Sleeping Sun: Ei tuo nyt niin hirveä ihkutuskommentti ollut, että se haittaisi ^^'' Kiva vain, että pidit. Toivottavasti pidät tästä toisestakin luvusta.
NeitiMusta: Kiitos sinullekkin ^^
En itseasiassa kirjoittaessa edes ajatellut, että tästä olisi tulossa mitään erityisen realistista. Kirjoitin vain, mitä mieleen tuli. Taiteellisuuden kanssa sama asia. Puhekielinkin tuli automaattisesti.
Inu.Chan: Niin on, juuri se, josta joskus totesin ^^''
Mielenkiintosta miten sii muuten tunnistaa miin kirjotustyylistä... "ko" on Kizumainen sana?
~~~~
Luku 2: Enkä mä tahtonu kotiin seuraavanakaan päivänä
Mä ihastuin siihen jo kauan ennen tätä kaikkea. Mä olin aina ollu mukana tukemassa sitä sen huojuvalla matkalla kohti kotia. Varmistamassa, ettei se ääliö vaan hukuta itseään vesilätäkköön tai muuta yhtä vakavaa ja vaarallista. Mä vain en voinu suostua ko se kosi mua. Se oli kännissä eikä siis todennäköisesti tarkottanu, mitä sanoi. Tosin onhan mun pakko myöntää, että sen jälkeen musta tuntu monta tuntia ihan siltä kuin mä oisin vähintäänki nielly perhosparven.
Mun ei ollu tarkotus jäädä. Tarkoitus oli vain käydä kysymässä siltä olisko se selvinpäinki voinu kuvitella tahtovansa mut. Sen sijaan päädyin juomaan teetä sen keittiöön ja puhumaan kaikesta asioiden kannalta äärimmäisen epäolennaisesta.
Vasta kun kello uhkaavasti läheni puoltayötä, mä havahduin ja tajusin kysyä.
Eikä se varsinaisesti vastannu.
Mä en menny kotiin sinä iltana. Ei huvittanu ja kello oli jo niin paljon, ettei se kai ois päästänykkään. Niinpä me nukuttiin sen sängyssä. Tai no nukuttiin ja nukuttiin. Sänkyyn mentiin kahdelta ja nukahdettiin kuudelta.
Oli muuta tekemistä.
Enkä mä tahtonu kotiin seuraavanakaan päivänä.
Musta alkoi pikkuhiljaa tuntua kuin mä oisin jo asunu täällä. Mä en ollu käyny kotona vähään aikaan; ei siellä ollu mulle mitään. Täällä mulla oli mukavaa olla. Sai olla ihan niin sekaisin ja hukassa kuin ikinä tahtoi. Tuijotella pilviä etsien niistä kuvioita, maata selällään takapihan heinikossa heinäsirkkoja kuunnellen ja suudella kesken ruoanlaiton ihan vain, koska se näytti niin hyvältä siinä essussa ja sattui huvittamaan.
Nukahtaa iltaisin sen kainaloon ja nähdä kauniita unia; Aamulla herätä kahvin tuoksuun ja linnunlauluun.
Mä toivoin kokoajan, että tää kestäis. Ei me oltu sovittu mistään. Mä vain tulin tänne ja jätin lähtemisen välistä. Sillä ois ollu täysi oikeus millon vaan nakata mut pihalle, jatkaa elämäänsä ja etsiä joku muu lämmittämään vuodettaan. Jostain syystä mä vain uskoin jo sillon, ettei se tekis sitä. Pakkohan senkin oli nähdä, kuinka paljon mä siitä välitin.
Kerran mä kysyin siltä, miksi me tehdään tää kaikki.
Siis leikitään, että meillä on se kaikki, vaikka loppujenlopuksi meillä ei virallisesti ollu yhtään mitään.
Se vastas, että huvikseen ja kieltämättä se sattui. Mä halusin, että tää kaikki ois ollu sillekki jotain enemmän ko pelkkää huvia. Seuraavana päivänä se halas mua, enkä mä ikinä unohda sitä halia. Se oli jotain niin turvallista ja lohduttavaa, että mä oisin voinu jäädä siihen vaikka loppu elämäkseni.
Sitten mä eräänä yönä kaiken sen nukkumista edeltävän lakanoiden sotkemisen jälkeen kömmin sen syliin ja kerroin, että mä rakastan sitä. Mun oli pakko. Mä en vain ois pystyny pitään sitä enää sisälläni. Se ei vastannu ja jokin pieni pala mun sisällä mureni tomuksi. Sillä hetkellä mä pelkäsin, ettei se ikinä vastais.
Sinä yönä satoi kaatamalla ja mä valvoin aamuun asti kuunnellen pisaroiden tanssia kattopellillä ja hänen hengitystään.
Seuraavana aamuna mä näin ikkunasta, kuinka yksi pieni keltainen lehti leijui alas pihakoivusta. Silloin mä aloin itkeä, eikä hän ollut sitä näkemässä. Vasta kun olin lopettanut, hän palasi, laski kauppakassit keittiön lattialle ja alkoi purkaa niitä kaappeihin. Mä kävelin sen taakse ja halasin. Rutistin oikein kovaa, että se varmasti ois tajunnu. Sitten mä autoin sitä järjestämään jääkaapin niin, että kaikki varmasti mahtui sisään.
Sitten eräänä yönä se tapahtui. Mä olin juuri tullut suihkusta. Se vain käveli mun taakse, kiersi kätensä mun ympäri, painoit päänsä olkapäälleni ja kuiskasi sen aivan hiljaa. Juuri ja juuri erotin, mitä hän sanoi.
Enkä mä ollu uskoa korviani. Mä olin niin iloinen ja helpottunut, että käännyin vain ympäri ja pussasin sitä. Eikä se tosiaankaan ollu mikään pieni pusu. Mun oli pakko kysyä onko se ihan tosissaan. Oli pakko varmistaa.
Se vain nyökkäsi ja hymyili mulle. Eikä mun tarvinu sanoa mitään. Mä vain kiersin käteni sen ympäri ja nojasin päätäni sen rintaan, ettei mun jalat ois pettäny alta. Enkä mä saanu unta sinäkään yönä.
Miten niinkin pieni lause kuin: ”Mäkin taidan olla ainaki ihan vähän rakastunu suhun” voi kaikesta siitä sanamuotojen epävarmuudesta huolimatta tehdä niin järjettömän onnelliseksi?
~~~~~~
A/N: Tätä lukua oli hankala nimetä... alunperin tän nimi oli "Niin mäkin sua" (jolloin se olisi tavallaan vastannut ensimmäisen luvun nimeen), mutta lopulta kyseinen lause ei esiintynytkään tässä. Mietin monta päivää usakaltaako tätä edes julkaista... muutamat lauseet häiritsevät itseäni vieläkin, mutten keksinyt niille yhtään sen järkevämmän kuuloisia korjauksia joten annoin olla ^^''
Toivotaan, ettei loppu mennyt liian "IIH, mä tykkään siitä! Pusi pusi, hali hali" tyyliseksi (Kuten Inu-Chan sen ilmaisi). En vain osannut lopettaa tätä mitenkään muuten ^^''