Nimi: Lumimetsä
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia
Genre: draama, lievä horror, songfic ja one-shot.
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Pohjoismaat
Disclaimer: En omista Hetaliaa enkä tekstissä käytettyjä lyyrikoita. Hima-sama omistaa Hetalian ja laulunsanat kuuluvat Hooverphonicille.
A/N: Jälleen uusi songfikki, jotenkin mä olen vaan nyt löytänyt mukavan inspaavia kappaleita :'D
ihan ensiksi, koska uskon että kovinkaan moni ei ole tätä laulua kuullut (yhtye on belgialainen) voit kuulla sen
täältä Kappale on siis Frosted Flake Wood by Hooverphonic
Tämän fikin idea syntyi, kun kuuntelin yksi yö musiikkia napeista, jotten kuulisi ukkosta. Mun epäonnekseni tää kappale on hiukan pelottava (musta ainakin!) joten päädyin sitten miettimään tällaista ja... siitä tuli fikki.
Selitän vielä hiukan lisää lopussa, mutta lukekaa nyt vaan.
Johnny went to Frosted Flake
to go for a walk in the frozen woodPienen pienin askelin hopeahiuksinen kulkija asteli eteenpäin pakkasen huurruttamaan polun johtamana. Aina yksi askel kerrallaan ja varoen kuin säikky kauris, joka yritti kuulla jokaisen varoittavan äänen ennen hyökkäystä. Nuorukainen ei kuitenkaan kuullut mitään. Ei edes linnunlaulua tai tuulen suhinaa puidenlatvoissa. Metsän hiljaisuus oli syvempi kuin sen olisi koskaan voinut ajatella olla ja hento valkea kuura peitti kaiken viattomaan valkoisuuteen.
He bumped into a mushroom
that sold his body for some warm food
"Eat me my friend, you'll be the leader of the band"Askel ja askel. Hopeahiuksinen nuorukainen hengitti syvään ja katseli suurin silmin hetken kuinka hänen henkäyksensä purkautuivat höyrynä kylmään ilmaan. Kukaan ei ollut vieläkään pysäyttänyt häntä ja hitaasti hän alkoi tuntea olonsa taas varmaksi. Miksi hän oli edes pelännyt jäistä metsää? Mikä tässä hiljaisessa kauneudessa oli edes saanut hänet epäröimään? Nuorukainen katseli hetken puiden kalpeita ja hoikkia runkoja samalla kun pieni hymy hiipi hänen huulilleen. Pian hän jo naurahti ääneen ja askeleet vaihtuivat nopeimmiksi. Malttamattomuuttaan hän tahtoi kulkea jo ja nähdä enemmän tätä metsää, jota kaikki olivat niin kammonneet.
Ilman varoitusta ja täysin yllättäen pitkä hahmo astui polulle suoraan hänen eteensä. Nuorukainen seisahtui hätkähtäen ja hänen hymynsä hyytyi, kun hänen silmänsä tavoittivat tulijan katseen. Pitkä mies vastasi itsevarmasti tuijotukseen ja hänen huulensa kaartuivat leveään virnistykseen.
”Hei pikkuinen”, mies sanoi kutsuvasti ja poimi taskustaan leivoksen ojentaakseen sen nuorukaiselle, ”mikset söisi kanssani?” Hopeahiuksinen kulkija epäröi hetken ja astahti yhden askeleen taaksepäin, mutta jokin piteli häntä paikallaan siellä jäisessä metsässä. Oli kuin miehen virne olisi vanginnut hänet ja sai hänen uteliaisuutensa jälleen heräämään. Leivoskin näytti niin hyvältä ja hän mietti, miltä se mahtaisi maistua.
”Ota vain”, mies, jonka hiuksiin oli takertunut puiden jäätyneitä lehtiä, sanoi ja ojensi kättään taas, ”se on hyvää ja se tekee sinusta kuninkaan. Etkö tahtoisikin olla kuningas, pikkuinen?” Vielä hetken nuorukainen epäröi, mutta uteliaisuus vei lopulta voiton ja kurottautui ottamaan tarjotun leivonnaisen miehen virnistäessä vieläkin enemmän.
Johnny's hand reached out
Luckily there was Mr. Doubt
Mr. Doubt the old man was the surveyor
of Frosted Flake Wood“Älä”, joku kielsi ja jo toisen kerran hopeahiuksinen nuorukainen hätkähti. Hän kääntyi ympäri ja näki tyly ilmeisen miehen, joka oli ilmestynyt hänen taakseen ilman äännähdystäkään. Mies oli vetänyt viittansa hupun kasvojensa suojaksi, joten hänen silmänsä jäivät varjoihin.
