Tuntematon sotilas, Totuudensokea, K-11

[Tippi]

Ficin nimi: Totuudensokea
Kirjoittaja: Hopeakettu
Fandom: Tuntematon sotilas
Disclaimer: Väinö Linnan kaikki, minä vain pidän hauskaa hänen teoksellaan.
Haasteet: Fandom10
Tyylilaji: Angst, deathfic, pohdintoilu, draama, vähän päälle tuplaraapale
Ikäraja: K-11 (kirkaiskaa kimakasti jos on väärä!)
Päähenkilöt: Riitaojan äiti & Riitaoja
Yhteenveto: Riitaojan äiti poikansa kuolleen ruumiin äärellä.
Varoitukset: Kuoleman vähäistä kuvailua, jonkinmoista sotamyönteisyyttä
A/N: Osoittaakseni itselleni, ettei kritiikki tapa, ja koska Riitaoja vain on niin ficattava hahmo. Idea tekstiin lähti Sotaromaanin kohdasta (lienee sensuroitu Tuntemattomassa), jossa Linna mainitsee maailmasta löytyvän myös ”sellaisia luonnottomia äitejä, jotka iloitsevat poikansa haudalla, koska ovat saaneet antaa uhrinsa” (tai jotain sinnepäin, en minä nyt ulkoa mitään muista, älkää kyselkö koko ajan!!!11!1 : D).


Totuudensokea


Riitaojan iho on viileä äidin sormien alla; hellä käsi liukuu alas kalpeaa poskea ohittaen raolleen jääneet huulet, jotka kuolema on suudellut sinertäviksi. Nainen sivelee parransängen karhentamaa leukaa, ja tarkkailee otsalla kiemurtelevia hiuskiehkuroita ja punaisina helmeileviä näppylöitä. Näky on ristiriitainen; nuorukaisen kasvot hohtavat iätöntä hiljaisuutta pursuten samaan aikaan elämää sekä lapsekkaalla että aikuismaisella tavalla.

Kaikesta huolimatta Riitaoja näyttää äitinsä kosteissa silmissä suorastaan kauniilta, ja vaistonvaraisesti tämä kuvittelee hänen kuolemansa samanlaiseksi. Mielikuvitus maalaa naisen eteen näyn, jossa nuorukaisen niskasta valuu siisti verivana, vartalo keinahtaa sammalmättäälle kasvot pehmeinä ja keuhkot vetävät dramaattisesti viimeisen kerran henkeä ennen kuin silmät umpeutuvat iäksi. Niin kauas sotapropaganda on eksyttänyt hänet totuudesta; hiekkatien verille raapimista kyynärpäistä, pelonkyyneleiden ja mullan tahrimasta irvistyksestä, yksinäiseen pimeään haihtuvasta avunparahduksesta ja luodista, joka lävistää pääkallon räiskäyttäen verta ja luunpalasia ympäriinsä.

Riitaojan äiti silittelee poikansa harmaan univormun etumusta kevyesti. Hän ei tiedä, että koko puku on vaihdettu toiseen; miehen kuolinasu oli ruumiinpesijöiden mielestä aivan liian verinen kotiin lähetettäväksi. Mutta millä tavoin? Olisiko se antanut liian todellisen kuvan ihannoiden maalatusta sodasta vai tahtoivatko he todella vain varjella edes yhden äidin mieltä särkymiseltä?

Niin tai näin, suunnitelma on tehnyt tehtävänsä. Ennen kannen sulkemista äiti katselee vielä hetken yksinkertaisessa puuarkussa lepäävää poikaansa, ja vaikka kyynelputoukset muodostavat pienen lammikon naisen solisluiden väliin, hän ei voi olla hymyilemättä ilosta; hänen pojallaan oli kunnia täyttää velvollisuutensa isänmaata kohtaan kaikkein kalleimman kautta.

[Kaarne]

Vähän kyllä jännittää kirjoittaa kommenttia kun se on ensimmäiseni tällä foorumilla, mutta. ^^;

Oh, tämähän oli todella hyvä ja vaikuttava. Koska symppaan pikkufandomeita, olin ilahtunut löytäessäni Finistä Tuntematon sotilas -ficin, ja vaikka siitä kun kirjan luin on jo aika pitkä aika, ei se haittaa - tämän pystyi ymmärtämään silti. Riitaojan hahmoa en taida edes muistaa, mutta ei se mitään, koska häntä ei persoonana tässä juurikaan käsitelty, pikemminkin juuri tuollaisena ihannekuvana.

