Kirjoittaja Aihe: Musta tutuu, että mä rakastan sua | Romance ja lievä angst. [2/2] K-11  (Luettu 2542 kertaa)

Kizutin

  • ***
  • Viestejä: 20
Nimi: Musta tuntuu, että mä rakastan sua
Kirjoittaja: Kizutin
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Romance, hyvin lievä angst
Varoitukset - Ei erikoisemmin ole.
A/N: Kirjoitettu aikalailla tajunnanvirtana. Alunperin tarkoitettu oneshotiksi, mutta päätin lpulta selvyyden vuoksi kirjoittaa asiat myös toisesta näkökulmasta. Lisäksi ensimmäinen juttu, minkä uskaltaudun julkaisemaan täällä.

// Vanilje lisäsi ikärajan myös otsikkoon.

~~~~~~

Luku 1: Musta tuntuu, että mä rakastan sua

Mä en koskaan pysyny pystyssä ihan itse. Aina piti olla joku tukemassa. Leikkimässä jotain kukkakeppiä varmistaen, etten mä ääliö kaadu.
Mulla ei ollu aavistusakaan mihin mä olin menossa. Mä aina vain tein, mitä sattui huvittamaan ja päätin, etten katuisi.
En sitä kun mä sinä iltana join pääni täyteen ja heräsin kotoa. Ilmeisesti ne oli taas tukenu mua koko matkan ko omat jalat ei kantanu. Ite mä en muistanu mitään.
Tai ehkä jotain. Sen kun mä suutelin sitä ja kysyin mentäiskö naimisiin. Tyhmä minä.
Se vaan katto ko järkensä menettänyttä ja kysy paljonko mä oon juonu.
En mä tiedä miksi mä tein sen. Sattu vaan huvittaan.
Pari viikkoa myöhemmin se palas ja kysy oisko tarjous yhä voimassa.
Soitti vain ovikelloa ja avatessani tuijotti suoraan silmiin. Sen silmät oli tosi nätit.
Ne oli jotain ruskean sävyä, jota pikaisesti vilkaisemalla olis voinu luulla keltaseksi.
En vastannu heti. Se tuli niin yllättäen.
Hän tuli sisään. Enkä mä ees yrittäny estää.Mitäpä turhia.

Mulla oli vain yks sänky, enkä mä viittiny pakottaa sitä sohvallekaan.
Tiesihän sen miten siinä kävis.
Aamulla mä heräsin alasti sen vierestä. Nousin vaan ylös ja jätin sen nukkumaan.
Keitin kahvia ja mietin miten mä tähän jouduin.
En mä ollu tosissani sillon. Oikeastaan en mä ollu tosissani koskaan.
Mä vain leikin tunteilla; Omilla ja muiden.
Ei se musta tuntunu väärältä. Oma vikansa, jos siitä särkyvät.
Mä vain tuijotin kahvia kupissani ja unohdin juoda sen.
Havahduin vasta kun kuulin sänkyni narahtavan.
Sitten se käveli sieltä näyttäen ihan siltä ko asus täällä. Istui pöytään ja kysyi onko kahvia jäljellä.

Se ikään kuin unohtui tänne. Mulla ei ollu mitään syytä häätää sitä pois.
Se oli niin erikoinen. Se saattoi ihan äkkiä vain kysyä, onko mulla koskaan sellanen tunne, että tahtosin vain hyppiä alasti kaatosateessa ja laulaa.
Vastasin, että ei, mutta kuulostaa mielenkiintoiselta. Sitten se vain hymyili ja suuteli mua.
Tavallaan se tuntu oikealta niin. Tavallaan se oli vain outoa.
Me ei koskaan puhuttu, että me seurusteltas tai mitään. Me vaan oltiin.
