Luoja kun sydän hakkaa! Kaksi ja puoli vuotta, monia, monia, MONIA selityksiä myöhemmin tässä olen. Joka päivä mieltäni on vaivannut tämän ficin laiminlyönti ja turhat lupailut uskollisille lukijoilleni, jotka eivät todellakaan ole ansainneet tällaista kohtelua! Kun tänään tylsistyneenä luin kirjaa aamulla sängyssä ja piehtaroin tylsyydessä tein päätöksen. Hitto vie! Olen viimeiset kaksi ja puoli vuotta yrittäny pakoilla ficcivelvollisuuttani ja piru vie hyvin siinä olen onnistunut! Mutta tein päätöksen. Minä aion kirjoittaa tämän ficin valmiiksi vaikka henki menisi. Piste. Loppu. Aamen.
Joten. Kukaan tuskin uskoo silmiään kun näkee tämän etusivulla (jos ketään kiinnostaa enää). Jokainen joutuu varmasti pari kertaa hieraisemaan silmiään (samoin kuin minä tänään kun katsoin kuinka monesti tämä topic on avattu: YLI 31 000 KERTAA!, vieläkään en usko sitä!) kun lukee otsikon: May I Have Your Leg?(K-13, Kelmit) VIIMEIN JATKOA 10.6.12!!
Tässä tämä siis olkaatte hyvä! Teidän inspiroivat kommenttinne ovat kyllä sellainen motivaattori tästä eteenpäin, joten niitä toivoisin!
Sitten itse luvusta vielä sen verran. Täytyy häpeissäni myöntää, että siitä on niiiin pitkä aika kun viimeksi olen kirjoittanut kunnolla, että en totta puhuakseni edes muista mitä kaikkea minulla on tässä kesken tai mitä olen kirjoitellut. Joten siis antakaa armoa jos huomaatte jonkun epäjohdonmukaisuuden. Panostan nyt ihan oikeasti tähän. Luen ficin läpi muutaman kerran, teen muistiinpanot ja tartun uudestaan näppäimistöön ja kirjoitan tämän loppuun! Niin ja se, tätä lukua ei ole siis oikoluettu tarkasti. Virheitä löytyy. Mutta päätin julkaista tämän silti, koska puhkun sellaista tarmoa ja päättäväisyyttä että pari väärää kirjainta ja yhdyssanavirhettä siellä täällä ei minua estä!
NAUTTIKAA!
23. Arvoitus ratkeaa
Kelly ja Jonathan lopettelivat ravintolassa ja laittoivat ulkovaatteet päälleen.
’’Sinulta tippui hanska’’, Jonathan sanoi ja nosti punaisen lapasen lattialta.
’’Ai, kiitos’’, Kelly sanoi ja laittoi lapasensa käsiin. ’’Mitäs seuraavaksi?’’
’’Olisi kiva käydä taas Tylypahkassa’’, Jonathan sanoi ja piti ovea auki Kellylle.
’’Mahtaa olla kova ikävä takaisin?’’ Kelly tiedusteli ja he lähtivät kävelemään takaisin pääkadulle, jolta he sitten suuntasivat takaisin koululle.
’’Onhan se. Kuitenkin seitsemän vuotta se oli kuin toinen koti. Eniten minulla on ikävä kirjaston romaaniosastoa’’, Jonathan naurahti, ’’tykkään lukea todella paljon.’’
’’Kiva, millaisia kirjoja luet?’’
’’Enimmäkseen seikkailukirjoja. On kiva uppoutua johonkin jännittävään tarinaan ja kuvitella itsensä siihen. Luetko sinä?’’
’’Silloin tällöin, lähinnä silloin kun ei ole muuta tekemistä tai haluan paeta todellisuutta’’, Kelly sanoi olkiaan kohauttaen.
’’Mitä kirjoja luet?’’
’’Se vähän riippuu aina mielialasta, ei minulla ole suosikkia’’, Kelly vastasi ja vilkaisi Jonathaniin. Jonathan oli juuri tarttumassa Kellyä käteen kun joku hyppäsi Kellyn selkään.
’’Lola!’’ Kelly huudahti tuskastuneena ja kääntyi ystäväänsä päin. Hän katsoi tätä moittivasti ja Lola tajusi tulleensa mahdollisimman huonoon aikaan.
’’Sori’’, Lola sanoi ja vilkaisi Jonathania. ’’Hei!’’
’’Öh, hei?’’ Jonathan sanoi hivenen hämmentyneenä.
’’Hei!’’ Lola huudahti uudestaan ja katsoi merkitsevästi hymyillen Kellyä.
’’Lola, ei nyt’’, Kelly sanoi varottavasti ja lähti jatkamaan matkaa Jonathan ja Lola perässään.
’’Etkös sinä ole Jonathan?’’ Lola kysyi kun katsoi poikaa tarkemmin.
’’Jep. Olin vuosi sitten vielä Tylypahkassa, puuskupuhissa’’, Jonathan sanoi virkistäen Lolan muistia.
