Nimi: Huhtikuutyttö ja syysneito
Kirjoittaja: foxtrot
Oikolukijat: Beelsebutt ja Lils
Genre: haikailuangst
Ikäraja: K-11
Paritus: Penelope Clearwater/Padma Patil
Yhteenveto: sillä katso noita silmiä
A/N: Tyyliltään minulle uusi kokeilu (paikoitellen hyvinkin lyhyet kappaleet, jotka on eroteltu selkeästi toisistaan). Paritus on mitä suloisin, ja siksipä tälle onkin mahdolisesti tulossa itsenäinen jatko-osa lähiaikoina, keep your eyes open. Kiitokset Bbuttikselle ja Lilsille oikolukemisesta ♥
Haasteet: Rare10, Kerää kaikki hahmot [Penelope Clearwater]
Huhtikuutyttö ja syysneito
Penelope katsoo, kun Padma kävelee ohi ja se minuutti on hetken aikaa hengittämättä; sillä katso noita silmiä ja miksi hänen hymynsä repiilämmittäämuovaa rintakehää kovemmin kuin muiden? Ohi mennessään Padma sipaisee öisen hiilitaivaankannen värisiä hiuksiaan korvan taakse, ja ne taipuvat ja tottelevat niin kuin Penelopen eivät koskaan.
Penelopen tee on kylmää kun hän lopettaa katsomisen, mutta hän juo sen silti. Muodon vuoksi, eikä kukaan huomaa kuinka kuppi tärisee hieman ja miten sen takaa on niin helppo katsoa sivusilmällä.
Percy unohtaa toivottaa hyvää huomenta sinä aamuna, eikä Penelopekaan muista.
*
Padma on ihan liian nuori (silti kauniimpi heistä, eikä Penelope voi, ei vain voi olla katsomatta) ja Penelope ihan liian vanha. Padma on keväänlapsi ja neljäntoista, Penelope kolme ja puoli vuotta vanhempi ja syntynyt sadeyön uloshengityksestä viilenneenä marraskuuaamuna.
*
Penelope istuu muodonmuutosten luokan ulkopuolella ajattelemassa Padmaa eikä kuule, mitä Percy sanoo. Kun poika laskee kätensä mahtipontisesti hänen olkapäälleen, hän hätkähtää poispäin eikä ehdi ajatella johtuuko se siitä, että hän pelästyi vai siitä, että Percy koski häntä.
”Kuulitko sinä, mitä minä sanoin?”
Penelope ynähtää niin pienesti, että ääni melkein katoaa ilmaan ennen kuin ehtii kuulua. Hän ei tiedä, onko se myöntävä vai kieltävä ääni, ja toivoo ettei Percykään.
Hän uppoaa taas ajatuksiinsa, joihin karkaaminen on nykyisin helpompaa kuin ennen - hän ajattelee yhtä asiaa ja toista eikä missään ole enää päätä eikä häntää; järjestelmällisyys on pyörähtänyt peilikuvakseen. Ja se tyttö, jonka sulkakynät olivat ennen suorimmassa rivissä pulpetilla on nykyään se tyttö, joka juoksee ajatuslabyrinteissaan ja eksyy sinne liian helposti liian pitkäksi aikaa. Ja ajatusten yllä haavepilvistö kerää sävypoimuihinsa myrskynmustaa, sillä hän ei aivan uskalla toivoa; pelkää, että ne pilvet räjähtävät ja pettymys valuu niskaa pitkin ihon alle laskimoista sydämeen.
(Ja tietenkin se kaikki liittyy Padmaan, vaikka hän haluaa vain unohtaa
unohtaa
olla ajattelematta
ja kuitenkin muistaa vain niitä tummia silmäripsiä joihin sadekin tahtoo takertua.)
