Name: Harmaa muotti
Rating: S
Pairing: Neville/Hermione
Genre: angst, drama, romance
Beta: ei
Disclaimer: Kaikki Harry Potter -universumin hahmot, paikat ja nimet kuuluvat J.K. Rowlingille. Teksti on tarkoitettu puhtaasti viihteelliseksi, eikä sillä tehdä rahaa.
A/N: Koska tekee niin kovasti mieli kokeilla uusia parituksia, hetin kirjoittaminen inspaa kerrankin ja Neville on paras. Het10-haasteeseen, viimeistä viedään! Ja hui, pitkästä aikaa kirjoitan kaikkitietävällä kertojalla… saa nähdä, mitä siitä tulee.
Harmaa muotti
”Katso tuon noidan kaapua, onpa järkyttävän värinen!” Neville kuuli isoäitinsä kuiskaavan hänelle hieman turhankin äänekkäästi Pyhän Mungon ruuhkaisessa aulassa. Vastahakoisesti poika vilkaisi kirkkaanvihreään kaapuun sonnustautunutta nuorta naista ja ynähti. Hänen kääntäessään nopeasti katseensa takaisin lattiaan ja kiireisinä ohi viliseviin kenkiin, rouva Longbottom sai lisää puhtia ja heitti naista kohti erittäin ylevän ja halveksuvan katseen. Nevillen poskille kohosi punainen sävy taistelusta huolimatta, ja poika saattoi vain toivoa, että nainen oli liian kiireinen huomaamaan ympäristöään. Hän ei kuitenkaan rohjennut tarkistaa asiaa.
Kotona Neville oli huoneeseensa astuttuaan jäänyt jähmettyneenä peilin eteen seisomaan. Hänen teki mieli kääntää katseensa pois, pojan etusormi värisi, mutta hän pakotti itsensä pysymään paikoillaan. Hän ei ollut ikinä tuntenut itseään niin epäonnistuneeksi. Ensimmäinen ajatus, joka oli putkahtanut Nevillen päähän isoäidin sanoista, oli että hän oli tismalleen kuin se silmiäsärkevän kirkas kaapu. Se kaapu loisti erilaisuuttaan, sen kirkas väri kertoi sen olevan joukkoon kuulumaton, yksinäinen omaan maailmaansa eksynyt riepu. Siltä Nevillestäkin tuntui, hän oli erilainen. Hän ei koskaan tulisi sopimaan muiden joukkoon, ei vaikka kuinka yrittikin ponnistellen työntää itseään muiden suosimaan muottiin. Hänen kaikkia jäseniään särki, se muotti ei sopinut hänelle - liian iso, liian pieni, kiristi, puristi, ei sopinut. Mutta kaikista eniten särki sydämeen.
Kun Hermione ilmestyi Nevillen elämään, hetken kaikki oli paremmin kuin hyvin. Hänet kerrankin hyväksyttiin sellaisena kuin hän oli, säikkynä ja pulleaposkisena miehenalkuna, joka onnistui hajottamaan kaiken mihin vilkaisikin. Hän pelkäsi, että hajottaisi kohta Hermionenkin, sen mitä heillä oli, mutta tyttö opetti hänet kääntämään peloilleen posken ja antamaan niiden lyödä. Hetken kirvelyn jälkeen punainen jälki katosi, eikä seuraava lyönti enää sattunutkaan. Neville tunsi itsensä ensimmäistä kertaa vuosiin ehjäksi ja hyväksi, kun hän puristi Hermionen kättä omassaan tarttuen tyttöön kuin hukkuva pelastajaansa.
Hermione opetti Nevillen elämään omana itsenään, vilkaisemaan pimeyden kääntöpuolelle ja tarttumaan sieltä paljastuvaan valonpilkahdukseen. Hermionen kanssa jaetut vuodet olivat Nevillelle kuin suuri laastari, jonka avulla vuosien kaataman suolan auki repimät haavat hänen sisällään parantuivat. Talvella lumi oli kauniin valkoista ja kirkasti kaiken ympärillään, kesällä ruoho kutitteli paljaita varpaita samaan tahtiin kun Nevillen sormi vaelsi Hermionen iholla.
Mutta lopulta, kun Hermione ilmoitti surua silmissään ja kuivunut kyynel huulillaan, että hänen oli mentävä, kaikki haihtui pois. Kun Hermione oli poissa, talvella lumi oli likaisenharmaata ja kesällä ruoho pisteli haavoja Nevillen rikkinäiseen sydämeen.
Vuodet jatkoivat suolansa kaatamista, ja lopulta Neville väsyi itkemään. Hän tulisi aina olemaan kirkkaanvihreä riepu, jonka uskalsivat päälleen vetää vain rohkeimmat - ja lopulta hekin heittivät sen pois.