Kirjoittaja: Lill-y
Ikäraja: K-11
Genre: drama
Fandom: Twilight
Disclaimer: Meyer omistaa edelleen kaiken hänelle tunnistettavan, minä käytän hyväkseni.
Summary: Sisältä Senna vapisi; varjot olivat saavuttaneet hänet. (Zafrinan, Sennan ja Kachirin tarina yhdestä näkökulmasta katsottuna.)
A/N: Tuota niin joo. Tämä on oikeastaan lojunut koneen uumenissa jo kuukausia, mutta tosiaan nyt vasta yrityksessäni saada kirjoitus taas toimimaan lueskelin läpi ja muokkailin sieltä täältä. Alun perin oneshotiksi tarkoitettu, kolmeen osaan katkaisin selkeyttämissyistä ja melko valmiita kaikki eli päätyvät tänne tässä piakkoin, luulisin. Hui.
Tässä ohittuu pari
lähteiden mukaista faktaa: se, että Kachirin pitäisi olla ensimmäinen muutettu ja ettei kolmikko oikeasti ole sisaruksia keskenään (tämän voi kyllä ajatella niinkin, että he vain kutsuvat toisiaan sisariksi läheisyytensä vuoksi, hmm?), mutta voin rehellisesti sanoa olleeni näistä tietämätön. Ja Amazoniallahan en ole käynyt, asiavirheet siis hyvinkin mahdollisia kasvistoa ja eläimistöä koskien, älkää tappako näiden takia, jooko.
Eli siis! Ensimmäinen moniosainen juttu minulta (osien pituudesta ei puhuta), kommentteja otetaan vastaan ja tällä tavalla näin. (:
Nuoria tyttöjä, kolme, yksitoistavuotiaita tai vähän päälle. Silmissä tulesta heijastuvia liekkejä, ilmeet vakavia ja majan lattialla kulho. Yksi ojentaa kätensä, kastaa sormet haaleaan veteen ja piirtää seuraavan otsaan tunnuksen. Merkin: tämä olemme me, kolme tänään ja huomenna. Yhdenkään kasvoilla ilme ei värähdä.
”Kachiri.”
”Zafrina.”
”Senna.”
Tuli heijastuu vedellä maalatusta kuviosta jokaisen tytön kasvoilla, majan seiniä nuolevat varjot kuin oikeat liekit, jotka eivät sammu koskaan.
”Me olemme aina.”*~*~*
Viidakko ei nukkunut koskaan. Jostakin kuului aina ääniä, jossakin oli aina joku: ruokaa juurien alta kaiveleva aguti, puissa naksuttavia hyönteisiä, asioilleen herännyt kyläläinen tai joku, jonka takia täytyisi olla varuillaan. Ihminen tai eläin, sillä ei oikeastaan ollut väliä; kumpikin saattoi tahtoessaan olla yhtä vaarallinen.
Senna ei tiennyt, mihin ääneen hän heräsi, jos nyt heräsi ääneen ollenkaan. Amazon äänteli jatkuvasti. Se saattoi olla jokin unessa? Niin, muuten Kachiri olisi varmasti jo ylhäällä.
Hän veti syvään henkeä ja rauhoittui. Majassa oli hiljaista ja hämärää, hienoista pehmeää valoa siivilöitymässä majan seinien läpi, lämmintä. Jo melkein aamu, kohta kolibrit alkaisivat laulaa ja sisaretkin heräisivät. Senna hymyili ajatukselle pimeässä, sulki sitten silmänsä ja avasi ne hetken kuluttua taas. Toisten tasainen hengitys läheltä kertoi heidän olevan syvällä unen sisällä, ja Senna jäi kuuntelemaan sitä.
He olivat nukkuessaankin niin erilaisia. Senna tiesi, että Zafrinan silmäluomien takana kulki jatkuva virta värikkäitä kuvia ja vieraita paikkoja, joista hän kertoi heille aamuisin. Hän nukkui aina selällään, rauhallisesti, liikahtamatta. Hengityksen rytmi pysyi tasaisena, siihen oli helppo turvautua. Ihan kuin Zafrina itse, sellainen, jota kukaan ei saanut nujerrettua.
Kachiri ei nukkunut levollisesti. Kädet nytkähtelivät, kulmakarva rypistyi tai hän käännähti vaistonvaraisesti asentoon, josta saattaisi nousta ylös nopeammin. Sellainen Kachiri oli aina: varautunut, heistä kolmesta vanhin ja se, joka varoitti muita kahta lähtemästä metsään yksin. Häneen luottivat kaikki. Ja hän oli niin viisas, varovainen, vahva, nopea ja huomasi puussa piileksivän jaguaarin paljon ennen muita.
