Kuole, kuole, kuole (rakasta hänet ja hautaa) (Bill/Harry, S)

[Sisilja]

Nimi: Kuole, kuole, kuole (rakasta hänet ja hautaa)
Kirjoittaja: Sisilja
Ikäraja: S
Paritus: Bill/Harry
Tyylilaji: Synkistely, draama
Vastuuvapaus: Rowlingille kuuluu kiitos Potterin pojasta maailmoineen, minulla on vain mielikuvitusta ja rakkautta kirjoittamiseen. Rahaa ei näillä tekstipätkillä ansaita. Tekstin seassa esiintyvät musiikkikappaleiden lyriikat ovat The Rasmuksen.
Yhteenveto: Kolme kuolemaa, yhdet hautajaiset sekä Harry ja Bill.

Alkusanat: Tämä oli pakko kirjoittaa, joskaan ei alun perin juuri tällaiseksi. Idea Bill/Harry-ficistä alkoi kummitella mielessäni jo vuosi sitten, kun näin DH part onen ensi kertaa. Elokuvan alkupuolella on kohtaus, jossa Harryn näköiseksi monijuomaliemellä itsensä muuttanut Fleur istuu Billin takana thestralin selässä, kädet miehen ympärillä, ja jos tosiaan unohtaa, että kyseessä on Fleur, on ilmassa selvää Bill/Harrya. Muutamasta hassusta sekunnista voi saada aivan hillittömän inspiraatiopuuskan, joskin sen toteuttaminen vaati tällä kertaa enemmän aikaa kuin olisi uskonut.

Kirjoitusapuna toimivat haasteet Yhtyeen tuotanto ja 3 kertaa kun. Yhtyeen tuotantoon tämä ficci osallistuu siten, että ensimmäiseen one-shotiin on poimittu lyriikoita The Rasmuksen Time to Burnista, toiseen Justifysta ja kolmanteen Last Generationista. 3 kertaa kun –haasteeseen tämä menee 3 kuolemalla ja yksillä hautajaisilla.


Kuole, kuole, kuole (rakasta hänet ja hautaa)


Ensimmäinen kuolema (Harry tajuaa Billin tajuavan)

Just one more life, I’m so sick and tired
Of singing the blues, I should turn my life around
Tell me why do I feel this way

Kylmä, on niin kylmä. Harry tärisee yötuulessa, odottaa ja pelkää pahinta. Vain Lupin ja George ovat päässeet perille, ja Georgeltakin puuttuu toinen korva, sen tilalle on syöpynyt märkivä aukko. Rumaa kuolemaa peilaava punaisuus saa Harryn ajatukset lipsahtamaan torahammaskorvakoruun ja hänen vatsassaan muljahtaa, eikä hän osaa enää valehdella, miksi. Asioista tulee ilmiselviä, kun ne uhkaavat kadota.

Alkua ei ole, ei sellaisena että Harry sen muistaisi. Hän ei osaa analysoida tunteita kuten Hermione, hänelle tunteet joko ovat tai eivät. Billissä tunteita selkeästi on, onhan Harry upottanut niitä mieheen jo jonkin aikaa, liian kauan, sillä vastakaikua ei ole. On vain esteitä, jotka kaikki tiivistyvät suureen, vaaleaan petolintuun. Harry toivoo linnun saaneen siipeensä, eihän harpyijaa voi oikeasti kukaan rakastaa. Itseinho valtaa mielen, pelko puristaa, ei kai loppua ole jos ei alkuakaan?

Bill ja Fleur saapuvat toiseksi viimeisinä, toisiinsa takertuneina. Harryn päässä surisee, hän nauraa luvattomasti, mutta kukaan ei kuule ja hullu helpottuneisuus hukkuu tuskaa tihkuvaan yöilmaan, Billin turtaan kähähdykseen:

”Villisilmä on kuollut.”

Harryn sormenpäitä kihelmöi. Bill on joutunut seuraamaan sivusta kaikkein pahinta, mutta pakottautuu pysymään pystyssä suuren soturin kaatumisesta huolimatta. Harry tunnistaa kärsimyksen huteriksi viiltämät jalat, jotka etsivät tekosyytä olla ottamatta enää yhtä ainutta askelta. Hän kaipaa Billin luo kertoakseen, että syyllisyys haipuu kyllä vaikka kivusta jääkin jäljet. Mikään ei muutu paremmaksi, mutta sitkeällä yrittämisellä he ehkä onnistuvat näkemään kuolinharsojen lävitse, hän ja Bill, yhdessä. Harry toivoo toisen tietävän, että hänelle Bill on tärkein, millään muulla ei ole väliä, vaikka kyseessä onkin valhe ja jokainen kuolema sattuu yhtä lailla liikaa.

Mitään ei vain voi kertoa nyt, kun kaikki katselevat.

Puoli Kiltaa seisoo hiljaa Weasleyn perheen olohuoneessa odottaen olemattomia, eikä kukaan tohdi tappaa ympärillä elävää elottomuutta. Kyynelsilmäinen Fleur suukottaa Billiä poskelle, arville jää häivähdys tulipunaa. Minun sankarini. Harrysta on epäilyttävää, että kukat kykenevät kukkimaan keskellä tuhkakasaa sillä tavalla, vahvoina ja vahingoittumattomina. Kauneimmassakin ruusussa on piikit, miksei Bill tajua?

Ehkä Bill tajuaakin. Kun hän ja Lupin lähtevät noutamaan Vauhkomielen ruumista, Bill vetää Harryn mukanaan ulos. Kävelemiseen ei tarvita sanoja, Harry on siitä kiitollinen. Sillä taivas on yhtä musta kuin hänen mielensä ja hiljaisuus puhuu paremmin kuin koskaan.

Kasvimaan kohdalla Bill pysähtyy, potkaisee kaalia järsivältä menninkäiseltä jalat alta, eikä Harry muista nähneensä toisen katseessa yhtä kiihkeää vakavuutta, kun he kääntyvät kasvotusten kahden ihmisen pieneksi piiriksi.

”Tänä yönä näin viimein kihlattuni kauneuden”, Bill kuiskaa runollisesti, Harry ei ymmärrä miksi tunnustus lankeaa hänen kasvoilleen. Hän ei saa suustaan äännähdystäkään, käsi kouristelee kyljellä tahtoen hangata huulipunapolttomerkin pois, ehkä silloin Bill olisi viimein vapaa ja hänen. Aivan kuin Bill näkisi samoja kahleita hänen kasvoillaan, ja mies sipaisee Harryn nuhruista poskea sormellaan, hymyssä on surun kastehelmiä. ”Fleur ei olisi ansainnut sinun silmiäsi.”

Bill johdattaa Harryn takaisin Kotikoloon, hylkää sanoitta eteiseen ja katoaa kuin uni, josta Harry ei saa sinä yönä kiinni. Hän kieltäytyy kovaan ääneen pesemästä kasvojaan ennen nukkumaanmenoa ja nauttii aamiaiseksi Weasleyn äidin taivastelua siitä kuinka kärsineeltä hän näyttää. Ainoastaan vihreissä silmissä on kuulemma eloa, ja Harrya melkein hymyilyttää.   


Toinen kuolema (Harry ei halua tanssia, Bill valitsee väärin)

Musiikki raikaa ja ihmiset näyttävät iloisilta, Bill tanssii Fleurin kanssa kuin nauttisi siitä. Harry tahtoisi olla yhtä hyvä näyttelijä. On tavallaan onnekasta, että hänen rooliinsa kuuluu vain istua nurkassa kuivaa samppanjaa siemaillen ja piilottaa pettymykseen valahtaneet suupielet puolityhjän lasin taakse. Hän ei osaa tanssia, olematon valssaaminen Parvatin kanssa neljännellä luokalla, tytön viemänä, ei tee hänestä edes kelvollista tanssilattian täytettä. Sitä huolimatta Harry yllättää itsensä toivomasta typeriä, kun musiikkikappale vaihtuu ja tuore hääpari hakee partneria ystävänvalssiin. 

Fleur valitsee riipaisevan komean serkkupoikansa, mutta Bill silmäilee yhä vaihtoehtoja. Miehen katse käy hypähtäen Harryssa, Harry yrittää saada juhlakaapunsa helmat näyttämään mekolta. Valeasu on vääränlainen valhe, ei hänestä enää saa Barnettaa, ja Bill päätyy tanssittamaan Tonksia.

I tried so hard to be the one
It’s something I couldn’t do

”Kaunis pari, eivätkö olekin?” Luna liukuu viereiselle istuimelle kuin olisi ollut siinä kaiken aikaa. Harryn silmät eivät irtoa Billistä, joka kuiskuttaa jotain Tonksin korvaan ja saa naisen hiukset välähtämään räiskyvän pinkeistä viattoman vaaleanpunaisiksi. Se pakottaa Harryn etsimään Lupinia, vertaistuen hoetaan auttavan parhaiten, mutta miestä ei näy. Luottamus on hienoa, oikeasti vain naiivia, uskollisuus kun taipuu suussa niin helposti uskottomuudeksi. Harry hymähtää ja tajuaa Lunan toteamuksessa piilevän kummallisen todenmukaisuuden. Parit ovat kauniita, erossa ollessaan.

