Kirjoittaja Aihe: Darren Shan, Talviyön timantti, Mika Ver Leth K11  (Luettu 2906 kertaa)

culliina

  • Jälleen täällä!
  • ***
  • Viestejä: 970
  • Illuxit novus dies
Alaotsikko: osallistuu haasteisiin Fandom10, OTS20 ja Vuodenaika

Author: Culliina
Fandom: Darren Shan
Characters: Mika Ver Leth
Genre: alistuva angst
General: K11
Warnings: tulkinnanvaraista itsetuhoisuutta
Disclaimer: Darren Shan -sarja hahmoineen kuuluu kirjailija Darren O'Shaughnessylle.
Summary: Kaikki nukkuivat. Kaikki, paitsi yksinäinen timantti kallion harjalla. Pimeyden turvin se sai hävittää hiotun itsensä ja eksyä loputtomaan maailmaan raakileena. Omana itsenään.
A/N: Osallistuu OTS20 (Fandom= Darren Shan), Fandom10 (Darren Shan) ja Vuodenaika (talvi) -haasteisiin. Mukana pysyäkseen riittää oikeastaan, että tietää, kuka Mika on (Ensimmäinen maininta Vampyyrivuoressa). Lyhythän tästä tuli, mutta jostain syystä tykkään tästä itse kovasti. Haluaisin kuulla myös teidän mielipiteenne  ;)