*
Kun Percy yrittää suudella Penelopea seuraavana maanantaina tyhjässä luokkahuoneessa liitutaulun edessä, tyttö väistää, saa liitutahran poskeensa eikä kadu, ja se on toisen ylpeydelle liikaa. Eivät he ole pari eivätkä ikinä olleetkaan, mutta se ei estä Percyä huutamasta sinä olet antanut minun elää väärässä uskossa ja minä luulin että me kaksi. Penelope ei vastaa, sillä hänkin luuli ennen eikä osaa sanoa edes, milloin lakkasi.
*
Lukuvuosi loppuu hellepäivään, joka väreilee asemalaiturin yllä ja saa veturinsavunkin näyttämään ohuemmalta kuin ennen ja värjää Tylypahkan pikajunankin sataviisikymmentä kertaa kirkkaammaksi.
Sataviisikymmentä.
Niin monta kertaa Penelope on jo pyörtänyt päätöksensä mennä puhumaan Padmalle. Paniikki alkaa luikerrella hänen mieleensä, sillä tämä on viimeinen mahdollisuus puhua. Sanoa kaikki ne asiat, joita hän on pyöritellyt mielessään koko kevään.
Penelope tuntee itsensä lapselliseksi ja naurettavammaksi kuin koskaan ennen ja kaataa vahingossa matka-arkkunsa sohaistessaan sitä hermostuksissaan jalkaterällään. Muutama ohi kulkeva viidesluokkalainen katsoo häntä ja hänen asemalaiturille levinneitä sukkiaan ja auringon punottamia poskiaan naurua silmissään, ja Penelopesta tuntuu siltä, että kaikki näkevät hänen alastomiksi raastetut ajatuksensa liian selkeästi – niin paljon selkeämmin kuin hän itse.
Hän ei voi olla huomaamatta, että Padmakin on vaihtanut raskaat koulukaapunsa ruiskukansiniseen hameeseen, jonka alta pilkottavat hämähäkinjalat ovat vielä aavistuksen verran liian kapeat ja kilometrin pituiset. Penelopen ohimoita nuolee hiki eikä hän edes näe seitsemäsluokkalaisten joukossa kiertävää juhlasikariaskia ja asemarakennuksen taakse pakenevia naureskelevia ikätovereitaan, joita Percy katsoo paheksuen kuten aina (ja etsii katseellaan jotain - ehkä opettajaa, jolle kannella).
*
Juna tärähtelee pitkin raiteita, saa omenapuut ikkunan takana sumenemaan reunoiltaan ja Penelopen olo on irrallinen. Hän on välitilassa; Tylypahka jää kilometri kilometriltä kauemmas selän taakse, tulevaisuus harppoo lähemmäs. Mahdollisuudet puhua Padmalle valuvat olemattomiin ja tilaisuudet nähdä hänet vähenevät, jäljellä olevat mahdollisuudet voi laskea minuutteina.
*
Penelope kävelee Padman vaunuosaston ovelle ja vapisee vain hienoisesti. Hän katsoo ovi-ikkunasta sisään ja pysähtyy ennen kuin ehtii edes pyyhkiä hikiset kämmenensä hameenhelmaan.
Ikkunan edessä seisoo Padma, eikä vain hän vaan myös poika, rohkelikkopoika samalta vuosikurssilta, mikähänennimensäon, Penelope ei halua muistaa mutta se tulee hänen mieleensä kuin itsestään;
Dean.
Dean suutelee Padmaa varovaisesti eikä Penelope osaa ajatella mitään, vaikka hän näkee kuinka Padman kädet kiertyvät pojan niskan taakse, kuinka Dean painautuu lähemmäs ja hänen kätensä liukuvat vuorostaan Padman alaselälle, siihen kohtaan missä Penelope on aina halunnut lepuuttaa omiaan. Ja he painautuvat lähemmäs lähemmäs lähemmäs eikä maailmassa ole ketään muita paitsi he kaksi ja Penelope, unohdettu sivuhenkilö, jolla ei ole edes vuorosanoja.
Penelope kääntyy pois ja kuulee kuinka hän räsähtää rikki.