”Häät ovat iloinen juhla.”

Harry nyökkää sanojen kajahdellessa kitkerinä hänen korvissaan. Ei hän osaa väitettä kiistääkään, vaikka tulee pohtineeksi, miksei eroja juhlita samalla tavalla. Tai miksi vihkivalat ovat niin helposti rikottavissa, aviorikkojat niin nopeasti syyllistettävissä. Bill ei näytä välittävän, ehkei Harrynkaan pitäisi, hehän ovat vielä vailla rikosrekisteriä. Lisäksi Harry tietää, on tiennyt kaiken aikaa, ettei hänessä ole miestä Billille, ei tarpeeksi. Ehkä ei siis ole häpeä hävitä naiselle, lähes veelalle. Kenties se on hänelle jopa ihan oikein. Harry kulauttaa juoman rippeet kurkkuunsa ja pudottaa lasin lattialle. Se särkyy niin kipeän terävästi kilahtaen, että hän hamuaa toista lasia heitettäväksi sen perään.

Luna pysäyttää hänet. ”Oi, älä. Yhdestä seuraa suunnaton onni, kaksi tuhoaa.”

Harry erehtyy kiihkonsa ajamana kysymään kolmesta, mutta Lunalla ei ole oikeaa vastausta, vaikka kolmas kieltämättä kuulostaa ylimääräiseltä. Tyttö uskoo isänsä tietävän paremmin ja lähtee etsimään toista auringonpuolikasta juhlaväen joukosta. Harry seuraa kateellisena hänen huoletonta liihotteluaan ja huomaa Ginnyn seisoskelevan tanssilattian reunalla Gabrielle seuranaan. Weasleyn nuorimmainen kallistaa päätään ja vilkuttaa, hetken Harry harkitsee vihoviimeistä siirtoa. Tanssiin hakeminen olisi kuitenkin itsetuhoista, eihän Harry kestä katsella niin läheltä Ginnyn silmissä sädehtivää pakkomielteistä ihastuneisuutta, mitäänsanomatonta ruskeaa, jossa ei ole jälkeäkään Billin tähtiaukkojen sähköisyydestä. Karkelointi ei edes sujuisi silmät kiinni, eikä Bill loppujen lopuksi sortuisi mustasukkaisuuteen. Harry kiertää sormensa punaisen hiussuortuvansa ympärille, pyytää hiljaa lupaa lopettaa liian pitkään jatkunut teeskentely ja kadota pois. 

Kuolonsyöjät taitavat lukilitiksen matkojenkin päästä. Harry ehtii tuskin päättää molliin viritettyjä ajatuksiaan, kun musiikki lakkaa ja Billin silmien värinen suojelius loikkaa ilveksen ketteryydellään keskelle kauniin parin iloista juhlaa. Se kuuluttaa Kahlesalvan kumealla äänellä taikaministerin kuolleeksi, ministeriön kaatuneeksi, ja Harry huokaa. Enää ei ole mitään juhlittavaa, on aika paeta. 


Kolmas kuolema ja hautajaiset (Harry kääntää sekä maata että asetelmat)

Hauta on matala ja karkeasti kaivettu. Harry viskoo multaa lapiollisia toisensa perään, muistelee Dobbyn suuria, kuulaita silmiä eikä huomaa Billiä ennen kuin mies on aivan kuopan reunalla ja kysyy toverillisesti:

”Tarvitsetko apua?”

Harry on aikeissa pudistaa päätään, mutta päätyy nyökkäykseen. Billille on uskomattoman vaikeaa sanoa ”ei”. Bill kutsuu itselleen lapion ja loikkaa alas Harryn seuraksi. Ahdasta kuoppaa ei ole tarkoitettu kahdelle, ei heille kahdelle ainakaan, mutta Harry ei valita, ei tietenkään. Hän tuntee Billin selän vasten omaansa, heidän kyynärpäänsä kolahtavat yhteen aika ajoin, ja Harry uskoo kuuluvansa siihen. Hikeen kätkettyjä kyyneleenalkuja, känsäisiä kämmeniä ja yksinkertaisia ajatuksia, kuviteltu rauha.

Hiljalleen Harry huomaa jotain uupuvan, perhoset eivät enää kuoriudu koteloistaan ja räpistele hänen vatsanpohjassaan, Bill on olemassa mutta eri tavalla. Bill on Harryn parhaan ystävän paras isoveli, osa suurta verisidoksista vapaata perhettä, nyt. Harry ei ole varma mitä on unohtanut ja tahtoisiko sittenkin muistaa. Eihän heillä, heissä, ole mitään muistamista.

Silti lapioiminen käy joutuisammin, kun heitä on kaksi. He kaivavat, kunnes kuoppa on tarpeeksi syvä kotitontun hautaamista varten ja Harryn kädet vapisevat rasituksesta. Hän pyyhkäisee nihkeää otsaansa, siihen piirtyy likaviiru. Bill kohottaa kätensä putsatakseen sen pois, Harry nojautuu taaksepäin ja sanoo hoitavansa sen itse. Bill ei vastusta, mutta kun nuorempi poika on nousemaisillaan ylös kuopasta, käsi tarttuu käteen ja Harry on takaisin pohjalla. Billin suu on vienosti raollaan, kuin toinen harkitsisi sanoja ja niiden lausumista hyvin tarkkaan. Harry valmistautuu, mutta ei osaa odottaa sitä, mitä on tulossa.

Bill katsoo ylös taivaalle kuin etsisi sieltä vastauksia, hyväksyntää, Harry tajuaa myöhemmin. Hän havaitsee hämärästi, kuinka Billin kädet siirtyvät hänen kasvoilleen, molemmin puolin kuin karheiksi kehyksiksi. Punaisia hiuksia on liimaantunut juonteina otsalle, siniset silmät värisevät kiinni ja auki, kiinni uudelleen, ja Harry laskee pisamia toisen nenällä, lakkaa hengittämästä. Kuivat huulet painautuvat hänen omilleen liian hitaasti, järkytykselle jää turhaa tilaa. Jokin sisimmässä käskee vastaamaan samalla mitalla takaisin, kietomaan kädet kaulaan ja työntymään vasten multaseinää, ehkä toisen sisälle asti. Käskyn ääni on kuin komennuskirouksen, yhtä epätodellinen ja pakottava, yhtä vaikeasti vastustettava. Kiroukselle immuunina Harry onnistuu olemaan vastaamatta ja kohtaa Billin tyhjät silmät niiden avautuessa.

”Fleur olisi suudellut takaisin”, Billin ääni säröilee syytöksestä. Harry näkee toisessa hämmennystä, kiintymyksen likaisia multapaakkuja.

”Ginny ei olisi muistuttanut kilpailijoista”, Harry vastaa värittömästi ja ponnistaa pois kuopasta.

”Mitä tämä on, Harry?”

Hän ei vastaa Billin epätoivosta kihoavaan kysymykseen, ei halua tai osaa, onko sillä väliäkään, kun Billin kanssa ei tarvitse olla kahden enää hetkistä kauempaa. Ron ja Dean tupsahtavat ulos simpukasta, maailman kulmikkaimmat, kirkkaimmat helmet, lähestyen nyt puutarhapensaita ja sitä luonnottomuutta, johon on langettu pensaiden välissä.

”Hitto, Harry, mitä me oikein olemme?”

Harry saa Billin pelosta rohkeutta. ”Dobby kuoli, koska se tahtoi pelastaa meidät. Minusta meidän pitäisi yrittää samaa, kuolla muiden vuoksi.”

Bill tuijottaa häntä vailla ilmeitä, totuutta, sillä Ron ja Dean ovat jo ehtineet heidän luokseen. ”Te hoidittekin sen kahdestaan”, Ron sanoo yllättyneenä ja laskee käytössä vääntyneen lapion käsistään. Harry nyökkää vastaten kysymykseen eri tasolla kuin millä se on esitetty ja lähtee hakemaan vieraita hautajaisiin. 

He huojuvat kuopan reunalla, Harry kannattelee Dobbya tai ehkä sittenkin Dobby kannattelee häntä. Bill tukeutuu Fleuriin ja upottaa katseensa maahan. Luna lausuu kauniita sanoja, joiden vertaisia Harry ei keksi. Dobby näyttää lainavaatteissaan pikkuruiselta, hauta on sille valtava. Harry tahtoisi täyttää kuopan samoin kuin se on kaivettukin, mutta Bill ehtii heilauttaa sauvaansa ja haudan päälle kohoaa tasaisen siisti kumpu, epäaidon oloinen. Harrysta hetki on melkein sopiva, ja silti hän kysyy mahdollisuutta olla yksin. Kun kaikki muut ovat poistuneet, Billkin, Harry heittää kaksi kourallista multaa keon päälle haudaten siten Billin ja itsensä. Kuoleminen ei ole koskaan väliaikaista, ja hautajaiset osoittautuvat lopuista kaikkein yksinkertaisimmiksi. Eihän mikään elä ikuisesti, onni olisi olla olematta lainkaan.

