Nalle: Oi, kiva, että pidit lopusta, siihen pyrinkin.
Kiitos kommentistasi!
Frederica: Ginnyn ja Hermionen keskusteluja on kiva kirjoittaa, koska yleensähän tytöillä on aina tapana juoruta kaikesta tapahtuneesta. Mikseivät siis hekin niin tekisi?
Kivaa, että osa oli hyvä! Kiitos kommentistasi!
Maom-mix: Ei haittaa, vaikka onkin kuukauden myöhässä, onhan tämä täällä vieläkin.
Eikä haittaa, vaikket tiedä, mitä kommentoit, kaikki käy.
Kiitos kommentistasi!
A/N: No niin, tässä se nyt sitten olisi... Viimeinen osa Ihastuspeiliä. Onhan tässä aikaa mennyt, ja meinasi hermotkin mennä ja kaikkea. Suunnitelmat muuttuneet ja oli ongelmia jossain vaiheessa pysytellä alkuperäisessä ikärajassa, kun Sallitussa ei saa olla edes pusua tapahtua... :DD Nauttikaa nyt vielä siis!
Osa 14Sinisen harmaa taivas näytti vetäytyvän piiloon pilvien taakse. Hermione huokaisi ja ohjasi harhaantuneen hiuskiehkuran pois kasvoiltaan. Dracoa ei näemmä pahemmin huvittanut jutella asiasta, joten minkäpä hän sille sitten mahtoi. Jos asia kerran oli toisen mielestä loppuun käsitelty, niin kai se sitten oli. Pitäisihän hänen nyt fiksuna tyttönä se asia ymmärtää.
Hermione oli niin kurkkuaan myöden tätä sotkua. Hänen opiskelunsa oli kärsinyt, eikä päässä pyörinyt mikään muu. Mikään muu kuin Draco.
Tyttö sukaisi kouluviittaansa, ja vilkaisi maisemaa vielä kerran. Sitten hän kääntyi lähteäkseen kohti oleskeluhuonetta, mutta jähmettyi sijoilleen. Käytävän toisessa päässä loistivat vaaleat hiukset kuin varoitusmerkkinä. Draco.
Poika seisoi käytävän varrella tuijottaen tytön suuntaan. Hermione tunsi kurkussaan olevan karhean palan nousevan ylöspäin. Nieleminen oli hankalaa, eikä aivoista lähtenyt yhtäkään fiksua ajatusta. Hermionen mielessä kaksi puolta taisteli. Uppiniskaisuus ja epätoivoinen ihastuminen. Kumpi olikaan pahempi, sitä tyttö ei tiennyt.
Hän ei sanoisi Malfoylle mitään. Juttelut olivat ohitse. Luihuinen oli saanut mahdollisuutensa, ja nyt oli turha enää valittaa, mietti Hermione. Sitä paitsi, Draco ei varmastikaan ollut ihastunut häneen. Miksi olisi? Se olisi ollut täysin sopimatonta.
”Hermione”, Dracon ääni kähähti kuin kurkussa olisi ollut jotain vikaa.
”Draco”, Hermione taisteli itsensä kanssa. Jäädäkö juttelemaan vai…?
”Minä…”, Draco aloitti, mutta Hermione keskeytti hänet.
”Minulla on kiire. Kiitos vain”, Hermione tiputti jäisen lauseensa hämmentyneelle Dracolle ja lähti kohti oleskeluhuonetta kyynelten kihotessa silmiin.
”Hermione!” Ginnyn säikähtänyt ääni kimposi hänen korviinsa, kun hän oli astunut sisälle Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Kuin sitkeän savusumun takaa hän näki, kuinka monta muutakin naamaa oli kääntynyt katsomaan häntä, mutta tällä hetkellä hän ei jaksanut välittää.
”Mikä on?” Ronin pikkusisko tuli heti Hermionen viereen, kun Hermione yritti lähteä yläkertaan.
”Kerron myöhemmin”, brunetti ravisti punapään pois ulottuviltaan ja ryntäsi sitten makuuhuoneeseensa.