’’Aa, aivan! No, mitäs ajattelitte vielä tehdä tänään?’’ Lola kysyi välittämättä Kellyn ahdistuneista silmäyksistä.
’’Ei varmaan mitään ihmeellistä, vai?’’ Jonathan vastasi ja katsoi Kellyyn.
’’Eipä kai sitten’’, Kelly sanoi yrittäen peittää pettymyksen äänestään. Miten Lola saattoi olla niin paksukalloinen juuri sillä hetkellä? Eikö hän voinut vain tajuta että Kelly olisi halunnut olla kahdestaan Jonathanin kanssa kun vihdoin sai viettää aikaa hänen kanssaan!
’’Mennäänkö oleskeluhuoneeseen ja tehdään jotain kivaa?’’ Lola kysyi.
’’Vaikka…’’ Kelly sanoi ja kääntyi kunnolla Lolaan päin. ’’Mihin sinä olet muuten Remuksen jättänyt?’’
’’Hän tulee kohta perässä, sanoi käyvänsä hoitamassa jonkun jutun ja tulee sitten’’, Lola sanoi ja lähti kävelemään poispäin. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan Jonathania ja Kellyä, jotka eivät olleet vielä liikahtaneet lähteäkseen. ’’En muuten halua tunkeilla seuraanne, sanokaa jos haluatte olla kahden.’’
’’Ei, liity vain seuraan’’, Kelly sanoi happamasti ja mulkaisi Lolaa pahasti.
James käveli nopeasti kirjastolle ja etsi Siriuksen hyllyjen välistä.
’’Mikä palava tarve sinulla on olla kirjastossa ratkaisemassa tuota?’’ James kysyi havaittuaan Siriuksen istumassa pää kumarassa yhdessä pöydässä.
’’Minulla on vahva tunne että meidän pitää etsiä jotain täältä kirjastosta. Kun vain tietäisi mitä’’, Sirius puuskahti ja antoi arvoituksen Jamesin nähtäväksi.
” Kun avaat ka...ot salaiset,
kansiot
löydät kamalimmat alaiset.
Tekstiä on paljon ja vähän,
mut niistä et v...au..a löydä tähän.
vastausta
Sun tajuttava on katsoa a..m...,
alemmas
tai muuten s..a....tta tätä et päivänvaloon paljasta.
salaisuutta
Siis mene ti.....ano..ten tai.aa...n,
avulla sen, löydät va...uk..n kiperään ar..........
vastauksen arvoitukseen. Olet siis saanut ratkaistua jälleen yhden sanan’’, James sanoi huomattuaan täydennyksen.
’’Jep. Et usko, mutta vanha harakka auttoi minua sen kanssa’’, Sirius sanoi viitaten kirjastonhoitajaan.
’’Oho, oho’’, James vastasi yllättyneenä, ’’eli meillä on enää kaksi sanaa jäljellä.’’
’’Joo. Ajattelin että siinä voitaisiin tarkoittaa kirjastoa. En sitten tiedä miten tärkeää niitä on ratkaista, mutta kai ne pitää.’’
’’Mm… ehkä tuossa etsitään synonyymiä kirjastolle’’, James ehdotti.
’’Voi olla. Eli sitten sitä ei varmaan tarvitse ratkaista’’, Sirius päätteli ja venytteli nautinnollisesti. ’’Sitten tarvitsee enää miettiä sitä, että mitä hiivatin hittoa tuo koko loru tarkoittaa ja mitä meidän pitää tehdä.’’
’’No voitaisiin aloittaa vaikka siitä että mennään salaisten kirjojen osastolle’’, James sanoi ja nousi ylös. Hän lähti Sirius kannoillaan salaisten kirjojen puolelle.
’’Tässä puhutaan alaisista’’, James sanoi mietteliäästi, ’’ehkä meidän pitää mennä Pimeyden kätyrit ja muut kammotukset aasta ööhön osastolle?’’
’’Ei me menetetä mitään kokeilemalla’’, Sirius sanoi kohauttaen olkiaan ja käveli syvälle hämäriä käytäviä pitkin. ’’Miksi täällä pitää olla näin pimeää? Valois!’’ Valopallo kertoi Jamesille Siriuksen olinpaikan.
’’Mene sinä tuonne puolelle niin minä menen tänne’’, James ehdotti ja meni itse pitkän ja korkean hyllyvälin luokse. Hän alkoi katsella kirjojen nimiä. Toinen toistaan kuulosti kammottavammalta ja vaarallisemmalta. James ei jäänyt liikaa miettimään nimien tarkoituksia tai satunnaisia tummia läiskiä kirjojen selkämyksissä, sillä läiskät olivat mitä ilmeisemmin ikivanhoja veritahroja.
’’Karmivaa edes ajatella mitä kaikkea näistä kirjoista löytyy’’, James kuuli Siriuksen sanovan vähän matkan päästä.