Rest in peace, it’s all over now

[Sädekehä]

Vau.

Mulla on paljon sanottavaa, mutta silti en saa muodostettua järkeviä lauseita. Pidin tästä, hyvinkin paljon. Harry/Bill on mulle tuntematon paritus, mutta tässä se tuntui luonnolliselta ja mukaansatempaavalta, melkein kuin Row olisi itse aikanaan näin kirjoittanut. Pidin siitä, että kerrankin tekstillä oli pituutta (vaikka rakastankin raapaleita) ja se kertoi pidemmän aikavälin tapahtumista ollen yhteydessä canoniin. Pidin myös tosi paljon tavastasi käsitellä tätä paritusta; hyvin arkisesti, realistisesti ja vaikka kyse ei periaatteessa ollut yksipuolisesta rakkaudesta, Harryn kärsimykset yksipuolisista tunteista olivat yksi ficin kantava voima.

Angstinen ja elämäänsä ehkä hivenen turtunut Harry toimi hahmona hyvin, ja tekstin syvällinen sävy tekivät kyllä vaikutuksen. Bill jäi mieleen unenomaisena, tavoittamattomana ihastuksena, jonka muutamat repliikit koko tekstissä olivat hyvin tunteikkaita, ehkä jopa aavistuksen ylimalkaisia. Muiden hahmojen mukanaolo oli toimiva sekin, ja kuoleman käsittely toimi eräänlaisena punaisena lankana hyvin käsikädessä Harryn ja Billin rakkaustarinan ohella (tai minusta ainakin se synkkyys, joka huokui parituksesta oli sidoksissa sodan aiheuttamiin kuolemiin ja epäonneen).

Kuvailusi oli tosi kaunista, hyvin taidokasta ja tämän lukeminen oli todella mukavaa, koska teksti vain soljui eteenpäin. Syvällisyys tuntui mukavalta vaihtelulta sellaiseen kevyeen hömppään ja angstaukseen, ja itse asiassa yllätyin parissa kohtaa hyvin nerokkaille oivalluksille ja lauseille. Osaat kyllä kirjoittaa loistavasti, ja ottaa huomioon monia asioita ja yksityiskohtia. Tunnelma oli alusta loppuun voimakas, ja erityisesti Harryn ajatukset ja tuntemukset olivat hyvin raskaita, synkkiä ja surullisia, mutta siksi juuri hyviä. En tiedä, kommentti tuntuu hyvin lattealta, mutta en vain osaa yksinkertaisesti edes kuvata, kuinka hyvä tämä oli. Ehdottomasti yksi parhaimpia, mitä olen hetkeen lukenut.

Kyynelsilmäinen Fleur suukottaa Billiä poskelle, arville jää häivähdys tulipunaa. Minun sankarini. Harrysta on epäilyttävää, että kukat kykenevät kukkimaan keskellä tuhkakasaa sillä tavalla, vahvoina ja vahingoittumattomina. Kauneimmassakin ruusussa on piikit, miksei Bill tajua?

Periaatteessa ihastuin juuri siihen, miten yksinkertaisesti ja helposti kerrot tarinaa käyttäen siinä sivussa kielikuvia ja vertauksia, mutta pääpaino pysyy silti hillitymmässä kerronnassa. Tietynlainen tulkinnanvaraisuus (tai sellaiseksi jotkut kohdat ja vertaukset tulkitsin) on minusta myös hyvä juttu, ja pidin siitä, miten annoit lukijalle varaa omille tulkinnoille ja ajatuksille, vaikka teksti olikin itsessään hyvin paljonpuhuva ja ehkä raskaskin.

”Fleur ei olisi ansainnut sinun silmiäsi.”

Muun muassa tähän kohtaan viittasin, kun puhuin aiemmin Billin olemuksesta. Kaunis kohta kuitenkin, hyvin siirappinen, mutta silti hyvin suloinen.

Luottamus on hienoa, oikeasti vain naiivia, uskollisuus kun taipuu suussa niin helposti uskottomuudeksi. Harry hymähtää ja tajuaa Lunan toteamuksessa piilevän kummallisen todenmukaisuuden. Parit ovat kauniita, erossa ollessaan.

Tämä on myös yksi kohta, johon rakastuin. Näitä oli toki monia, mutta koska en voi kaikkia lainata, niin tässä nyt on yksi. (:

Harrysta hetki on melkein sopiva, ja silti hän kysyy mahdollisuutta olla yksin. Kun kaikki muut ovat poistuneet, Billkin, Harry heittää kaksi kourallista multaa keon päälle haudaten siten Billin ja itsensä. Kuoleminen ei ole koskaan väliaikaista, ja hautajaiset osoittautuvat lopuista kaikkein yksinkertaisimmiksi. Eihän mikään elä ikuisesti, onni olisi olla olematta lainkaan.

Upea lopetus. Erityisesti viimeinen lause kruunasi kaiken.

Väliotsikot olivat upeita, ja vaikka The Rasmus ei herätäkään mussa sen suurempia tunteita, myös lyriikat tukivat tekstiä. Hyvää työtä siis, kiitos oikein paljon, tämä oli upea fic!! (:

[raitakarkki]

Kommentticocktailiin etsin ficcejä ja voi että millasen löysin!

Oh my, en tietääkseni oo ennen sun ficcejä lukenut sillä jos oisin, niin tällainen kirjoitusjälki olis kyllä painautunu tarkemmin muistiin tai niin se nyt ainakin teki. Etsin puolihuolimattomasti slashficciä ja kun törmäsin näinkin rareen paritukseen ja jännään nimeen, niin ajattelin että miksikäs ei. Ja mikä ficci mua odottikaan! Tää oli ihan mahtava.

En ees tiiä mistä aloittaisin. Sun kirjoitustyyli on tosi mieleenpainuva kuten sanoinkin. Tommonen jollakin tavalla kepeä mut silti sanavalinnat ja kuvailu takaa sen, että kaiken voi nähdä ja tuntea itse. Ensin mua vähän häiritsi ku tuntu, että tossa on vaan jotai kuvailuakuvailua ja jätetty oleellisempia sanoja pois mutta taas olin väärässä, se sopi tähän ficciin tosi hyvin. Myös toi että vaikka tapahtumia oli paljon yhteen one-shottiin nähden, sait ne kaikki mahdutettua erinomaisesti, jokainen pätkä oli oikean pituinen eikä tää silti edennyt kovalla kiireellä.

Harry oli hahmona ihan uskomaton, se oli niin in character mut noi sen tunteet oli kuvattu jotenkin sata kertaa merkityksellisemmin kuin kirjoissa. Myös tää koko ajan yllä ollut canon, tai et nuo tapahtumat tapahtui myös niissä kirjoissa toi toden tuntua ja tykkäsin siitä ku tykkään itse henk.koht. canonista paljon.
Bill oli myös mielenkiintoinen hahmo. Tuossa alussa Billin käytös sai epäilemään et onko Harry yksin tuon juttunsa kanssa vai onks siel taustalla tosiaan muutakin, mutta olihan siellä ja aws. Toi Bill/Fleur on myös just sellaista millaiseksi oon sen kuvitellut, Fleurin veelaveri vaikuttaa Billiin ja se on vaan puoliksi mukana koko jutussa.

Tää itse aihe ja juoni oli erittäin taitavasti rakennettu. Noi kuolemat oli jänniä tuolla taustalla, ne synkensi tätä ficciä ja oli toinen pääjuoni tuon Harry/Billin rinnalla. Myös tuo noiden suhteen kehitys jos tuota sellaiseksi voi kutsua, sillä on vähän niinku alku, puoliväli ja loppu vaikka ne onkin vain lähes ajatuksen tasolla. Ääh oon vieläki pää pyörällä tästä, tää oli vaan niin runollinen etten saa oikee mitää järkevää tähän nyt esille!

Kiitän myös Lunan mukaantuomisesta, sen lauseet sisälsi mun mielestä jonkinlaisen piilomerkityksen. Tuo toka shotti taitaa olla mun lemppari, tykkäsin siinä eniten Harrysta ja muutenkin koko tapahtumasta. Billin häät ja kaikki muut hahmot ympärillä on niin upeasti punottu yhteen et tulee kylmtä väreet ♥ Ihana myös toi Tonks/Lupinin mainitseminen sekä tuo maininta et Luna lähti hakemaan toista auringonpuolikasta, tykkäsin hirveesti koko tekstissä tällaisista pienistä yksityiskohdista jotka ei olleet mitenkään liiallisia tai ylimääräisiä kuvailuja vaan olivat tiivis osa tarinaa.

