Title: Kauniina kuollut
Genre: Angst
Paring: minä-kertoja, Lucius Malfoy (viittaus myös heidän suhteeseen)
Raiting: K11
Summary: Pimeyden voimat ovat valloittaneet velhomaailman. Ihmiset elävät pelossa, mutta kaikki eivät halua sortua tähän. Toiset elävät pystypäin välittämättä siitä, milloin kuolema heidät korjaa
Warning: Sisältää kuoleman.
A/N: Nyt piti vähän angstata.
En ole koskaan kirjoittanut mitään tämän tyylistä, että tulipahan tätäkin kokeiltua. Minä-kertoja todellakin on vain joku, en osannut sijoittaa tähän ficciin ketään, en osannut eläytyä näin kehenkään hahmoon.
Kauniina kuollutSyvä huokaus karkasi syvältä sisimmistäni. Istuin taloni etuoven edessä kivisillä rapuilla. Tuuli tuiversi pitkissä hiuksissani ja sai ihoni kananlihalle. Laskin savukkeen huuliltani vetäessäni syvään henkeä. Kaikki tuntui niin raskaalta, voin melkein fyysisesti pahoin. Puhalsin hitaasti keuhkoni tyhjiksi ja katselin savukoukeroita, jotka särkyivät tuulen syleilyssä.
Ilta oli hämärtynyt ja lämpötila laskenut. Kadut olivat autiota, kuten olettaa saattoi. Kukaan ei halunnut liikkua yksin illan hämärissä, pelko oli vallannut ihmisten mielet. Pelko pimeydenvoimista, pelko kuolemasta. En voinut olla miettimättä, mikä sai ihmiset pelkäämään kuolemaa? Se oli edessä meillä jokaisella, ei kukaan voinut välttyä sen kylmältä syleilyltä. Ihmiset vain yrittivät hakeutua turvaan siltä, karttaa sitä niin kauan kuin vain saattoivat. Minulle oli täysin sama, milloin se korjaisi minut. Olin jo taivaltanut elämäni polkua eteenpäin ja kokenut sen kaikki kurjuudet. En välittänyt enää mistään.
Pöllön huhuilu sai minut värähtämään takaisin todelliseen maailmaan. Kissa juoksi taloni ohitse kohti Tylyahon keskustaa. Katsahdin sen perään ja annoin pienelle pelolle tilaa vihreissä silmissäni. Olivatko he tulossa?
Käänsin päätäni kohti Tylyahon länsistä laitamaa. Aurinko oli joko painunut mailleen tai tummat pilvet peittivät sen. Missään ei näkynyt liikettä.
Vilkaisin sormiani lämmittävää savuketta ja pudotin sen rappujen vierelle hietikkoon. Se sihahti hiljaa tulipesän osuessa pieneen vesilammikkoon, joka oli perujaan edellisen yön sateesta. Edelleenkään en nähnyt mitään liikettä, lukuunottamatta puiden uhoavasti keinuvia oksia.
He olivat matkalla.Tunsin vähäisenkin ilon katoavan rinnastani. Kauhukuvat menneisyydestä täyttivät mieleni, vaan en hätkähtänyt niitä. Olin jäänyt koukkuun tuohon tunteeseen, kun saattoi tuntea, ettei olisi enää koskaan iloinen. Siinä oli jotain mystistä ja karua. Se kuulosti niin pelottavalta, että ihmiset kavahtivat sitäkin. Itse saatoin vain nauraa niille lurjuksille, jotka pelkäsivät turvattomuuden tunnetta.
Pelko oli haihtunut silmistäni. Ne tarkkailivat hieman sirillään ympäristöä, kuin yrittäen löytää vinkkiä, milloin olisi aika. Mutta mitään sellaista vinkkiä ei löytynyt. Oli täysin hiljaista ja tuulikin oli laantumassa. Tunsin melkein pienoista pettymystä rinnassani.
Odottamatta mustahuppuinen hahmo ilmestyi eteeni. Se jäi seisomaan pihaporttini eteen, kuin odottaen minun nousevan avaamaan portin. Sitä tyydytystä en hänelle suonut.
”Lucius”, ääneni oli mairea, ”Mistä tämä kunnia?”
Hahmo oli pitkän aikaa hiljaa, kunnes kohotti katseensa minuun. Vaaleat hiukset roikkuivat olkapäillä ja varjot loivat syviä uurteita miehen kasvoille, ”Melina.”
”Et vastannut kysymykseeni”, katsoin Lucius Malfoyta läpitunkevasti kirkkailla silmilläni. Tiesin tasan tarkkaan mitä varten mies oli saapunut luokseni, mutta halusin kuulla sen hänen huuliltaan. Halusin nähdä pystyisikö hän sanomaan sitä, pysyisikö hän vahvana.
”Kyllä sinä tiedät”, Luciuksen matala ääni saapui tuulenvireen mukana luokseni.
En voinut kuin katsoa miestä. Hän ei ollut ottanut taikasauvaansa esille, hän ei tehnyt elettäkään rynnätäkseen portin läpi kimppuuni. Hän vain seisoi siinä kovin tyynenä ja antoin syksyn lehtien vieriä viittansa helman ympärillä.
”Tiedän hyvinkin”, vastasin huomatessani, etten ollut saamassa tarkempaa vastausta, ”Siitä vain.”
”
Mitä?” Luciuksen ääni oli käheä hänen katsellessaan minua, ikään kuin uskomatta korviaan.