Tykkään tällaisista vähän pohtivammista ja syvällisemmistä ficeistä, ja myös sellaisista, jotka raottavat tapahtumia kulissien takana. Tämä oli molempia: vakava ja mietiskelevä aihe ja lisäksi sellainen fic, joka jollain tavoin täydensi kirjan maailmaa ja sopikin siihen aika saumattomasti. Linna ei olisi ehkä kirjoittanut ihan tällaista kohtausta, mutta jotain hyvin samantapaista hän varmasti olisi voinut kirjoittaakin. (Tai no, tuo sitaatti kyllä kertookin, että niin on käynyt )

Lyhyyskin sopi tähän tekstiin. Tällainen yksittäinen hetki, kuin vanha valokuva tai muisto. Pidän siitä miten olet onnistunut lyhyessä tekstissä sanomaan paljon ja luomaan vahvan ja tyylikkään tunnelman. Koetan jatkossakin eksyä lukemaan tekstejäsi, kiitoksia tästä kokemuksesta!

[Tippi]

Kiitos paljon kommentista, Lancelot! Kiva kuulla, että olin onnistunut saamaan tästä vähän pohtivammanpuoleisen, kun hermoilin hiukan, onnistuinko siinä. Ja ihana tuo vertaus vanhaan valokuvaan tai muistoon - juuri sellaiset pienet hetket ovat minusta kaikkein tärkeimpiä!

[Kharon]

Huhhuh... Tää oli kyllä erittäin vaikuttava teksti. En oo ite ehtinyt (selityksiä, selityksiä...) Tuntematonta edes aloittamaan, vaikka aihepiiri mua kiinnostaa, enkä siis osaa tästä henkilöstä tai hänen äidistään sanoa mitään, mutta voi miten kauniita virkkeitä. Tuli kyllä tosi herkkä olo, erityisesti tämä virke kuvasi niin uskomattoman hienosti tilannetta:

Näky on ristiriitainen; nuorukaisen kasvot hohtavat iätöntä hiljaisuutta pursuten samaan aikaan elämää sekä lapsekkaalla että aikuismaisella tavalla.

Erityisen hyvin oot mun mielestä onnistunut jäsentämään noita lauseita, käyttämään pilkkuja ja pisteitä ja puolipisteitä tehokeinoina. Tää oli myös varsin mainio siinä mielessä, että paitsi tässä oli peruskerrontaa&angstia, oli myös vähän tota pohdintaa noiden ruumiinpesijöiden motiivien muodossa. Ihana ja koskettava pätkä, oli antoisa lukea, kiitos. :'>

[Tippi]

Kiitos kovasti, iitta, piristit ankeata päivääni!

Tuli kyllä tosi herkkä olo - -

Tämä oli upeata kuulla - on aivan mahtavaa saada lukija tuntemaan jotain! Ja kannattaa ehdottomasti lukea Tuntematon (tai ehkä ennemminkin Sotaromaani), et kyllä tule katumaan. Ja ficcejäkin saa sitten kirjoittaa köh krhm köh! ;>

[Pura]

Ääääää tää on niin kaunis ja samalla niin kamalan surullinen :'0 Aivan upeaa kieltä, ja hurjan hienon kontrastin oot luonut itse tuntemattoman välittämän kamalan sodankuvan ja sitten kotirintamalla olevan naisen kuvitelmien välille.

Riitaoja on miun rakas niinkuin tiedätkin, ja ehkä myös just siksi tää on miusta niin vaikuttava. Vasta tätä lukiessa sen kuolema meni miulla perille kunnolla, tähän asti oon aina korvannut sen headcanoneilla siitä miten sitä osuukin vaan jonnekin olkapäähän ja se selviää. Oli tavallaan aika järkyttävää lukea siitä makaamassa arkussa kotiin tuotuna; rintamalta kotiin tullessa kaikki muuttuu niin paljon, jopa se miltä kuolleet näyttää, mutta itse kuolema pysyy.

Näky on ristiriitainen; nuorukaisen kasvot hohtavat iätöntä hiljaisuutta pursuten samaan aikaan elämää sekä lapsekkaalla että aikuismaisella tavalla.
Tää itkettää Riitis parka Niin kauniisti oot kuvannu tuonkin ajatuksen.

Riitaojan äidin tapaaminen näin pistää miettimään, että Riitaojan luonne on mitä on varmaan ainakin osittain juuri äidin takia. Ajattelin aina, että se on varmaan elänyt aina hyvin suojattua elämää ilman mitään vaaroja tai epävarmuutta, ja just sen takia sen on niin vaikeaa olla rintamalla, sota kun ei mitään muuta olekaan kuin epävarmuutta ja vaaroja. Tässä kuvaamasi äidin voi hyvin kuvitella suojelevan poikaansa kaikelta. Hän vaikuttaa vähän naiivilta, nimenomaan totuudensokealta(joka on muuten älyttömän hieno nimi!)

Kiitos tästä, tätä oli surullisuudestaan huolimatta ilo lukea!