Nimi: Kun pehmeä valo lankesi ylle
Kirjoittaja: Kuurankukka
Beta: Ren
Tyylilaji: Romance, angst, draama, one-shot
Ikäraja: K11
Vastuunvapaus: Hahmot ja kaikki muukin kuuluu Rowlingille, ainoastaan juoni on pienen mieleni tuotoksia.
Paritus: Remus/Sirius
A/N: Omia ihmissuhdekuvioita miettiessä tällainen idea syntyi, pientä kokeilua tällä parituksella. Lukuiloa, ja kommentit tietenkin enemmän kuin suotavia!
Kun pehmeä valo lankesi ylle”Se on taas jossain”, hän huomasi astuessaan sisään huoneistoon. Ovi pamahti kiinni takana, ikkunan läpi kiilautuvat talviauringon säteet valaisivat yksinäisen olohuoneen ja keittiön yhdistelmän. Mies laski laukkunsa papereita pursuavalle pöydälle ja vilkaisi toiveikkaasti jääkaappiin, huomasi sen taas tyhjäksi. Se ei ikinä käynyt kaupassa vaikka olisi voinutkin, eihän se edes ollut ikinä enää kotonakaan. Leipäpussin päivämäärät osuivat jo edellisviikolle, jäljelle jääneet ruisleivän viipaleet olivat pelkkää vihertävää homekukkaa. Nenää rypistäen Remus heitti pussin suoraan roskikseen, edes teetä ei saisi keitettyä, kun ei maitoakaan ollut, ainakaan tuoretta. Hän valutti vähän vettä lasiin ja jäi se kädessään seisomaan isojen ikkunoiden eteen. Vain niiden ikkunoiden takia se oli halunnut siihen huoneistoon hänen kanssaan muuttaa, parempaa näköalaa ei kuulemma muualta saanut. Ja se tarvitsi paljon valoa ja kirkkautta, paljon houkuttelevaa vapautta ahdistavan perhe-elämän ja Tylypahkan jälkeen. Ainakin omien sanojensa mukaan. Kyllä Remus kymmenennessä kerroksessa asumisesta piti, mutta olisi pitänyt paljon enemmän, jos se toinen, Sirius, olisi kotona useammin viihtynyt.
Vesilasia yhä hyppysissään puristaen nenään tunki jonkin hajun jälkikatku…, jonka hän vasta nyt haistoi. Hänen tupakkansa! Hänen hienot mansikkaan vivahtavat intialaiset tupakkansa olivat olleet piilossa pienessä ja pahoille naarmuille hakatussa puurasiassa. Kuinka monesti hän olikaan kieltänyt Siriusta niitä polttelemasta. Äkeissään hän laski tyhjäksi juomansa lasin pöydän nurkalle odottamaan ja kiiruhti yhteiseen makuhuoneeseen tutkimaan oliko se lurjus jättänyt mitään jäljelle. Yli kolmasosa savukkeista oli häipynyt sen parempiin suihin vanhasta pelikorttipaketista, jossa hän oli niitä säilytellyt. Remus päästi suustaan lattean kirouksen, nappasi koko loppu askin mukaansa, nouti laukkunsa ja kaapi salakätköistä viimeisetkin säästöt kauppaan menoa varten.
Savuke hampaissaan hän löi huoneiston oven kiinni ja loikki portaat alas kaksi kerrallaan. Olipahan hän vähällä kävellä alemmassa kerroksessa asuvan mummelin ylitse, Kimberlyn, jolla oli mitä viehättävin tapa hakata asunnon kattoa luudanvarrellaan, kun meteli heidän huoneistossaan kävi sen mielestä liian kovaksi.
Myöhemmin, kun pimeys peitti muuta kaupunkia repaleisella harsollaan, varjojen lymytessä ahtaissa nurkissaan valoisassa huoneistossa, se tuli takaisin. Remus oli tiskaamassa kunnioitettavan korkeaa likaisten astioiden vuorta puhtaaksi, täysin uppoutununeena säveleen, joka kajahti radiosta ja sen mukana hyräilyyn, kun hänet yllätettiin takaapäin. Suudelma tuli ihan odottamatta ja osui häntä niskaan. Hän melkein hyppäsi nahoistaan ulos säikähdyksestä ja yllätyksestä, jonka Siriuksen läsnäolo tuotti. Nuorempi pyörähti ympäri, kädet pärskäyttivät pisaroittain tiskivettä sinne tänne. Se toinen vain seisoi ja katsoi hänen säheltämistään. Hän ei ehtinyt ihmetellä sen ilmettä edes puolikasta sekuntia, kun se kävi kimppuun, ei ehtinyt nähdä kuin silmäniskun, niin nopeasti, että henki salpaantui kurkkuun. Remus maistoi huulilta mustan ja katkeran kahvin aromin, hänen oman tupakkansa jälkihenkoset ja jonkin suklaisen. Siinä rytäkässä hänen tasapainonsakin vielä petti, kiireessä Remus otti takanaan olevasta tiskipöydästä tukea, mutta Siriuksen kädet olivat jo valmiiksi hänen ympärillään, puristivat tiukasti lanteilta.
