Author: Sadron/Ansku
Beta: Itse betattu
Genre: Draama/Femme
Rating: S
Pairing: Fleur/Luna
Summary: "Luna kuunteli yhä nukkuvan seuralaisensa hengitystä, kuin se ääni olisi ollut ainut minkä vuoksi hän eli."J. K. Rowling omistaa hahmot, en saa tästä rahallista korvausta, vain kirjoittamisen ilon.
A/N: Neriahin toivomuksesta kirjoitettu leikkisä one-shot. Pahoittelen, etten osannut jostakin syystä kirjoittaa varsinaista angstia tästä parituksesta. Pahoittelen ulkopuolisen betauksen puuttumista, että kirjoitus- sekä asiavirheistä saa kyllä huomauttaa, mutta muutakin kritiikkiä olisi ihan kiva saada.
True or false?
Luna ei kyennyt enää muistamaan milloin hän oli aukaissut silmänsä syvästä unestaan ja jäänyt tarkastelemaan noita vaaleita hiuksia. Aamuauringon säteet, jotka tulvivat ikkunasta hänen silmiinsä ja koko huoneeseen, leikkivät tahdikkaasti pitkien suortuvien lomassa. Aika tuntui pysähtyneen. Kunpa hän olisikin voinut maata näiden kukikkaiden lakanoiden alla nyt ja aina. Herätä jok’ikinen aamu vain nähdäkseen oman salaisuutensa. Luna kuunteli yhä nukkuvan seuralaisensa hengitystä, kuin se ääni olisi ollut ainut minkä vuoksi hän eli. Hän hymyili kääntäen vaivoin lopulta katseensa.
Luna nousi istumaan sängyn reunalle ja ryhtyi tarkastelemaan huonetta ympärillään. Se oli lähestulkoon yhtä mauttomasti sisustettu kuin hänen oma huoneensa Saukkonummella. Kuitenkin siinä oli jotain erilaista. Vaikka räsymatto hänen jalkojensa alla ei ollut hänen suosikkivärejään, se tuntui turvallisen pehmeältä jalkapohjia vasten. Kahden ikkunan välissä oli vanha tamminen lipasto, joka oli täynnä valokuvia ja muita papereita. Lipaston yläpuolella oli taulu, joka esitti rannikkoa. Taulun reunassa käyskentelevän miehen silhuetti näytti niin aidolta, että Lunasta tuntui kuin hän olisi katsonut taulun sijasta täysin eri ulottuvuuteen.
Ikkunoiden takana tasaisesti tuulessa heiluivat kukkivat omenapuut. Kevyt auer oli kietoutunut puiden latvuksiin ja huurtanut pisaroita ikkunalasiin. Niiden takana maisema antoi etelään, rantakallioiden suuntaan. Näkymä oli vielä kauniimpi aamuauringossa, kuin tavallisesti. Luna hymyili yhä leveämmin. Jokin merkityksellinen, lämmin tunne ojenteli siipiään hänen sisällään. Kaikki, jokainen sekunti tuntui selkeältä, aidolta.
Luna nousi seisomaan lattialankkujen narahtaessa vastahakoisesti hänen allaan. Hän käveli toisen ikkunan ääreen, jonka karmit olivat pahasti hilseilleet. Luna kurottui aukaisemaan ikkunaa ja se aukesikin vaivatta ulospäin. Viileä ilmavirta puhalsi heti sisään vierailulle ja heilutti tytön hiuksia. Luna jäi nojaamaan kyynärpäillään ikkunalautaan, nauttien aamun kesäisestä, jokseen suolaisestakin tuoksusta. Hän ei muuttaisi milliäkään tästä hetkestä, tästä tunteesta, mistään. Jos hän oli koskaan tuntenut itsensä murheelliseksi, Luna ei sitä muistanut. Jos tämä oli vain unta, jos tämä oli vain unelma, tämä oli todellisin uni mitä hänellä oli koskaan ollut. Luna tiesi kuuluvansa tänne.
”Miksi sinä itket?” Kuului huoneen nurkasta kysymys, josta kykeni löytämään vahvan ranskalaisen korostuksen. Luna ei ollut huomannut milloin hän oli puhjennut kyyneliin. Hän vain tuijotti kauas horisonttiin, tavallisen poissaolevana. Askelet Lunan takaa kuuluivat Fleurille, ja niin myös kädet jotka kietoivat hänet suojaansa.
”Onnellisuus tekee kaiken niin kauniiksi”, hän vastasi aiempaan kysymykseen, pyyhkien sitten kasvojaan valkoisen yöpukunsa hihaan. Luna nojasi vasten salaisuutensa olkapäätä. ”Ei anneta sen karata pois.”
”Ei anneta.”