’’Niinpä, ei kiinnosta yhtään ottaa selvää. Mutta mistä ihmeestä me tiedämme mitä etsiä? Pitääkö meidän vedellä jokainen kirja ulos hyllystä vuorotellen ja odottaa, että salainen luukku aukeaa.’’
’’Ei hullumpi idea’’, Sirius sanoi ja alkoi sattumanvaraisesti nostella kirjoja pois hyllystä. Jääkylmät, nihkeät ja limaiset kirjanselkämyksen koskettivat vuorotellen Siriuksen huispauksessa kovettuneita käsiä. Jokainen kirja tuntui olevan elävä ja hengittävän epätasaisesti Siriuksen sormien alla. Kammottavaa.
’’Tuolla menolla saat viettää loppuelämäsi täällä’’, James tuhahti ja istui lattialle nojaten yhteen hyllyistä. Hän pamautti takaraivonsa hyllynreunaan ja ison pölypilven, kuuluvan kolahduksen ja parin kirosanan jälkeen James tunsi kuinka hänen takapuolensa vajosi lattiaan.
’’Mahtavaa, Sarvihaara!’’ Sirius huudahti ja syöksyi Jamesin viereen tönien ystäväänsä pois lattiaan avautuneen kolon päältä. ’’Siirry jo, läski.’’
’’Arvostan kohteliaisuuttasi, Anturajalka’’, James sanoi ja siirtyi päätään hieroen pois kolon päältä.
’’Anna valoa’’, Sirius käski ja James osoitti sauvallaan pimeälle lattialle. Sirius upotti kätensä lattiaan ja tunnusteli mitä lattian alta löytyi.
’’No, onko siellä mitään?’’ James kysyi malttamattomana.
’’Ei täällä ka-AAAARGH!’’ Sirius karjaisi. James loitsi vaistomaisesti poistokirouksen Siriuksen käden päälle, mutta saikin seuraavaksi Siriuksen vasemman nyrkin silmäänsä.
’’Samperin taliaivo!’’ Sirius huusi ja veti polttavan kätensä pois kolosta. ’’Minä vain pelleilin!’’
’’Tiedät varsin hyvin, ettei seurassani kannata ikinä pelleillä tuolla tavalla!” James huusi ja repi rikkoutuneet silmälasinsa pois päästä. Kuuma tykytys tuntui silmäkulmassa ja James tunsi kuinka veri syöksyi silmän alle punoittavaksi mustelmaksi.
’’Ai helkkari että sattui”, James jatkoi ja painoi silmäänsä.
’’No aijaa?!’’ Sirius murisi ja näytti kättään Jamesille irvistäen rumasti. Käteen oli ilmestynyt pahan näköinen palovamma, joka näytti isonevan koko ajan.
’’Pitäisi varmaan mennä sairaalasiipeen’’, James totesi.
’’No ihanko tosi?’’
’’Katsotaan nyt kuitenkin oliko tuolla kolossa mitään’’, James sanoi ja kumartui puolestaan tonkimaan aukkoa. Hän työnsi kätensä niin syvälle kuin se meni ja kosketteli lattiakolon seinämiä. Se oli täynnä pölyä. Muutama hassu pergamentin palanen tuntui Jamesin kämmentä vasten kunnes käsi törmäsi johonkin kankaiseen. James tarttui kiinni kangaspalaan ja veti sen ylös aukosta. Pölypilven saattelemana hän huomasin pitävänsä kädessään vanhaa armeijanvihreänväristä kangaspussia.
’’Mikä se on?’’ kysyi Sirius, joka oli tehnyt kätensä ympärille rasvasiteen, jotta palovamma ei jatkaisi kasvamista. Kättä kivisti vietävästi ja kipu sokaisi välillä silmiä, mutta Sirius pysyi tolpillaan.
’’Näyttäisi vanhalta kassilta’’, James mutisi.
’’Tottahan minä sen näen. Mitä siellä on sisällä?’’ James avasi pussin nyörit ja tiputti sen sisällön lattialle. Pussista tippui ensin ruskea nahkainen vesileili ja sen jälkeen pieni neliönmuotoinen peltirasia. James ravisteli pussia kuin odottaen että sieltä tippuisi vielä jotain merkittävää, kuten arkullinen kaljuunoita tai uusi luuta. Sirius tuijotti lattialla lojuvia tavaroita epäuskossa.
’’Ja tämän romuläjän takiako uhrasin käteni ja melkein puolivuotta elämästäni?’’ Sirius kysyi. Hänen silmäkulmansa nyki epäuskosta kun hän nosti rasian ylös. Kultaisen värinen peltirasia oli sileäpintainen eikä mitenkään merkittävän näköinen. Se näytti juuri sellaiselta rasialta, josta yksinäinen vanharouva saattaisi tarjota minttupastilleja naapurin lapsille. Se oli siis täysin turha ainakin ulkonäkönsä perusteella. Sirius ravisti rasiaa mutta sen sisältä ei kuulunut mitään ääntä. Seuraavaksi hän yritti avata sitä muttei löytänyt mistään kohtaa, josta sen olisi saattanut saada avattua.