Toi lopetus oli yksi näteimpiä mitä oon ikinä lukenut. Vitsi ku sai hymyn huulille, kuvittelin ne suutelemaan tuonne ihan multaisina ja vaikka se oli jotenkin niin aitoa ja söpöä, niin silti siinä tuli mukana nuo Harryn ajatukset ja se, että se ei tuntunu oikeelta. Lukijallekin välittyi et niiden aika meni jo ja ei tuu sellaista pettymyksen tunnetta, kun Harry ei vastaakaan suudelmaan. Tuli vaan sellainen pelottava aitouden väristys jos näin voi sanoo

Myös itse lopetuslopetus oli haikean lopullinen ja yksinkertaisesti kaunis. Kuolematkin sai päätöksensä hautaamisella ja toi miten Harry hautas myös hänet ja Billin - sanat ei riitä. Sait mut oikeesti huokaamaan ihastuksesta, niin paselli lopetus tämmöselle runolliselle tekstille (runollinen! sana jota oon hakenu koko ajan ).
Ainoo kritiikki ehkä et vaikka ajatukset yleensä on ja pitääki olla itse kullakin runollisia tai just tuollaisia epämääräisen hienoja niin hahmojen repliikeissä se heijastui ehkä hitusen liikaa. Toisaalta se sopi myös tähän tekstiin ja olis kyllä ollu sekin tyhmää, että ne olis puhuneet ilman mitään nättejä sanoja ku muuten tekstissä niitä on tosi paljon, hmm en tiiä.

Tässä oli niin monta mun lempikohtaa et oli vaikeeta päättää mitä napsin, mutta:

On vain esteitä, jotka kaikki tiivistyvät suureen, vaaleaan petolintuun. Harry toivoo linnun saaneen siipeensä, eihän harpyijaa voi oikeasti kukaan rakastaa.

Täs jotenki tiivistyy toi miten nois sanoissa on niin paljon ulottuvuuksia ja hienosti esitetty toi merkitys. 'Harry toivoo linnun saaneen siipeensä' - ihana lause! Ja sit kun tuon jälkeen tuli viel se syyllisyydentunto ja kaikki, tosi taitavaa.

Luna pysäyttää hänet. ”Oi, älä. Yhdestä seuraa suunnaton onni, kaksi tuhoaa.”

Niin söpö ja Lunamainen kommentti Tosiaan, sun hahmot oli erittäin IC.

”Fleur olisi suudellut takaisin”, Billin ääni säröilee syytöksestä. Harry näkee toisessa hämmennystä, kiintymyksen likaisia multapaakkuja.

”Ginny ei olisi muistuttanut kilpailijoista”, Harry vastaa värittömästi ja ponnistaa pois kuopasta.

TÄMÄ! Mun lempparilauseet koko tekstissä. Tosi Billmainen lausahdus ja niin Harrymainen vastaus ja toi tapa millä ne tuo tyttönsä tuohon mukaan. Mulla ei oo sanoja, lieneeköhä sanakirjassakaan ♥

Hei pojot sulle, tätä oli haasteellista kommentoida ku vaikee näinkin ihanasta ficistä sanoo kaikki mitä haluais. Sai jotenki tuntemaan et oma ficcailu olis viel lapsenkengissä. Kiitän erittäin paljon ja jatka ihmeessä samalla tavoin!

[Sisilja]

Kiitos, kiitos ja kiitos teille kolmelle! Kirjoititte niin kertakaikkisen pitkät, syväluotaavat, tarkkasilmäiset ja ennen kaikkea kauniit kommentit, että ne saivat sanani karkaamaan, enkä osaa vieläkään vastata niihin niiden ansaitsemalla tavalla. Mutta minä yritän ja luultavasti tulen vain sekoamaan sanoissani ja selittämään pitkät pätkät asian vierestä, mutta suottehan sen minulle? Olette ihania.

Sädekehä: Olen otettu, että sanoit tämän olevan yksi parhaista vähään aikaan lukemistasi ficeistä, järjettömän otettu! Bill/Harry on minullekin aivan tuntematon paritus, olen ehkä lukenut pari ficciä tällä parituksella, mutta minulla ei ole niistä sen kummempia muistikuvia. Tätä kirjoittaessani jotenkin ihastuin näihin kahteen, ja nyt todella harmittaa, että paritus on harvinainen. Sitä kun haluaisi lukea välillä muutakin kuin tuttuja massaparituksia, vaikka tietysti niiden yleisyys selittyy pitkälti sillä, että ne vain ovat ihan järjettömän rakastettavia.

Hienoa, että koit Harryn hahmon onnistuneeksi, ehkä alan näin ficcarina saamaan hänestä vähitellen kunnollista otetta. Tosin maalaan hänet vieläkin ennen kaikkea synkin sävyin, elämäänsä turtunut ja katkera Harry taitaa olla minulle kyseisen hahmon puolista se läheisin. Bill taas on niin canon- kuin fanonpiireissäkin minulle kohtalaisen tuntematon ilmestys, joten on mahdollista, etten onnistunut muovaamaan hänestä yhtä uskottavaa kuvaa kuin Harrysta. Tietty unenomaisuus ja siirappisuus on kuitenkin selitettävissä tässä sillä, että lukija näkee ja kokee kaiken Harryn kautta, ja poikahan on, ainakin alussa, tavattoman kipeän ihastunut Billiin, eivätkä asioiden sävyt näyttäydy neutraaleina. Selityksen makua, joo, lopetan puolustuspuheeni tähän ja siirryn noihin kuolemiin.

Aloitin tämän kirjoittamisen sanalla kuolema. Se ei jäänyt ensimmäisen oneshotin lopulliseen versioon, mutta kuolemanläheisyys on läsnä koko ajan läpi ficin. Kun bongasin 3 kertaa, kun –haasteesta vaihtoehdon 3 kuolemaa ja yhdet hautajaiset, tiesin heti mitä ja miten kirjoitan tähän. Kuolemat antoivat osaltaan muodon ja sävyn Harryn ja Billin suhteelle ja olen varma, ettei se olisi samanlainen ilman sodan mukanaan tuomaan synkkyyttä, vaikka en henkilökohtaisesti pystykään miehiä kovin onnellisiksi mieltämään, en missään puitteissa. Olen varmaan liian tykästynyt surumielisyyteen ja katkeruuteen. Angst on One True Genreni. 

Oijoi. Ihanaa, että käyttämäni kieli ja kuvailu iskivät. Kyllä, tässä on paljon tulkinnanvaraisuutta, ja juuri se on minusta teksteissä hienointa: että eri ihmiset voivat löytää niistä eri asioita, rajattomasti. Niin, ja vertauskuvat ovat ilmoittautuneet tämänhetkisiksi ihastuksikseni, rakastan vihjauksia sanojen takana. Kiitän vielä kerran ihanaisesta kommentistasi, joka oli kaikkea muuta kuin lattea, täynnä järkeviä lauseita!

raitakarkki: Oi, ihanaa, että pidit! On aina yhtä korvaamatonta kuulla uusista lukijoista, myös yksittäisten tekstien kohdalla. Ja olen tosi imarreltu, että ficcini pääsi mukaan kommentticocktailiisi (tämä ainesosa on varmasti jotain kitkerää – puolukkaa kenties?).

Ja sitten olen hämillisen otettu siitä, että koit kirjoitusjälkeni omaleimaiseksi, sillä siihenhän jokainen kirjoittaja varmasti pyrkii; omaperäisyyteen ja tunnistettavuuteen, tavallaan myös jäljittelemättömyyteen, uniikkiuteen. Pystyn nyt vain toistamaan kiitosta kiitoksen perään, minkäs teet, kun teit oloni aivan käsittämättömän onnelliseksi.

Minäkin tykkään canonista, oikeastaan tässä yhteydessä voidaan puhua jo rakkaudesta. Tietysti joissain yksityiskohdissa voisi olla kaunistamisen varaa, mutta kokonaisuutena Potterit ovat täydellisyys, ja jo sen vuoksi minä melkein väen vängällä tungen canoninpalasia omiin ficceihini. On kivaa plussaa, jos tämä ihana paheeni tuo teksteihin syvyyttä ja uskottavuutta.

Olit eritellyt ficciä niin ihailtavan tarkasti ja nostanut esiin niin mielenkiintoisia seikkoja, että minun on pakko kommentoida niistä joitain. Ensinnäkin, tuo Fleurin veelaveren vaikutus Billiin. Itse en ollut sitä ajatellut, ja nyt toivoisin, että olisin keksinyt jotain noin hienoa, sillä se selittää monta asiaa hirvittävän hyvin. Mutta mikseivät asiat olisi voineet mennä juuri sen vuoksi niin kuin menivät? Ehkä Bill oikeasti rakastikin vain Harrya, mutta Fleurin olemassaolo sotki kaiken? Ja ihan vain näin meidän kesken: minusta Bill ja Fleur ovat aina vaikuttaneet jotenkin epäsopivalta parilta. Mitä yhteistä heillä loppujen lopuksi on? Veelaveri antaa kysymyksiin vastaukset, kiitos sen esiin nostamisesta!