”Älä ota häneltä mitään. Hän vain syö sielusi”, viittamies jatkoi kylmällä äänellä, ”onko sieluton kuningas hyvä kuningas? Tahdotko elää lopun elämääsi jäätyneen metsän kylmänä valtiaana?” Hopeahiuksinen nuorukainen hätkähti taas ja miehen jokainen sana herätti pelkoa hänen sisällään. Yhtäkkiä luminen metsä oli taas pelottava ja sen hiljaisuus petollinen.
He tried to sell hesitation wherever he could
"Buy some doubt"
Feel free he yelled loud
"My friend it won't hurt"Nyt jälleen pelokas kulkija antoi katseensa siirtyä miehestä toiseen, mutta hän ei päässyt perääntymään koska he tukkivat kummankin suunnan. Ensiksi ilmestynyt mies virnisti vieläkin ja hän katsoi haastavasti viittaan pukeutunutta vierasta.
”Aina epäilemässä ja kieltämässä, rakkaani”, hän sanoi ja tarjosi nyt leivosta vuorostaan kylmälle miehelle, ”etkö sinä maistaisi palasen? Eläisit kanssani ikuisuuden ja enemmän!” Vastaukseksi hän sai vain tuhahduksen.
”Yksi palanen ei muuttaisi mitään”, viittamies totesi lähes kuiskaten ja pelkkä ääni sai kylmänväreet kulkemaan kuulijoiden selkiä pitkin, ”pidä turhat ja tyhjät lupauksesi, minä en niitä tarvitse.” Pian viimeisen kuiskatun sanan jälkeen mies siirsi viittansa syrjään ja paljasti pitkän terävän tikarin, jota hän oli pitänyt piilossa kädessään ja punaisen kankaan laskoksissa. Hopeahiuksinen nuorukainen perääntyi askeleen sivummalle ja vilkaisi toista miestä, mutta jo se pelkkä vilkaisu sai hänet jähmettymään kauhussaan paikalleen.
Mies, jonka virnistys oli vieläkin sama, tuijotti takaisin ja veri valui pitkin hänen kasvojaan tipahdellen pisaroina leualta maahan. Aivan kuin tikari, joka vasta oli paljastettu, olisi jo tehnyt julman työnsä. Myös leivonnainen, jonka nuorukainen oli melkein ottanut, näytti nyt siltä kuin sitä kirjoisivat veripisarat. Plip, plop, mies astahti lähemmäs veren virratessa.
”Rakkaani, aarteeni kalleimpani ja onneni suurin!” mies raakkui viittaan pukeutuneelle miehelle, ”eikö sydämesi lämpene minulle? Etkö uskoisi siihen onneen, jonka voisin sinulle antaa? Yhdessä me hallitsisimme kaikkea ja kaikki olisi meidän! Eikö se saa mieltäsi lentoon?” Kylmä mies ei liikahtanut eikä sanonut sanaakaan, mutta hän nosti päätään hieman ja viitanhuppu valahti pois hänen kasvoiltaan. Varjojen kadottua jokainen saattoi nähdä hänen silmänsä, joita ei ollutkaan. Niiden sijaan miehellä oli vain mustat aukot siellä, missä silmien olisi pitänyt olla. Hänen kasvoillaan ei näkynyt yhtään tunnetta eikä mikään näyttänyt koskaan koskettaneen vaaleaa ihoa.
Luckily there was Big Bird
“For god's sake run away
or it won't be your lucky day
Leave this forest behind
This ain't a place for human kind”Hopeahiuksinen nuorukainen veti henkeä huutaakseen kauhusta, mutta kevyt ote hänen käsivarrestaan pysäytti hänet. Kalpeat pitkät sormet pitelivät hänestä kiinni, mutta hän riuhtaisi käsivartensa nopeasti irti. Kolmas ja uusin tulija katsoi nuorukaista pelästynein ja hätääntynein silmin.
”Juokse, mene!” tämä huusi hätäisesti kylmän sinertämillä huulillaan, ”äkkiä! Tämä paikka ei ole sinulle. Mene pois vielä kuin voit!” Nuorukainen yritti kääntyä ja juosta, mutta jokin oli jähmettänyt hänet paikalleen. Ensimmäisen miehen virnistys oli vaihtunut veriseksi irveeksi ja punainen värjäsi lumisen metsän valkeuden nopeasti. Toinen mies tuijotti eteensä mustilla silmillään, jotka näyttivät syövän valon pois. Ja kolmas tulija tarttui uudelleen nuorukaisen käsivarteen ja se ote oli niin kylmä, että se poltti hänen ihoaan.