Talviyön timantti

Susien ulvonta kantautui korviini kaukaa metsän uumenista. Yleensä ne eivät uskaltautuneet näin lähelle kaupunkia, mutta jouluruokien herkullinen tuoksu houkutteli niitä.
   Oli jouluyö ja istuin yksin kallion harjalla katselemassa kaupungin valoja. Lunta satoi hiljalleen, mutta maa oli silti musta. Oli liian lämmin, että lumi olisi muodostanut kauniita kinoksia ympäriinsä, peittäen kaiken valkealla vaipallaan.
   Hengitykseni kohosi höyrynä ilmaan. Joku tarkkasilmäinen olisi saattanut huomata minut, yksinäisen varjon, istumassa kalliolla.
   Kaikki olivat kuitenkin liian kiireisiä katsellakseen ympärilleen, huomatakseen yksinäistä jouluyönä. Liian keskittyneitä omaan itseensä kiinnittääkseen huomiota kasvottomiin, jotka äänettömästi huutavat apua.
   Sillä sellainen maailma oli, on ja tulee olemaan.
   Siksi pakenin sitä. Pakenin pelkurimaisesti. Jätin oman paikkani vain omien pelkojeni tähden. Liityin osaksi jotain suurempaa, merkityksellisempää.
   Silloin pelkäsin maailmaa. Tai luulin pelkääväni -todellisuudessa pelkäsin ihmisiä. Ihmisiä ympärilläni. Pelkäsin sitä, mitä he minulle tekivät. Tai jättivät tekemättä.
   Pelkäsin heidän tyhjiä sanojaan, lupauksiaan huomisesta. Paremmasta maailmasta. Pelkäsin, mitä tapahtuisi, jos kaatuisin. Jos en enää pysyisi virran mukana. Pelkäsin, että lupauksista huolimatta kukaan ei ojentaisi minulle kättä. Auttaisi minua. Nostaisi ylös ja suojelisi -niin kuin    enkeli.
   Olin istunut siinä koko yön. Katsellen joulua viettäviä ihmisiä. Vaikka lumi sulikin osuessaan maahan, hiuksiini se jäi kiinni saaden ne kimaltamaan kuun valossa. Kuin mustat timantit.
   Timantti, se minä olin. Kova ja kylmä timantti. Timantti, jota kaikki himoitsevat luoksensa -toiset ulkoisen kauneuden tähden, toiset kovuuden hurmaamina. Kovuuden, joka oli vain näennäistä, suhteellista. Kauneuden, joka johtui ainoastaan kovuudesta. Kauneuden, joka oli rakennettu heikolle pohjalle, joka perustui muokattavuuteen. Siihen, että timanttia pystyi helposti hiomaan ja kiillottamaan omiin tarkoituksiinsa sopivaksi.
   Olin kyllästynyt siihen. Kyllästyt olemaan pelkkä timantti. Kyllästynyt olemaan haluttu ja ihailtu, välillä suorastaan palvottu sellaisten asioiden takia, jotka muut olivat minussa saaneet aikaan.
   Kukaan ei rakastanut timanttia siksi, että se oli kylmä ja etäinen. Kukaan ei rakastanut timanttia sellaisena kuin se itse on. Timantin tuli aina olla hiottu.
   Mutta tälläisenä synnyin; minulta oli aina odotettu paljon -jo ennen syntymääni minulle oli asetettu selvät odotukset, tavoitteet, joihin minun olisi pakko yltää. Tavoitteet, joihin en kuitenkaan halunnut yltää. Synnyin timanttina, mutta tahdoin olla elohopeaa.
   Katselin kuuta. Se hohti hopeisena pilven raosta. Sekin oli kahlittu, vanki. Kahlittu omalle paikalleen. Aivan kuten minä. Minun kahleitani ei vain oltu lukittu maantieteellisiin rajoihin. Minut oli kahlittu itseeni. Timanttiin. Kovaan, kauniiseen ja kylmään kuoreen, jota hiottiin, kiillotettiin ja kulutettiin tajuamatta, että joskus timanttikin hajoaa. Särkyy sirpaleiksi.
   Omien pelkojeni takia pakenin ihmismaailmasta. Lähdin tuntemattoman matkaan ja annoin hänen johdattaa minut toiseen maailmaan. Maailmaan, jossa luulin saavani olla elohopeaa. Maailman, jossa luulin saavani olla onnellinen.
   Yksi toisensa jälkeen talojen valot sammuivat. Ihmiset paneutuivat nukkumaa. Kukaan ei vieläkään ollut huomannut timanttia yössä.
   Oli aivan hiljaista. Sudetkaan eivät enään ulvoneet, kadut olivat autioita. Nautin hiljaisuudesta. Se rauhoitti minua. Sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Rakastin myös talvea, pimeyttä, jonka se toi mukanaan. Talvella edes eläimet eivät jaksaneet liikkua. Kaikki nukkuivat. Kaikki, paitsi yksinäinen timantti kallion harjalla. Pimeyden turvin se sai hävittää hiotun itsensä ja eksyä loputtomaan maailmaan raakileena. Omana itsenään. 
   Katselin jälleen kuuta. Talven pimeydessä sekin oli kauniimpi. Se loisti kirkkaammin ja kauemmin, luoden hämyistä valoaan, joka ei kuitenkaan rikkonut pimeyttä. Se eli sovussa pimeyden kanssa. Oli osa sitä. Aivan kuten elohopeakin sopi maailmaan saumatta; yleensä se oli nestemäistä, siis sopeutuvaista. Sitä oli vaikea muokata miksikään, sillä se kesti koviakin olosuhteita muuttumattomana. Tarpeen vaatiessa se pystyi kuitenkin myös muuttumaan. Mikäli todella oli pakko, se pystyi olemaan kovaa ja kiinteää tai katoamaan höyrynä ilmaan. Kukaan ei myöskään tahtonut lähestyä sitä, sillä se oli ihmisille myrkyllistä. Tuhosi soluja, mikäli siihen koski.
   Siksi olin sille kateellinen.
   Minäkin olisin halunnut ihmisten välttävän minua. Jättävän rauhaan ja antavan elää omaa elämääni, omilla säännöilläni, arvoillani. En tahtonut olla hiottava timantti, joka lopulta hajoaa.
   Pilvet muodostivat taivaalle paksun pilvipeiton. Lunta tuprutti pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ja sitä alkoi jo kinostua maahan. Pakkanen kiristyi. Alkoi olla kylmä.
   Käännyin ympäri. Näin edessäni synkän, talvisen metsän kaikkine varjoineen ja vaaroineen. Takanani oli ihmisten kaupunki. Välinpitämätön ja ahne.
   En katunut päätöstäni jättää ihmisten maailma. Se ehkä jopa pelasti minut -en tiedä, kauanko olisin enää kesänyt pelkojani, muita ihmisiä. Se vapautti minut monista kahleista, mutta jäljelle jäi edelleen se kaikkein vahvin ja suurin: kahle itseeni. Sillä itseäni en onnistunut menettämään ihmisyyteni mukana. En, vaikka siirryin toiseen maailmaan. Toiseen maailmaan tässä samassa maailmassa.
   Pelkäsin ja tahdoin vapautua timantin kahleistani. Ollakseni elohopeaa. Tiesin, miten onnistuisin siinä. Silti en ollut vapauttanut itsenäni. Jokin minulle toistaiseksi tuntematon ja näkymätön kahle sitoi minua edelleen tähän maailmaan. Sen murtaminen ei ollut kiinni vain itsestäni. Se sama kahle teki ihmisistä ihmisiä, vampyyreista vampyyreja, puhveleista puhveleita. Se sai meidät olemaan sitä, mitä olemme paljon syvemmältä kuin timantin kahleeni. Joskus minusta tuntui, että voisin olla elohopeaa murtamatta sitä. Murtamatta kahlettani tähän maailmaan.
   Ja samassa hetkessä tajusin aina, että se ei onnistuisi.
   Minua ei kahlinnut timanttiin vain yksi tai kaksi kahletta. Minut kahlitsi timanttiin kaikki ympärilläni olevat, ihmiset, vampyyrit, vampaneesit, kaikki. Vaikka lähtisin koko tästä maailmasta, muistoni jäisi silti elämään tänne. Muisto timantista. Sama muisto jäisi elämään myös itseeni.
   Timantti ei ollut vain osa minua. Minä olin timantti.
   Lähdin kulkemaan kohti metsää, kohti varjoja. Ohut lumikerros maassa vaimensi muutenkin lähes kuulumattomat askeleeni. Metsään voisin mennä. Sinne voisin paeta itseäni. Piiloutua pelkurimaisesti talven pimeyteen. Kietoa sen ympärilleni suojaksi, kilveksi. Kilveksi, jota en koskaan saisi paljastaa kenellekkään. Niin kuin en pelkoanikaan.
   Sillä timantin voi rikkoa ainoastaa, jos tietää, miten se tehdään. Kun tietää keinot, kovastakin timantista tulee heikko.
   Talvi suojeli minua paljastamatta heikkouttani, pelkoani, muille. Siten timantti pysyisi ehjänä ja kestäisi hiomista, kunnes lopulta kaikki kahleet aukeavat.
   Silloin minusta tulisi elohopeaa.
« Viimeksi muokattu: 10.06.2012 23:57:16 kirjoittanut Yukimura »
Kunhan t*ppara häviää.

