Kommenttikampanjasta, paewaa.
Mähän-olen-lukenut-tään-enenkin-miksi-helvekossa-en-silloin-kommentoinut-täähän-on-loistava -fiilis tuli kuin luin tään
Eli kyllä, ennenkin olen lukenut. Ja facepalmaan täällä itselleni, kun en ole kommentoinut.
...puolustuksekseni on sanottava, että luin tään varmaan puhelimella, jolla en pysty kommentoimaan.
Mutta siis. FMA, Roy, angst, Ishvaal... kaikki samassa paketissa = oh ja ah, mikä joulupaketti mulle! :3
FMA nyt vaan on fandomina niin jotain ihanaa, ja Roy on kuumimmat fiktiiviset miehet -listani (*tarkistus*) sijalla yksi. Parhaan fiktiivisen miehen listalla se taas löytyy sijalta (*tarkistus*) kolme (edelle ennättävät Maes ja Peeta)
Ja Ishvaal on semmoinen aihe, joka minua kiehtoo kauheasti... se tosiaan oli, surullinen asia. Ja rakastan sitä, kun kuvaillaan sen vaikutusta Roy´hin. Ei haittaa, vaikka se onkin käytetty aihe, toimii vaan mulle aina.
Ja oishan se väärin sivuuttaakin sen vaikutus Roy´hin.
Haluisin lainata jotain, mutta en osaisi päättää, en millään. Voisin
oikeasti kommentoida jokaista lausetta erikseen. Ne nyt vaan tuntuu jokainen omalla tavallaan liittyvän, kuljettavan ja kuvaavan täydellisesti oyn maailmaa.
Hetkinen, saat multa joululahjan, mä kommentoin tuon alkuficin jokaista lausetta erikseen... Toivottavasti ei haittaa tämmöinen ööveriksi vetäminen ja miun 'päteminen'
Roy Mustang katseli taivasta synkin silmin, sielussaan kantaen raskasta taakkaa.
Jo aloitus teki muhun vaikutuksen. Niin yksinkertainen lause, mutta kuitenkin se pitää sisällään niin paljon. Hieman runollinen ja jännästi sanajärjestyksellä leikitty. Kiinnittää huomion kivasti ja sitä joutuu hiukan puntaroimaan ja pohtimaan...
Ehkä maailmassa oli tuhat taivasta, jonne hänen tappamiensa lukemattomien ihmisten sielut joskus päätyisivät.
Kos-ket-ta-vaa. Niin nättiä ja ihanaa. Tai ei nättiä, ei sinne päinkään. Samalla semmoinen hartaan viaton toive, mutta kuitenkin sen toiveen takaa paistaa ihan älytön katkeruus...
Sellaisen mieltä lämmittävän keveyden, joka häneltä itseltään oli riistetty; hän oli armeijan koira loppuun asti, kunnes nousisi kaiken sen yläpuolelle kantaen syntinsä, niiden lukemattomien ihmisten elämän.
Taas samaa tyyliä. Tällä kertaa (mun silmään) vaan osat vaihtuneet: 'peittelemätöntä' katkeruutta, jonka takaa paljastuu hauras toive... toisaalta katkeruus suunnataan armeijaan, ja toive sitä kohtaan, että pääsis kuristavasta kaulapannasta irti.
Hänen tavoitteensa oli nousta johtamaan sitä yhtä maata, jonka puolesta he taistelivat.
Tästä tulee just se FMA:n Roy esille. 'Minä taistelen', haluan johtaa. Mutta sä tuot Royn noin tsiljoona kertaa parempaan valoon kuin mangan ekoissa osissa... niistä Roy antaa semmosen lipevän ja kieron vaikutelman. Plääh.
Eläen, sulautuen sotaan he haistoivat ruudin kitkerän katkun, saattoivat maistaa rautaisen veren kielensä kärjellä ja tuntivat kuoleman hipovan heidän selkäänsä kevyesti ja varoittavasti.
Ei jumala. Oikeasti. Ehkä paras tähän asti IKINÄ lukemani lause... oikeasti. Samaan virkkeeseen oot yhdistänyt hajun, maun ja vielä ton kuoleman. Sävy muuttu hetkessä katkerantoiveikkaasta pelokkaanrohkeaan (eiks mull oo hianoi sanoi, hei?)... Ihana<3
Vain yhden kirotun maan vuoksi!
...ja näin käännettiinkin takkia yhtäkkiä!
Aluks se fiilis, että Roy tekee tän. Tekee, vaikka kärsii. Tekee, koska suojelee maataan ja tahtoo johtaa sitä. Ja sitten se kiroaakin sen maan. Ah.
He elivät, he kuolivat, he tulivat tapetuiksi ja tappoivat.
Ishvaal sotilaan näkökulmasta, kiteytettynä yhteen lauseeseen. Raa`alla ja julmalla tavalla kaunista. Elämä ei oo helppoa Roy, mut senhän sä tiedätkin, eikös jee?
Roy poltti Ishvaalinkansan tieltään, liekkimeren nielaistessa sen nimenomaisen maan, joka jäi mustan taivaan varjostamaksi, sen maan, jonka hän halusi hallittavakseen.
Taas sanajärjestyksellä leikkimistä! Katkeraa, julmaa, mutta taustalta paistaa se hauraan toivon kipinä... nyt se kipinä on tosin jäämässä jo jonkin isomman tulen alle...
Suojellakseen.
Takinkääntö! Takinkääntö!
Ja ah kuinka kaunis sellainen. Sä saat jo luulemaan, että Roy on vaan kamala vallanhimonen hirviö, ja sitten käännätkin kaiken ylösalasin. Yhtäkkiä armeija onkin se hirviö ja Roy on sankaripoika, joka näki liikaa, liian varhain. Repaleinen sielu vaan.
Lapsien itku, huuto, kirkuminen repivät mieltä tappaen sisältäpäin; ei siltä saattanut välttyä ja se tappoi Royn henkisesti.
Miten tää onnistuu sulta? Yleensä sanajärjestyksellä leikkiminen ärsyttää mua, mutta tässä se vaan toimii. Jälleen jo proosan ja runon rajamailla kiikkeröivää, täydellisyyttä hipovaa tekstiä.
Sodassa ei ollut hetkeä, ei sekuntia, jonka olisi saattanut valahtaa polvilleen, anoa omaa kuolemaansa ja rangaistusta teostaan.
Herkkä. Oikeasti... jotain niin älyttömän upeaa tulee tässä lauseessa esiin: sen sodan ydin.
Ei hänellä ollut sellaista, ei tulisi koskaan olemaan.
Lupaa dramatiikkaa...
Niimpä hän sulki katseensa hiljalleen sammuvalta elämältä edessään.
...ja sitä saa.
Ja loppu fic<3 Haluisin kommentoida senkin lause kerrallaan, mut ei riitä aika (D8) Vain yks sana voi kuvata mun tuntemuksia tätä ficciä kohtaan:
Rakastin.
Oikeasti, paras oneshotti jonka olen lukenut
)