Ei sillä väliä ollaanko me siinä yhdessä vai erikseen.
Kunhan ollaan vaan.
Tosin eipä mulla ketään muutakaan ollu.

Mä en vieläkään tiedä rakastinko mä sitä.
Olihan se toki omalla tavallaan söpö kaikessa omituisuudessaan.
Istuessaan katolla katsellen pilviä tai miettiessään, miksi tähtiä on niin paljon.
Mä olin aina luullu, että sellasia ihmisiä on vain kirjoissa. Ei kukaan oikeasti voi olla yhtä aikaa niin viaton ja oma itsensä.
Niin paikalla ja samaan aikaan jossain ihan muualla.
Kuitenkin se osasi tarvittaessa olla hyvinkin vakava.
Kerran se kysy miks’ mä kosin sitä sillon baarissa.
En osannut vastata kuin "Huvikseni". Eikä se hetkeen sanonu mitään.
Tuijotti vain mua silmiin, käänsi katseensa pois ja sanoi: "Miksi muutenkaan... miksi tehdä jotain, mitä ei huvita".
Oikeassahan se oli.
En kuitenkaan sanonut sitä sille.
Eikä se puhunu mulle enää sinä iltana.
Yöllä kun me mentiin nukkumaan kiedoin käteni sen ympärille ja yritin saada unta.
Se vain käpertyi pieneksi ja puhui hiljaa.
"Ollaanko me tässä vain koska huvittaa vai onko siihen joku suurempikin syy"
Unohdin vastata ja nukahdin.
Aamulla heräsin siihen, että sen hiukset kutitti mun nenää.
Ne tuoksui jännältä. Ehkä se on se shampoo mitä se käyttää.
Se tuhisi söpösti eikä herännyt edes kun mä hivutin käteni pois sen kyljen alta.
Kun mä nousin se käänty selälleen ja valtasi koko sängyn.
Sillä hetkellä mun teki mieli kokeilla onko saduissa mitään perää ja pussata sitä ko se nukkuu.
Päätin kuitenki vain keittää kahvia. Antaa toisen nukkua.

Pari tuntia myöhemmin se kömpi mun huoneesta hiukset sekasin aivan liian isossa t-paidassaan, jonka alla se ei pitänyt mitään.
Se vain haukotteli, toivotti huomenet ja istui sohvalle.
Mä oon kai ihan sekasin, mutta musta se oli söpöä.
Mulla ei oo aavistustakaan, mitä mä ajattelin ko mä vain menin ja halasin sitä.
Ei sillain kevyesti niin ko kavereita halataan vaan ihan kunnolla.
Se nousi ylös ja nojasi päänsä mun olkapäähän.
Sanoi jotain, mutta mä en muistanu kuunnella mitä.
Enkä mä tiedä kauanko me oltiin siinä. Se vain oli jotenki niin lämmin, ettei siitä millään tohtinut päästää irti.
Eipä sillä kai mitään väliäkään ole.

Se alkoi näyttää jotenki surulliselta. Se saatto yhä useammin vain jumittua tuijottamaan seinää ja näyttää siltä ko aikois itkeä.
Kerran se itkikin. Tai ainaki mä luulen niin.
Se vain nousi ja käveli vessaan.
Lattialle tippui muutamia pieniä pisaroita.
Se tuijotti mua yhä useammin näyttäen jotenki eksyneeltä.
Kuin se ei olis ihan varma lähteäkkö vai jäädä.
Mä halasin sitä ja kysyin mikä on eikä se vastannu kuin:
"Kaikki on sekasin enkä mä tiedä, mitä tehdä"