”Missä sinä olet ollut, Sirius?” hän kysyi, kun he makasivat sängyllä, edelleen vähän hengästyneenä suudelmien vauhdista, molemmat hehkuen kuumeista lämpöä. Se kääntyi katsomaan häntä, rennon itsevarmasti tyynyynsä nojaten, pitkät hiukset puolikkaana verhona kasvojen edessä.
”Siellä täällä ja vähän muuallakin…” Remus tiesi sen kiertelevän suoraa vastausta. Siitä oli yli viikko, kun viimeksi nähtiin, vaikka samassa kämpässä asuttiin. Toinen ei ollut edes tullut nukkumaan kotiin, ei, vaikka kuinka ikävä repi hänestä pieniä palasia ja liimasi ne kiinni tapettiin. Eihän Sirius edes tiennyt hänen ikävänsä olemassaoloa, vai tiesikö?
”Sirius, oletko sinä…, tuota, kunnossa?” Se ei vastannut pitkään aikaan, hengitti raskaita pihauksia ja ilma oli raskas nimettömistä tunteista, joille ei ainakaan ääneen annettu nimeä. Lakanat hiersivät hikistä ihoa, kun ihmissusi katsoa tapitti miestä. Kun se sitten avasi suunsa, kasvot olivat varjoisat, niin ettei ilmettä voinut nähdä.
”Joo, tietenkin. Olen ollut vaan vähän levoton, älä siitä huoli.”
”Mutta et sinä töissä ole ollut, etkä kokouksissakaan.” Hän ei voinut mitään sille, että kuulosti syyttävältä ja pettyneeltä, koska sitä hän todella oli. Eikä hänen noin vain onnistunut lakata huolehtimasta. Hän kantoi aina huolta Siriuksesta, vastuu siitä oli kuin liimattu kiinni ihoon.
Uusi, pitkä hiljaisuus, jonka aikana hän keräsi rohkeutta sisälleen, rohkeutta puhua asiat viimein halki. Sen, että hän ei jaksanut kestää välimatkoja ja yksinäisyyksiä, etäisyyttä Siriukseen, että hän vihasi sen salailua. Sitten, kalpeat kasvot jälleen ovelasti pimeyteen sulautuneena, Sirius puhui: ”Totta, en olekaan ollut, on vain ollut muita hommia… Mutta mitäs sanot, jos tulen seuraavaan kokoukseen, sehän on ylihuomenna?” Hetkeksi Remus hämmästyi, että se tiesi seuraavan Killan tapaamisen päivämäärän, mutta ehkä Sirius oli vain nähnyt Jamesin jossain, se oli ainut selitys…
”Mitä hommia?” Kysymys karkasi huulilta ihan itsestään ja automaattisesti, vähän hätäisenä.
Nyt hän näki Siriuksen silmät ja kasvot kokonaan, kun se ensin pudisti päätään hiukset heilahtaen mukana, kiersi pakoon totuuksia. Silmistä pilkisti esiin salailu, epävarmuus siitä, mitä voisi kertoa ja mitä ei. Huulet laskeutuivat kaulalle, niin se yritti saada hänet unohtamaan puhumiset, ja onnistuikin siinä helvetin hyvin. Puhumisen pakko oli kuitenkin suurempi kuin tarve suutelemiseen tai seksiin, niinpä hän aukaisi suunsa uudestaan, puhuen nopeasti: ”Sirius, minä tiedän, että sinulla on salaisuuksia, ja toivon, että kertoisit niitä minullekin. Tämä hemmetin sota karmii minua todella, enkä pidä siitä, kun häivyt omille teillesi, ja minä todella…, pelkään, että jotain käy ja…” Pidemmälle hän ei päässyt, se painoi sormensa hänen huulilleen, sanoi ymmärtävänsä, eikä jättänyt enää puheille tilaa.