’’Näköjään’’, James sanoi. Pettymys kuulsi hänen äänestään. Hänen oli pakko myöntää, että oli odottanut uuden ja jännittävän seikkailun orastavaa alkua sillä sekunnilla, kun Sirius alkoi kunnolla ratkaista pergamentissa ollutta arvoitusta. Nyt kun pohtiminen, päätteleminen ja tutkiminen oli loppunut kuin seinään, hän tunsi olonsa hivenen tyhjäksi. ’’Ehkä meidän kannattaa kuitenki näyttää näitä muillekin. Kuutamo on aina niin fiksu ja tietää kaikesta kaiken. Ehkä hän osaa avata tuon rasian. Niin ja Lilyllekin kannattaa sitä näyttää. Hän tietää niin monia eri loitsuja. Joku niistä saattaa vaikka toimia.’’
’’Jep’’, Sirius sanoi, ’’mutta nyt haluan sairaalasiipeen Pomfreyn hoivaan ennen kuin käteni palaa karrelle. Mene sinä takaisin torniin, tulen kohta perässä.’’ Sirius lähti Jamesin luota kiireellä kohti sairaalasiipeä.
Rohkelikkotorniin päästyään James kohtasi Lilyn, Chellyn, Lolan, Kellyn ja yllätyksekseen Jonathanin. Peteriä ei näkynyt mailla halmeilla, eikä liion Remustakaan, mutta James päätti silti kertoa läsnä oleville ratkaisseensa Siriuksen kanssa pergamentin mysteerin.
’’Missä Sirius sitten on?’’ Chelly kysyi ja katseli Jamesin taakse kuin olettaen näkevänsä etsimänsä henkilön.
’’Hän meni sairaalasiipeen, kävi pieni haveri. Hän tulee ihan kohta. Mutta niin, löysimme tämän kassin.” James kippasi kassin sisällön sohvalle muiden nähtäväksi. Jonathanin kasvoilla ollut kysyvä ilme oli entistäkin kysyvämpi ja Kelly päätti vastata siihen.
’’Tämä kaikki sai alkunsa kun Sirius löysi jälki-istunnossa ollessaan pergamentin palasen metsästä ja siinä luki sellainen ihmeellinen loru. Sitten aloimme selvittää mitä siinä lorussa sanottiin, koska siitä puuttui sanoja ja nyt nämä kaksi sankaria ovat näemmä saaneet selville koko arvoituksen ja löytäneet nämä.” Sanoin kuvaamaton valaistuksen ilme kohosi Jonathanin kasvoille ja nyt tämäkin tutki kiinnostuneena vesileiliä ja metallirasiaa.
’’Mitä virkaa luulette noilla olevan?” hän kysyi ja muut pudistelivat päitään.
’’Ei aavistustakaan”, Lily vastasi. Äkkiä hänelle tuli erittäin tyhmä olo. Kaikki tämä vaiva vain kahden vanhan esineen takia. Olivatko Sirius ja James varmasti tutkineet lattiakolon läpikotaisin. Jos sieltä olisi löytynyt vaikka toinen vihje. Lily esitti epäilyksensä Jamesille ja sai kieltävän vastauksen. He olivat tutkineet kolon niin hyvin kuin sen vain pystyi tutkimaan.
’’Näissä on pakko olla jotain muutakin mitä päällepäin näyttää’’, Lola puhisi ja otti rasian käteensä. Ensimäisinä kaikista hän yritti avata sitä, muttei onnistunut siinä. Hän antoi rasian Kellylle, joka ei myöskään onnistunut sen paremmin kuin Lola. Kaikki kokeilivat vuorotellen, jopa erilaisilla loitsuilla, mutta rasia ei auennut. Remus saapui jonkin ajan kuluttua punanenäisenä oleskeluhuoneeseen. Lola hyökkäsi heti tämän kimppuun ja kertoi kaiken mitä James oli hetki sitten kertonut.
’’Vau, ihan tosi?’’ Remus sanoi ja repi huivin kaulastaan. Hän meni sohvalle katselemaan tavaroita ja antoi omat analyysinsä. ’’Nämä joko liittyvät toisiinsa tai sitten joku on vain huvikseen heittänyt nämä lattian alle ja keksinyt lorun pitääkseen jonkun mielikuvituksen hommissa. Vaikeaa arvata.” Pian Remuksen jälkeen tuli Sirius, jonka käsi oli nyt isossa paketissa. Pomfrey oli kuulemma sitonut palaneen ihon päälle rasvasiteitä ja käskenyt olla kastelematta kättä muutamaan päivään. Ihon pitäisi palautua täysin normaaliksi ennen pitkää.
’’Onneksi ei käynyt pahemmin. Mitä sinulle itse asiassa tapahtui?’’ Chelly sanoi. Sirius mulkaisi Jamesia pahasti ja vastasi: ’’Herra Hätähousuliini tässä teki vähän taikoja.”