Sitten se paino naamansa mun rintaan ja oli hiljaa.
Mä en viittiny häiritä sitä kysymällä selvennystä.

Oishan mun pitäny tietää, että se päivä tulis.
Me harrastettiin seksiä useinki. Mä yritin aina uskotella, että teen senki huvikseni.
Kuitenki suurin syy tais olla se, kuinka onnelliselta se näytti aina sillon.
Se oli vain yhtä hymyä ja sano, että sen päässä pyörii kivasti.
Sinä yönä se kömpi mun syliin ja nojas päätään mun rintaan.
Se avas suunsa ja se liikku, mutta mä en kuullu sanaakaan.
Mä pyysin toistaan.
Eikä se sanonu ko:
"Musta tuntuu, että mä rakastan sua..."
Mä en osannu sanoa siihen mitään.
En vaan osannu.
Ei kukaan ennen ollu sanonu mulle mitään sellasta.
Enkä mä ollu tottunu sanoon sellasia asioita kuin "Niin mäki sua".
Sitäpaitsi eihän sellasta sais sanoa, jos ei oo tosissaan.
Enkä mä tiedä oisinko mä ollu, jos oisin sanonu niin.

Huolimatta kaikesta siitä sen herkkyydestä, joka ajoittain hyppi pinnalle mä en kuitenkaan ollu ihan varma kumpi tässä piti huolta toisesta.
Ilman mua se ois kai ollu vielä enemmän eksyksissä.
Toisaalta lopulta siitä tuli niin osa mun arkea, etten varmaan ois selvinny ilman sitä.
Se pesi pyykit, tiskasi ja imuroi.
Mä tein ruoan. Ei sillä ettei se ois osannu, mutta mun kotihan se loppujen lopuksi oli.
Ilman sitä mä oisin varmaan jatkanu elämääni kuten ennenki.
Baareissa notkuen humaltuneena siitä tunnelmasta ja erinäisistä juomista.
Tuonut aina välillä jonkun sieltä kotiin ja rakastellu sen yhden yön.
Sitten unohtanu koko tyypin ja ottanu seuraavan.

Ehkä mä sittenki rakastan sitä.
Ehkä pitäisi kertoa se seuravan kerran kun me käperrytään vierekkäin mun parisänkyyn ja ollaan niin oudon lähekkäin vaikkei aina edes kosketa.
« Viimeksi muokattu: 06.12.2014 14:25:02 kirjoittanut Pyry »

Sleeping Sun

  • Kuolonsyöjätär
  • ***
  • Viestejä: 346
  • Toivoton tapaus
Vs: Musta tutuu, että mä rakastan sua
« Vastaus #1 : 19.06.2011 20:05:14 »
Ensimmäisenä pitää pyytää anteeksi, että tästä tulee nyt sellainen ihkutuskommentti, että itteäkin hävettää!

Eli siis... uskomaton! Avasin vain sattumalta, kun oli tuohon kirjoituksenin yläpuolelle ilmestynyt ja rupesin lukemaan. Upea... todella aito ja monisävyinen. Puhekieli sopi tähän hyvin ja rakastuin kupaankin hahmoon aivan totaallisesti. He ovat kuin oikeita ihmisiä ja niin persoonallisia ja kaikki on jotenkin niin realistista ja kuitenkin taiteellista. Minämuoto toimi tässä loistavasti ja itse tiedän kuinka hankala tämäntyyppinen teksti on joskus saada toimimaan. Pituus oli sopiva ja tarina jotenkin aidosti ja herkästi rakennettu.

Super ihanaa, että päätit julkaista tämän. Olet loistava kirjoittaja ja luen sinulta mielellään lisää, jos julkaiset jotakin muuta. Jään odottamaan jatko-osaa vesi kielellä!