Vain siellä hän saattoi lopulta päästää kyyneleensä valloilleen.
Kun seuraava päivä oli valjennut kuulaana lauantaiaamuna, Hermione lopulta kömpi silmät miltei umpeen muurautuneina ylös sängystä. Hän oli miettinyt. Vatvonut ja valvonut, miettinyt asiaa monelta eri kantilta. Ja tullut vihdoin siihen lopputulokseen, että oli aika unohtaa kaikki. Yrttivarastot, ja muut turhat asiat. Luihuinen oli luihuinen, ei siitä mihinkään päässyt. Draco varmasti nytkin naureskeli hänelle jossain kaveriporukassa.
”Hermione?” Ginny älähti, kun näki ystävänsä hiuspehkon auringonvalossa.
”Ginny, älä jaksa”, Hermione huokaisi ja tarrasi hiusharjaan suunnitelmanaan hoitaa pehko kuntoon.
”Onko kaikki kunnossa?” Ginny hivuttautui lähemmäs ystäväänsä ja taputti tätä sitten lohduttavasti olkapäälle.
”No jaa”, Hermione yritti nostaa suupieliään ylöspäin, muttei aivan onnistunut.
”Onko se…?” Ginny sihahti ja vilkaisi huoneessa vielä aamupalalle menoa viivytteleviä tyttöjä kohti.
”Kerron sitten myöhemmin”, Hermione vastasi ja Ginny tuhahti kuuluvasti.
”Pidän siitä kyllä huolen!”
Aamupalan jälkeen tytöt suuntasivat kohti linnan puistikkoja. Puiden varjossa Hermione kertoi eiliset tapahtumat kylmettyneisiin sormiinsa puhaltavalle Ginnylle.
”Ja… nytkö ei sitten mitään?”
”Niin”, Hermione kohautti olkiaan antautuvasti.
”Ei se voi olla niin mäntti”, Ginny mäkätti ja potkaisi kiveä, joka kuuluvasti kolahti puiston pilariin.
”Minä kai se mäntti olin”, Hermione huokaisi.
”Et saa ajatella tuolla tavalla.”
”Millä tavalla sitten?”
Ginny pysytteli hiljaa, tähän hän ei osannut sanoa mitään.
”Niin. Minä luulin jotain, mitä ei loppujen lopuksi ollutkaan. Luulin aivan liikoja. Ja nyt, olen riekaleina. Haluan vain unohtaa kaiken”, Hermione tunsi ärsytyksekseen taas silmäkulmiaan pistelevän.
”Voi Hermione…”, Ginny kaappasi ystävänsä halaukseen.
”Asiat varmasti selkenevät vielä.”
”En halua enää kuulla asiasta ollenkaan”, kuului Hermionen jämäkkä vastaus ennen kuin uusi itkukohtaus kohdistui Ginnyn huiviin.
Ne silmät. Kirottua. Seuraavat joka paikkaan.
Se hymy. Kirottua sekin. Kuulen sen joka päivä, joka ilta.
Tuo tyttö. Kiroukseni. Enkä tule unohtamaan. En, vaikka haluaisinkin. Vaikken haluaisikaan. Vaikka niin toivoisinkin. Vaikken toivoisikaan.
En osaa enää olla. En normaalisti. En ilman. Hermionen hermostuneet askeleet kolisivat pitkin kirjaston lattioita. Peloissaan omista reaktioistaan hän kurkisteli kirjahyllyjen taakse. Peläten pahinta, odottaen… no, pahinta kaiketi. Hän tiesi, ettei Draco tulisi olemaan täällä, mutta silti. Silti oli pakko olla varovainen. Sitä paitsi, hänen olisi pakko saada tehtyä essee tänään, tai muuten palautuspäivään olisi enää viikko.
