Title: Se pieni ele
Author: minä elikä Safira
Paring: Severus Kalkaros/Mary Sue
Genre: fluff, romance
Rating: S
Disclaimer: Ficin hahmot ovat J.K. Rowlingin omaisuutta minä lainaan
Summary: Professori Kalkaros kertoo kaikille ihanan uutisen ja tekee eleen, jota kukaan ei koskaan ole nähnyt hänen tekevän.
A/N: Tämä oli alun perin Turnajais-ficci edelliseen Finiin. Palaute tervetullutta!
Se pieni eleProfessori Kalkaros kulki pitkin Tylypahkan käytävää. Oli aamu ja avoimesta ikkunasta kiiri linnun laulua. Etäältä kuului naurua ja meteliä, oli aamiaisaika. Päivä olisi voinut olla aivan tavallinen keväinen kouluaamu, mutta se ei ollut. Ei ainakaan Kalkarokselle. Tänä aamuna kun tapahtuisi jotain, joka muuttaisi paljon.
Kalkaros tuli erään tummapuisen oven luokse ja avasi sen hiljaa. Hän tuli jonkun makuuhuoneeseen. Huoneessa oli sammaleenvihreä matto ja verhot, mahonkiset piironki ja sänky sekä kirjahylly. Sängyssä nukkui nainen, jonka pitkät, tummat hiukset kehystivät kauniita, vaaleita kasvoja. Hän oli Jessica Collins, koulun viimeisin pimeyden voimilta suojautumisen professori. Hän oli sikeässä unessa. Kalkaros kulki hiiren hiljaa sängyn viereen ja istui varovasti sängylle. Hän kohotti kätensä, silitti naisen poskea hellästi ja sanoi:” Jessica-kulta, on aika nousta ja kertoa kaikille uutiset.” Collins avasi suuret, ruskeat silmänsä ja katsoi miestä. ”Severus, nytkö?”, hän kysyi ja kohottautui ylös. Kalkaros ojensi kätensä, veti naisen syliinsä ja suuteli tätä. ”Kyllä, nyt. Nouse ja pue, että ehdimme”, Kalkaros sanoi.
Ei kulunut kuin 15 minuuttia, kun kaksikko jo kulki pitkin auringon valaisemaa käytävää. Mitä lähemmäs suurta salia he tulivat, sitä kovempi meteli oli. ”Ihan kuin kaikki oppilaat olisivat paikalla”, Collins sanoi. Kalkaros vastasi: ”Sanoin Dumbledorelle, että minulla on asiaa kaikille ja hän lupasi pitää kaikki siellä kunnes tulen.” ” Tietääkö hän, mitä asiaa sinulla on?” Collins kysyi. ”En kertonut, mutta yleensähän hän tietää kaiken mitä koulussa tapahtuu, eiköhän nytkin” Kalkaros vastasi. Kalkaros oli heidän kävellessään kietonut kätensä Collinsin hartioiden ympäri ja Collinsin käsi oli miehen vyötärön ympärillä. He olivat tulleet suuren salin oville ja astuneet sisään ovista. Kaikki oppilaat ja opettajat vaikenivat ja kääntyivät katsomaan. Dumbledore oli arvatenkin sanonut kaikille, että Kalkaroksella oli tärkeää asiaa.
Kalkaros rykäisi ja kaikki nekin, jotka olivat kuiskineet, vaikenivat. Collins tarttui Kalkaroksen käteenkuin rohkaistakseen tätä aloittamaan. ”Niin, minulla ja Jess… tarkoitan professori Collinsilla, on hieman asiaa”, Kalkaros aloitti. Joka ikisen henkilön, jopa aaveiden katseet olivat nauliintuneet ovella seisovaan kaksikkoon. Kalkaroksen ilme oli kuitenkin jokseenkin outo. Hän ei näyttänyt ollenkaan omalta, raivostuttavan varmalta itseltään. Hänen silmissään, jotka tavallisesti olivat niin ivalliset, oli uusi outo katse. Ihan kuin hän olisi… epäröinyt? ”Öh, tuota… me, siis minä ja Jessica…me olemme…” Kalkaros ei tuntunut saavan sanaa suustaan. Mutta silloin alkoi Jessica Collins puhua: ”Kaikessa yksinkertaisuudessaan, me menimme eilen illalla kihloihin.” Koko suuri sali tuntui kohahtavan, mutta ei niinkään uutisesta vaan siitä, että Kalkaros teki jotain, mitä kukaan ei ollut nähnyt hänen ikinä tekevän. Hän katsoi Jessicaa, ja hänen kasvojaan koristi outo ilme. Se oli pieni, arka ja onnellisen näköinen hymy. Kaikki olivat nähneet Kalkaroksen hymyilevän sitä inhottavaa, halveksivaa hymyä, mutta tämä hymy oli jotain aivan muuta. Kalkaros ei tuntunut itsekään tajuavan, mitä oikein teki. Hän näytti itsekin hieman hämmästyneeltä, ikään kuin hän olisi löytänyt jotain kauan sitten kadottamaansa. Ehkä hän olikin?
Dumbledore nousi seisomaan ja alkoi taputtaa. Hänen jäljessään seisomaan nousi koko opettajakunta, taputtaen myös. Kalkaros kietoi uudestaan kätensä Collinsin ympärille ja hänen hymynsä leveni entisestään. Penkit raapivat lattiaa kun kaikki koulun oppilaat nousivat ylös ja alkoivat taputtaa ja huutaa. Kalkaroksen hymyn tarttui hänen silmiinsä ja sai ne loistamaan kuin kaksi pikimustaa tähteä. Hän näytti paljon mukavammalta ja yllättäen kuului huuto:” Hymyilisit noin useammin, niin kaikki muutkin kuin professori Collins rakastaisivat sinua!” Kalkaroksen silmät loistivat jo kilpaa hänen uuden, ikään kuin kauan sitten hukatun hymynsä kanssa. Dumbledore totesi kaiken melun, taputuksen ja hurraa-huutojen yli: ”Severus hyvä, edes minä en ole koskaan nähnyt sinun hymyilevän tuolla tavalla, mutta vannon, että nyt, kun lopultakin tunnut löytäneen hymysi, sinun kannattaisi hymyillä paljon useammin!” Nauru ja meteli kaikuivat pitkin Suurta salia, mutta silti kaikki kuulivat Harryn huudon:” Professori Collins, kaikki täällä ymmärtävät vihdoinkin, miksi te pidätte hänestä!” Collins vastasi: ”En ole koskaan ennen nähnyt hänen hymyilevän noin, mutta vannon että tuo on kaikkein ihanin näkemäni hymy ikinä!”