Ava a la zilah

Bloody

  • Dr. Doom
  • ***
  • Viestejä: 278
  • Bang bang shot dead.
Hei, sähän kirjoitit mun lempihahmostani! :D Luitko ajatukseni, vai kainon pyyntöni edellisen fikin topassa?  ;D

Tuollaiseksi mä aina kuvittelinkin Mikan, kovakuoriseksi angstaajaksi, joka tarttis jonkun pitämään siitä huolta. Ei vaan millään haluaisi myöntää sitä kenellekkään. Kauniisti olit kuvaillut tän kaiken, maiseman, ja ajatukset. Tässä olit mielestäni onnistunut vakavuudessa paremmin. Ainakaan mua ei naurattanut mikään kohta. :D

Ja ainiin, yks risu olis sulle kylläkin antaa: Kappalejako, sun tekstis oli yhtenä pitkänä pötkönä, joten sitä oli hieman hankala lukea. Muuten ficci oli niinsanotusti "bullseye." :)

Mun kommentissani ei oo päätä, eikä häntää, mutta ainakin pistin tähän puumerkkini..

- Bloody

culliina: Juurikin sitä kokonaista riviä olisin tähän kaivannut.  ;D Mutta jos se ei ole sinun juttusi, niin mun on nähtävästi vaan totuteltava uuteen julkaisumutoon. :D
« Viimeksi muokattu: 22.06.2011 18:50:29 kirjoittanut Bloody »

culliina

  • Jälleen täällä!
  • ***
  • Viestejä: 970
  • Illuxit novus dies
Bloody: Kyllä, olen ajatustenlukija ja suurilla telepaattisilla vampyyrinvoimillani tunkeuduin syvälle mielesi syövereihin saadakseni tietää, kenestä hahmosta tahdot lukea  :) Tai sitten saatoin huomata pyyntösi toisessa ficissäni ja luvata kohta julkaista lähes valmiin teokseni

Minäkin tykkään Mikasta ja siitä on hyvin helppo ja luonteva kirjoittaa -olen kai itsekin niin angstinen, että eläytyminen on helppoa  ;D Ja ganstathan nimenomaan ovat niitä, jotka eniten äitin kainaloa kaipaavat  ;)

Kyllähän tämä kappaleisiin on jaoteltu? Uusi kappale alkaa seuraavalta riviltä sarkaimilla sisennettynä, paitsi ensimmäistä kappaletta ei sisennetä. Niinhän se oikeaoppisesti menee. Fini vain pienentää sarkaimia todella rajusti ja tekee ne lähes olemattomiksi. Tiedän toki joidenkin käyttävän kokonaista riviä kappaleiden välissä, mutta minusta se on usein tarpeetonta eikä minulle luontevaa. 