”Siitä vain”, toistin tyynesti ja nousin vihdoin seisomaan alimmaiselle rapulle, ”
Tee se.”
Vedin syvään henkeä ja hymyilin vinosti, pilkallisesti, ”No? Eikö Pimeyden Lordi antanutkaan sinulle selkeää käskyä tappaa minut?”
Olin jälleen lausunut sanani kuuroille korville.
”Eikö Voldemo-”
”
Älä-”, Lucius loi tuiman katseen lävitseni, ”
käytä sitä nimeä!”
Suljin suuni napakaksi viivaksi. Ihmiset olivat kauhuissaan juuri mainitsemani ihmisen irvikuvan takia. Ihmiset pelkäsivät sitä nimeä, he luulivat ettei heillä ollut mitään toivoa.
Ne paskiaiset olivat oikeassa. ”En minä nimeä pelkää, Lucius”, vastasin kylmästi kasvot ilmeettöminä, ”toisin kuin sinä.”
”Minä en pelkää isäntääni!” Luciuksesta luki kiihtymisen merkkejä. Raivo leiskui hänen silmissään ja käsi oli puristunut hänen aseensa ympärille kaavun uumenissa.
”Sittenhän sinun ei kannata antaa hänelle mitään syytä pettyä sinuun.”
”Ei tulisi mieleenkään.”
Jostain kuului räsähdys ja korvia vihlova kirkaisu. Sen päätti kauniin vihreä valonvälähdys. Irrotin katseeni nopeasti siitä ja käännyin takaisin edessäni seisovan kuolonsyöjän suuntaan. Verisuoni sykki miehen ohimossa ja hermostuneisuus sai hänen vasemman kätensä hieman tärisemään. Hivuttauduin alas kiviseltä rapulta ja lähdin hitaasti astelemaan miestä kohti. Meitä erotti enää neljä askelta kun Lucius kääntyi puoleeni.
”Sinun on turha esittää uhkarohkeaa, sillä sinä et voi huijata kuolemaa.”
”Ei tulisi mieleenkään”, ääneni kehräsi hiljaa. En minä halunnut esittää mitään viimeisillä hetkilläni, ei minun tarvinnut. Olin hyväksynyt kohtaloni, toisin kuin muut. Olin päättänyt kohdata kuilun ilman pelonhäivää, en halunnut antaa Luciukselle tyydytystä, että tärisin pelosta hänen edessään.
”Anna tulla.”
Lucius tempaisi silmänräpäyksessä taikasauvansa esille ja osotti nyt sillä minua. Tahaton ivallinen hymy levisi huulilleni huomatessani hänen kätensä tärisevän. Välillemme lankesi syvä hiljaisuus ja vain tuijotimme toisiamme. Minun silmäni olivat kivittyneet, Luciuksen silmät hieman sakeat. Ei kyynelistä, surusta.
”Ava-” kaunis vieraskielinen loru jäi kesken miehen äänen kadotessa ohitsekulkevaan tuuleen. Vihreä valo ei välähtänyt.
”Lucius”, astelin nyt aivan miehen eteen, ”Sinun täytyy
tarkoittaa sitä.”
Minut ja kuolonsyöjän erotti enää välissämme oleva matala piha-aita. Tartuin hänen sauvattomaan kämmeneensä ja tunsin sen viileyden. Kohotin sitä ja painoin sen poskelleni. Näin miehen silmissä jotai kristallin tavalla kiiltävää. Suljin silmäni pienoisen hymyn levitessä huulilleni.
”
Avada kedavra.”
***
Lucius Malfoy pyörähti sillä sekunnilla ympäri ja näki kauempana takanaan toisen kuolonsyöjän. Tämä katsoi häntä murhaavasti, ”Nyt mennään.”
Hahmo haihtui kuin savuna ilmaan.
Lucius kääntyi takaisin taloa kohden ja katsoi maassa makaavaa nuorta naista. Hän ei millään voinut olla vielä edes 25-vuotias. Hänen silmänsä olivat kiinni ja huulilla oli kaunis, viaton hymy. Lucius ei ollut koskaan nähnyt häntä kauniimpana. Ajattelematta mitään mies oli aukaissut hiljaa narahtavan portin ja astellut naisen ruumiin äärelle. Hän nosti naisen syliinsä, kantoi tämän käsivarsillaan sisälle taloon ja laski petaamattomalle vuoteelle.
Hän pyyhkäisi hiuksia naisen kasvoilta ja painoi vielä hellän, kaipuuta taynnä olevan suudelman tämän viilenevälle otsalle. Peiteltyään hänet Lucius lähti astelemaan kohti makuuhuoneeseen johtavaa ovea. Oviaukolla hän kuitenkin kääntyi vielä osittain ympäri ja loi mitään näkemättömän katseen sängyllä makaavaan naiseen, ”Olen pahoillani.
Kaikesta.”
Ulko-ovi narahti kiinni ja Lucius nappasi vielä kerran taikasauvansa. Hän napautti sitä ilmaan, jolloin kaksi kynttilää laskeutuivat portaille. Ne loistivat kauniisti yöksi taittuvassa illassa kuolonsyöjän jättäessä kivisen pihapolun ja kadotessaan enää mitään sanomatta.
***
Nainen jäi makaamaan pimeään taloonsa yksin, tietämättömänä siitä, mitä Lucius oli hänelle sanonut. Kenties Lucius oli nähnyt omat kuvansa lipaston päällä, jotka nainen oli repinyt palasiksi.