’’Itse sinä säikäytit minut ja annoit olettaa että joku oli tarrannut kiinni käteesi’’, James sanoi happamasti, ’’eli vika oli ihan omasi.’’
’’Joo, joo. Pääasia että käteni paranee ja saimme ratkaistua tämän kiusankappaleen. Onko noista tavaroista ollut mitään hyötyä?’’
’’Ei sitten mitään. Tuo rasia ei aukea vaikka sille tekisi mitä. Tuo vesileili taitaa olla ainoastaan hyvä juomaveden säilytyspaikka’’, Lola sanoi ja kaikki huokaisivat lannistuneina. Hiljaisuus vallitsi koko oleskeluhuoneessa. Ainoastaan takkatulen rätinä ja tuulen ujellus muodostivat oman pienen melodiansa värittämään tylsistynyttä ja turhautunutta ilmapiiriä.
’’Joo, antaa olla. Jonathan, mennäänkö kiertelemään paikkoja? On varmaan kiva nähdä kaikki taas vuoden jälkeen’’, Kelly ehdotti ja nousi seisomaan.
’’Mennään vain”, Jonathan vastasi ja nousi hymyillen. ”Oli kiva tavata teidät kaikki!” Kelly ja Jonathan hävisivät muotokuva-aukosta. Chelly nojautui Lilyyn päin, kuiskasi tälle jotankin ja meni sitten makuusaleihin. Sirius katsoi Lilyä kysyvästi ja tyttö vastasi hänen katseeseensa.
”Sirius, tulisitko kanssani vähän tuonnemmas. Minulla olisi asiaa”, Lily sanoi ja viittasi Siriuksen istumaan kanssaan ikkunan luokse. Lola ja Remus menivät käsikädessä poikien makuusaleihin ja James jäi yksin takan ääreen.
”Mitä Chelly sanoi sinulle äsken?” Sirius kysyi ja pyöritteli pöydällä lojuvaa sulkakynää kädessään.
”Aiemmin tänään hän pyysi minua puhumaan sinulle järkeä.”
”Järkeä mistä asiasta?”
”Chelly ei pidä siitä, että ahdistelet häntä koko ajan sillä, että haluat palata yhteen. Sirius, yrittäisit tajuta, että hän tarvitsee aikaa parantaakseen haavojaan. Ei kaikki voi olla hyvin yhdessä yössä”, Lily sanoi myötätuntoisella äänellä ja kosketti Siriuksen käsivartta lohduttavasti. Sirius tuhahti.
”Kuvittelin aina ettei me erottaisi Chellyn kanssa koskaan”, Sirius aloitti ja Lily kuvitteli hetken näkevänsä kyyneleen kimaltavan pojan silmässä, ”ajattelin, että koska olemme molemmat yhtä suosionhaluisia niin tulisimme pysymään yhdessä siksi, ettei kummallakaan ollut enää ketään kenet olisi voinut valloittaa.”
”Niin”, Lily vastasi ja hän liikuttui Siriuksen puolesta, ”olen ihan varma että te palaatte yhteen. Ei pidä menettää toivoaan. Annat vain Chellylle hetken omaa aikaa niin kyllä hän tajuaa kuinka paljon oikeasti sinua kaipaa.”
”Niin kai sitten”, Sirius sanoi ja oli hetken hiljaa ennen kuin naurahti epäuskoisesti ja sanoi: ”Voi luoja mitä sekopäisyyksiä puhun. Pitäisi varmaan mennä tutkituttamaan pää.” Hän nousi ja meni Jamesin luokse takan ääreen. Lily katsoi vinosti hymyillen Siriuksen perään. Tuo poika ei sitten ikinä muuttunut piirun vertaa. Lily oli ehtinyt jo ajatella, että Sirius uskaltaisi näyttää oikeat tunteensa, mutta mihinkäs tiikeri raidoistaan pääsi.
Peter kyhjötti Matami Puddifootin kahvilassa muutaman pöydän päässä Annabellasta ja tämän ystävistä. Peter oli piiloutunut ruokalistan taakse ja kurkki sen yli Annabellaa. Tyttö näytti jokeseenkin apealta kavereidensa nauraessa ja jutellessa iloisesti. Annabella vilkuili kelloaan ja ikkunaa jatkuvasti, aivan kuin hän olisi odottanut jotakin. Peterin vatsanpohjassa kävi pieni toive siitä, että Annabella saattaisi toivoa näkevänsä Peterin. Olivathan he kuitenkin sopineet epäviralliset treffit silloin keittiössä. Peter punastui ajatuksilleen ja laski ruokalistaa hitusen. Hän mietti kuinka saisi Annabellan huomion itseensä ilman että se olisi liian läpinäkyvää. Hän päätti nousta pöydästä ja kävellä muina miehinä tyttöjen pöydän ohi.
”Peter!” Annabella huudahti saman tien kun näki Peterin kompuroivan täyden kahvilan keskellä.
”Annabella”, Peter sanoi hieman häpeissään.