Lunan ujutin ficciini nyt ensimmäistä kertaa, ja hänen suuhunsa oli aivan ihanaa kirjoittaa nuo lausahdukset. Ne ovat monitulkintaisia ja niissä on vilpitöntä suoruutta, yllättävää viisautta, mikä on ainakin minusta melko lunamaista. Niin, ja Lupin ja Tonks nyt vain ovat söpöläisiä, vaikka Remuksen monesti muille paritankin.

Viimeisin oneshot oli vaikein kirjoittaa, juurikin tuon suudelmakohtauksen takia. Olisin helposti voinut kirjoittaa siitä ylitsevuotavan onnellisen ja ällöttävän kauniin, mutta eihän se olisi sopinut näiden kahden suudelmaksi. Multapaakuissa on minusta jotain voittamattoman maskuliinista, ja niiden värittämät kasvot kuulostavat aika suloisilta. Loistavaa, että pidit kohtauksesta, niin minäkin. Juuri Harryn piti olla se, joka sanoo ”ei”. Billin sanomana se olisi kuulostanut ehkä liikaa moraaliin nojaavalta kieltäytymiseltä, Harryn kohdalla kyse on juurikin tahdosta ja siitä, että heidän aikansa ovat ohi.

Kommentissasi oli myös fiksuja, rakentavia huomioita, joista tahdon ottaa opikseni. Yritän jatkossa keskittyä enemmän vuorosanoihin ja siihen, että kirjoitan niistä uskottavampia, dialogiksi oikeasti sopivia. Ajatukset kun ovat kuitenkin jotain muuta kuin suusta lausuttu puhe. Myös kuvailua yritän karsia jatkossa sellaiseksi, ettei se pääse tuntumaan lukijasta raskaalta. Kiitos erittäin paljon huomioistasi ja ihanan kannustavasta palautteestasi!

Sansku: Naurahdin sille, että luet muka liian vähän tekstejäni; sinähän betaat niistä lähes jokaisen! Vai osaatko oikolukea tekstejä niitä kuitenkaan lukematta? Sepä taitavaa, kultaseni! Korjasin oitis pilkkumokani – vaikka minusta pilkku ei olisi siihen kohtaan välttämätön ollutkaan. Mutta sinähän tiedät paremmin, etkö tiedäkin? Hihi.

Harry/Weasleyn poika on ehdottomasti suloiselta kuulostava paritus (tai no, Harry/Percystä en ole ihan varma, mutta voisi sekin toimia. Harry/Ron nyt on ainakin ehdoton iih). Niin, ja olen täydellisen samaa mieltä kanssasi, Billistä ja Harrysta ei yksinkertaisesti ole jakamaan onnellisen harmaata arkea, he ovat joko aallonpohjassa tai pilvien päällä. Tahtoisin vielä kirjoittaa ficin jälkimmäisestä, maailma tarvitsee enemmän fluffya.

Niin kuin sanoin Sädekehälle tuolla ylempänä, minulle on kovin helppoa löytää Harrysta se surullinen ja karvas puoli, joka ei kirjoissa edes pääse kovin usein pinnalle. Minulle hän on kuitenkin aina välillä se True Harry, niin tässäkin. Sinä osasit kuvailla häntä ficin alusta loppuun asti niin tyhjentävästi ja tarkkanäköisesti, etten oikein osaa lisätä juttuun enää mitään (mutta oi, nyt melkein toivon, että olisin kirjoittanut hänestä myös kapinallisen, mutta ehkä Harry uskoi Lunaa ja jätti lasin ehjäksi vain, koska välitti Billistä niin). Viimeisestä oneshotista sanon vielä sen verran, että minä ajattelisin Harryn tilanteen niin, ettei hän kaiken kokemansa jälkeen pysty näkemään Billiä enää samoin silmin kuin ennen, ja hän ehkä tajuaa, ettei heistä saa onnellista paria. Hän ikään kuin luovuttaa Billin takaisin Fleurille ajatuksella ”ole hyvä, sinä teet hänet onnellisemmaksi”. Mutta tämä on vain minun tulkintani, eikä yhtä oikeaa ole.

Ja voi ja oih noita viimeisiä sanojasi. Minä melkein itkin, kun luin ne ensimmäistä kertaa, lähellä se on nytkin. Kiitos, kiitos, minä harjoittelen ahkerasti tästä edespäinkin ja yritän tulla vielä paremmaksi – ja uskon siinä onnistuvani. Emmehän me tule koskaan olemaan täysin valmiita, ja minusta tuntuu, että olen vielä puolimatkassa. Olen ihan käsittämättömän liikuttunut juuri nyt, kiitos iltapäiväkyynelistä, sinä ihanuus!

[Beelsebutt]

Ensinnäkin täytyy sanoa, että ängstyosastot ei ole mun pala kakkua, mutta Jostain Kumman Syystä päädyin tätä ficciä lukemaan. Suoraan sanottuna kahlasin sun ficcejä ja tää paritus iski silmää. Tuohon sun A/N sanoisin, että et oo ainoa, joka on tuosta kohtauksesta saanut inspiraatiota! Tai siis mä en oo (vieläkään) nähnyt kumpaakaan DH-leffaa, mutta jo kirjaa lukiessa luku "Seitsemän Harrya" vinkkasi silmää (kenellepä slässärille se ei olis vinkannut?) ja nimenomaan toi Fleurin kommentti sai mun ideamyllyn pyörimään. Tosin mun idea lähti kulkemaan enemmänkin sellaisia PWP-ratoja (ylläri) ja olisi luultavasti päätynyt joko tämän ficin juonta onnellisempaan Bill/Harryyn tai sitten monijuomaleikeiksi Fleur/Billin kesken : P Valitettavasti en oo koskaan saanut ideaa realisoitua, mutta täytyy sanoa rehellisesti, että vaikka olisinkin, ei se olis ollut yltänyt lähellekään tätä tasoa. Joten ihan hyvä etten toteuttanut! \o/

Mutta joo, kommenttiin!

Noin yleisesti sanottuna, sä kirjoitat hirmuisen kaunista kieltä. Kauttaaltaan koko tarinan on omaperäisi ilmaisuja asioista, jotka monet (esim. minä) olisi kirjoittanut auki ja puhki, suoraan, mutta jotka olisi menettänyt sen myötä roimasti tunnelmaa. Täytyy tunnustaa, että mä kadehdin tuollaista taitoa Mutta hei, eikös se ruoho ole aina vihreämpää aidan toisella puolen ja sitä mitä (o)saa, ei osaa arvostaa vaan kaipaa aina sitä, mitä ei (o)saa? Kas, sehän oli miltei ficin teemakin

Mua tällaisena pällilukijana jäi kihelmöimään, mitä Harryn ja Billin välillä oli tapahtunut, jos mitään, ennen ficin alkua. Oliko vain katseita, olivatko ne molemminpuolisia, oltiinko päästy iholle? Mutta. Onhan siellä se "vailla rikosrekisteriä", joten ehkä sen viittaus on mulle tarpeeksi \o/

Sekin pitää mainita tässä muistaessa, että ficci on ihanasti sidottu canoniin <3 Vaikka tapahtumia on lisätty niistä mitä kirjoissa kerrotaan, ja Harryn ajatusmaailmaa on (thank god!) syvennetty, teksti kuitenkin ankkuroituu DH:n tapahtumiin voimakkaasti.

Harry on jännä tässä. Itsevarma, mutta silti epävarma. Sellaista seilaamista edes takaisin, minkä kyllä tunnistaa omistakin ihastumiskokemuksista. Toi on suloista toi Harryn toive, että valeasu olisikin ollut Barnetta ja olisi sitä kautta voinut julkisesti tanssia Billin kanssa Muutenkin tuosta seilaamisesta puheen ollen, Harryssa näkyy toisenkinlaista seilaamista, nimittäin kypsän aikuisen ja naiivin teinin välistä seilaamista <3 Välistä Harry miettii juurikin barnettatyyppisiä ratkaisuja, välistä kuitenkin kypsempiä juttuja kuten "hänessä ei ole miestä Billille, ei tarpeeksi" (joka on muuten <333-ilmaisu!).

Bill jää etäisemmäksi, mutta kyllähän sieltä aavistaa halua tehdä jotain, olla jotain muutakin kuin Fleurin aviomies. Toteutus ei vain ole täysi kymppi, mutta eihän kaikesta voi saada Upeaa, edes Bill Kuten jo(t)ku(t) aiemminkin, mäkin hehkutan tuota Billin replaa "Fleur ei olisi ansainnut sinun silmiäsi." joka on aivan uskomattoman oivaltavasti, tunteita kuohuttavasti ja ennen kaikkea lupailevasti sanottu! Ehkä Bill onkin vain hidas käänteissään. Liian hidas, tosin.