Kiitos kommentista -päädyin näköjään taas tarinoimaan vastaukseen elämänkertani, mutta taisi siinä jokin pointtikin olla- ja olen todella otettu, kun tykkäsit!  :D
Kunhan t*ppara häviää.

Ava a la zilah

Arrow

  • Vieras
Ei voi kyllä muuta sanoa kuin VAU! Nyt kyllä onnistuit ylittämään itsesi -miten joku voi osata kirjoittaa näin hyvän ficin?! Minulta ei ainakaan onnistuisi...

Taisit muuten olla finin ensimmäinen, joka kirjoitti Mikasta, että pointsit siitäkin  :D

Tekstinä tää oli hyvin sujuvaa ja rullaavaa -asiat vain kulki eteenpäin, vaikka aika ei. Lukiessa tuli sellanen jännä "nyt selvitin maailman tarkoituksen" -tunne. Sitä on tosi vaikee kuvailla, mutta valaistuminen tuntuu varmaankin aika samalta. Että VAU! Oon kyllä aika sanattomana edelleen enkä oikein osaa pukea ajatuksia tekstiksi asti. Oli kyllä upeeta luettavaa! (okei, oon kyllä aika väsynyt, että saattaa osittain johtua siitäkin...)

Lainaus
Minua ei kahlinnut timanttiin vain yksi tai kaksi kahletta. Minut kahlitsi timanttiin kaikki ympärilläni olevat
Katotaanko, niin susta tulee vielä filosofi, kirjailija tai filosofi-kirjailija! Noikin pari lausetta on niiiin totta ja tuntuu, että ne rarkottaa enemmän kuin edes ymmärrän!

culliina

  • Jälleen täällä!
  • ***
  • Viestejä: 970
  • Illuxit novus dies
Arrow: Oho, tuli sitten vähän erilainen reaktio kuin osasin odottaa  :D
Lainaus
Lukiessa tuli sellanen jännä "nyt selvitin maailman tarkoituksen" -tunne. Sitä on tosi vaikee kuvailla, mutta valaistuminen tuntuu varmaankin aika samalta.
Sillä tälläistä en todellakaan osannut odottaa! Hyvä kumminkin että tykkäsit ja että ylitit itsesi lukemalla välillä jotain vakavastikin!  :P

Minulla on tosiaan tapana piilottaa kaikkiin tekstehin jokin vähän "syvällisempikin" merkitys tai sanoma tai miksi sitä nyt kutsuukin. Minusta sellainen on nimen omaan paras teksti -sen voi vain lukea ja tajuta juonen TAI siihen voi keskittyä kunnolla ja huomata jotain vähän pintaa syvempääkin TAI sen voi lukea hyvän fandom-tuntemuksen kanssa ja silloin voi yleensä nauraa huonoille inside-vitseille  ;D Tästä kuitenkin ainakin yritin jättää ne huonot vitsit pois.

Nyt olin kyllä minä se tunnelman pilaaja, mutta kulta katso nyt itseäsi:
Lainaus
Katotaanko, niin susta tulee vielä filosofi, kirjailija tai filosofi-kirjailija! Noikin pari lausetta on niiiin totta ja tuntuu, että ne rarkottaa enemmän kuin edes ymmärrän!
Ekalle virkkeelle vain hymähtelen, mutta toi viimeinen... *reps* ;D vai rarkottaa lauseet? hehheh.

Mutta kiitos kommentista ja kiva kun tykkäsit  :)

Kunhan t*ppara häviää.