- Kiittäen, Sleeping Sun
Ihmisellä on tapana haluta kaikista eniten sitä, mikä hänelle kaikista huonoiten sopii.


Sleeping Sun ylpeänä(?) esittää koko tuotantonsa nyt yhdessä paikassa : Varjolapsien maailmankaikkeus ficcilistaukseni

NeitiMusta

  • ***
  • Viestejä: 977
  • Hakunamatata
Vs: Musta tutuu, että mä rakastan sua
« Vastaus #2 : 19.06.2011 20:32:57 »
Jotenkin musta nyt tällä hetkellä tuntuu, etten saa taaskaan sanottua mitään järkevää. :)

Mä tykkäsin tästä mielettömästi. :) Puhekieli sopi tän kirjotustyyliks mitä parhaiten, ja vaikka aluks olin vähän skeptinen tän tekstin ulkomuodon kanssa, ei se oikeestaan ollutkaan hassumpi. Se loi jotenkin vielä paremmin tän ympärille sellasta fiilistä, mikä mulla oli, kun olin lukenut tän.

Tää vaikutti jotenkin tosi realistiselta, ja samalla jotenkin vähän taiteelliselta. Tässä tekstissä ei ollut sitä ongelmaa, mihin mä joissain taiteellisissa teksteissä ärsyynnyn. Välillä jotkut tekstit tuntuu liian taiteellisilta, tai pakotetun taiteellisilta. Yleensä sillon kukaan muu ei oo mun kans samaa mieltä, mutta tässä kyllä tykkäsin tästä. Ei ollut liian taiteellista, vaikka joissain kohdissa oli sitä taiteellisuutta, niin sen vastapainona oli kuitenkin se realistinen osuus, mikä oli just sellasta mitä ihmiset nyt yleensä ehkä vois tollain tuntea: epävarmuutta, hämmennystä, iloa, arkuutta.. ja tietysti rakkautta. :)

Tykkäsin siis kauheasti tästä. :)

NeitiMusta. :)
Kliseiden vannoutunut liittolainen! ♥

Inu-Chan

  • ***
  • Viestejä: 196
Vs: Musta tutuu, että mä rakastan sua
« Vastaus #3 : 19.06.2011 21:12:03 »
Haa! Tää on tää, josta sä kerroit mulle joskus! Aivan IHANA! Jotenkin yksinkertainen ja toteava. Ei sellainen "IIH, mä tykkään siitä! Pusi pusi, hali hali" Vaan sellainen: "Jaah, ehkä rakastan, ehkä en." Ja tuo ulko asu. Normaalisti olisi hiukan häirinnyt, mutta tähän se jotenkin sopi. Ja siun kirjostyyli on ihanan tunnistettava. (Kizumaiset "ko" sanat pomppas silmään ekana XD) Tuohan lisää tekstejä Inu-tädin luettavaksi... >D
Vuodenhomokultakalaenkeli

Kizutin

  • ***
  • Viestejä: 20
Sleeping Sun: Ei tuo nyt niin hirveä ihkutuskommentti ollut, että se haittaisi ^^'' Kiva vain, että pidit. Toivottavasti pidät tästä toisestakin luvusta.

NeitiMusta: Kiitos sinullekkin ^^
En itseasiassa kirjoittaessa edes ajatellut, että tästä olisi tulossa mitään erityisen realistista. Kirjoitin vain, mitä mieleen tuli. Taiteellisuuden kanssa sama asia. Puhekielinkin tuli automaattisesti.

Inu.Chan: Niin on, juuri se, josta joskus totesin ^^''
Mielenkiintosta miten sii muuten tunnistaa miin kirjotustyylistä... "ko" on Kizumainen sana?