”Tytöt, haittaako jos poistun?” Annabella kysyi ja hänen ystävänsä katsoivat hivenen kulmat koholla häntä. Aivan kuin he olisivat ajatelleet mielessään, ettei Annabella voinut olla tosissaan lähtiessään Peterin mukaan. Annabellan ystävät nyökkäsivät hyväksyvästi ja Annabella lähti Peterin kanssa pois kahvilasta. Peter vilkaisi vielä taakseen ja näki kuinka tytöt jäivät kuiskuttelemaan ja vilkuilemaan heidän peräänsä. Peter ei tästä välittänyt vaan tarttui Annabellaa kädestä, aivan kuin olisi kapinoinut kaikkia vastaan, ja johdatti hänet ulos kylmään talvipäivään.
”Miten päädyit matami Puddifootin kahvilaan?” Annabella kysyi hetken päästä kun he kävelivät kauppakatua pitkin. Peter ei uskaltanut katsoa tyttöön ja mietti hetken vastaustaan.
”Jos totta puhutaan niin näin sinut hetki sitten sen kahvilan ikkunan läpi ja tulin sisään”, Peter vastasi. Todellisuudessa Peter oli seurannut Annabellaa koululta lähtien ja oli päätynyt monien kauppojen jälkeen istumaan ruokalistan taakse samaan kahvilaan. Mutta Annabellan ei tarvinnut tietää sitä. Annabella hymyili viehättävästi ja samalla sekunnilla liukastui ja kaatui suoraan takamukselleen. Peter auttoi mutisevan tytön ylös ja auttoi tätä pysymään pystyssä.
”Olen niin toivottoman kömpelö”, Annabella voihkaisi ja pyyhki lunta takamukseltaan.
”Minusta se on vain suloista”, Peter sanoi huomaamattaan ja punastui syvemmin kuin koskaan. Annabella tarttui Peteriä kädestä ja ehdotti että he menisivät Kolmeen luudanvarteen kermakaljalle.
Kelly ja Jonathan olivat päätyneet kierrokseltaan keittöön syömään välipalaa. Illalliseen olisi vielä muutama tunti ja keittiössä he saivat viettää aikaa vain toistensa kanssa. Kotitontut hääräilivät välillä heidän ympärillään täyttäen tarjotinta, jossa oli jos jonkinlaisia söpöjä ystävänpäivän teemanmukaisia muffineja, keksejä ja karkkeja.
”Oli ihanaa taas nähdä kaikki vanhat tutut paikat”, Jonathan sanoi ja maisteli kirsikkakaakaotaan, ”tämä on hyvää.” Kellykin maistoi omaansa ja sai Jonathanin nauramaan.
”Sait vaaleanpunaiset viikset”, Jonathan nauroi ja Kelly kokeili ylähuultaan. ”Tässä.” Jonathan otti paperia ja pyyhki kevyesti Kellyn huulen puhtaaksi.
”Kiitos”, Kelly sanoi ja tunsi sydämensä pomppivan jännityksestä. Hän halusi kysyä Jonathanilta tämän tunteista mutta ei ollut varma halusiko saada varmistusta omille harhaluuloilleen.
”Kuule”, Kelly kuuli itsensä sanovan ääneen, ”tai ei sittenkään mitään.”
”Sano vain”, Jonathan sanoi kannustavasti ja katsoi Kellyä tämän ruskeisiin silmiin.
”No kun tuota”, Kelly aloitti vaivautuneesti, ”kun olemme kirjoitelleet ja olet lähetellyt minulle runojasi niin tuota... olen saanut vähän sellaisen käsityksen että saattaisit pitää minusta enemmänkin kuin vain kirjeenvaihtokaverina.” Kelly näki kuinka Jonathanin katseen tuike sammui ja pojan suupielet painuivat aavistuksen alemmas.
”Hemmetti”, hän mutisi, ”tiesin että tässä käy näin. Aina sama juttu.” Kelly oli hämmentynyt ja mietti mitä poika tarkoitti. Hän tulkitsi pojan sanomiset negatiivisina ja ryhtyi huomaamattaan puolustuskannalle.
”No anteeksi, jos olen tulkinnut sanasi väärin, mutta minun mielestäni ’kaipaan sinua’ ja ’en malta odottaa että taas tavataan’ kuulostavat siltä, että olisit kiinnostunut minusta romanttisessa mielessä”, Kelly sanoi yllättävän töykeästi. Nyt oli Jonathanin vuoro näyttää pöllämystyneeltä. Hän ei saanut sanaa suustaan ja katsoi Kellyä ihmetellen.
”No ei tarvitse sanoa mitään. Anteeksi jos sain sinut ahdistuneeksi”, Kelly sanoi ja nousi ylös lähteäkseen. Herkkutarjotin tippui kalisten lattialle kun Kelly ryntäsi kyynelet silmissään pois keittiöstä. Jonathan jäi istumaan paikalleen kuin olisi juuri saanut paistinpannusta päähänsä. Miten tässä nyt näin kävi?