Sitten tuo loppukappale, joka on ehkä kuitenkin mun suosikki, vaikka toi ykkönen pyrkii keulimaan. Mutta samalla tää loppukappale on kaikkein ristiriitaisin. Miksi Harry oli muuttanut mieltään? No okei, sota jyllää ja Dobby on juuri kuollut. Ehkä se näkee läpi Billin epävarmuuden, ehkä yhteiskunta painostaa liikaa, ehkä Harry vain valehtelee itselleen. Tarinan kannalta, ficin kannalta Harryn kylmä olkapää on aivan ihana. Vihdoinkin sieltä löytyy sitä munaa sanoa ei, kun toinen on selkeästi valinnut jonkun aivan muun tien. Tässä tulee vahvasti mieleen, että Bill haluaisi Harrysta jonkinlaisen rakastajan, mutta ei haluaisi Fleurista kuitenkaan eroon. Karmea sika!

Häiritsevä kohta sen sijaan oli tää:

Ron ja Dean tupsahtavat ulos simpukasta, maailman kulmikkaimmat, kirkkaimmat helmet, lähestyen nyt puutarhapensaita ja sitä luonnottomuutta, johon on langettu pensaiden välissä.

Ensinnäkin: ihana tuo "maailman kulmikkaimmat, kirkkaimmat helmet" <333 mutta sitten toi "luonnottomuus" :E Viitattiinko tällä siihen kuopassa tapahtuneeseen suudelmaan? Tän perusteella Harryn syyt pysyä kaukana Billistä olivatkin jotain jotain, kamalaa. Ngh. Ahdistaa.

"Dobby kuoli, koska se tahtoi pelastaa meidät. Minusta meidän pitäisi yrittää samaa, kuolla muiden vuoksi."

Tääkin jäi vähän hämäräksi, mutta enköhän ymmärrä kuitenkin, näin kolmannen lukukerran jälkeen 8 )
// Edit. (24.9.) Jestas, nyt se suorastaan iski mun aivoihin! Tulipa typerä olo, miten mä en nyt tuota muka tajunnut x)


Mutta joo, noin angstificiksi aivan ihana! Siis täähän on taidokkaasti rakennettu, herkästi ja tasaspainoisesti kudottu mutta niin väärin! koska oikeesti kaiken pitäis loppua onnellisesti ja yhyy

Joka tapauksessa, kiitos sulle kun (tietämättäsi) avarsit vähän mun mieltä <3



-B

[Lizlego]

Tällaista tunnelmaa on vaan pakko rakastaa! Tekstistä voisi sanoa, että se on hidasta ja laahaavaa eikä oikein mitään tapahdukaan, mutta kun tunnelma on niin oikea tätä luki suorastaan hartaudella ja loppu tuli aivan liian nopeasti. Kaikista parasta oli, että mitään ei tapahtunut eikä sanottu suoraan. Paitsi että mun mielestä kaikki sanottiin ihan suoraan, muttei kuitenkaan häiritsevästi heitetty naamalle niin, että olisi tullut palikkamainen olo. Oli jäytävä, ihana jännite, jota kierreltiin ja kaarreltiin ja joka lopulta haudattiin ja minä erityisesti tykästyin kuolemisteemaan ja moniulotteisuuteen ja Harryn toteamukseen, että hautajaiset on lopuista yksinkertaisimmat. Luulen, että sitä on käytetty ennemminkin, ainakin se kuulostaa tutulta, mutta siitä huolimatta se on tehokas ja pysäyttää.

En kertaakaan ajatellut ilmaisuasi omaperäisenä niin kuin muut tuntuvat kateudella sanovan. Eikä toi tarkoita mitään negatiivista, vaikka en häpeä yhtään sanoa, että olen yleisesti ottaen juuri sen suoran, kaartelemattoman tyylin vankkumaton kannattaja. Mun mielestä tekstissä olennaista on se, mitä se teksti pystyy välittämään, välittääkö se tunnelman, saako se lukijan eläytymään ja näkemään sielunsa silmin mitä tapahtuu tyylistä riippumatta. Suoralla ja yksinkertaisella kerronnalla pystyy kertomaan yhtä hyvin vaikuttavan ja kauniin tarinan kuin muutenkin. Toinen tyyli ei ole toiselta pois ja molemmat on parhaimmillaan aivan hemmetin vaikuttavia. Niin kuin tämä. Uppouduin tekstin tunnelmaan niin, etten kiinnittänyt huomiota muuhun kuin siihen, että se oli täynnään tunnelmaa, osuvia, tilanteeseen sopivia kuvauksia, jotka elävöittivät tekstiä eikä tyyli missään kohtaa huojunut. Sen huojumisen olisi havainnut tunnelman rikkoutumisena ja näin vahvassa tekstissä se olisi voinut tapahtua ehkä pienestä.

Bbuttis, tuohon miksi Harry muutti mieltään. En miettinyt sitä, kun se ei tuntunut mitenkään olennaiselta. Ihmiset muuttavat mieltään vähän miksi vain, mutta nyt kun jäin sitä miettimään, niin ehkä sen tunteet vaan yksinkertaisesti muuttuivat ajan mittaan kun mikään ei edennyt tai se oli todennut just sen mitä sanoit, että jossain vaiheessa oman itsen kannalta on parempi lopettaa seilaaminen. Tosin sehän ei kerro sitä, ettei se jatkossa ehkä kuitenkin seilaisi, koska vain kuolema on lopullinen. 

[Arte]

Tuota öö kauhea, mitähän tähän nyt osaisi kommentoida! Ensinnäkin anteeksi, että tämä kommenttikerjäyksen kommentti tulee vasta nyt, mutta ehkä pääasia on se, että se kuitenkin nyt lopulta tulee. Minulla oli tämä lukulistalla jo ennen haastetta, joten olin iloinen, että sain tämän! Bill/Harry on varsin kiinnostava paritus, tykkään Bill'stä kovasti ja mies vaikutti kovin realistiselta tässä ficissä. Samoin kuin Harry, jonka "angstailut" (kuulostaa kauhean rumalta sanalta...) olivat oikein luontevasti kirjoitettuja ja miellyttävästi seurattuja.

Mihinhän tässä nyt osaisin tarttua. Tykkäsin todella paljon siitä, miten tämä teksti perustui seiskakirjan tapahtumiin ja oli niin selvästi rinnastettavissa oikeisiin kohtauksiin. Samaten oli mukavaa, että tässä oli selvä aikajana ja sopivasti valitut kohtaukset. Se tosin tässä ehkä jäi vähän häiritsemään, että Harry puhuu alussa siitä, että "eihän sellaisella voi olla loppua jolla ei ole alkuakaan", mutta kuitenkin lopussa sitten hän tekee eräänlaisen lopun Bill'lle ja hänelle ns. hautaamalla heidät Dobbyn kanssa. Tykkäsin muuten tästä virkkeestä oikein kovasti:

Harry saa Billin pelosta rohkeutta. ”Dobby kuoli, koska se tahtoi pelastaa meidät. Minusta meidän pitäisi yrittää samaa, kuolla muiden vuoksi.”

Oikein kaunis ajatus. Se vain, että minusta Harry olisi kyllä vastannut Billin suudelmaan... Ja jäin myös miettimään sitä, että miten Harry nyt saattoi noin helposti sysätä "hänet ja Billin" syrjään, kun sellaista käsitettä ei ollut edes oikeastaan ollut - ainakaan tämän tekstin perusteella.

Tyttö uskoo isänsä tietävän paremmin ja lähtee etsimään toista auringonpuolikasta juhlaväen joukosta.

Ihana ihana ihana sana tuo auringonpuolikas!

Jollain tapaa käy tätä kolmiodraamaa sääliksi. Ehkä kuitenkin eniten Billiä, koska hän on vaikeassa paikassa kahden eri ihmisen välissä. Mutta pidän siitä ajatuksesta, että mies kuitenkin turvautuu vaimoonsa. Se tuntuu lämpimältä ja lohdulliselta.

Tähän ficciin on sanottu jo niin kauheasti etten edes uskalla lukea edellisiä kommentteja. Käytät todella kaunista ja nautinnollista kieltä, jota oli erittäin miellyttävä lukea. En ole törmännyt teksteihisi aiemmin, mutta koetan pitää nimimerkkisi vastaisuuden varalle mielessä. Eritoten lauserakenteet olivat kivoja, vähän rikottuja ja monimutkaisiksi aseteltuja, mutta kuitenkin sellaisia, ettei tarvinnut keskittyä liikaa saadakseen tekstistä selvää.

Vielä pitää tuosta nimestä sanoa. Se kuvastaa hienosti näitä kolmea kohtausta ja tykkään erityisesti tuosta sulkulisäyksestä. Rakasta hänet kuulostaa kauniilta, vaikka en aivan ymmärrä, että miten juuri tuo muoto (hänet) kuvastaa tekstiä. Sen sijaan ja hautaa -lisäys on koskettava ja todenmukainen, kun on tekstin lukenut.

