Kirjoittaja höpisee: Ja lisää pukkaa, kun idea viimein alkoi hahmottua
Alkutiedot on samat kuin ekassakin osassa (ikärajallisesti tämä kyseinen osa on ehkä k-7)
Arvostaisin kovasti jos joku viitsisi kertoa mitä tästä ajatteli
2.Mä sanon Miralle, että voisin kyllä nukkua ilman sen jatkuvaa pahoittelua siskonsa käytöksestä, mutta se haluaa välttämättä kertoa mulle yhä uudelleen, että Enni tulee järkiinsä.
”Ei se yleensä oo niin konservatiivinen”, Mira mutisee kulmat kurtussa, enkä ole ihan varma puhuuko se mulle vai itselleen.
Mun korvani kuitenkin nappaavat uutterista nukahtamisyrityksistä huolimatta oudon sanan ja ilmeeni on kai aika kärsivä, sillä Mira alkaa selventää: ”Jotenkin niin vanhanaikainen. Ihan outoa. Mut mä kyllä luulen että se miettii asiaa yön yli ja sanoo sit, että se auttaa oli meidän ongelma mikä hyvänsä.”
Mä ynähdän kuulleeni, mutta suljen silmäni ja käännyn vähän sen merkiksi, että nyt kuuntelu myös lakkaa.
Kuulen puolittaisen uneni läpi, kun Mira nyyhkyttää makuupussissaan.
Mua ei enää nukuta.
Meidän tultua perille Mira ryntäsi heti innosta piukeana leirintäalueen respaan julistamaan, että hän tarvitsee apua siskoltaan. Kun mä kerkesin auton parkkeerattuani paikalle, olivat siskokset jo niin ilmiriidassa, että keskustelusta ei tullut enää mitään.
Ennin mies Hannu lupasi kuitenkin meidän jäädä alueelle yöksi ja mä kiskoin Miran mahdollisimman nopeasti mukaani teltan kokoamiseen vedoten. Sitten me vaan istuttiin teltan edustalla, eikä kumpikaan puhunut mitään.
Viimeisimmätkin unenrippeet katoaa mun mielestä kun tajuan, minkälaiseen syyllisyyskuulusteluun joudun aamulla. Vaikka kaksihan siihen tarvittiin.
Ei vaan lohduttanut tuokaan tieto mun porukoita.
Miran kännykkä vibraa sen makuupussissa joskus keskiyöllä, kun mä havahdun, eikä Mira olekaan paikalla. Pikainen vilkaisu kännykän näyttöön osoittaa kuitenkin, että kello on tunnin yli puolenpäivän ja soittaja on Jari.
Olen valmis paiskaamaan puhelimen teltan seinästä läpi ja järveen, mutta Mira raottaa saman tien teltan vetoketjua ja ojentaa kätensä vaativasti.
Mä keskityn etsimään toista sukkaani, kun kuulen Miran puhuvan puhelimeen sillä hymyilevällä äänellään, joka saa multakin jalat alta.
Äkkiä puheen sävy kiihtyy, eikä mun ole vaikea arvata, mistä nyt puhutaan.
Jari ja Mira ovat olleet yhdessä tähän päivään asti enemmän tai vähemmän on/off-suhteessa ja mäkin olen vain Miran ylioppilasyön hairahdus.
”Mulle riittää nyt tommonen moraalisyyllistely kiitos!”, kuulen Miran kivahtavan, ”sun ei tarvii enää soitella!”
Mä katson hienotunteisesti poispäin, kun Mira yrittää pyyhkiä kyyneleitään pois.
Kaks viikkoa sen iloisen, shampanjantäyteisen illan jälkeen mun puhelimeen soitti outo numero, ja se oli Mira. Mä olin just ollut lähdössä road trip-kiertueelleni ympäri Suomen, mihin olin porukoilta työllä ja tuskalla saanut luvan, mutta Miran ääni puhelimessa muutti kaiken.
”Kuule… Aki. Meidän on pakko tavata.”
Mä en ollut kysynyt, mistä se oli mun numeron pelkän etunimen perusteella saanut, enkä mä ehtinyt kysyä mitään muutakaan, kun se meidän tavatessa torilla kertoi olevansa raskaana.
Meidät tuomittiin sittemmin kahteenkin kertaan, molempien kotona, ja me vähän niin kuin ”karattiin” reissuun. Mutta toisaalta, me ollaan molemmat täysikäisiä, että kai me sitten saadaan mennä missä huvittaa. Sekään ei vuoden päästä onnistu. Miralle on nimittäin alusta asti ollut selvää, että lapsi saa tulla. En mäkään voi vastaan väittää, ja velvollisuuteni olen kyllä jo luvannut täyttää.
Mä halaan itkeskelevää Miraa ja maalailen sille mielikuvia siitä, että lähdetään saman tien ja mennään jonnekin missä voidaan istuskella ympäri vuoden kesäisillä hiekkarannoilla.
”Ihana ehdotus”, Mira kääntää kasvonsa mua kohti, änkeää syliini ja suutelee ennen kuin sanoo: ”mutta täällä onkin ihan tämän kesän uimaranta. Mennään sinne.”