Oleskeluhuoneessa James maanitteli Lilyä lähtemään kanssaan ulos.
”Lily kulta pliiis, rukoilen sinua!” James lässytti ja istui Lilyn jaloissa kuin olisi palvonut niitä.
”Mutta kun minua väsyttää”, Lily sanoi pahoitellen, ”eikö voitaisi vaan jäädä tänne ja olla ihan rauhassa?”
”Mutta kun tämä on ensimmäinen ystävänpäivä yhdessä ja haluaisi viettää sen jotenki muuten kuin istumalla oleskeluhuoneessa”, James sanoi ja otti mökötysilmeen kasvoilleen. Lily katsoi poikaystäväänsä pää kallellaan ja ei voinut olla sulamatta tämän komeiden kasvojen ja suloisen hiuspörrön edessä.
”No okei”, hän myöntyi ja sai riemun nousemaan Jamesin kasvoille.
”Tule”, James sanoi ja otti Lilyn reppuselkäänsä ja lähti pois oleskeluhuoneesta, ”mennään sittenkin tulee-menee – huoneeseen.” Lily hihitti pojan selässä ja nuuhki tämän niskan rauhoittavaa tuoksua.
”Rakastan sinua”, Lily kuiskasi pojan korvaan ja suuteli tämän kaulaa muutaman kerran.
”Minäkin sinua, Lily kulta”, James vastasi onnellisena.
Puolimatkassa Lily joutui hyppäämään Jamesin selästä koska poika puuskutti jo siihen malliin, että olisi saattanut pyörtyä hetkenä minä hyvänsä.
”Kuntosi ei taida olla kovin korkea”, Lily ivaili, ”vai väitätkö, että kaikki johtui vain siitä, että olen niin painava?” James virnisti Lilylle ja tarttui tämän käteen. He saapuivat tulee-menee –huoneen eteen ja James käveli kolmesti seinän ohi, minkä jälkeen siihen ilmestyi ovi. He astuivat huoneeseen ja Lilystä tuntui kuin he olisivat tulleet ruusutarhaan. Huoneen keskellä oli kaunis valkoinen katos jonka katto ja pylväät olivat peittyneet ruusuköynnöksiin. Lattia oli pehmeää ruohoa ja eriväriset ruusupensaat levittäytyivät seinänvierustoille.
”Voi James”, Lily huokaisi ja meni katoksen alle ihastelemaan tulipunaisia ruusuja. James seurasi hänen persässään, taittoi matkallaan yhen pitkävartisen kukan ja laittoi sen suuhunsa. Hän meni pehmeästi nauravan Lilyn luokse ja antoi ruusun hänelle.
”Tanssitaanko?” James kysyi ja gramofoni ilmestyi kuin tyhjästä ja alkoi soittaa rauhallista sävelmää. James veti Lilyn lähelle itseään ja suuteli tytön otsaa kevyesti. Lily huokaisi onnesta ja painoi päänsä pojan rintakehää vasten kuullakseen tämän sydämen sykkeen.
”Tässä on niin hyvä olla”, Lily huoahti ja laittoi silmänsä kiinni.
”On niin ihanaa kun olet näin lähellä”, James kuiskasi ja tavoitti Lilyn huulet.
”Olet niin romanttinen”, Lily naurahti ja silitteli Jamesin niskaa.
”Sinun vuoksesi mitä vain”, James mumisi, ”rakkaani.”
Toisaalla Kelly oli päätynyt kirjastoon rauhoittumaan ja unohtamaan äskeisen häpeänsä. Hän oli arvannut, että jälleen kerran kaikki haaveet ja toiveet olivat olleet yhtä tyhjän kanssa. Kelly oli selvästi tuomittu elämään koko loppu elämänsä yksin. Hän olisi saman tien voinut lähteä ostamaan sata kissaa ja hylätyn mökin jostain metsän keskeltä. Häntä sanottaisii hulluksi kissamummoksi, jonka mökin läheisyydessä tapahtui aina jotain hirveää. Hän voisi huitoa luudanvarrella kaikkia, ketkä uskaltaisivat tunkeilla viittäkymmentä jalkaa lähemmäs hänen mökkiään. Juuri kun Kelly oli päässyt suunnittelemaan kamalia haukkumanimiä viattomille jästilapsille, Jonathan tuli istumaan häntä vastapäätä.
”Tulitko nauramaan minulle?” Kelly kysyi tukkoisella äänellä
”Mitä äsken tapahtui?” Jonathan kysyi hämmentyneenä.
”Kerroin, että pidän sinusta enemmän kuin vain kaverina ja sinä sanoit, että sinulla ei ollut mitään romanttisia tunteita minua kohtaan”, Kelly töksäytti, ”sitä äsken tapahtui.” Jonathan ei voinut muuta kuin alkaa hymyillä.
”Älä naura minulle”, Kelly sanoi ja kyynelet purskahtivat hänen silmiinsä, ”minulle käy aina näin! Kun paljastan tunteeni jollekin, niin saan rukkaset. Ihan aina!”