Kiitoksia tästä tekstistä! Jäi oikein antoisa mieli, vaikka tämä olikin teemaltaan surullinen.

[RoastedGarlic]

Hävettää jo etukäteen, koska huomasin että tähän tekstiin on kirjoitettu huikaisevan pitkiä ja syväluotaavia kommentteja. Ja mulla kun ei ole oikein paljon sanottavaa. Avasin sun ficcilistauksen, koska ficcikisan Ron/Harry-ficcisi oli niin pirskatin hyvä (todella todella todella hyvä), ja niinpä tässäkin yksilössä on tartuttu todellisiin tapahtumiin ja tuotu niiden pohjalle toiset tunteet. Tykkään ihan älyttömästi ficeistä, joiden tapahtumat eivät ole varsinaisesti ristiriidassa kirjojen tapahtumien kanssa vaan nimenomaan ammentavat niistä. Ja kielihän tässä on tietenkin todella kaunista. Eniten rakastin otsikointeja ja niiden perässä olevia selityksiä ja kuinka kuolemateema näin sitoi kauniisti yhteen tämän hautajaiskimpun, kukkaakin kauniimman. Bill/Harrya en ole koskaan lukenut eikä sitä varmaan moni kirjoitakaan, mutta se toimi oikein hyvin ja mmm minä vain pidin tästä ficistä ja halusin sanoa sen. Anteeksi, ettei nyt mitään erityisen analyyttista irtoa.

[Sisilja]

Bbuttis: Tahtoisin kovasti kirjoittaa tähän kilometrivastauksen, väännellä ja käännellä niin montaa asiaa jotka kommentissasi nostit esiin, mutta yritän kerrankin pitää jutun kohtuullisen lyhyenä. Katsotaan, miten onnistun, tiivistäminen kun allekirjoittaneelle enemmän kuin hankalaa!

Tuosta Billin ja Harryn välisestä suhteesta on hyvä aloittaa. Päättelit oikein rikosrekisteri-vertauksesta, että mitään konkreettista ei ole tapahtunut ennen ficin alkua. Minusta on kiva jättää lukijan mielikuvituksen varaan kaikki muu (tosin luulen, että tulevaisuudessa tästä kaksikosta paljastuu vielä yhtä sun toista!). Harry on jännä hahmo jo canonissakin; hänessä on lukemattomasti eri puolia, jotka vuorottelevat tilanteesta riippuen, ja minä näen hänessä tiettyä yllättävää aikuismaisuutta, joka pyrkii välillä pintaan, mutta joutuu useimmiten väistymään nuoruuden naiiviuden tieltä. Hienoa, jos sain sen kuvan välittymään lukijallekin! Bill taas, Bill on vaikeampi tapaus, koska hän ei pääse kirjoissa yhtä hyvin esiin kuin Harry vaan jää tietyllä tapaa kaukaiseksi hahmoksi. Joten loin hänestä omanlaisensa ja joudun nyt puolustamaan häntä kuin omaa luomustani. Minusta tuntuu, ettei hän halua Harrysta rakastajaansa vaan hän on ennemminkin kahden ihmisen loukussa, joista toinen vain sattuu olemaan jo hänen kihlattunsa/vaimonsa ja jota ei ole niin helppo hylätä kuin voisi toivoa. Ihmiset toimivat joskus väärin koska eivät kykene toimimaan oikein.

No entä miksi Harry muutti mieltään? Kiitän nyt Lizlegoa hienosta huomiosta, ja kysynkin vuorostani: muuttiko Harry todella mieltään? Onko kuolemakaan kaikkein lopullisinta? Suuria kysymyksiä, ja minusta on hyvä ohittaa ne toteamalla vain, ettei ole veivaamisen (soutamisen ja huopaamisen) voittanutta! ”Luonnottomuudella” tahdoin viitata tilanteen uskomattomuuteen, Harryn ihmetykseen ja tunteeseen siitä, ettei näin voi käydä. Harry on unelmoinut Billistä niin kauan, ehtinyt jo luovuttaa, ja sitten mies tulee ja suutelee. Jälkeenpäin ajateltuna sanavalinta ei ole kaikista osuvin, pahoittelen hämmennystä.

Ja niin, vääryydethän tulevat lopulta korjatuiksi, eikö vain? Tavattoman suuret kiitokset sekä kommentistasi sekä siitä kaikesta muusta mitä se on tuonut tullessaan!

Lizlego: Kiitos kannustavista sanoistasi! Ennen kaikkea oli mukavaa kuulla, että ficin tunnelma onnistui säilymään rikkoutumattomana loppuun asti, sillä kolmeen erilliseen osaan pilkotussa tekstissä se ei ole itsestäänselvyys. En osaa sanoa, onko kirjoitustyylini tai ilmaisuni jollain tavalla omaperäinen, lähinnä tiedän vain kirjoittavani hyvin usein tietyllä tapaa, rakentavani sanoista lauseita tutulla kaavalla. Onko se tietty ”kaavoihin kangistuminen” sitten hyvä juttu, en tiedä. Uskoisin olevan kirjoittajalle eduksi, jos on muuntautumiskykyinen. Ihana kuulla, että pidit tästä.

Arte: Kommenttisi on täynnä niin teräviä huomioita, että minun tekisi mieli selittää kaikesta kaikki! Aloitetaan Harrysta ja hänen suhteestaan Billiin. Aivan, Harry ei näe hänellä ja Billillä olevan kunnollista, selkeää alkua, miten siis voi olla loppuakaan? Ehkä hautaaminenkaan ei ole lopullinen loppu ja siten se on mahdollista. Epäselvää? Järjetöntä? Mahdollisesti, mutta parempaakaan ehdotusta minulla ei ole tarjota.

Harry toimii toisinaan kummallisesti, niin tässäkin. Hän on saanut tarpeekseen epävarmuudesta, päässyt Billistä jo yli, ainakin hetkellisesti, joten hän ei halua joutua saman tunteen valtaan enää. Siksi hän perääntyy suudelmasta ja työntää Billin kauemmaksi. Onnistuuko hän todella hautaamaan tunteensa ja jatkamaan eteenpäin, sitä en tiedä. Jokainen luokoon siitä omat kuvitelmansa.

Nimi taas. Kolme kuole-käskyä juontaa juurensa tietysti ficin kolmeen kuolleeseen Vauhkomieleen, Rymistyiriin ja Dobbyyn. Suluissa oleva lisäys ”rakasta hänet ja hautaa” taas kuulosti hyvältä noin. Jos rakastat ”hänet” etkä ”häntä”, vaikutelma on erilainen. Ensimmäinen muoto on lopullisempi, ikään kuin puhki rakastamista. Harry rakasti Billiä niin paljon, että se tunne piti lopulta sammuttaa, haudata. Toivottavasti selostukseni aukaisi asiaa edes jotenkin. Kiitos kommentistasi!

RoastedGarlic: Älä turhaan mieti, millainen kommenttisi on verrattuna muihin, minulle se on kuitenkin hyvin, hyvin arvokas! Kiitos kauniista kehuista, ja loistavaa että pidit lukemastasi (että löysit listaukseeni myös!). Minäkin pidän canonista valtavasti, ja on kiehtovaa ujuttaa kirjojen tapahtumiin omia näkemyksiä, ja tietysti sieltä kumpuaa huimasti ideoita. Sanoit sen hyvin, sillä kirjoista on tosiaan ihana ammentaa jotain omaan tekstiin, vaikka loisikin jotain uutta.

[Hallahäive]

Ooh. Ensiksi täytynee sanoa, että rakastan sitä, miten runollisesti tietyt kohdat on kirjoitettu. Kuten "huulipunapolttomerkki" tai Ginnyn "pakkomielteinen ja ruskea" ihastus. Tällaiset pienet yksityiskohdat tekevät tekstistä erittäin nautittavaa ja muutenkin tarina vain soljuu eteenpäin.
Paritus on ennestään kovin vieras, mutta sinä saat siihen tietynlaista järkeä. Pidän siitä, kuinka Harry lopettaa heidän pikku suhteensa. Ginnyyn viittaus selvästi viiltää Billiä. On muutenkin erittäin hyvä ottaa huomioon myös muut hahmot sen sijaan, että vain ohankolautuksella olisi todennut, Billillä on Fleur.
Häiden ottaminen toiseksi kuolemaksi oli nerokasta. Muutenkin teema oli erittäin onnistunut ja pienet lyriikat keskellä tekstiä saivat minut näkemään tähtiä. Ne on ne yksityiskohdat, jotka tekevät tarinasta täydellisen. Ja sitä tämä suureksi osaksi oli.
Jäi haikea olo tätä lukiessani.
Viimeisenä tahdon sanoa, että Harryn viimeinen repla oli täydellinen. (ja oih, Dobby)
Ihanan surumielistä tekstiä, jatka samaan malliin.