”Mene, mene, mene, mene, mene!” ääni hoki, ”tai jäät tänne vangiksi. He juovat veresi ja vievät sielusi. Juokse nyt!” Irvistävä mies alkoi nauraa mielipuolisesti ja viimein nuorukaisen jalat alkoivat toimia. Hän kääntyi takaisinpäin ja juoksi kovempaa kuin koskaan. Hänen takanaan äänet huusivat häntä tulemaan takaisin, mutta hän vain jatkoi suolaisten kyynelten valuessa hänen poskiaan pitkin.
****
Islanti heräsi, kun hänen olkapäänsä jysähti makuhuoneenlattiaa vasten. Hetken valtio rimpuili peittonsa kanssa, kunnes sai vapauduttua sen verran että pystyi nousemaan istumaan. Hän hengitti nopeasti ja hänen sydämensä löi kiivasta rytmiä painajaisen vuoksi. Hetken Islanti vain katseli vauhkona ympärilleen kunnes huoneen tuttuus sai hänet rauhoittumaan ja unohtamaan painajaisen. Sitten valtio hieroi sormillaan ohimojaan ja huokaisi.
”Pahus…”, Islanti mutisi ja irvisti hieman olkapäänsä kivulle, ”minä en enää koskaan suostu syömään Danmörkin valmistamaa illallista, jos se aiheuttaa tätä…” Yhä itsekseen mutisten hän nousi lattialta ja työnsi tipahtaneen peittonsa ja tyynynsä takaisin sängylleen. Kevyt auringonvalo loisti jo verhojen lomasta, joten hän päätti että olisi turhaa yrittää nukkumista enää. Sen sijaan hän voisi mennä alakertaan ja ottaa selvää, mistä ihmeellinen kolahtelu kuului. Ääni ei nimittäin kuulunut normaaliin aamurutiiniin.
Paljain jaloin hiippaillen Islanti laskeutui ensin portaat ja löysi sitten tiensä keittiöön. Hetken hän katseli hiljaa ovensuusta veljeään, joka luki sanomalehteä ja joi kolmatta kupillista kahviaan sekä tanskalaista, joka oli jostain syystä pukenut essun päälleen ja hääräili nyt jotain onnellisen näköisenä.
”Ah, hyvää huomenta”, Norja toivotti huomattuaan ovella odottavan islantilaisen, ”idiootti päätti tehdä myös aamupalaa. Älä odota mitään erikoista.” Tanska hymyili ja iski silmäänsä huolimatta norjalaisen tylystä kommentista.
”Sinä kuitenkin rakastat tätä”, tanskalainen totesi hyväntuulisesti, vaikkei saanutkaan vastausta.
”Okei…”, Islanti mutisi, mutta sitten hänen katseensa nauliutui pöydällä olevaan koriin ja tarkemmin sen sisältämiin leivonnaisiin. Noita oli myös ollut hänen unessaan, jopa hillo oli samaa punaista kuin niissä.
”Danmark sai sentään viinerit valmiiksi”, Norja totesi huomattuaan Islannin katseen, ”ota vain. Ne ovat vielä lämpimiä.” Tanskan ja Norjan yllätykseksi Islanti kalpeni, kieltäytyi ja kääntyi hitaasti mennäkseen nukkumaan sohvalle. Vanhemmat Pohjoismaat jakoivat hämmentyneen katseen keskenään.
”Mitä hyvänsä se olikin”, Norja totesi tanskalaiselle ennen kuin nousi ja seurasi veljeään, ”se on sinun vikasi.”
A/N: Viineri on englanniksi "Danish" siksi Tanska tarjoili niitä ^^'
Niin... tämä oli tämmöinen jännä... jos ette tunnistaneet Islannin unen hahmoja, niin hopeahiuksinen (Johnny) oli Islanti, ensimmäinen mies (ööh... mushroom?) Tanska + viineri! Viittamies (Mr. Doubt) oli Norja ja viimeinen tulija (Big Bird) oli Tino ^^'' Ruotsia en saannut tungettua mihinkään...
Kommentit olisi tosi kivoja, varsinkin ku koko fikkikin oli näin järjetön ^^'
// Beatrix Bones siirsi fandomin otsikkoon