Ava a la zilah

Arrow

  • Vieras
Lainaus
Oho, tuli sitten vähän erilainen reaktio kuin osasin odottaa
Yllätykset piristävät elämää :D Eikä taida sieläkään päässä olla yhtään hauskaa, kun vaan naurat minulle paralle, joka ficciäsi kommentoi. Rarkottaville lauseille nauravalla ei voi olla muuta kuin pari ruuvia kadonnut! :D (selvä, myönnän, minullakin on hauskaa). Tarkotin kuitenkin ihan tosissani kaikkea ja tykkäsin ficistä kovaa  :)

Hellitrix

  • Vieras
Lainaus
Yksi toisensa jälkeen talojen valot sammuivat. Ihmiset paneutuivat nukkumaa.


Siinä eräs huomaamani virhe... Mutta nyt: Kommenttikampajasta tervehdys!

Fandom on melko tuntematon, mutta mielestäni se ei haitannut tätä lukiessa. Sain tarpeeksi tekstistä irti näinkin, vaikka varmaan olisin tajunnut joitain vihjeitä selvemmin jos olisin nämä kirjat lukenut. Mutta sitten itse kommenttiin... haluatko ensin kritiikkiä vain ylistystä? Taidan aloittaa risuilla.

Mielestäni hahmosi kuvaili ihmismaailmaa sopivan ankeasti ja julmasti. Ei ollut lunta, vaan tekoluntaa ja pimeyttä. Ehkä sen takia en pitänyt susien läsnäolosta - harvemmin ne kuitenkaan joka päiväisessä ihmiselämässä ulvovat. Sen takia mielestäni koirat olisivat sopineet tuohon kohtaan myös aivan tarpeeksi sopivasti.

Lainaus
Tavoitteet, joihin en kuitenkaan halunnut yltää. Synnyin timanttina, mutta tahdoin olla elohopeaa.


Tämä oli yksi niistä mestarillisista kohdista joihin rakastuin tässä ficissä - mutta, aloit toistaa tuota liikaa. Se oli niin hätkähdyttävän ovela, että tavallaan tuhlasit sen arvon toistellessasi sitä liikaa. Joskus kannattaa pitäytyä ja luottaa siihen, että lukijoille riittää kertakin. Varmasti kaikki ymmärsivät jo tuosta lauseesta mitä päähenkilö haki takaa.

Yleensä en pidä tämänlaisesta tiiviistä pönkkö tekstistä vaan kaipaan selvää jaottelua, mutta sinä olit jotenkin onnistunut pitämään tämän tekstin muodon kauniina kaikesta huolimatta! Tätä luki siis mielellään. Olit onnistunut mielestäni hyvin myös siinä, että lukija jaksoi lukea tämänkaltaisen pohdinta-pötkön, sillä se ei käynyt melkein lainkaan pitkästyttäväksi, vaikka ehkä välillä toistit liikaa tai kirjoitit löysempiä pätkiä.

Tuo päähenkilön paljastus itselleen - että hän oli timantti eikä se ollut siis vain osa hänestä - jäi laimeaksi, koska et oikein saanut sitä kunnolla asetettua. Se kuulosti suurelta asialta, mutta kaiken muun keskellä jäi himmeäksi. Mielestäni voisit harkita vastaisuudessa turhien asioiden karsimista ja tärkeimpien korostamista. One-shoteissa pituudella ei ole niin paljon väliä kuin sillä että asia ja tunnelma saadaan lukijalle perille - ainakaan tämänkaltaisissa tunnelmoivissa pläjäyksissä.

Timantin kuvailusi oli keskivaiheilla hyvinkin kaunista - kuinka se on kylmä ja koskematon - mutta lopussa ehkä herahti hieman pitkäveteiseksi. Juuri tässä näkyy se, että kulutit joitain asioita hieman liikaa. Lumous särkyi taustalla soivaa laulua lainaten.  ;D

Kauneinta tekstissäsi oli päähenkilön pimeys ja pelko sekä se hento tuska, joka oli juuri tarpeellisen havaittava, mutta ei masentava. Kaiken kaikkiaan tätä oli mielenkiintoista lukea ja olit käsitellyt juuri niitä teemoja, jotka minua miellyttävät, kuten ihmisen ahneus, julmuus ja maailman pahuus. Pidin siitä, että päähenkilösi sai olla rauhassa jossain asioissa väärässä, kuten siinä että maailma ei ole paha vaan ihmiset ovat. Se tuki hyvin hänen päätöstään jättää ihmismaailma taakseen ja siirtyä uuteen maailmaan tämän saman planeetan sisälle. Se sai lukijan toiveikkaaksi ja haaveilemaan itsekin siitä vaihtoehdosta.

Kiitos tästä tekstistä!