita kehittyisi.

”Älä nyt viitsi teeskennellä”, Salazar tokaisi aiempaa terävämmin, ivallinen pehmeys jo kaikonneena äänestä. ”Sen jälkeen, kun tapasit Annan, olet asteittain alkanut menettää otettasi. Sanopa, milloin olet viimeksi käynyt Ministeriön kokouksissa? Milloin tavannut ulkomaisia velhoja? Milloin matkannut Euroopan ulkopuolelle hankkimaan henkilökohtaisesti liemiaineksia ja pyydystämään taikaolentoja? Vielä viisi vuotta sitten teit kaikkea tuota, ja nyt sinä löhöilet tyytyväisenä kotitakan äärellä, vaimon kantaessa eteesi lammaspaistia ja tuliviskiä.”

Godricin hengitys kävi raskaammaksi ja äänekkäämmäksi; kaksi muuta opettajaa poistui jälleen. Nyt paikalla oli Helgan ja minun lisäksi enää eräs Godricin tuttava, joka oli selvästi ällistynyt ja järkyttynyt tällaisesta lapsellisesta loanheitosta opettajien kesken, koulussa, joka oli Euroopan arvostetuimpia.

”Olet vaiti, koska et kykene puolustautumaan”, Salazar jatkoi hyödyntäen Godricin äänetöntä raivonkeruuta. Halveksunta oli palannut hänen vaimeaan ääneensä. ”Olet vaiti, koska olen oikeassa. Mutta, totta puhuen, olin jo odottanutkin, milloin kykysi pettävät sinut. Ne olivat varmasti kovan työn tulosta, mutta luonnonlahjakkuus sinä et ole. Varsin keskinkertainen velho, jonka ylpeä luonne ja hyvä maine pelastavat unohdukselta…”

Godricin liikkeet olivat silmää nopeammat; taikasauva oli ilmestynyt hänen käteensä kuin tyhjästä ja sininen valo välkähti kohti Salazaria. Mutta Salazar oli varmaan aavistanut moisen käytöksen, ja kun kaikki olivat räpytelleet häikäistyksen silmistään, näimme Salazarin sauvakäsi laiskasti koholla. Lattiassa noin jaardin päässä Salazarin tuolista oli mustaksi palanut läikkä siinä kohdassa, jossa Salazarin loitsu oli torjunut Godricin taian. Godricin tuttava nousi, puhahti paheksuvasti ja hulmautti viittaansa poistuen pitkin askelin: arvelin, etten näkisi häntä enää ja olinkin oikeassa. En ihmetellyt hänen päätöstään.

Helga ja minä satuimme vilkaisemaan toisiamme: Helgan poskilla oli kiihtyneenpunaiset läiskät ja hänen huulensa olivat puristuneet yhteen. Arvelin itsekin näyttäväni yhtä säikyltä, tosin minulla oli tapana kalveta punastumisen sijaan. Lisäksi tunsin sydämeni hakkaavan niin, että odotin kaikkien muidenkin kuulevan sen hiirenhiljaisessa huoneessa. Godricin piipputupakan voimakas tuoksu sekä kirkkaanväriset kaavut, joiden sävyt korostuivat ukonilman oudossa ilmanalassa, olivat oudossa kontrastissa sille, ettei ääntäkään kuulunut.

Lopulta Godric sai äänensä takaisin, hyvin matalana ja hitaana tosin:

”Ehkäpä minun on tosiaan hyvä siirtyä syrjään. Vaikuttaa siltä, ettei tämä koulu ole aivan sitä, mitä kuvittelin vielä jokunen vuosi sitten.”

”Voi, ei tarvitse. Jo oman työturvallisuuteni tähden jätän Tylypahkan välittömästi. En usko viihtyväni paikassa, jossa minun täytyy joka hetki pelätä saavani loitsusta, jonka langettaa entinen ystävä”, Salazar vastasi, nousi ja poistui hänkin. Hiljaisuus venyi vielä hetken, kunnes Godric sanoi, kääntäen rintamasuuntansa Helgaa ja minua kohti, mutta katsomatta meihin:

”Ei hän tarkoita sitä.”

Mutta kyllä hän tarkoitti.

Salazar poistui linnasta vielä samana päivänä, eikä kukaan meistä tiennyt, minne hän oli lähtenyt. Godric olisi ollut ainoa, jolle Salazar olisi voinut kertoa olinpaikkansa, mutta asioiden ollessa tällä tolalla niinkään ei tietenkään käynyt. Godricin tuttavalle, Salazarille ja vielä yhdelle muullekin pelästyneelle opettajalle etsittiin korvaajat; Godric piti päänsä tavalliseen tapaan pystyssä kieltäytyen näyttämästä suruaan, pettymystään, vihaansa tai mitä hän nyt sitten tunsikin Salazarin ja heidän päättyneen ystävyytensä vuoksi.

Ministeriössä kohistaan ja oppilaiden vanhemmilta on tullut jokunen kirje sen jälkeen, kun Salazarin poistuminen oivallettiin pysyväksi ratkaisuksi eikä vain pitkäksi matkailuksi. Godric on, kuten Salazar epäilikin, yhä enenevässä määrin koulusta poissa ja sijaiset vaihtuvat tiuhaan: Annan raskaus etenee, ja Godric alkaa ehkä hiljalleen tajuta, ettei hänen työtahtinsa ole hyvä pysyä entisen kaltaisena. Niinpä alkuperäisistä jäsenistä enää minä ja Helga olemme koulussa, mutta vastuu, joka ennen jakautui neljille hartioille on nyt vain kaksilla, ja se repii meitä erilleen toisistamme. Näistä ongelmista huolimatta Helga, Godric ja minä vakuuttelemme ministeriölle, vanhemmille ja oppilaillekin vuoron perään, että Tylypahka on vielä voimissaan ja että kaikki on kunnossa, eikä mitään olla lopettamassa, mutta minä tiedän, että tällaisenaan meidän neljän ystävyksen perustama koulu ei enää voi kauan toimia.