~~~~


Luku 2: Enkä mä tahtonu kotiin seuraavanakaan päivänä

Mä ihastuin siihen jo kauan ennen tätä kaikkea. Mä olin aina ollu mukana tukemassa sitä sen huojuvalla matkalla kohti kotia. Varmistamassa, ettei se ääliö vaan hukuta itseään vesilätäkköön tai muuta yhtä vakavaa ja vaarallista. Mä vain en voinu suostua ko se kosi mua. Se oli kännissä eikä siis todennäköisesti tarkottanu, mitä sanoi. Tosin onhan mun pakko myöntää, että sen jälkeen musta tuntu monta tuntia ihan siltä kuin mä oisin vähintäänki nielly perhosparven.

Mun ei ollu tarkotus jäädä. Tarkoitus oli vain käydä kysymässä siltä olisko se selvinpäinki voinu kuvitella tahtovansa mut. Sen sijaan päädyin juomaan teetä sen keittiöön ja puhumaan kaikesta asioiden kannalta äärimmäisen epäolennaisesta.
Vasta kun kello uhkaavasti läheni puoltayötä, mä havahduin ja tajusin kysyä.
Eikä se varsinaisesti vastannu.

Mä en menny kotiin sinä iltana. Ei huvittanu ja kello oli jo niin paljon, ettei se kai ois päästänykkään. Niinpä me nukuttiin sen sängyssä. Tai no nukuttiin ja nukuttiin. Sänkyyn mentiin kahdelta ja nukahdettiin kuudelta.
Oli muuta tekemistä.
Enkä mä tahtonu kotiin seuraavanakaan päivänä.

Musta alkoi pikkuhiljaa tuntua kuin mä oisin jo asunu täällä. Mä en ollu käyny kotona vähään aikaan; ei siellä ollu mulle mitään. Täällä mulla oli mukavaa olla. Sai olla ihan niin sekaisin ja hukassa kuin ikinä tahtoi. Tuijotella pilviä etsien niistä kuvioita, maata selällään takapihan heinikossa heinäsirkkoja kuunnellen ja suudella kesken ruoanlaiton ihan vain, koska se näytti niin hyvältä siinä essussa ja sattui huvittamaan.
Nukahtaa iltaisin sen kainaloon ja nähdä kauniita unia; Aamulla herätä kahvin tuoksuun ja linnunlauluun.

Mä toivoin kokoajan, että tää kestäis. Ei me oltu sovittu mistään. Mä vain tulin tänne ja jätin lähtemisen välistä. Sillä ois ollu täysi oikeus millon vaan nakata mut pihalle, jatkaa elämäänsä ja etsiä joku muu lämmittämään vuodettaan. Jostain syystä mä vain uskoin jo sillon, ettei se tekis sitä. Pakkohan senkin oli nähdä, kuinka paljon mä siitä välitin.
Kerran mä kysyin siltä, miksi me tehdään tää kaikki.
Siis leikitään, että meillä on se kaikki, vaikka loppujenlopuksi meillä ei virallisesti ollu yhtään mitään.

Se vastas, että huvikseen ja kieltämättä se sattui. Mä halusin, että tää kaikki ois ollu sillekki jotain enemmän ko pelkkää huvia. Seuraavana päivänä se halas mua, enkä mä ikinä unohda sitä halia. Se oli jotain niin turvallista ja lohduttavaa, että mä oisin voinu jäädä siihen vaikka loppu elämäkseni.

Sitten mä eräänä yönä kaiken sen nukkumista edeltävän lakanoiden sotkemisen jälkeen kömmin sen syliin ja kerroin, että mä rakastan sitä. Mun oli pakko. Mä en vain ois pystyny pitään sitä enää sisälläni. Se ei vastannu ja jokin pieni pala mun sisällä mureni tomuksi. Sillä hetkellä mä pelkäsin, ettei se ikinä vastais.
Sinä yönä satoi kaatamalla ja mä valvoin aamuun asti kuunnellen pisaroiden tanssia kattopellillä ja hänen hengitystään.

Seuraavana aamuna mä näin ikkunasta, kuinka yksi pieni keltainen lehti leijui alas pihakoivusta. Silloin mä aloin itkeä, eikä hän ollut sitä näkemässä. Vasta kun olin lopettanut, hän palasi, laski kauppakassit keittiön lattialle ja alkoi purkaa niitä kaappeihin. Mä kävelin sen taakse ja halasin. Rutistin oikein kovaa, että se varmasti ois tajunnu. Sitten mä autoin sitä järjestämään jääkaapin niin, että kaikki varmasti mahtui sisään.