Sirius astui kuun luomaan valkokajoon ja painoi kämmenensä viileään lasiin vedettyään ohuet verhot sivuun. Tähtien ja kuun valo oli hyvin kirkas ja kylmä, mutta edes yhdessä pitkäkaulaisten katulamppujen kanssa ne eivät karkottaneet pimeyttä tarpeeksi. Vain parissa lähiseudun muussa talossa oli enää valot, niin pitkään hän siinä seisoi, kunnes jokainen niistä oli sammunut. Seisoi ja ajatteli, yritti pohtia ajatuksensa selkeämmäksi, sukien aina välillä hiuksia pois kasvoilta. Ainoat selkeät äänet, jotka huoneistossa kuuluivat, oli Remuksen levollinen hengitys ja seinäkellon terävä tikittely. Miehen iholla punersi vielä jälkiä intohimosta, koko keho oli valahtanut rennoksi. Mieleltään hän ei ollut niin rento, silmät kiiluivat ja katse syöksähteli sinne tänne. Ikään kuin hermolääkkeeksi hän liikahti kauemmas ikkunoiden luota, tunnusteltuaan hetken tietään hämyn läpi löysi itselleen tupakkaa. Hitaalla nautinnolla hän antoi savun luikerrella keuhkoihinsa ja leijata hetken ilmassa ennen kuin palasi ikkunoiden luokse seisoskelemaan.
Hän mietti Remusta. Kuusta, olipa se sitten uusi tai vasta sirppi, tuli hänelle aina mieleen Remus Lupin. Pian kuu olisi taas täysi, ja he lähtisivät pois kaupungilta, jonnekin maalle, missä ihmissudella oli tarpeeksi tilaa yölliselle jahdilleen. Mutta ilman Jamesia, ilman helvetin Jamesia. Oli vaikeaa pidellä täysikasvuista ihmissutta omissa naruissaan yksin, oli sitten animaagihahmoltaan mikä hyvänsä. Eihän Potteria enää sopinut pyytää mukaan, siitä oli tullut vastuuntuntoinen ja arvonsa tunteva perheenisä, jonka koko elämä kiersi omaa vaimoa, kuten kuu aurinkoa. James on todellakin vähän liikaa tossun alla, hän virnasi itsekseen ja tunki kirpeän kiroustulvan takaisin suuhunsa. Miksi hän edes ajatteli Sarvihaaraa, kun hänellä oli oma kuutamonsa, jota ajatella päivästä toiseen? Koska hän oli levoton ilman henkistä kaksostaan, vähän epävarma ja vielä enemmän katkera, siksi vain, että oli menettänyt parhaan ystävänsä sellaiselle hutsulle, joka ei edes ollut mitenkään kovin vetävännäköinen.
Kun hän oli kuullut uutisen naimisiinmenosta suoraan sulhon suusta, hän oli tiennyt pienen salaisen unelman olevan menetetty. Milloinkaan Sirius ei ollut puhunut siitä ääneen, mutta hänellä oli suorastaan huutava tarve siihen, että he asuisivat kaikki neljä yhteisen katon alla, yhteisten seinien ympäröimänä. Vapaana, tiiviinä neliönä, jota ulkopuoliset voimat eivät kaataneet, se oli hänen haaveensa ja unelmansa, hemmetti vieköön. Kun he kaikki olivat liiskaantuneet velhosodan jalkoihin, jopa hän oli pelännyt. Ja pelkäsi nytkin. James oli aina ollut itsevarma ja siksi hänkin oli ollut. Yksinään hän oli paljon, niin paljon vähemmän, yhdessä heistä kaikista olisi voinut tulla jotain suurta. Jotain sellaista, että hän saattoi luoda itselleen oman kunniallisen nimensä ja maineensa ilman, että tulisi aina muistetuksi pelkkänä Mustan suvun mustana lampaana, tai pikemminkin valkoisena lampaana.
Ja sitten Lily oli lopulta langennut Jamesin jalkoihin, eikä Sirius oikein koskaan kyennyt olemaan onnellinen ystävänsä puolesta. Tylypahkassa molemmat olivat suorastaan tihkuneet sitä äklöä romantiikkaa, jota hän ei kerta kaikkiaan käsittänyt, ei sitten yhtään. Miksi piti näytellä itseään ja onneaan muille, niin että varmasti sai kaikkien muiden huomion? Niihin aikoihin hän oli tietenkin harrastanut samaa, korkeintaan pari viikkoa niin uusi tyttö löytyi kainalosta, mutta se olikin ollut vain oman itsensä etsimistä, sokeaa rakkauden hamuamista. Hänen mielestään, siis ihan oikeasti, salatusti, rakkauden piti olla salaista ja sellaista, että siitä vain harva tiesi, se tuntui silloin ehjemmältä, syvemmältä kun rakkaus oli vain omien, eikä ulkopuolisten silmien edessä.