Sennassa ei ollut mitään varmaa. Tai voimakasta, rauhallista, ei mitään, mikä olisi muille hyödyksi. Hän tiesi, ettei ollut sisartensa arvoinen tai heidän rinnallaan mitään, hän oli heikko eikä edes uskaltanut yrittää muuta. Kuinka voisi olla tärkeä tai mitään, jos ei osunut edes yksinäiseen tamariiniin viidakkopuun oksalla?
Silmät alkoivat hiljaa tottua pimeään, sisarten hahmot saattoi erottaa jo toisistaan. Varovaisesti Senna nousi istumaan ja kurottautui vesikulhoa kohti vain huomatakseen sen tyhjäksi. Oli ollut hänen vuoronsa täyttää. Ja hetken kuluttua hän muisti unohtaneensa tehdä sen kaikkien kokoontuessa nuotion ympärille kuuntelemaan vanhimpien taruja hengistä, pedoista ja viidakossa hiipivistä muukalaisista. Sisaret eivät herättyään olisi tyytyväisiä häneen.
Päätös lähteä syntyi hetkessä. Olihan jo aamuyö, viidakossa näkisi eteensä ja he saisivat aamulla raikasta vettä. Zafrina kertoisi heille unistaan ja Kachiri pyörittelisi silmiään niiden mahdottomuudelle. Sennan suupielet kaartuisivat hymyyn.
Hänellä oli aavistus siitä, ettei kaikki ollut niin kuin täysin tavallisina öinä. Ihan kuin sankan kasvillisuuden taakse olisi piiloutunut jotain, salaisuus, joka leikitteli kulkijan kanssa eikä halunnut paljastua. Viidakko tuntui odottavan. Mitä, siihen Senna ei osannut vastata, hänelle tulivat mieleen vain Zafrinan tarinoiden yliluonnollisuudet. Ja tarut. Kulho tärisi käsissä, vaikka hän yritti olla ajattelematta niitä.
Puumanhampaat, verestä värjäytyneet silmät ja nopeus – jos sellainen hyökkää, et pääse pakoon. Viidakko pysytteli hiljaa. Joelle asti ehdittyään Sennan ajatukset kimpoilivat edestakaisin edellisen illan nuotion äärestä Kachirin epäuskoiseen ilmeeseen. Kachiri ei uskonut taruja. Zafrina uskoi, mutta hän olikin hän, ja Kachirin arvostelukykyyn eivät vaikuttaneet toinen toistaan uskomattomammat näyt mielikuvituksessa. Eivät ne olleet totta. Eiväthän?
Hän säpsähti tukaanin huutoa. Aamu oli hitaasti valkenemassa, ympäriltä kuului tapiirien askeleita painumassa maahan ja kovakuoriaisten rapinaa niiden kiipeillessä oksilla. Senna työnsi kulhon veteen, tunsi soljuvan viileyden kädellään ja rauhoitteli itseään uskomaan vanhempaa sisarta. Milloin Kachiri olisi ollut väärässä? Hän siemaisi kulhosta tilkan ennen suoristautumistaan.
Hän kuuli äänen ensiksi, vieraan äänen, joka melkein sulautui viidakkoon vaikkei tuntunutkaan kuuluvan sinne. Kuin jokin, joku olisi suhahtanut ilman halki salamaakin nopeammin ja laskeutunut aluskasvillisuuden sekaan hiljaisemmin kuin viidakkokissa. Sen olisi voinut kuvitella. Olisi, mutta Senna tiesi, että oli vain toiveajattelua uskoa niin.
Se välähti hänen näkökenttäänsä. Hetken se vain tuijotti, liekkien kaltaiset silmät söivät Sennaa, joka oli muuttunut hengittämättömäksi kivipatsaaksi.
Siltä ei voi paeta. Seuraavaksi kaikki, minkä hän saattoi tuntea, oli äänen aiheuttajan hampaat iskeytyneenä kaulalle.
Hän kuuli hengähtävänsä pelosta muttei pystynyt huutamaan. Peto oli totta: silmät, hampaat, nopeus, kaikki, Senna tiesi ja uskoi sen nyt.
Kaikkialla kipua.
Se kantoi hänet kai pois. Hän ei voinut kiinnittää huomiota mihinkään, hän ymmärsi vain ohi vilkkuvan vihreyden ja pedon, pedon, pedon, pedon ja sen jäiset hampaat iholla. Se laski hänet maahan? Jollekin kovalle, ja yhtäkkiä kehoon syöksyi uusi kipu, erilainen. Polte. Sitä ei ensin ollut ja sitten mitään muuta ei ollut; petoa tai pedon hampaita, jos ne olivat enää edes siinä. Sennan huulilta karkasi eksynyt parkaisu hiljaisuuteen.
Tältäkö tuntuu? Kun sielu revitään irti.Hän tiesi, että jotain peruuttamatonta tapahtui.
