Title: Kahlittu unelmiinsa
Genre: angst
Author: saghapo
Paring: Andromeda/Ted
Raiting: S ihan vaan joulupukin takia..
Disclaimer: Rowling omistaa kaiken ja mulle ei makseta tästä mitään.
Summary: Elä päivä kerrallaan, sanottiin. Mutta mitä jos oli jämähtänyt paikoilleen, menneisyys piti tiukasti syleilyssään eikä toinen edes halunnut päästää siitä irti?A/N: Joo, iski kauhee tarve julkasta joku ficci pitkästä aikaa ja tähän sit päädyin
hope u like it plus kommentit on ihania :3 niin ja menee FF50 sanalla Perhe. btw julkasen ekaa kertaa jotain ilman että jennumiu lukee sitä eka, ettäjoo..
Andromeda itki taas tänään.
Nymfadora kysyi minulta, onko äiti surullinen. Minä sanoin ettei äiti ole surullinen, hän on vain vähän eksyksissä.
Kolmevuotias Dora ihmetteli, miten äiti voi olla eksyksissä omassa kodissaan. Nostin Doran mitään sanomatta syliini, peittelin hänet huolellisesti ja luin iltasadun.
*****
”Ted, minusta ei taida olla tähän.”
Olin kuullut ne sanat niin monta kertaa että oli ihme, etteivät ne olleet jo kuluneet puhki, katkaisseet hauraita siipiään ennen kuin ehtivät kantautua kenenkään korviin.
”Meda, kuinka monta kertaa tästä on jo puhuttu?” esitin väsyneen kysymyksen ja käännyin katsomaan sängyn laidalla istuvaa vaimoani. Andromeda oli painanut katseensa maahan, mutta kääntyi katsomaan minua. Hänen silmänsä olivat kosteat ja hän pudisti pienesti päätään.
”He olivat minun perheeni, Ted”, hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä ja käänsi katseensa ikkunaan. Kyynel karkasi hänen silmäkulmastaan.
”Sinun perheesi poltti kuvasi sukupuusta, karkoitti sinut omasta kodistasi ja kieltää olemassa olosi”, puuskahdin. Andromeda yritti pidätellä kyyneliään.
”Minä luulin, että sinä olisit onnellinen”, sanoin hiljaa.
”Niin minäkin”, Andromeda sanoi ääni särkyen.
Elä päivä kerrallaan, sanottiin. Mutta mitä jos oli jämähtänyt paikoilleen, menneisyys piti tiukasti syleilyssään eikä toinen edes halunnut päästää siitä irti?
Eilen näin, kuinka Andromeda istui peilipöytänsä äärellä ja piteli käsissään hopeaa riipusta, jonka oli saanut Bellatrixilta syntymäpäivälahjaksi kauan sitten. Pöydällä lepäsi myös valokuva hänestä, hymyilemässä sisartensa kanssa.
Andromedan nostaessa katseensa hän katsoi suoraan silmiini peilin kautta. Minä suljin oven ja kävelin pois.
*****
”Se oli niin mahtavaa, isä! Koko lukukausi meni niin nopeasti että kun Sophie sanoi että joulu on kolmen viikon päästä, minä olin varma että oli vasta lokakuu! Isä, sinun on pakko hommata minulle rupikonna, kaikilla koulussa on joku eläin! Sophiella on kissa, mutta minä haluan rupikonnan. Ostathan minulle rupikonnan, jooko?” Nymfadora pulisi innoissaan ja huitoi käsillään niin että onnistui tiputtamaan Andromedan kukkaruukut olohuoneen pöydältä. Katsoin hymyillen tytärtäni. Ensimmäinen vuosi Tylypahkassa oli jo puolessa välissä, Dora oli kasvanut niin nopeasti.
”Katsotaan nyt. Ehkä joulupukki tuo sinulle yllätyksen puun alle”, sanoin ja iskin silmää.
”Plääh, et kai tosissasi usko minun uskovan joulupukkiin? Isä hei, olen jo yksitoista”, Dora sanoi ja muljautti silmiään. Sitten hänen ilmeensä kirkastui. ”Missä äiti on? Minulla on niin paljon kerrottavaa!”
”Äidillä on vähän huono olo, hän on lepäämässä. Käski minun sanoa että on meidän vuoro tehdä illallinen ja herättää hänet sitten kun kaikki on katettuna pöytään”, sanoin. Dora taputti innoissaan käsiään ja juoksi keittiöön.
Minä inhosin valehtelua. Etenkin Doralle, mutten voinut muuta. Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Dora-kulta, äitisi on niin surullinen, että tuskin syö enää? Niin surullinen, että hänen silmänsä ovat lasittuneet eivätkä enää kohdista katsettaan minnekään?
Niin vihainen kaikesta, että sanoi jättävänsä meidät?
Kyllä minä tiesin, ettei Meda koskaan tekisi niin. Hänellä oli suuri sydän, ja sisimmässään hän rakasti meitä molempia. Minua ja Doraa.
Meda oli aina ollut erilainen. Luihuinen, joka kohteli kaikkia tasa-arvoisesti, tyttö, joka oli jutellut kanssani yömyöhään tulevaisuuden suunnitelmista ja siitä, kuinka ei välittäisi perheensä mielipiteistä.
Mutta suku oli puhdasverisille aina etusijalla. Minä olin oikeasti luullut Medan olevan erilainen, sellainen, joka ei välittäisi asioista kuten verisääty, perintö ja maine. Kyllä minun olisi pitänyt tietää paremmin, ennen kuin autoin häntä toteuttamaan unelmansa, josta hän nykyään halusi paeta. Vaikka Medan perhe olikin sulkenut hänet elämästään ilman silmänräpäystäkään, Meda kaipasi heitä silti.