Hän rakasti Remusta juuri niin, ja Remuskin rakasti häntä niin. Salassa muilta. Mutta hänhän oli pelkuri, joka oli tiettyinä päivinä yksinäisempi kuin koskaan, vaikka olisi sattunut liikkumaan suuren ihmisparven keskustassa. Aika-ajoin levoton, pelkuri, joka ei kertonut ihmissudelleen kaikkea ja karkasi päiviksi pois vain, koska ei uskaltanut miettiä lopun mahdollisuutta. Sirius pelkäsi juuri sitä yksinäisyyttä, mahdollisuutta, että seuraava huhti- tai syyskuu olisi yksinäinen ja kylmä, ilman Remusta. Kouluaikana hän oli tarvinnut Jamesin pysyäkseen itsevarmana ja ehjänä, nyt hän tarvitsi Remusta, omasta mielestään liikaa. Riippuvaisuus oli pahasta, todellakin oli. Se oli heikkoutta hänelle, joka oli kasvatettu uskomaan siihen, ettei hän koskaan tarvitsisi ketään. Tarvitseminen oli yhtä kuin heikkous, mutta vielä heikompi hän olisi ilman tarvettaan Remukseen. Mitä jäisi jäljelle, jos hän menettäisi Lupinin Voldemortille itselleen, tai yhdelle tämän nimettömistä kuolonsyöjistä? Vain tyhjä hylky, joka kantoi nimeä Sirius. Niin ei saisi koskaan käydä, ei milloinkaan… Päässään hän kävi taistelua niin sisäisiä kuin ulkopuolisia voimia vastaan, melkoisen sekaisin omista ajatuksistaan.
Eikä huomannut lempeän valon syntymistä taakseen.
”Sirius?” Remuksen ääni kysyi, samassa mies oli seisomassa siinä hänen vieressään. Kasvoilla väreili yölampun pehmeä keltainen, silmät tuiketta ja hämmästystä tulvillaan.
”Mitä ihmettä sinä teet täällä? Tulin katsomaan, kun et ollut enää sängyssä. Pelkäsin, että.., että olisit ehkä lähtenyt jonnekin.” Ääni hiljentyi loppua kohden pelkäksi kuiskeeksi, mutta hän kuuli sen oikein hyvin korvaansa vasten. Remus oli jo perääntymässä kauemmas, kun ei saanut vastausta. Se hillitsi kyselytulvansa, ajatteli ihan selvästi hänen tarvitsevan omaa rauhaa ja että oli ollut typerä, kun oli tullut häiritsemään. Pari loittonevaa askelta, Sirius ei vieläkään nostanut katsettaan ylös, ja sitten, kun hän ehti luulla olevansa jälleen yksin, yksin masentavan epävarmuudessa piehtaroinnin kanssa, se tapahtui. Ihan yhtäkkiä Remus olikin hänessä aivan kiinni ”vaikka se oli juuri mennyt takaisin sänkyyn?”, käänsi häntä ympäri ja halasi tiukasti. Laiha ihmissudenrääpäle nyyhkytti ääneti hänen olkaansa, sokeltaen yhä uudestaan ”älä mene älä jätä älä tapa itseäsi littanaa”, eikä Sirius voinut mitään. Helvetit sille, että olisi ollut parempaa ja helpompaa, jollei hän olisi rakastanut, näin oli tuplasti parempaa olla, juuri siinä niin. Sen sisäistettyään hän halasi Remusta takaisin oikein tiukasti, haisteli unen tuoksua iholla ja näykkäsi korvaa.
”Minä en lähde mihinkään ilman sinua”, hän kuiski täysin tunteidensa valtaamana, ja pudotti sitten huuliltaan lauseen, jota ei ollut käyttänyt pitkän aikaan: ”Minä rakastan sinua.” Ja se tuli aidosti, kuin ammuttuna sydämestä.
Perkele, eihän James koskaan ollut edes halannut häntä näin, eikä hän ehtinyt ajatella muuta järkevää ennen lattian syöksymistä vastaan. Sitten ei ollutkaan mielessä muuta kuin Remuksen selässä juoksentelevat arvet, pehmeän ruskea pörrötukka ja halkeilleemmat, pehmeimmät ja parhaimmat huulet maailmassa.