”En minä sinulle naura”, Jonathan sanoi ja hänen hymynsä leveni, ”tai oikeastaan joo, nauran. Mutta en siitä syystä mistä luulet!” Kelly katsoi poikaa kysyvästi eikä sanonut mitään.
”Missä välissä sanoin, että minulla ei ole tunteita sinua kohtaan?” Jonathan kysyi ja kohotti huvittuneena kulmiaan. Kelly aikoi vastata mutta jäikin paikoilleen suu auki, koska joutui miettimään. Hän oli niin kovasti uskonut saavansa rukkaset, että hänen aivonsa olivat syöttäneet sanat Jonathanin suuhun. Kelly ei ollut kuullut mitä poika oli oikeasti sanonut.
”Aijaa”, Kelly sanoi kompromissiksi, sillä ei keksinyt muutakaan. Jonathan nousi seisomaan ja tuli pöydän toiselle puolelle Kellyn viereen.
”Kelly, pidän sinusta. Pidän todella”, hän sanoi ja varmistukseksi suuteli Kellyä hitaasti ja pehmeästi. Kelly tunsi huojennuksen aallon sisällään ja nyt helpotuksen, häpeän ja onnen kyynelet vyöryivät tytön silmistä.
”Voi sinua”, Jonathan hymähti ja pyyhki Kellyn kyyneleitä paitansa hihaan.
”Suutele minua uudestaan. Se oli kivaa”, Kelly pyysi ja veti Jonathanin kiinni itseensä. Molemmat nauroivat toistensa huulia vasten ja halasivat tiukasti.
”Montako hiivatin kertaa se täytyy teille saastaisille nuorille teroittaa, että tämä kirjasto on PYHÄ, eikä täällä suvaita minkäänlaista kutemista!” kuului kimeä ja pingottunut ääni jostain heidän takaa. Kelly ja Jonathan erkanivat ja etsivät äänen lähdettä. Matami Prilli porhalsi täyttä vauhtia kuin höyryveturi, heitä kohti.
”Voi ei”, Kelly ehti sanoa ennen kuin räjähti. Prilli alkoi huutaa ja paiskoa taskussaan olleita sulkakyniä ja muistilehtiöitä ympäriinsä hiiren hiljaisessa kirjastossa. Mustepullo meni sirpaleiksi lattialle kun Prilli paiskasi sen voimiensa takaa. Hän karjui ja kirkui ja repi hiuksiaan nutturastaan.
”Te saastaiset pikkuniljakkeet turmelette kirjat kun kiehnäätte niiden päällä, aivan kuin niillä ei olisi mitään merkitystä teidän pikkuelämässänne! Olette merkityksettömiä ötököitä, joilla ei ole mitään tulevaisuutta! Olette muodottomia möhkäleitä, jotka sätkivät lattialla ja etsivät tuntosarvillaan ruokaa rakkaista kirjoistani! TE TURMELIJAT!” Prilli ärjyi ja nyt Kelly oli todella peloissaan. Kirjastonhoitaja oli tainnut viimeinkin menettää ne viimeiset terveet aivosolut, jotka hänen päästään löytyi. Sanatulva jatkui ja Prilli huusi järkyttävän kovalla äänellä, kasvot tulipunaisina ja ohimosuonet sykkien. Kelly katseli ympärilleen ja yritti etsiä jotkakuta pelastamaan heidät. Hän huomasi Dumbledoren kävelemässä kirjaston ohi ja pysähtyvän kuuntelemaan ovelle sitä kauheaa meteliä, joka kirjastosta kaikui.
”Professori Dumbledore!” Kelly kiljaisi ja rehtori tuli paikalle.
”Mitä minä kuulenkaan?” Dumbledore sanoi ja katsoi puuskuttavaa ja mielipuolisen näköistä kirjastonhoitajaa. ”Millicent, onko jokin vialla?” Matami Prilli käänsi kasvonsa rehtoriin ja puuskahti: ”Minä en kestä. En sitten millään kestä tätä kaameaa turmelemista. En enää tässä iässä!” Tämän jälkeen nainen romahti täysin, purskahti hillittömään itkuun ja lysähti lattialle pieneksi harmaaksi mytyksi.
”No niin, rakas Millicent”, Dumbledore sanoi lempeästi ja auttoi kirjastonhoitajan jaloilleen. ”Mennäänpä tapaamaan Eudoraa. Tulehan nyt, reippaasti.” Kelly ja Jonathan jäivät tuijottamaan pöllämystyneinä kaksikon perään ja katsoivat sitten toisiaan.
”Ei sitä joka päivä näe kirjastonhoitajan hermoromahdusta”, Jonathan totesi.
”Ei todellakaan”, Kelly myötäili.
”Mihinkäs me jäimmekään?” Jonathan kysyi viekkaasti ja tarttui Kellyä käsistä kiinni.
”Jaa, voisitko virkistää muistiani?” Jonathan suuteli Kellyä jälleen ja otti hänet tiukkaan halaukseen.
