Nimi: Pehmeä tuuli
Kirjotti: Audra Dancer eli Suoviitta.
Oikoluki: Ei.
Tyylilaji: Paritukseton, fiilistely, filosofeilu.
Ikäraja: Sallittu kaikille, koska mitään traumatisoivaa ei satu, mutten takaa että teksti aukenee jokaiselle lukijalle.
Paritus/Päähenkilöt: Ei paritusta, Minerva.
Yhteenveto: Minervan kevättä ja suuren sodan jälkeistä pohdiskelua. Finin vuodenaikahaaste: kevät. Genrehaaste: paritukseton. Tein kun en pidempiä juttuja jaksanut säätää enkä ollut koskaan kirjoittanut Minervasta mitään.
Varoitukset: Ei sisällä.
Vastuuvapaus: Rowlingin, Suovi leikkii.
// ins heitti ikärajan otsikkoon
Pehmeä tuuli
Ikkunasta aukenee usvan ihana meri. Se on laaja ja yksinäinen ja sen ylle tipahtelee hiljalleen lumen pisaroita tummista oksista, jotka eivät juuri liiku vaikka tuulee. Ilma on puhdasta ja pehmeää, eikä tuoksu enää pakkaselle ja on jo unohtanut miltä kenkiin takertuneet hangenpalat kuulostavat astellessaan narskahdellen sisälle kivisydämisiin holveihin viettäville käytäville ja odotusten täyttämiin eteishalleihin. Silmät, yhtä vihervänharmaina kuin aina, eivät enää erota aurinkoa tihentyneiden sadeharsojen takaa. On vain epämääräistä, tunkkaista valoa ja pehmeää tuulta, niin pehmeää. Kädet kietoutuvat teekupin ympärille - siitä ei ennusteta, siitä juodaan- ja esirippu laskeutuu kaiken ylle jättäen vain kitkerän maun viipyilemään sanattomaan suuhun. Syvä huokaus, kaikki alkaa tänään.
Vihreät versot pistävät esiin uhmakkaina viimeisten lumihangenrippeiden lomasta. Ei niitä huomaa, jos ei katso, mutta jos katsoo, ne ovat siinä. Ne muistuttavat loputtoman uudelleensyntymisen kiertokulusta ja paitsi siitä äärettömästä jälleenrakentamisesta, joka vielä on edessä, myös siitä, ettei mikään ole oikeasti päättynyt. Syvä huokaus, pitkiä askeleita ja hulmuava skottivuorinen viitta. Ihmiset keräilevät elämiensä palasia ja opettelevat onnellisuuden uudelleen. Hymyilee, muttei itselleen, vaan toisille. Liikkuville osille palapelissään, jossa hän itse ei osaa enää liikkua. Polkujen ylle kasaantuneita lasinsirpaleita ei kykene varomaan, jos on aina vailla kenkiä.
Pian koittaa kesä ja itse kenenkin on aika pysytellä hetki kotonaan, keskittyä elämiseen ja siihen, miltä ilo tuntuu. Iltaisin, kun lämmin oranssi valtaa kaiken, ei tarvitse enää pelätä. Nyt halla laskee viittansa nummien yli tassutellessaan kohmeisia jalanjälkiään ympäriinsä orastavaan vihreyteen, joka vaalimatta voimistuu ja vuosi toisensa jälkeen jaksaa kasvaa uudelleen samaan smaragdiseen loistoonsa. Ei vielä ole aika lähteä.
Pehmeä tuuli valmistelee onnea heidän kaikkien sydämiinsä ja pienet versot kylvävät kevätkukkien siemenillään iloisuutta, joka ehkä kuunkierron kuluttua pääsee oikeuksiinsa loistaakseen auringon kanssa kilpaa loputtoman kultaisina haloina ja eloisina kuvioina. He ovat kaikki lapsia, seikkailuita edessään ja takanaan, hiuksissaan yön villaista nukkaa ja jaloissaan kengät, joihin kasvamiseen on vielä pitkä matka. Verhot on vedetty ikkunan eteen, hän on nyt äiti, hän huolehtii heistä sitten kun tulee taas pimeää, ja seuraavan ihanan meren ulappa häämöttää taas kaukana.