[Sisilja]

Hallahäive: Voi kiitos! Kiva, että tietty runollisuus miellytti. Itsekin pidän siitä yhä, mikä on aika poikkeuksellista omien tekstien kohdalla. Bill/Harry on tosiaan melkoisen rarea, mutta se ei suinkaan tarkoita, ettei sitä kannattaisi kirjoittaa lisää (muutenkin Harrya on ihanaa parittaa ihan kenelle tahansa Weasleyn veljeksistä)! Hahmoista, etäisemmästä Billistäkin, muodostui ainakin tämän ficin parissa allekirjoittaneelle hyvin rakkaita - myös sivuhahmoista, joita ei missään nimessä saa ohittaa vain olkia kohauttamalla. Mukavaa muuten, että pidit synkästä teemasta ja oi, lyriikoista! Sillä toisinaan olen vähän kahden vaiheilla, onko lyriikoiden ujuttaminen tekstin sekaan ollenkaan viisasta, lopputulos kun voi muuttua äkkiä turhan sirpaleiseksi. Mutta ihana kuulla, että pidit niistä! Kiitos kamalasti kommentistasi, jatkan varmasti samaan malliin, yritän ainakin!

[LumiNalle]

Wau. Siis oikeesti. 

Veti kyllä sanattomaksi. Oon kateellinen siun kaltaisille mahtaville kirjoittajille, jotka onnistuvat luomaan noin hienon tunnelman ja aitouden kirjoituksiinsa. Osaat kirjoittaa herkästi ja tunteita herättävästi. Tykkäsin kyllä. Ei tässä muuta voi sanoa.

Plussaa tietysti vielä se, että tää oli Bill/Harry eikä mikään tavanomainen, jota on tusinoittain kirjoitettu. Itse kun tykkään enemmän noista harvinaisemmista parituksista, niin tämä oli kyllä piste iin päälle.

Valitettavasti en keksi mitään muuta sanottavaa, oli sen verran hyvin kirjoitettu  Tälläisiä ihanuuksia saisi olla enemmänkin.

[Sisilja]

LumiNalle: Kiitos kauniista sanoistasi, olen kovin iloinen että pidit sekä ficistä itsestään että parituksesta. Olen itse asiassa suunnitellut tähän enemmän tai vähemmän itsenäistä jatkoa ties kuinka ja kauan. Toivon kovasti, että kesällä olisi aikaa ja innostusta viimein saada ficci valmiiksi asti. Vaikka sitten vain sen takia, että maailma tarvitsee ehdottomasti lisää Bill/Harrya. 

[Funtion]

Koska tää ficci on ollut mun lukulistalla ikuisuuden, Bill on ihana, sä oot ihanampi ja toi otsikko Kuole, kuole, kuole on jotain maailman upeinta. Mutta noista suluista en tykkää. Makuasia, toki.

Hän kaipaa Billin luo kertoakseen, että syyllisyys haipuu kyllä vaikka kivusta jääkin jäljet.
Haipuu? Haipuu? Meneekö tää sana kategoriaan fiertén-sanaloota-on-liian-rajoittunut vai onko tässä typo?

Luottamus on hienoa, oikeasti vain naiivia, uskollisuus kun taipuu suussa niin helposti uskottomuudeksi.
Tämä + parit ovat kauniita, erossa olleessaan oli taas jotain mielettömän hienoa.

Bill ei vastusta, mutta kun nuorempi poika on nousemaisillaan ylös kuopasta, käsi tarttuu käteen ja Harry on takaisin pohjalla.  Billin suu on vienosti raollaan, kuin toinen harkitsisi sanoja ja niiden lausumista hyvin tarkkaan.
Olen tarkka kuin porkkana ja huomasin, että näiden virkkeiden väliin on eksynyt turha välilyönti. Niin ja mä muuten pidin kovasti tästä nokkeluudesta; ja Harry on takaisin pohjalla. Sillä on kaksoimerkityksensä.

Tässä oli taas sitä sun tuttua viisauttas — tekisi mieli sanoa elämänviisautta, mutta se on kyseenalaista kun oot vielä niin nuori, kuten mäkin. Joten sanoin vain viisauttas. Tää ei ehkä ollut jotenkin niin hieno kuin sun muut tekstit, joita oon lukenut sulta, tai ehkä mä vain odotin tältä liikoja kun otsikko oli niin hieno (ilman sulkeita) ja sun tasos on niin korkealla. Joten mä vienoisesti petyin tähän, mutta opinpahan taas, ettei pitäisi odottaa mitään. Jos ei odota mitään, ei voi pettyäkään.

Tää oli jotenkin vähän raskas luettava. Tässä kikkailtiin paljon sanojen kanssa, tässä oli miljoona hienoa kohtaa jotka tekisi mieli lainata mutta joita en lainaa, ja sitten oli niitä muita sanoja, joiden paljous yllätti mut. Tässä oli paljon asiaa. Mut mä pidin tästä ideasta ja tän tekstin rakennelmasta, siitä miten kuoltiin kolme kertaa. Kuoleminen ylipäätään oli hienosti symboloitu tän ympärille punaiseksi langaksi. Niin ja tän dialogi oli äärettömän hienoa.

Pidin eniten tuosta viimeistä pätkästä, kuopan kaivamisesta (josta tuli mieleen Paahde, jota mä parhaillaan luen toista kertaa). Jotenkin toi viimeinen oli ehkä kaikista konkreettisen, hienoin. Toisaalta mä muuten pidin myös kauheesti Lunasta ja Ronista, mikä on hassua, sillä ne oli vain sivuhahmoja tässä.

Musta ei nyt irtoo enempää, joten kiitän vain. Kiitos Anderson. <3

[Sisilja]

fierté: Sulut olivat vielä kohtuullisen uusi juttu kun tämän kirjoitin ja silloin ne kiehtoivat. Eh, eivät kiehdo enää, mutta silti tykkään tämän nimestä tällaisena. Ehkä se on puhtaasti tottumiskysymys. Ja "haipua" on oikea sana, kaikille epäilijöille tiedoksi! Jos word sen tunnistaa, se on oikea sana.

Viisaudesta on turha puhua, kunhan mietin liikaa ja kirjoitan asioita, jotka kuulostavat hyvältä (älykkääksi saat silti tituleerata, olisin kovin mielissäni!). Tämä oli pitkään suosikkini omista ficeistäni, mutta näin yli vuosi jälkeenpäin tässä on vähän yliyrittämisen makua. Kauniita sanoja kauniiden sanojen vuoksi, eikö sitä kutsuta tekotaiteellisuudeksi? Joten ymmärrän pettymyksesi. Älä odota ikinä liikoja, ikinä! Ylläty iloisesti, jos teksti nappaakin. Mutta minulle jäi silti käsitys, että pidit tästä virheistä huolimatta, ja siitä olen iloinen. Kiitos kommentistasi, Dono. Varokin sotkemasta fandomeita!

[Kaarne]

Ei, tämä oli ihan sydäntäsärkevän surullinen! Otsikko toki jo vihjasi siihen suuntaan, ja tiesin jo tätä avatessani, että tuskin mitään aurinkoista on luvassa, mutta kyllä tämä silti viilsi syvältä. Oivoi, nyyh.

En olekaan itkenyt seiskakirjan tapahtumille tai kaiken epäreiluudelle hetkeen, mutta nyt silmiä kirvelee. Parituksenkin olit saanut ujutettua kaiken lomaan upeasti ja kirpeästi, ja jäin oikein makustelemaan sitä! Harry/Bill on todella mielenkiintoinen kombo, josta lukisin mielelläni lisääkin. (Ehkä onnellisella sivujuonteella? Mutta kyllä näin hyvin kirjoitettu angstikin kelpaa!)

Kiitos, tämä oli erinomainen!

[Sisilja]

Moi Lancelot! Seurasin hämmentyneenä mutta suurella ilolla ja vielä suuremmalla ihailulla sun eilistä kommentointikimaraa! Onnistunut foorumibingoilukin, onnea siitä! Ja onnea minulle kun päädyit tämän ficin pariin ja kommentoit! Jäi tosin mietityttämään, miten ja mistä oikein tämän kaivoit?

Kirjoitin aikoinaan useammankin Potter-ficin rarepareilla, väittäisin että rare oli kovasti muodissa noin kymmenisen vuotta sitten. Ja ainakin angsti oli minulla kovasti muodissa, tuli kirjoitettua paljon synkistelyjuttuja. Mukava kuulla että tämä onnistui yhä viiltämään (vieläpä syvältä, vau!). Juuri siihenhän sitä angstillaan pyrkii!

Kirjoitin tälle ficille itse asiassa aikoinaan, vuosia vuosia sitten, jatko-osan alun, mutta se jäi aivan alkutekijöihinsä. Tarkoitus oli tosiaan saattaa nämä kaksi tulevaisuudessa uudestaan ja onnellisemmin yhteen, mutta luulenpa, ettei siitä jatko-osasta tule valmista. Vaan koskaan ei pidä sanoa ei koskaan!

Kiitos tosi paljon kommentistasi ja tervetuloa takaisin Finiin.