Helpotuksesta huokaisten hän laski löytämänsä kirjat pöydälle, asetti kirjoitustarvikkeensa sen viereen ja heitti viittansa viereiselle tuolille. No niin, essee muodonmuutosjuomien salaisista tarvikkeista muinaisessa Lontoossa ennen Maagikko Lumernitiusta.
Kun hän oli saanut kolme sivua kirjoitettua, ja tunsi vihdoin päässeensä vauhtiin, näki hän kuinka hiljainen varjo saavutti hänen pöytänsä, kurottautuen kirjoituksen yli ja saavuttaen vihdoin hänen puolensa.
”Hermione.”
Tyttö nosti katseensa, vaikka hyvin tiesi, kenelle ääni kuului.
”Asiahan on loppuun käsitelty”, Hermione ilmoitti kuivalla äänellä ja yritti jatkaa esseensä kirjoittamista, vaikka käsi tärisi kuin yhdeksänkymppisellä mummolla.
”Asia on kaikkea muuta kuin loppuun käsitelty”, Dracon äänessä ei kuulunut sille ominaista ivallista vivahdetta, vaan poika tuntui olevan tosissaan.
”Niin…?”Hermione selvitti kurkkuaan. Tämä ei nyt mennyt ollenkaan niin kuin hän oli kuvitellut.
”Niin”, Draco vastasi, selvästi hermostuneena hänkin.
”Sinulla oli jotain as…”, Hermione ehti aloittaa, ennen kuin Draco kiskaisi sulkakynän pois hänen kädestään.
”Minulla on asiaa, ja sinä kuuntelet”, Draco ärähti, ja vilkaisi ympärilleen. Hän kohottautui hieman ylöspäin ja huokaisi selvästi.
”Hermione…”, vaaleahiuksinen aloitti, eikä oikein tiennyt, miten jatkaa. Kuka oli tehnyt tästä näin vaikeaa?
Hermione odotti sydän pamppaillen, mitä toisella oli sanottavanaan.
”Mätaidantykätäsusta.”
Hätääntynyt hiljaisuus täytti kirjaston. Tuntui kuin aika olisi hidastunut, kirjastonhoitajakin kadonnut aivan muualle. Kuin heitä ei olisi kuin kaksi koko kirjastossa.
Mätaidantykätäsusta. Kuka Merlin soikoon sanoo niin? Kuka, kysyn vaan? ”Mä olen ihastunut suhun, Hermione”, Draco lopulta toisti hiljaa, kun äänettömyys oli jatkunut.
”Ei…”, Hermione kuiskasi.
”Ei?”
”Oletko tosissasi?”
”Merlin soikoon olen. En kai muuten olisi täällä yksin?”
Hermione nousi tuolistaan hämmentyneenä. Samalla hänen teki niin mieli heitellä kärrynpyöriä ja halata maailmaa kuin vain lyyhistyä lattialle itkemään. Jos tämä olisikin joku todella huono pila, koska Dracolle kaikki tuntui olevan.
”Tiedän, että…”, Draco aloitti ja vilkaisi Hermionea nopeasti kuin etsien tämän kasvoilta lupaa jatkaa.
”… että olen ollut ääliö joissakin asioissa. Ja en osaa olla niin kuin muut, enkä haluakaan. Ja, että en ole kohdellut sinua hyvin, ja… Mutta tajusin kaiken heti, kun tutustuin sinuun paremmin”, Dracon ääni hiipui jonnekin kaukaisuuteen. Hermione puristi käsiään nyrkkiin, eikä tiennyt mitä sanoa.
”En aio muuttua, en aio odottaa enää kauaa. Unohdetaan vain koko juttu. Ja jos kuulen tästä jossain, tiedän, kuka saa syyt niskoilleen.”
Draco kääntyi lähteäkseen, mutta Hermione kiersi pöydän, ja tarttui poikaa hihasta.
”En oletakaan sinun muuttuvan. Olethan jo tehnyt niin.”
”Mikä vastaus tuo oli olevinaan?”
Dracon huulet eivät enää maistaneet sen illan jälkeen muuta kuin mansikkaisen huulipunan.