Hei. Etsiessäni täytettä Kommentticocktailiin osuin Forksiin, sillä täältä yleensä löytyy harvoin tai ei ollenkaan kommentoituja tekstejä odottamassa palautetta. Niin kuin nytkin.
Tässä oli otsikon avattua lisäksi yksi juttu, jonka takia tätä ei vain voinut ohittaa pysähtymättä ja olankohautuksella: kappale! Zen Café on ihana, kappale erityisen ihana - oli siis kiinnostava nähdä, miten joku toinen on tätä kappaletta ficissä hyödyntänyt ja tulkinnut. Minulla harvemmin tulee luettua kappaleisiin perustuvia tekstejä, sitä voisi harrastaa useamminkin. Ja, no, lopulta kappale ei tässä kuitenkaan ehkä niin kovin selvästi näkynyt, paitsi lopun lainauksessa ja samankaltaisessa yleistunnelmassa kyllä.
Ja olihan tämä kiva palanen. Vaikka Twilight-hahmojen muuttaminen ihmisiksi onkin joskus ollut yksi kammonkohteeni (ainakin ilman jotakin erikoista, vaikkapa kiinnostavaa tai erityisen omaperäistä ideaa) ja asia, jota en ole suostunut sulattamaan ihan helposti. Se taitaakin olla ainut seikka, jonka takia hieman epäröin ennen lukemista. Mutta no, nielin kiltisti ennakkoluuloni, ja se kannattikin, vaikken nyt menisi sanomaan, että mitenkään vieläkään rakastuin ideaan tai tulisin lisää ihmisculleneista jatkossa suurkuluttamaan.
Siis. Tästä tavallaan pidin kuitenkin. Eihän hahmoja edes tarkemmin mainittu, heidät saattoi vaikka kuvitella keneksi vain randomeiksi ja tavallisiksi tyypeiksi. Tiesin ennalta, että sinä osaat kyllä kirjoittaa, ja se todistui tässäkin; joka kerta löysin jotain uutta, kivoja yksityiskohtia tai selvennystä tulkintaan. Ja tuntuu, että voisin lukea tämän vieläkin muutaman kerran, ehkä löytäisin edelleen jotakin lisää.
Erityisen kiva juttu, joka pisti positiivisessa mielessä silmään, oli konditionaalin käyttö. Pidin siitä paljon! Jos avaisin ikkunat, jos postinkantaja toisi lehden, jos unohtaisin; päähenkilö (Rose, sanoisin, meikkikohdan perusteella, muutenhan se olisi voinut olla kumpi vain) ei varsinaisesti tehnyt mitään, ajatteli vain, mitä olisi voinut käydä ja tapahtua. Muttei sitten tapahtunut kuitenkaan, koska millään ei oikeastaan ollut väliä ilman Emmettiä ja kaikki tuntui värittömältä. Ehkä melko yleinen ja jossain määrin kulutettukin aiheeksi, myöskin siksi pidin konditionaalista niin paljon, en ole ennen kovin paljon tälla lailla kirjoitettua lukenut ja se toi tähän ehkä hieman jotain omaperäistä.
Tulkinnanvaraisuudesta pidin myös, se on aina kiehtovaa. Tämä piti lukea pariin kertaan ennen tapahtumien ymmärtämistä, tai sitten minä vain satuin lukemaan aluksi huolimattomasti, sekään ei ole mitenkään mahdotonta. Mutta lukijan päätettäväksi jätettiin jotain siltikin, mitä lopulta tarkkaan oli tapahtunut ja miksi. Ennen kaikkea miksi. Jotenkin Emmett on vaikea kuvitella hylkäämään Rosalieta, varsinkaan lapulla ja tyynyn päälle jätetyllä sormuksella, että sikälikin tässä sai kyllä vähän käyttää mielikuvitustaan. Jäin siis miettimään, mikä tähän oli johtanut, siitä olisi ollut kiva kuulla mutta toimihan tämä näinkin, tällaisena lyhyenä tunnelmapalasena.
Jos joku avaisi kaihtimet, voisi hänen eteensä kuvitella avautuvan kesäisen aamun täynnä kirkkaita ja voimakkaita värejä, kaikista kirkkaimpana kuitenkin auringon. Mutta jos minä avaisin kaihtimet, ulkona olisi harmaata, aurinkoa ei näkyisi, maa olisi mustaa ja elotonta.
Suosikkikohtani. Miksi, sitä on ehkä vähän vaikea määritellä jollain tapaa, satuin vain pitämään tästä. Tässä juuri esimerkiksi oli se konditionaali, ja tulihan tässä esille angstisuutta ja muuta kivaa (...), josta tykkään.
Hmhmm, ehkäpä tämä oli tässä. Kiitoksia mukavasta, nätistä iltapalasta, tällaisia saa kirjoittaa lisääkin! (: