Title: Pimeys, mielikuvitus ei laukannut.
Author: Slytha again!
Beta: Noups, but jos löydätte virheitä, please ilmoittakaa ?
Genre: Angst
Rating: S
Summary: Weasleyn perheen tunteet Fredin kuoleman jälkeen.
A/N1: Helloou Finland! Here it is! Word 074 and that's called Pimeys. Don't kill me, just wanted to write of poor Weasleys when they lost that wonderful man called Fred. Dunno why Row did that to us, do you ?
No, se siitä enkku harkoista, vaan ajattelin nyt siis kunnolla kertoa että tässä on siis ficci Wesseleitten perheenjäsenistä ja heidnän regoinnistaan. Paras on lopussa. Here you got it :
[size=150]074 PIMEYS[/b][/size]
Surua ei voinnut kuvailla. Surua, jonka Fred Weasley jätti, kun hän kuoli. Kukaan ei huomattavasti selvinnyt yli, eikä kukaan haluakaan. Fredin menetys oli kova pala kaikille, tutuille ja tuntemattomille. Olihan hän Tylypahkan yksi parhaimmista vitsiniekkareista, menestyvän pilapuodin pitäjä, hauska ja sosiaalinen mies...
Molly istahti sohvalle. Hän nousi heti ylös, ja käveli ympäri huonetta. Hän meni sängylle, istui hetken, kunnes kaatui selälleen makaamaan. Siinäkään ei ollut hyvä olla, joten hän nousi ylös, ja meni pöytänsä ääreen, otti esiin pergamenttia, sulkakynän ja mustetta. Hän mietti mitä kirjoittaisi. Kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskea, eivätkä ne lakanneet koskaan. Kyynelten jälki pysyi ikuisesti Mollyn kasvoilla, surullisilla kasvoilla.
Arthur ei voinut paremmin hänkään. Hän mietti yhteisiä kokemuksia, hauskoja retkiä, keskusteluita ja huutoja. Kaikki nuo sisälsivät itkua ja naurua, ja ne olivat kullan arvoisia. Arthur oli niin surullinen poikansa menetyksestä ettei meinannut kestää. Ensin Ginny, perheen kuopus, melkein kuoli Voldemortin ja Basiliskin takia, vasta 11-vuotiaana. Kiitos Harry Potterin se ei tapahtunut. Bill... Hänen kasvonsa pilaantuivat kuolonsyöjien takia. Hän ei tule elämään normaalisti, kuten ei tuskin Arthurkaan menetyksen jälkeen. Kun Arthur tarkemmin ajattelee, hänen poikansa, sosiaalinen, mahtava mies täynnä tarmoa ja ponnikkuutta, kuoli taistelussa pahoja vastaan, ja Arthur oli hyvin ylpeä pojastaan. Pullea kyynel seurasi toistaan miehen poskilla. Ylpeys pitäisi Arthurin pystyssä.
Oli kylmä. Poski ikkunaa vasten, Bill itki. Hän ei ikinä ennen itkenyt näin pahasti, mutta tämä oli eriasia. Ihmisuden raatelemat kasvot näyttivät hyvin surullisilta, sydänmen murskaavilta. Kukaan ei voinut tietää mitä Bill tunsi. Pettymyksen, pelon, ahdistuksen ja surun. Pettymyksen, koska ei ehtinyt varoittaa, tai pelastaa veljeään. Pelon... Onko perheeni turvassa? Ahdistus tulee yksinkertaisesti tyhjyydestä. Tuntui kun leijuisi avaruudessa, miljoona mailia maan pinnalta.
Askeleet kertoivat jonkun astuneen huoneeseen. Bill kohotti katseensa, ja huomasi veljensä Charlien.
Charlie oli koko päivän odottanut veljensä tulevan ovesta sisään naarmutta, mutta turhaan. Hän oli tukenut äitiänsä, antanut hänen itkeä Charlien olalle, kun poika itse juuri ja juuri pystyi olla itkemättä. Illalla Charlie päästi ensimmäisen kyyneleen, nähdessään Fredin kuvan olohuoneessa. Hän itki äänekkäästi ja valitti. Hän valitti Jumalalle. Miksi nyt? Miksen minä? MIKSI HÄN?! Ei, ei Frediä.
Mutta mennyttä ei saa takaisin...
Ronald Weasleyta tuki Hermione. Ron oli saanut saman reaktion kun Charliekin. Hän oli muiden tukena, ja samalla valitti. Häntä pelotti kamalasti muitten puolesta. Hänestä tuntui kun hän olisi ilmapallo joka olisi poksautettu. Kaikki ilma katosi keuhkoista, veri päästä, ja sydän lopetti 17 vuoden työnsä. Tai, siltä se tuntui. Ron halusi mennä Fredin mukana taivaaseen, tai tuoda veljensä takaisin...
"EI FRED, EI! EIII!" oli Fred Weasleyn viimeiset sanat jotka hän kuuli. Sanat olivat tulleet hänen isoveljensä suusta. Percy, joka juuri oli palannut perhensä luokse, menetti osan elämästään. Hänellä oli seitsemän elämää. Äiti, tärkeä hahmo joka on ainoa joka tuki häntä, vaikka Percy jättikin perheensä. Isä, loistava hahmo, aina yhtä luotettava ja hauska. Bill, tärkeä, vaikka melko kaukainen veli ja Charlie hauska ja kaunis persoona. Ronald, ärsyttävä mutta sitäkin hauskempi. Ginny, ainoa lapsi-tyttö, ja pitää kunnialla paikkansa, hieno ihminen. George Weasley... miten hän kestää? Yhtä humoristinen kun hänen edesmennyt veljensä, Fred. Fred, oli se seitsemäs elämä, joka kuoli Percyssä.
Ginny vain itki. Ei hän voinut olla itkemättä. Hän itki hervottomasti, potki ja löi. Sama oli tapahtunut kymmenen vuotta sitten, kun Ginny ei saanut lempi nukkeaan. Sama reagointi, eri, täysin eri tapaus. Tämä oli sata kertaa pahempi. Kuvittele isoveli, hauska ja aito, kiltti ja lojaalinen, auttamassa maailmaa, ja kuolee jonkun idiootin takia, ja se idiootti oli siellä, koska eräs idiootti on niin idiootti. Nämä kaksi idioottia ovat Bellatrix Lestrange ja Cornelius Toffee. Bella, idiootti joka tappoi, Cornelius, idiootti joka ei vahtinut vankilaa kun Bella karkasi! Ainoa Ginnyn ajatus oli kuolema. Mikä se on? Onko se kamalaa... sillä jos ei... mikä estää?
Yksinäinen, keltainen lehti tipahti Georgen olalle. Hän ei ollut edes itkenyt. Hän olisi halunnut, mutta hän oli kuullut äänen, Fredin äänen, sanovan ettei hän saa itkeä.
'Shhh, älä itke. Tule majan taakse', oli ääni sanonut. Fred tiesi mikä maja oli. Se oli tämä puu. Epämuodostunut ja ruma, mutta muistoja täynnä. Keltaiset lehdet tipahtivat alas puusta. Fred kiersi puun, ja huomasi sen rungossa tekstin. Gred ja Feorge, Twins Always. George pysyi vahvana eikä itkenyt. Hän laski kätensä taskuunsa, ja veti ulos pistoolin. Pistoolissa oli yksi luoti, ja se oli tarkoitettu Fredin kaksoisveljelle. George kohotti pistoolin ohimoonsa ja latasi sen. Mitä minä voitan kun painan liipaisinta? pääsen Fredin luokse. Mitä minä häviän kun painan liipaisinta? Kaiken. Georgen käsi hikoili, ja hän painoi pistoolin lähemmäksi ohimoa. Kun George katsahti alas, hän huomasi ristin. Sen ristin hän muisti. Hän ja Fred olivat piilottaneet laatikon maan alle, puun taakse, ja piirtäneet punaisen ristin sen päälle. Se oli melkein kymmenen vuotta vanha. George kaivoi ristin kohdalta, ja kohta hän tunsi jotain kovaa. Hän putsasi mullan pois, ja nosti laatikon. Hän avasi rasian, ja hymyili. Hän ei voinut pidättää itseään vaan alkoi itkeä. Kuvat kaksosista, ja kirjeet. Pieniä leluja joita Fred ja George käyttivät kokeitansa varten. George otti luodin pois pistoolista, ja laski sen laatikkoon. Hän sulki laatikon, ja hymyili uudestaan. Hän painoi huulensa kantta vasten, ja päästi pari kyyneltä. Sitten hän hautasi sen uudestaan.
Gred and Feorge, Twins Always *
A/N2: I do not bite
Comment's?// Ancka vaihtoi ikärajan oikeaan muotoon.