Sitten eräänä yönä se tapahtui. Mä olin juuri tullut suihkusta. Se vain käveli mun taakse, kiersi kätensä mun ympäri, painoit päänsä olkapäälleni ja kuiskasi sen aivan hiljaa. Juuri ja juuri erotin, mitä hän sanoi.
Enkä mä ollu uskoa korviani. Mä olin niin iloinen ja helpottunut, että käännyin vain ympäri ja pussasin sitä. Eikä se tosiaankaan ollu mikään pieni pusu. Mun oli pakko kysyä onko se ihan tosissaan. Oli pakko varmistaa.
Se vain nyökkäsi ja hymyili mulle. Eikä mun tarvinu sanoa mitään. Mä vain kiersin käteni sen ympäri ja nojasin päätäni sen rintaan, ettei mun jalat ois pettäny alta. Enkä mä saanu unta sinäkään yönä.
Miten niinkin pieni lause kuin: ”Mäkin taidan olla ainaki ihan vähän rakastunu suhun” voi kaikesta siitä sanamuotojen epävarmuudesta huolimatta tehdä niin järjettömän onnelliseksi?

~~~~~~

A/N: Tätä lukua oli hankala nimetä... alunperin tän nimi oli "Niin mäkin sua" (jolloin se olisi tavallaan vastannut ensimmäisen luvun nimeen), mutta lopulta kyseinen lause ei esiintynytkään tässä. Mietin monta päivää usakaltaako tätä edes julkaista... muutamat lauseet häiritsevät itseäni vieläkin, mutten keksinyt niille yhtään sen järkevämmän kuuloisia korjauksia joten annoin olla ^^''
Toivotaan, ettei loppu mennyt liian "IIH, mä tykkään siitä! Pusi pusi, hali hali" tyyliseksi (Kuten Inu-Chan sen ilmaisi). En vain osannut lopettaa tätä mitenkään muuten ^^''

« Viimeksi muokattu: 24.06.2011 21:08:10 kirjoittanut Kizutin »

Human_cannonball

  • ***
  • Viestejä: 305
No ohhoh! Olipas hienoa tekstiä.
Hahmot olivat hienoja ja pidin tuosta alun "kukkakeppi" jutusta (jooh en osaa nyt selittää paremmin). Minusta tässä kulki koko ajan mukana sellainen hieno tumma, hieman angstinen säväys ja just sellasista mä tykkään. Se tekee kertomuksesta jotenkin mystisen ja taianomaisen, vaikka juttu olisi muuten realistinen.
Tykkäsin myös kirjoitus tyylistäsi. Se on erikoinen, omalaatuinen ja hieno. Jatka samaa rataa!

Hoo_cee

Banneri by: Ingrid

Inu-Chan

  • ***
  • Viestejä: 196
Tää on jotain niin pientä ja suloista, ettei osaa sanoin kuvata :D Sanoinhan mä, että sä uskallat lähettää tän tänne. Jotenkin mie vaan pidän noista hahmoista ne on sellaisia arkipäiväisiä normeja tyyppejä, mutta kuitenkin hianoja. Ja jotenkin osaat kertoa arjen tapahtumista sulosesti ja toteavasti. Ja kyllä ko on kizumainen sana. Oon kuullu sun hokevan sitä niin monesti, että sulla on siihen täydet käyttöoikeudet.
Miten tuosta "sememäisemmästä" hahmosta tulee mieleen miun oma kulta <3? Tuli vaan sellanen...jännä olo.
Mutta lissää tekstejä!
Vuodenhomokultakalaenkeli

Sleeping Sun

  • Kuolonsyöjätär
  • ***
  • Viestejä: 346
  • Toivoton tapaus
Aivan ihana osa myöskin.
Kieli toimi edelleen ja hauskalla tavalla ´tästäkin kävi ilmi, miten eri tavalla ihminen kokee itsensä kuin toinen hänet kokee. Niinhän se on vaikka ei sitä aina ajattele. Suloinen, realistinen, ehkä jotenkin yllätyksettömämpi edelliseen osaan verrattuna, mutta sehän on tietysti kiinni kertojahenkilöstä.
Pidin lopusta ja siitä, että tämä päättyi ns. onnellisesti. Olisi silti saattanut toimia myös ilman tätä toista osaa, ensimmäisen osan arvoituksellisuus ja lumo olisi sillä tavalla ehkä päässyt paremmin esiin, mutta lopulta, en tiedä. Pidin tästä toisesta osasta niin paljon, että olen tosi iloinen, että kirjloitit sen  :D

- Sleeping Sun kiittää!
Ihmisellä on tapana haluta kaikista eniten sitä, mikä hänelle kaikista huonoiten sopii.


Sleeping Sun ylpeänä(?) esittää koko tuotantonsa nyt yhdessä paikassa : Varjolapsien maailmankaikkeus ficcilistaukseni